William Risto. / Totuus 1.12.1924.

Joulumuistoja Matkakosken rannalta.


Rikas oli veden viljasta Torniojoen vuolain koski, Korpikylien välissä ikui-sesti jymisevä Matkakoski. Koski itsessään on likipitäen neljännes pe-ninkulman pituinen, se on yläjuoksullaan nurin käännetyn soikeahkon la-tinalaisen S-kirjaimen kaltainen. Keskellä sen niskaa seisoo jylhänä ve-den jakajana - lsokallio - myöskin Kotakallion nimellä tunnettu.

Isosta kalliosta Ruotsin puolelle on matkaa noin 2,000 jalkaa ja siitä vir-taavat väkevyydellä vähäiset vesipaljoudet alas, muodostaen Isonkallion oikealle sivustalle jyrkän vesiseinän - lsonkallion hulvan - ja keskiväylälle kolme jättiläis aaltoa; alapuoleinen Ruotsin ranta kohoten kallioisena Lahdenleukana, Kirkkoveräjän kosteena ja Äijänrantana. Isosta kalliosta Suomen puolelle, vaahtoavat särkyneet vedet yli kallioisen Vonkannis-kan.


Sekä Suomen että Ruotsin ranta menneinä aikoina oli Tornionjoen lohi- ja siikakalastuksessa kuuluisin, tuottavin. Kosken rannat kuuluvat kaikil-le Suomen Korpikylän ja Ruotsin Korpikylän maajunnuille yhteisesti; jo-kaisella - “savulla” - verotalolla oli alkujaan oikeus kalastaa koskessa, mutta “savuksi” ei laskettu myöhemmin tulleita asukkaita, torppia taikka mäkitupalaisia.

Savuja olivat vanhat kylän talot ja näitä “savuja" oli Isonkylän törmällä, Matkakosken Ruotsin puoleisella rannalla olevat talot, sekä kylän etelä-päässä olevat Harjun päällystän talot muutamilla poikkeuksilla. Isonky-län törmän talokkaat olivat muinaisuudessa rikastuneet kalastuksella ja olivat äveriäisyydessään mahtavat, ylpeät ja köyhempiä halveksivat.

Muisto lapsuuden ajalla kätkee kammioihinsa tapauksia, jotka, omituista kyllä, eivät milloinkaan häviä mielestä. Sellainen Joulumuistelma painui mieleeni kahdeksan vuotiaana; muisto, joka on vain hyvin tavallinen, mutta sikäläisiä oloia hyvin sattuvasti kuvaava.

Matkakosken rannalla seisovan talon, Äijän orpo tytär Matilda, oli useita vuosia sairastellut hivuttavaa keuhkotautia. Kodissaan hän ei ollut, vaan eleli perinnöillään “kristittyjen” tuttaviensa luona Harjunpäälystän kylällä. Vaatimattoman, hipaisen ja sairautensa murtaman nuoren tytön kaikki tunsivat, kylän työläisten lapsetkin Harjunpäällä esiintyivät hiljaisina sai-raan tytön läsnäollessa. Kodissaan ei Matilda viihtynyt. Tuli sitte ratkai-seva kohta ja keuhkotauti vei uhrinsa, noin kuusi viikkoa ennen Joulua.

Pian levisi tieto kylällä ja sen kuulimme me poikasetkin, että Äijän Matil-da haudataan Jouluna ja, että rikasta sukua kun on, ja koska itselläänkin on jäänyt perittävää, niin hautajaiskemut laitetaan suurenmoiset.

Tieto suurista hautajaisista lienee vaikuttanut kaikkiin kyläläisiin, erittäin-kin ruualla herkuteleviin ja niihin, joiden yksinomaisena himona on pal-vella vatsa jumalaa. Mutta mitä se lieneekin vaikuttanut varallisiin monis-takin syistä, niin tuolla hautajaiskemu tiedolla oli lumoisa vaikutus mi-nuun ja moniin muihin, Harjunpäällystän kylän köyhien työläisten lap-siin.


Työläisten palkat niinä aikoina, 1890-luvulla, Ruotsin maaseuduilla olivat arvaamattoman pienet. Tulokkaat maksoivat tilapäistyöläisille tal- vipäiviltä 35 äyriä päivältä. Tosin rahan arvo niinä aikoina oli korkea, rahan ostokyky monin verroin suurempi kuin nykyisin, mutta siitä huolimatta 35 äyriä oli pieni raha, samalla kertaa kuin tynnöri jyviä maksoi yhdeksän kruunua. Tuli tehdä noin 26 työpäivää, voidakseen ostaa yhden tynnörin jyviä ja kuusi työpäivää voidakseen ostaa parin kenkiä naiselle.

Paitsi huonoja palkkoja, työnsaanti maalaisilta oli suuresti rajoitettua, siksi että Tornionlaakson rikkaat talokkaat, itse asiassa olivat laiskoja ja saamattomia nahjuksia maanviljelys- ja karjanhoitokysymyksissä, niin kauan kuin heille kalastus antoi riittävästi tuloja.

