Olli-Pekka. / Lapin Kansa 1934.

Juhannus.


Siellä se on taas juhannuskin jälellä käsin. Sää pysytteli kauniina, vaik-kakin koleahkona, ja tavan mukaan kokoontui juhannusyönä väkeä vaa-roille ja tuntureille juhlimaan kesän pisintä päivää.

Kovasti oli väkeä ollut Ounasvaarallakin. Emme viitsinyt sinne kiivetä, sillä Rantavitikan rantamat ja Pöyliövaaran tienoot ovat tähän aikaan niin kauniit, ettei sieltä varsinkaan juhannusyönä tee mieli mihinkään. Ja sik-si toisekseen hyvin harvoin olemme tuntenut kutsumusta kiivetä juhan-nusyönä vaarojen huipuille. Kun on tolvaillut pitikin Lappia ja kiivennyt sivutöikseen silloin tällöin myöskin mahtaville tuntureille, niin - suokoot Ounasvaaran ihailijat anteeksi - vaikuttaa Ounasvaara niihin verraten pannukakulta.

Mutta tämähän on makuasia, joista ei sovi riidellä. Ja olihan Ounasvaa-ralla juhannusyönä sitäpaitsi muutakin nähtävää ja tarjottavaa kuin pel-kät näköalat.

Muistuu tässä mieleen eräs juhannusaatto, jolloin tuli käytyä Ounasvaa-ralla. Olimme lisäksi ensi reissun miehiä silloin ja siksipä tuo käynti onkin jäänyt mieleen lujemmin kuin muut sen jälkeen eri aikoina tehdyt

Se tapahtui siihen aikaan, jolloin matkustajajunat Kemin-Rovaniemen radalla ajaa hyryyttivät parinkymmenen "solmuvälin" tuntinopeudella, viipyen tällä 114 km. taipaleella noin kuusi tuntia, väliin seitsemänkin, jos sattui eteen tenikko veturi. Nythän tuo taival katkaistaan vajaassa kol-messa tunnissa. Junailijalla oli tapana poiketa matkan varrella eräässä talossa Tervolan tienoilla piimää ostamassa, ja muutamaan mäenrintee-seen olivat lähiseudun torpan muijat järjestäneet kahvitarjoilun, koska vanhastaan tiesivät Rovaniemen junan sillä kohtaa väsähtävän. Sillä-välin kun juna perääntyi alas laaksoon etsiäkseen parempaa vauhtia, ehtivät halukkaat matkustajat hörpätä kupillisen kahvia, nokkelimmat kaksikin. Ja kun juna sitten paremmalla onnella kiipesi hiljaa junnaten mäen yli ja mutkustajat nousivat jälleen vaunuihin, oli tavallista, että osa matkustajista pyyhiskeli tovin aikaa kämmensyrjällään kahvin jäännöksiä suupielistään ja muutamilla puputti suu pullaa täynnä.

Ounaskosken yli ei päässyt silloin sellaista komeaa siltaa pitkin kuten nyt, jolloin autolla voi nousta melkein vaaran huipulle, Juhannuskalliolle asti. Silloin oli keinoteltava joen yli enimmäkseen venepelillä. Ja vaaralle ei myöskään noustu loivinta syrjää, kuten nyt, vaan kiivettiin melkoista jyrkännettä johtavaa polkua vastakkaiselta eli ns. Karvon puolelta.

Kiipesimme muutamana tällaisena juhannusaattoiltana muun kansan mukana tuota jyrkkää polkua. Ehdittyämme suunnilleen puoliväliin, he-rätti meissä, ensikertalaisessa, huomiota polun vieressä lojuva mies. Kivellä istuen hän retkotti puuta vasten kasvot kohti keskiyön tunnelmis-sa hehkuvaa aurinkoa, suu autuaallisessa virneessä.

- Te-terve tu-tuloa, nikotti mies ja tapaili hattuaan etusormella. - Ja ha hauskaa juhannusta, jatkoi äijä, joka näytti olevan uittohommista koti-matkalla oleva tukkijunnari.

- Niin myös, niin myös! huusi joku joukosta vastaukseksi ja siihen pai-koilleen jäi tukkipoika jatkamaan ohjelmansa suoritusta. Hän oli nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta, eikä hänellä näyttänyt olevan vä-hintäkään halua kiivetä ylemmäksi.

Mies makaa metsässä juhannusjuhlissa Rovaniemellä. Kuva: Poutvaa-ra, Matti. / Museovirasto.

Mutta me muut jatkoimme matkaa. Jonkin verran ylempänä vähäisen aukean keskellä olevalla korkealla kivellä seisoi hajasäärin pelastusar-meijan upseeri, iso ja roteva mies, "todistaen" voimallisesti maailman pahuudesta. Ihmisvirta solui hänen ohitseen ja joskus hukkui hänen voi-makas äänensä läheisyydessä meluavan haitarin pauhuun. Mutta aina jokunen pysähtyi kuuntelemaankin. Viime mainittujen joukossa oli myös-kin kaksi jätkämiestä, joista toinen hetken kuunneltuaan nykäisi tove-riaantakin liepeestä ja sanoi:
- Tule pois, Väiskä, tuolla soitetaan haitaria.

