Suomen Kuvalehdelle kirjoittanut ERKKI ILMARI 1930.



Me istuimme Vaattunkijoen tukkikämpällä, upseerimessissä, ja paah-doimme loimuavan edessä pieksujamme takkavalkean ja paulakenkiäm-me. Olimme vasta iltasella saapuneet Snikkerin torpalle ja sieltä olimme jalan tarsineet kairan poikki tälle valtion hakkuupaikalle. Aamulla oli tar-koitus lähteä huurremetsojen ammuntaan, ja siksi oli tarpeellista saada jalkineisiin luja rasva, sillä vaikka pakkanen olikin maan jo kovettanut, saattoi kuori jollakin jängällä puhjeta, ja veteen astuminen rasvattomalla kengällä pakkasessa on kauhistus niin herralle kuin jätkällekin. Messi loimotti takkavalkean punertavassa valossa, jossakin taempana kuului joku tulipiipuista soittavan suutaan keittoenkelien kanssa, kasööri istui hotusiinilamppunsa ja kassalaatikkonsa ääressä ärähdellen förskottia hakeville jätkille, ja hartsuherra kiroili, ettei saanut maata rauhassa, vaan täytyi tämän tästä nousta pakkaseen amerikanläskiä mittaamaan.

Mutta ukkoherra ja me istuimme ja paistoimme jalkineitamme. Seinän takaa, jätkien puolelta, kuului puheenporinaa, joku väitteli Jumalasta, toinen politiikasta ja kolmas ties mistä. Ukkoherra, pienen ikänsä jätkien parissa liikkunut, haasteli:

- Tällaista tämä on, tämä kämppäelämä. Toiset tähän tottuvat, toiset ei-vät. Tällä samaisella kämpälläkin oli kerran muuan metsäherra, joka ei tottunut sellaisiin pienen pieniin eläviin, jotka ovat jätkille suorastaan nautintona. Ei, ei tottunut. Kaiket yöt häiritsi kavereitaan ruiskuttamalla pritsiinsä ja seinänrakoihin mitä lie hotusiineja. Viimein kimpaantui ja lähti, ja saikin lähteä. Ei sellaiset miehet täällä vanhene.

Mutta ei jätkä mikään paha ole, vähän lapsellinen korkeintaan. Kerran olin töissä Tuntsassa päin, ja yhtenä kauniina päivänä kiipesi messiin koko jätkäkaarti, jätti kolorautansa ja otti - kenellä nyt otettavaa oli - litvii-kinsä. "Mihis nyt?" kysyin minä. — "Toisille pöllimaille",vastasivat yksi-kantaan. Jälkeenpäin sitten kuulin, että muuan kulkukauppias oli tietänyt kertoa Kittilän Sirkankylän työmailla maksettavan 5 penniä pölliltä kuo-rimispalkkaa enemmän kuin meillä. Ja sinne painuivat, poikki kairan, et-tä sivakat viuhui.

Mutta pitkä tuli poikien reisusta. Tottahan kauppamies oli puhunut, mutta työmaalla oli jo miehiä tarpeeksi. Aikansa makailtuaan Sirkankylässä saivat tiedon, että Mustalassa, Atifin työmailla, siellä Ivalon takana, oli palkka hyvä ja hartsu halpaa. Mitäs muuta kuin sakki Ivaloon. Sama jut-tu kuin Sirkassakin. Ja kunhan vierähti aika, jo painuivat pojat taasen ta-kaisin Tuntsaan, pistivät päänsä messin ovesta ja kysyivät, saiko laverin alta ottaa koloraudan.

- Annoitko?
- Tietysti. Samat huhut olivat pitäneet hakkuumme vain paikkakunnan miesten varassa. Lentojätkää ei näkynyt ainoatakaan.

Niin, ei jätkä paha ole, mutta lapsellinen. Ja lapsellisuudessaan ottavat ryypyn, pelaavat kortilla rahansa ja kuppaavat toisiaan puukolla. Ellei nyt suorastaan murhaa tehdä, ei näitten kuppausten takia juuri vallesmannil-le painuta, eikä pahoin lääkärillekään. Itse ollaan laki ja lääkäri, niinkuin usein evankeliumikin.

Lapsi se on jätkä. Keväisin, luppo-aikana, hakkuiden päätyttyä ja talven estäessä uiton alun, käännetään pieksunkärki alamaihin, maalikyliin. Ro-vaniemelle kun sitten päästään, ostetaan kopperosta sininen seviottipu-ku ja Räsäsen Pekalta Leijonakello, sellainen oikea Leijona, jolla on käärme suussa. Sitäpaitsi vielä tietenkin dubleeperät. Vanhat puserot karsitaan kopperoiden taa, Ruokasen pelloille. Ja sitten Sahanperän murjuihin juomaan ja pelaamaan. Ensin pelataan rahat, sitten perät ja lopuksi kello. Kohmelosta selvittyä painutaan takaisin kopperoiden taa vanhoja hyntteitä hakemaan, ne ylle ja seviottipuku rahaksi. Rahoilla eväät, jonka jälkeen varpaat taas ylämaihin, uittohan on jo alkanut, uutta rahaa hankkimaan, Huomisesta ei huolta, onhan uiton jälkeenkin luppo-aika ja Rovaniemellä Mikkelinmarkkinat.

Ukkoherra katsoi kelloaan:

- Nyt on aika pistää se pää, jossa reiät on, maata vasten. Aamusella on aikainen nousu.

Kasöörin hotusiinituikku oli jo sammunut, ja useimmat vetelivät unia. Uk-koherra löi viimeiset halot takkaan, ja sen loisteessa kävimme nukku-maan. Seinän takaa kuului jo valtavana vyörynä jätkien kuorsaus.

On todettu, että aivan yhtä helposti kuin ihminen herää unesta ääneen, yhtä helposti hän herää siihen, että ääni, jonka vallassa hän nukahti, lakkaa kuulumasta. Minäkin havahduin kuorsauksen loppumiseen seinän takana. Sieltä kuului hiljaista puhetta ja liikehtimistä, ovi tuntui käyvän, ja kaikki miehet olevan ylhäällä. Katsoin kelloa, se ei ollut vielä varsin kahtatoista; kello kävi, jotakin oli siis tekeillä. Mielikuvitus loihti esiin yhtä ja toista, mieluummin vähemmän hauskaa. Jo jyrähtää ovelle nyrkki. Silmäni tavoitti seinämää, jossa naulassa tuliterä mauserkiväärini. "Vai lapsia", tuumin.

Samassa havahtui ukkoherra:

- H-ttikö nyt on hätänä?

Ovi avautui, ja sisään painui synkännäköinen jätkä, jonka kasvot näytti-vät takkatulen viimeisessä hehkussa suorastaan peloittavilta:

- Tulkaas herrat pihalle! Se oli käsky, ei pyyntö.

Ukkoherra mutisi itsekseen ja veti housut jalkaansa. Toisetkin olivat he-ränneet ja seurasivat ukkoherran esimerkkiä. Marssimme jonossa piha-maalle, jossa seisoi - parisensataa jätkää alushoususillaan kasvot tai-vasta kohti.

- Näin p-un komeita revontulia näkee vain harvoin, siksi herätimme, ja kun vielä oli vieraana tuo alamaan mieskin, selitti joku.

Omituinen tunne valtasi mieleni palatessani messiin.

Jätkä on sittenkin suuri lapsi.