He eivät suuresti välittäneet teettää töitä, eikä ainakaan silloin ja niinä vuoden aikoina, jolloin työn saanti olisi ollut avuksi työläisille. Sillä monet tulokkaat sydämestään vihasivat työläisiä, mökkiläisiä, syystä että nämä kesillä pyrkivät tukkiyhtiöitten tarjoomia ansioita hyväkseen käyttämään.

Niinpä jokaisessa Harjunpäällystän työläiskodissa vallitsi talven aikana mitä ankarin puute, - puute kaikesta. Kurjuus, köyhyys, sairaudet, siinä jokapäiväinen tarina. Ruoka oli niukkaa ja yksipuolisen ravitsematonta, vaatetus oli puutteellista ja ryysyt yleisiä, jokapäiväisiä ja joka pyhäisiä. Äidit ja isät taistelivat ankaraa taistelua lapsiensa puolesta, varakkaat ivaillen ja halveksien nostivat olkiansa heille: rikkaiden mielilause oli, “olenko minä veljeni vartija?”

Heidän kylmäsieluinen uskontonsa opetti heille, heidän paatuneelle mie-lellensä: “joka ei elä, hän kuolkoon”, ja tuhmimmat heistä höpisivät; “ker-jäläiset laittavat lapsia aivan niin kuin ne syödä kelpaisivat!” Mutta mitä lienevätkin tunteneet köyhälistö äidit ja isät, ja mikä iva, halveksuminen varakkaiden taholta heihin kohdistettunkin, niin lapsen mieli ei sitä ym-märtänyt, ei käsittänyt.

Mieleeni painui ajatus, sen muistan elävästi yhä, miten jokainen kynnelle kykenevä tuona murhejuhlan päivänä, mahdollisimman aikuiseen son- nustamme matkaan ja menemme Äijälle - “roitoiksi” kuokkavieraiksi. Me tietysti saimme kuulla sen seuduillamme hyvin tunnetun tosiasian, että ei köyhiä mökkiläisiä tulla kutsumaan, edes siinä ymmärryksessä, mitä Suomen ruotsalaiset tapasivat kutsua Vimpelin suomalaisia ilmoittaen viekkaasti, että näitä ei haluta vaikka kutsutaan, sanomalla: “pöydät to-sin ovat katetut, mutta lusikat eivät ole kaikki valmistetut”.

Mutta vaikka Harjunpäällystän työläismiehet ja naiset ymmärsivät yskän ja koettivat saada lapsiansa luopumaan sellaisesta ajatuksesta, kuin mennä kuokkavieraaksi, niin mahdottomalle se tuntui edes ajatella, että ei nyt saisi olla mukana vaikkapa vain kutsumattomana vieraana.

Lapsien mielikuvituksessa olivat, sen kuuden viikon ajalla, kuin hautajai-sia Äijällä valmistettiin, katkeamatta paisuneet suuremmiksi, kauniimmik-si ja maukkaammiksi kaikki ne paistit, paakelsit, leivokset, sopat, puurot, herkut. Kuinka voisi sellaisesta luopua?

Kylällä kerrottiin valmisteista joita Äijällä suoritettiin, niin valtavista, että ei miesmuistiin tiedetty sellaista Korpikylässä olleen, jos nyt ei ota huo-mioon Metsävainion häitä. Tiedettiin näes, tuotavan poronpaistejakin Könkäsen markkinoilta ja poron “verivatsoja”, ja sitten Ruijan kalaa, turs-kaa ja silmäpuoli - “Pallasta”.

Vasikoita kerrottiin tapetun monta ja hyvin syötettyä, sitte “katon päällä ahava-tuulessa kuivattua lihaa” ja savustettuja nahkiaisia, lohen huo- teroita ja siian mätiä ja nappiaisia, sitte riisiryynipuuro, johon kerrottiin päälle siroteltavan erikoinen annos pitkiä kaneelin kuoria ja kaatemum-maa, rusinasoppaa, johon sanottiin sekoitettavan runsaasti viskunoita ja muita merkillisiä maustimia, kaneeleista nyt puhumattakaan.

Turskakala kuuluttiin sahattavan neljä tuumaa pitkiin kappaleisiin, kuin se vielä on jäätyneessä tilassa ja sitte keitetään, ja sen kanssa anne-taan rikaskermaisesta maidosta, nisujauhoista sekä voirasvaan keitettyä kalasoosia. Ryynipuuro, niin selittivät emännät, ammennetaan pilkku-mimaljoihin ja sirotellaan runsaasti sokeria, kanelia ja kaatemummaa päälle ja paistetaan leivinuuneissa ja uunista vasta kannetaan suoraan pitopöytään.