Mutta ei Väiskä niin vain lähtenyt. Hänelläkin tuntui päässä pörräävän siinä määrin, että hän oli altis vastaanottamaan kaikenlaisia vaikutteita, joita Ounasvaaralla oli summissa ja vähittäin saatavissa. Hän tuntui ole-van tuollainen korpia kiertelevä tutkijasielu, jonka ajatukset saattoivat liikkua muuallakin kuin pelkästään maallisissa savotoissa. Sanoi halua-vansa kuunnella sanan julistusta.

- Mene sitten tuolle lavalle ja rupea todistamaan, että sinäkin olet tässä maailmassa paljon törsännyt, mutta nyt siinä hommassa tuli äkki pysäys niinkuin Heppulan ruunalle, härnäsi toinen.

- Puhujaa ei saa häiritä! kivahti tähän se Väiskäksi kutsuttu. Ja jatkoi sitten, että onhan sitä tullut kyllä törsätyksi, mutta nyt hän ainakin on sillä tuulella, että vaikka esimerkiksi naisväkeä olisi tässä hänen ympärillään niinkuin mannakryynejä, niin hän vain ei korvaansa sinne käsin kallistai-si.

- Ole vaiti! Ensimmäisenä olisit niiden perässä juoksemassa, pisteli taas hänen toverinsa.

Mutta silloin se tilapäiseen herätykseen tullut mies sivalsi toveriaan kor-valle ja tuossa tuokiossa olivat molemmat kiinni toistensa rinnuksissa. Naiset rupesivat huutamaan poliisia, mutta se pelastusarmeijan upsee-ri, joka seisoi siellä korkealla kivellä, levitti kätensä ja huusi:

- Rauhoittukaa, rakkaat ystävät, rauhoittukaa! Mutta kun "rakkaat ystä-vät" eivät muuta kuin yltyivät, hyppäsi upseeri alas ja tarttui toista kau-luksesta.

Läheisyydessä ärissyt porokoira huomasi tällöin hetken koittaneen, jol-loin hänenkin aikansa on puuttua asian. Se iski kiinni lähimpään mie-heen, joka sattui olemaan aivan syytön mies, nimittäin se upseeri, jolta koira kiskaisi melkoisen kaistaleen housujen takamuksista. Upseeri vuo-rostaan iski koiraa kitaralla, jonka musikaalinen kosketus teki porokoi-raan niin syvällisen vaikutuksen, että se katsoi parhaaksi pötkiä häntä koipien välissä kiireesti pakoon. Tällä välin ehti jo poliisikin paikalle, pa-lauttaen jätkät nopeasti päiväjärjestykseen. Paikalle kertynyt väkijoukko alkoi hajautua ja hetken perästä alkoi kuulua kaunis laulu kitarain säes-tyksellä:

- Ylemmäs, ylemmäs yhä ..

Mekin aloimme pyrkiä "ylemmäksi". Seuraava ohjelman suorittaja oli pit-kin rautalankaa hiipivä tasapainotaituri, joka oli asettunut noin parin-kymmenen askeleen päähän pelastusarmeijan kokouspaikasta. Hänen esitystensä tehoa tähdensi haitaria soittava mies, joka savukkeenpätkä suupielessä veteli "Kulkurin valssia" niin että pelivehje oli revetä.

Juhannuskallion tienoille oli silloin, niinkuin nytkin, kokoontunut väkeä läheltä ja kaukaa, ulkomaita myöten. Kokkotulet roihusivat ja niiden ym-pärillä kaikui puheensorina ja iloinen nauru helähteli. Unohdettiin arkiset huolet, elettiin hetkiä, unohtumattomia hetkiä, joita ei ole tarjolla muualla kuin keskiyön auringon luvatuilla mailla. Ne ovat elämyksiä, joita kynä ei pysty kuvaamaan ja taitavankin maalarin sivellin vapisee voimatonna kaiken sen kauneuden edessä, mitä saattaa tarjota tällainen "aurinko-vuori" hetkinä sellaisina, jolloin muun maailman kietoo vaippaansa yön hämärä, mutta jolloin täällä ei yötä erolta päivästä muu kuin se merkilli-nen, salaperäinen hiljaisuus, kuin satujen maailma, jota ei voi kuvata. Se täytyy nähdä ja kokea. Se täytyy elää!

Siitä ajasta, josta nämä muutamat muistelmat juontavat juurensa, on ku-lunut jo vuosia. Mutta Ounasvaara Rovaniemen kauppalan välittömässä läheisyydessä on yhä entisellään. Sellainen, joka on nähnyt sen lapsuu-destaan saakka, tai se jolle muista syistä on käynyt "liian tutuksi", ei osaa tuota vaaraa pitää paljon muita mäkiä kummempana, mutta etelän ihmisille sitä kannattaa kyillä suositella.Varsinkin kun se on tuossa hel-pon yhteyden päässä, melkein käden ulottuvilla.