Paistit, samoin uunista suoraan pöytään. Ternimaito ja pussi juustoja, juurikoreihin tehtyjä ja uunissa paistettuja, sekä rasvamaitojuustoja, niin- ikään tehty juurikoreihin, kuului olevan lukematon määrä ja itse terni-juustokeitos juoksutettu suolatulla vasikan “makolla”, ja sen kellahtavan värinen liemihera, tulisi yhdeksi hienoista päällys ruuista.

Leivät tulisivat olemaan kuumaan veteen leivottuja ruislimppuja, joiden juuri oli hapatettu imeläksi ja taikinana nostatettu huolellisten peittojen alla sokerimakuiseksi, ja sitte uunista otettuna huolellisien, pari päivää kestäneiden kääreiden alla kuohkutettu mureaksi; tulisi myös olemaan “kräilimppuja”, sillä kaupungista Haaparannalta oli tuotu satakiloinen grayhamijauhhoja.

Ruisleipiä, aniksilla, kuminoilla ja fänkooleilla maustettuja oli leivottu ja Tornion ohrarieskaa leivottuna maitoon, tulisi olemaan. Yli-Kainuun jär-vikylistä oli haettu “oomillinen” Kainuun ohkaista ja hyvänmakuista ohra-karppia ja verileipää tiedettiin olevan myöskin varattuna ja ruisjauhoista leivottua puolivahvaa, leikattuina ohkaisiin pytkyihin.

Matkakoski Tornionjoen alajuoksulla Forstén, Lennart, piirtäjä 1840–1849. Kuva: Museovirasto.

Talossa tiedettiin teurastetun karjaa ja teuraitten suolista oli pesty mak-karanahkaa ja lehmän märemahasta oli leikattu lyhykäisiä, paksuja pyl-synähkoja; niihin oli valettu teuraiden vereen sekoitettu ohrajauho-veri-seos, ja siihen seokseen lisätty paljo “vanhaakuuta”, niin että sekä pylsyt ja makkarat olivat lihavia, rasvaisia, suola, pippuri ja inkivääri maustei-sia.

Pylsyt ja makkarat oli ensin keitetty suuressa navetan vesipadassa, ja sitten ne tultaisiin hautajaispäivänä asettamaan kuumaan muuriuuniin, höganääsin tiili arinalle paistumaan ja sitte höyryävän kuumana kuletta-maan vieraspöytään.

Mutta entäs nisuset, kysyttiin? Niitä on leivottu paljon, monta satakilois-ta. Itse kylän kuuluisa raimuori ja pitojen valmistaja, Haapasaaren Fred-riika, kuului olevan keittämisen, paistamisen ja leipomisen ohjaajana. Ni-susia kuului tulevan yhdeksää lajia.

Viipurin rinkilä ja “tolpanleipä” ensinnäkin, leivottu maitoon, voihin, soke-riin ja päälle siristettynä kaneeli, rintasokeri, kaatemumma sekotus ja paistettuna ruskean punottavaksi. Sitte saframileipä, leivottuna myöskin rikkailla voi-, maito- ja sokerihöystöillä, sekä kermaan vatkattu aromaat-tinen ranskanmauste päälle siroteltuna.

Sitte tulivat järjestyksessä korput, ruskeat ja valkeat pipparkakut ja “tor-niolaiset anisleivät”, korvapuustit ja voi-paakelsit, jotka voipaakelsit oli leivottu merentähtien näköisiksi ja keskelle palmikoitta ruokalusikallinen viskunamuhennosta ja jotakin muuta leipurin maustesalaisuutta.

Kaikkea tulisi olemaan yltäkyllin ja viinatilkkaa tiedettiin varatun isäntä-väelle, jota porstuan kamarissa tultaisiin antamaan kaikessa hiljaisuu-dessa ryyppy taikka pari, ja emännille, vallankin äveriäämpien talojen emännille tultaisiin antamaan ryyppylasillinen Portviiniä taikka Aarakki punssia. Näin tiesivät Harjunpäällystän työläisnaisten päiväkirjat kertoa. Lapset kuuntelivat ahnaasti ja päättivät, minä niiden joukossa, nyt ker-rankin tehdä aimo yritys noille sadunomaisille Egyptin lihapadoille.

Me Harjunpäällystän pojat odotimme, valvoen unettomia öitäkin, tuota ihmeellistä juhlahetkeä, jolloin meidän pitäisi kaikkien laskelmiemme mukaan saada kerrankin nälästä kurnuttavan vatsaraukkamme täyteen. Ja se päivä hämärti, tuli Joulupäivä. Se ei koittanut, sillä Tornion joella ei Joulupäivä koskaan koita, se hämärti hyytävän jäisenä ja luita, ytimiä purevana, Pohjolasta tuulevana vihuri pakkasena.

Aamulla aikuisin, veljeni Anttonin kanssa olimme monesta pitkästä ai-kaa, yksituumaisesti tähystämässä mökkimme pohjoispuolen akkunasta. Muulloin ei veljeni, joka oli minua kahta vuotta vanhempi, halunnut kat-sella pohjoispuolen akkunasta, Pohjoisen taivaalla kuin hänen mieles-tään oli vähemmän ja loistottomampia tähtiä, kuin etelän taivaalla, niin hän vanhemman ja väkevämmän oikeudella halusi aina tähystellä Ete-län loistavia tähtiä ja minä nuorempana, vähävoimaisempana, sain tyy-tyä pohjoisenpuoleiseen akkunaan.

Nyt kuitenkin veljenkin mielenkiinto oli kohti köyhää Pohjolaa, sillä sieltä tulisi ruumissaattue, mennen kirkolle ja sen ohi kulku olisi oleva merkki-nä meille, taivaltamaan lähes puolen peninkulman päässä olevaan juh-lataloon, jossa arvioittemme mukaan tulisimme saamaan kaikkea mitä lapsekas mielikuvituksemme oli meille luvannut.

Kello yhdeksän tienoossa kulki pitkä ruumissaattue, hoin neljäkymmentä hevoskuormallista, ohi. Kylän parhaat ja naapurikylien rikkaimmat olivat siinä edustettuna. Hevoset olivat hienoja, ylensyötettyjä, kiiltäväkarvai-sia, välkkyvät, hopeoidut helat loistivat mustan kiiltoisissa valjaissa, tiu’-ut, aisakellot ja kulkuset oli jätetty kotiin, sillä ei ruumissaattue saanut ol-la remuavan iloinen. Reet olivat kiiltomustaksi maalattuja torniolaisia kirkkorekiä, joiden periltä riippui karhuntaljoja, porontaljoja, ryijyjä ja purppura villapeitteitä.

Tavallisesti jokaisessa reessä kyykötti kaksi, mutta joissakin neljä, jopa kuusikin henkilöä. Susi-, koira-, kettu-, lammas-, orava-, kriminlammas-turkkeihin ja kohtuturkkeihin suojattuina istuivat miehet ja naiset; mie-hillä, useilla heistä, oli turkkien ympäri kiedottuna jalkaa leveä ja pari-kymmentä jalkaa pitkä turkkivyö, jonka toinen puoli oli kudottu villalan-gasta ja toinen sinisestä villaisesta riikin verasta.

Mahtavissa turkkivöissä oli myöskin koristenappeja ja mahtavat hopeiset taikka messinkiset soljet ja palikimet. Miten lämmittävää olikaan köyhän lapsen akkunasta katsella tuota juhlameininkiä, varsinkin kuin mieli as-karteli kaiken aikaa juhlatalon herkullisissa valmisteissa.

Tuskin oli kulkue ohi, matkalla peninkulman päässä olevalle Ruotsin Ka-rungin kirkolle, kuin työläisnaapuriemme pojanvekarat pauhaten syök-syivät sisälle. Siinä oli Haaviston Arvid ja Oskari, Kretan Anttoni, Hjortin-Maijan Ville, muutamia resuisia renkipoikia ja kylän orpoja huutolaispoi-kia, veljeni Anttoni ja Kaarle ja minä, joukon pienin, nuorin ja hyväus-koisin.

Hyvää uskoa tietysti oli meillä kaikilla, mutta toiset pojat olivat vanhem-pia, kokeneempia ja mahdollisesti heidän mieliinsä hiipi epäilyksiä, var-sinkin kuin meitä ei ollut kukaan kutsunut, eikä oltu hautajaistalosta sa-nallakaan viitattu, että “kylän kerjäläisiä”, kuten he suvaitsivat työläisiä nimittää, toivottaisiin juhlille. Kutsuttu, toivottu taikka ei, Harjunpäällys-tän repaleisten poikien villi rykelmä syöksyi repaleisine pukimineen ja jalkineineen viimaiselle ja luminietoksiselle tielle.

Monen urhon kengän ratkioimesta pursuivat heinät ja rikkein oli takki, esiin vilahti kyynärpää taikka paljas polvi. Eteen- päin Äijälle hautajaisiin syömään hyvää ja paljon, saamaan kerrankin nisusta, ryynipuuroa, vasi-kan paistia, mitä kaikkea eikö voisi uhrata sellaisen toivossa; Pohjolan pakkanen ja viima oli kestettävissä pyrittäessä urheasti sellaiseen pää-määrään.

Me saavuimme siinä yhdentoista aikana Äijän kartanolle, vähän kyllä varovasti vilkuillen. Kauan ei epäröimistä kestänyt, me painoimme ur-heasti “Salamon puolen” porstupaan; me emme voineet siellä seistä kuin henkäyksen ajan, sillä meidän neniin tunki mitä suloisin ruokien tuoksu sisältä tuvasta, jossa nyt kolme raimuoria valmisti kaikkea edellä kerrottua ja aavisteltua.

Ovi auki, maksoi mitä maksoi! En tiedä kuka meistä niin rohkea oli, mut-ta se kaiketi oli veljeni Kaarle taikka Haaviston Arvidi, sillä he olivat Har-junpäällystän poikien sisukkaat johta- jat ja ankarat esitaistelijat koko muuta maailmaa - Suomen puolta ja Isonkylän törmäläisiä vastaan. Si-sälle me vain painoimme, ovensuuhun pysähdyimme, yskimme, kopu-timme palelevia jalkojamme, puhalsimme kylmästä kirveleviä näppejäm-me ja hieroimme poskiamme, painoimme korviamme.

Kukaan meistä ei osannut sanoa hyvää päivää; kukaan ei ollut meille sellaista hienoutta opettanut. Raimuorit heittivät meihin vihaisen kat-seen; pari heistä mutisi jotakin hampaittensa välistä ja sitte jatkoivat toi-miansa puhellen keskenänsä ja toimien maukkaiden laitteiden ääressä. Yksikään heistä ei meiltä kysynyt, ei kukaan meille mitään tarjonnut, vaikka me kovin halukkaasti olisimme nielasseet vähäisemmänkin herk-kupalan; herkkupalan, sillä siksi, kuta enempi päivä kului, alkoi meille muuttumaan ruoka, lajia mitä tahansa.

Me seisoimme jonkun aikaa oven lähellä ja kun meitä ei huomattu, niin me vetäydyimme ulos, kuitenkin aina joku meistä seisoen ovenpielessä, jonkunlaisena kunniavahtina, odotellen hetkeä jolloin raimuorien sydän jostakin syystä sattuisi lämpenemään meitä “kerjäläisiä” kohtaan, ja niin sitte nopeasti saisivat kaikki ulkona olevat tiedon ja ehtisivät osalliseksi.

Ennen kurki kuolee kuin suo sulaa, on sanottu, ja meihin nähden se lau-se piti paikkansa; raimuorit eivät sulaneet, Äijän isännistö ei lämmennyt, Harjunpäällystän kerjäläispojat eivät sillä hetkellä eikä sinä päivänä kuolleet nälkään, mutta he nälkyivät voimallisesti ja aivan lihapatain ää-rillä, 'nälkyivät niin että vielä kolmenkymmenen neljän vuoden kuluttua tunnen elävästi tuon ainoan ison nälkäni, eikä koskaan vielä ole tuomio-ni lakanneet niitä ahnuri talokkaita kohtaan, jotka ylellisyydessään saat-toivat nähdä nälkäiset lapset, mutta eivät vesipisaraa ojentaneet.

Päivä kului illalle ja kellon käydessä kahta lisääntyi joukkomme noin pa-rilla kymmenellä Suomen puolen kerjäläisellä. He tulivat Suomen Korpi-kylän työläisten kyläosalta Vonkavaaralta. Heidän johtajana esiintyi köy-hä työläisvaimo Pannimaan Kaisa; hänellä itsellä ollen puoli tusinaa las-ta.

Meidän, Ruotsin puolelaisten opetettu viha, Suomen puolisia kohtaan heräsi, ja jotkut meistä olisivat halunneet panna toimeksi vähäisen tap-peluksen, mutta Vonkkavaaran pojat eivät sellaiseen tunteneet halua, kaiketi hekin ollen yhtä nälkiintyneitä kuin me. Sopu siis vallitsi meidän kesken ja meitä oli nyt yli kolmekymmentä, mainitsematta Pannimaan Kaisaa; lisäksi tuli vielä Harjunpäältä työläisvaimo Maria Hjorti.

Alkoi ilta hämärtää, Pohjolan päivä Joulun aikana kestää noin kuusi tun-tia. Hämärän hiipiessä, kello kolmen aikana ajaa porhalti kartanolle en-simäinen hevoskuormallinen kirkolla käy- neitä. He lankoinensa lapsi-nensa astuivat raimuorien kestittäviksi ja me, “kerjäläisten” kolmikym-menlukuinen rikimentti, oven täydeltä perässä, saadaksemme nähdä mitä kutsutuille, rikkaille, kirkossa käyneille nyt annetaan ja samalla hie-no toiveen kipinä mielessä, että jos nyt meillekin hiukkanen riittäisi.

Vieraat istutettiin tuvan perälle ja kahvia tarjottiin, yksi tarjoilijoista kan-taen kahvia ja kermaa sekä sokeria; perässä tuli nisutarjottimen kantaja. Olkaa hyvä ottakaa, sekoittakaa sokeria ja kastakaa ym, ja he ottivat, sekoittivat sokeria ja valikoivat nisusia, kaikkia yhdeksää lajia, söivät, ahmivat, maiskuttelivat suitansa, ottivat tilkan lisää kahvia ja loput nisu-sista kääreivät huiveihinsa, ahtoivat taskuihinsa ja painelivat öllöistä vat-saansa.

Sitä mukaan kun kirkolla käyneitä tuli, kahvinjuonti ja nisusien syönti jat-kui pitkin iltapäivää kello kuuden tienoolle ja välillä pistäydyttiin porstuan kamariin, jossa kaiketi otettiin “karvasta” - viiniä ja aarakkia ja posket pu-nottivat, miehet aukoilivat liiviensä nappeja ja naiset löyhyttelivät hameit-tensa liitinkejä.

"Aamulla aikuisin, veljeni Anttonin kanssa olimme monesta pitkästä aikaa yksimielisesti tähystämässä mökkimme pohjoispuolen akkunasta."

Näkymä Matkakosken niskalle, etualalla riukuteline heinähaasiaa varten. Kuva: Järvi, T. H. / Museovirasto.

Mutta me ovensuun armeija nieleskelimme vettä, joka lakkaamatta herui suuhumme ja minä, pienin ja nuorin joukosta, kävin porstuassa ja nur-kan takana itkemässä, josta veli Anttoni ahdisti minut sisälle ja Haavis-ton Arvidi vakuutti, että kyllä tässä vielä ruokaa saadaan kuin oikea syöntiaika alkaa, sillä annoksia oli pesä ja varastohuoneet, hyllyt ja kam-marit täynnä.


Kuivasin kyyneleeni ja odotin, seisoin joskus rikkaiden kirkosta tulijoiden väliin, arvellen lapsekkaalla järkeni juoksulla, että jos tarjoilijat edes va-hingossa eksyisivät minullekin tarjoamaan. Toiveeni oli turha. Tarjoilijat eivät erehtyneet, ja kuinkapas he olisivat voineet erehtyä, silloin kuin meidän köyhälistöläislapsien puvussa oli selvä merkki, oli ryysyläisten merkki, ja meidän nälkiintyneet kasvot heille kyllin selvästi puhuivat, ketä me olimme. He eivät sentään julenneet edes ulos ajaa, sillä köyhemmil-lä laestadiolaisilla, joita oli joukossa, talokkaita kuin olivat, oli jonkun ver-ran vaikutusta seudun ihmisten mielipiteissä, ja he varmaankin olisivat suuttuneet, jos köyhiä olisi julkisesti häväisty.

Juhla ateriata odotellessa kuluttivat kutsuvieraat aikaa myöskin tupakin polttelemisella ja juoruamisella. Kylän talokkaiden emännistäkin hyvin monet polttelivat Venäjän lehtitupäkkiä. Jokainen sylki eteensä lattialle, taikka jonnekin nurkkaan. Sylkiastioita ei ollut, eikä kukaan sellaisesta mitään niinä aikoina Tornion laaksossa ymmärtänyt.

Keuhkotauti, jonka uhriksi sinä päivänä hautaan saatettu vainaja oli jou-tunut, alkoi niinä aikoina niittämään runsasta satoa ja on sitte kulkenut ruttona läpi Perä-Pohjolan, melkein jokaisen talon. Karjanhoito oli ym-märtämätöntä, puhtaus ulkopuolella torniolaisen suomalaisen ajatus-piirin, keuhko- ja utaretuberkuloosi raivosi maitokarjassa, mutta ihmiset eivät sellaisesta mitään käsittäneet.

Torniolaiset, laestadiolaisina taikka “pahkamaalaisina” elivät Jumalan sallimisen käsitteissä. Ja vihdoin kello kuuden aikana illalla, kun talo ki-histen kihisi hielle, tunakille, navetalle, viinalle ja tallin lannalle tuoksah-televaa Korpikylän ylhäisähenkistä rahvasta, kuului raimuorin piinattava ääni: “Jos kaukaisemmat vieraat tekisivät hyvin ja vähentäisivät vaatetta ja astuisivat pirtin puoleen ja istuisivat syömään.”

Kaukaisemmat vieraat tekivät hyvin, nousivat, noudattivat kehotusta ja niin astuttiin tilavan pirtin puolelle. Kaukaisempien vieraiden mukana so- lahdimme mukaan, koko roitojen kolmikymmenlukuinen lauma. Hyss! Me seisoimme ovennuoleen ja katseemme tähtäsi terästyneellä tarmolla herkkunövtään. Siinä ne nyt sitten vihdoinkin olivat nähtävissämme kaik-ki herkut, joista ämmät olivat niin hartaasti viikkokausia puhelleet ja pu-heillaan ärsyttäneet huonommankin ruuansulatuksen mitä sitte nälkiin-tyneiden työläislasten, halajamaan ja himoitsemaan sadunomaisia an-noksia.

Niin siinä ne olivat nähtävänä, ja haisteltavana, mutta niiden herkkujen maisteliat istutettiin noin kahdeksan syltää pitkään kulmiopöytään ja he uhmasivat niitä rättejä eivätkä olleet näkevinään raitojen nälkäistä lau-maa, jotka silmät kiiltävinä, äärimmäisyyteen jännittyneenä seisoivat yhtenä rykelmänä oven ja nurkkauunin välillä, pienen pöydän lähettyvil-lä, jolle pöydälle asetettiin herkkupöydässä tyhjentyneitä ruokavateja.

Paljon oli kylältä rikkaista taloista lainattu hopeaisia veitsiä, ottimia, lusi-koita, kannuja, pikareja, lasikarahveja ja muita korskeita syönti välineitä. Sydämmellisellä hartaudella jatkui syönti; annos toisensa jälkeen kan-nettiin pöytään. Mutta kun annoksia oli kymmeniä lajeja, niin useimmat Korpikylän ahnaista maapösöistä, harvoin pidoissa olleina, eivät osan-neet arvioida vatsalaukkunsa vetävyyttä.

Kammarissa otettujen viinatuikkujen kiihottamana he uhmasivat liian runsaasti ensi annoksia ja joutuivat ennen pitkää löyhyttelemään pikku-takkinsa, liiaksi pingottuvan liivinsä nappeja ja aukaisemaan muutaman palkinreijän nahkavyötään. Emännät liikahtelivat ensin hermostuneena, mutta ylensyönti ahneuden kiihottamana he pistivät kätensä sopevasti vyötärysten taakse ja rapsis haka taikka nappi hameen liitinkissä aukeni. Helpotuksen huokauksella ja kiitollisena saadusta lisäväljyydestä, iskivät he seuraavaan herkkupalaan.

Mutta aika kului, ja kuin ensimäinen syönti tunti alkoi olla lopulla, niin jo yksi ja toinen ahmaaja alkoi pahaaenteisesti ähkyä, jo tuli oksennus ja svyksi ilmoittivat selkään taputtelevat “yskän” ymmärtäväiset naapurit “ruoto Ruijan kalasta tarttui kurkkuun!” Nousi pöydästä yksi ähkyjä toi-sensa jälkeen ja syöksyi ulos ovesta pihalle ja huoneen taakse, joku roi-torykmentin jäsen ehti käydä kurkistamassa, mitä nurkan takana tapah-tui ja ilmoitti kuiskaten kavereilleen jotakin, joka sai naurun tirskunan, nälästä huolimatta, vallalle roitojoukossa.

Mutta syönti jatkui. Yksi pöydällinen, toinen pöydällinen, kolmas pöydäl-linen ja niin edespäin. Joku roitopojista kurotti tyhjentyneen puuro pilkku-min pohjaa, sai nuhteet joltakin raimuorilta. Minä väsyneimpänä, olisin lähtenyt kotiin, mutta yksin en uskaltanut, veljet eivät lähteneet ja Haa-viston Arvidi, hauskin joukossamme, lohdutti, että ei hätää, kyllä mei-dänkin vuoro tulee pääsemme kyllä vielä istumaan tuohon pitkään pöy-tään ja ahmasemaan herkkuia oikein hopeisilla veitsillä, lusikoilla ja haa-rataikolla, ja se olisi toista se kun että aina kotona syödä puulusikalla ja puukkoveitsellä; toista olisi siemoa suihinsa noin niinkuin rikkaatkin, au-koilla housunsa nappeja, ähkyä ja pyyhkiä suutansa eikä aina nuolla ja jyrsiä kuivettunutta puurohärkintä, kuten kotona Harjunpäällä.

Mieleni kirkastui hieman, Arvidin lohdutuksesta. Kello läheni kymmentä, siis kaksitoista tuntia kodista lähdön jälkeen, ainoa mitä olimme juhlata-lossa saaneet suuhumme, oli omalla oikeudellamme kartanon kaivosta vinttaamamme jäinen vesi ja mitä jotkut pojista oli ulottunut tarkoitta-maan sormiensa näihin hieman suuruksen jäännöstä tyhjistä pilkkumeis-ta astianpesu pöydällä.

Nyt tuli vihdoinkin se hetki, jännityksellä odotettu, jolloin viimeiset vie-raat, raimuorit, passarit ja kaiketi roitot ottaisivat paikkansa viimeisessä pöydässä. He istuutumatkin ja istujia oli noin puoli pöydällistä, joten tilaa siinä olisi ollut riittävästi meille roitoille. Mutta meitä ei käsketty ja se seikka toi itkun kurkkuuni.

Vihdoin joku noista kivisydämisistä ihmisistä toi kahden kannun vetoisen pilkkumin likellämme olevalle astianpesupöydälle ja siinä olivat Ruijan kalan turskan ruotoiset jätteet. Hoitojen armeija iski, Pannimaan Kaisan ja Hjortin Maijan johdolla, kuni nälkäinen susilauma niihin, ja ennen- kuin minä ehdin kurottaa tappelua muistuttavan ähkyvän poikalauman seasta pienen käteni kohti tuota ihmeantia, oli se tyhjentynyt siinä määrin, että vain turskan leukaluun paljaaksi kalvettu palanen osui käteeni.

Veli Kaarle ja Anttoni pistivät pienen limpun palasen toiseen käteeni. Sii- nä päivän hartaan odotuksen saalis! Pojat vilkasten katsahtivat vielä ah-mailevia pitkässä pöydässä; ovi lensi paukahtaen auki ja ulos hyytävään pakkasviimaan hyökkäsi Harjunpäällystän ja Vonkavaaran kerjäläisten lauma. Erottiin kar- tanolla sovinnossa, ei jaksettu tapella; nyt alkoi näl-käisen taival kohti köyhää kotimökkiä, Harjunpäällystän korkeimmalla ki-vikko harjanteella.

Kiireesti juostiin, itku oli isompienkin poikien kurkussa, mutta itkumme, sen muistan, ei ollut tavallista valittavaa itkua! Omassa lapsen rinnassa-ni kuohuivat voimat, joista en ennen mitään tiennyt. Kiroukset, joita pe-lolla olin opetettu kauhistumaan, ne suloisena virtana syöksyivät minun-kin suustani ja toisilta ne tulvivat laulun voimalla. Jokainen isompi poika lohdutti minua, joka pienin olin ja vuorostaan kantoi pahimpien kinosten yli selässään.

Umpisella tiellä, Laurin talon kohdalla seisoi Äijän lumiaura, sen tiesivät pojat ja he vihan vimmalla hyökkäsivät sen kimppuun ja potkivat sen sii-vet rikki. Äh! Se edes helpotti vähäisen! Voi kuinka mielellään olisimme höyhentäneet kenen vain, joka edes hieman olisi kuulunut Äijän kivisy-dämiselle ahnuri joukolle!

Kruunun maantiellä oli kulku parempaa ja vain Tuohean-Ajolla kirpeli Ta-paninpäivän pakkanen polttavasti. Pian kuitenkin kiivettiin ylös Pahtasen mäkeä ja sen päältä alkoikin Harjunpäällystän kylä. Kyyneleeni kuivui-vat, sillä siellä Harjunpäällä oli kotimökki. Köyhä se oli, mutta se oli koti kuitenkin.

Siellä olisi huone lämmin, siellä olisi vähäisen ruokaa, olisi piimää, lei-pää ja silakkaa; olisi äidin armaan leipomaa makeaksi imellettyä kuu-man veden ruislimppua, johon oli pyyhitty siirappivettä päälle. Siellä olisi sentään ystävällinen vastaanotto, isä ja äiti puhutelisivat eikä murjotteli-si, kuten rikkaat ähkyvät ahmarit Äijällä.

Loppumatka joutui nopeasti. Jo pilkisti koti- mökki Vanhantalon takaa, Vuopiolle asti se näkyi ja valo tuikkasi; se oli kiilussa muurin korvalla, se oli merkki että äiti odotti. Oi miten me kipasimme juosta, veljet ja minä, Haaviston Arvidi ja Oskari, Kreetan Anttoni ja Maijan Wille, ja ne muut.

Kotimökin ovi aukeni ja roitojen rykmentti tunki sisälle, kopisteli jalkojan-sa, puhalteli sormiansa, oli kodissa ja niinkuin kotonansa. “Taisipa pojille tulla nälkä runsaiden ruokien ääressä”, äänähti äitini? “Mitäs päästit hei-tä hunkkien pitoihin”, ynähti isä? He arvasivat oikein, he olivat oppineet hunkeilta aina saamaan leivän asemesta kiven ja kalan asemesta käär-meen.

Äiti leikkasi naapurienkin pojille leipää, antoi paistettuja silakoita ja vettä oli riittävästi saavissa. Isä riisui heiltä jäätyneitä kenkiä ja pahoitti lämmit-tämään puolittain kylmettyneitä varpaita,, asetteli heinät uudelleen ken-kiin ja niin naapurien pojat lähtivät koteihinsa. Päättyi siis vihdoinkin kauan toivomamme juhlapäivä.

Musta oli sen muisto mielessäni ja mustina kuvastivat ne ihmiset jotka siellä mässäsivät. Synkimpänä pimentolana korkealta Harjunpäältä aina Äijän taloa etäällä, Matkakosken rannalla tarkkasin. Mikään pettymys elämässäni, ja niitä on ollut muitakin, ole jättänyt niin poispyyhkimätöntä vaikutetta mieleeni kuin hautajaisjuhla Äijällä. En koskaan vielä tähän päivään mennessä ole sitä voinut katkeruudetta ajatella.

Se kohtelu mitä meille siellä osotettiin, ei ollut yksinomainen Äijäläisille, mutta se oli onnettoman suomalaisen kansamme ikikirous, sen vielä tä-hän asti pois juurittamaton onnettomuus. Häpeällinen hävyttömyys, rie-tas kateus, halpasieluisin itsekkäisyys, kömpelöin metsäläis raakalai-suus, julmin ja ve- renhimoisin kitsaus; pahe, joka suomalaisen kansan on kautta aikojen pitänyt alaspainuneimpana Europan valkoihoisista kansoista.

Kirottu yhäkin muisto tuosta viheliäisestä hautajaisjuhlasta, jolla rakas-tetun ja syyttömän naisen muisto häväistiin ja lapsien viaton mieli nur-jaksi murrettiin.