Suomen Kuvalehti no: 36. 8.9.1917.

Yhtä innokas kuin taitava valokuvaaja-avustajamme, eversti Timiriasev, on reportterillemme jättänyt joukon kuvia, kertoillen kenraalikuvernööri Stahovifshista muutamia mielenkiintoisia piirteitä.

Hiukan kenraalikuvernööri M. A. Stakovitshista ja hänen juhannus-retkestään Ounasvaaralle.


Yhtä innokas kuin taitava valokuvaaja-avustajamme, eversti Timiriasev, on reportterillemme jättänyt joukon kuvia, kertoillen kenraalikuvernööri Stahovifshista muutamia mielenkiintoisia piirteitä.

- Täällähän tuntee olevansa aivan kuin ulkomailla; katsokaahan ympäril-lenne, tuskin löydätte montakaan suomalaista tästä seurasta.

Kenraalikuvernöörin entinen adjutantti, eversti Timiriasev, istuutui Oop-perakellarin puolipyöreän ruokasalin peilinalaiseen sohvaan, sytytti sa-vukkeen ja loi tarkastelevan silmäyksen yli, koreiksi katetuiden pöytien.

- Olette oikeassa, toimittaja; minusta vaan tuntuu pikemminkin siltä, kuin olisin jälleen entisessä isänmaassani. Mutta tämä on ohimenevää, eikä puhdas vesi järvessä pilaannu, vaikka rantavesi hiukan hämääntyy-kin


- Olette erinomaisen toivorikas, eversti. Tosin on niinkin, etteivät orvokit niin korkealle kasva kuin nokkoset, mutta ken tietää....

- Ymmärrän mitä tahdotte sanoa. Mutta uskokaa minua, olen ollut tässä maassa jo yhdeksän kenraalikuvernöörin ajan ja minun täytyy sanoa, et-tä nokkoset ja orvokit kummallisen vähän tuntevat ja ymmärtävät toisi-aan. Nokkoset eivät lainkaan ole vaarallisia, jos ne vain otetaan oikealla tavalla luontonsa mukaan. Myönnän kyllä, että usein on hyvää tahtoa puuttunut, mutta kun meillä nyt on kenraalikuvernööri, jolla todella on suuri halu myötätunnolla suhtautua hänen haltuunsa uskotun maan par-haisiin pyrkimyksiin,- ei suomalaisten pitäisi tehdä itselleen karhunpal-velusta vaikeuttamalla hänen asemaansa.


- Niin, hänestä odotettiin sangen paljon, mutta silloin tulkittiin vapaus toisella tavoin kuin nykyään.

- Totta kyllä, mutta kenties ovat suomalaiset itsekin jonkun verran vaikut-taneet sen tulkinnan häälyväisyyteen. Ja myönnättehän, että tällaise-na aikana ei gordilaista solmua suinkaan aina ratkaista onnellisimmin Aleksanteri Suuren tavalla.


Myönnänpä kylläkin; hallitus on heikko, niin Suomessa kuin Venäjällä-kin. Mutta Aleksanteri Suuri kyllä aina ja kaikissa olosuhteissa iskisi solmun poikki ja kulkisi omaa tietään.

- Saatatte olla oikeassa. Mutta ilman valtaa ei voi olla Aleksanteri Suuri.

- Se kyllä on nähty. Meidän nykyinen kansanvaltamme perustuu siihen, että valta riistetään kyvykkäiltä ja annetaan kansalle. Ja kun kansa ei
osaa itseään hallita, syyttää se hallitusta heikoksi. Tietysti on sellainen heikko, jolla ei ole valtaa.

Ruokasali täyttyi täyttymistään. Viimeiseen pöytään istuutui joukko jäy-heitä kasakkaupseereja; he vaihtoivat vain harvakseltaan jonkun sanan keskenään, mutta soittoa he kuuntelivat joka tahtiin eläytyen. Kun venä-läinen torvisoittokunta ulkona vaikeni, alkoi romaanialainen orkesteri si-sällä soittonsa. Se oli sellaista soittoa, jota saattoi unohtua hetkeksi kuuntelemaan, jatkaakseen keskustelua jälleen, ilman että mikään tuntui häiritsevältä.

- Tiedättekö, sanoi eversti Timiriasev sellaisen vaitiolon jälkeen, minulla on täällä mukanani muutamia valokuvia, jotka otin juhannuksena Rova-niemellä. Saatoin sinne kenraalikuvernööriä, joka silloin teki kolmipäi-väisen virkistysmatkan. Jos tahdotte, voitte julkaista ne Suomen Kuva-lehdessä.

Kiitin kohteliaimmin. Eversti jatkoi:
- Se oli todella erittäin onnistunut retki. Kenraalikuvernööri sanoi itse, että se on hauskimpia ja nautintorikkaimpia hänen elämässään. Hän on kuvannut sitä innostunein sanoin pietarilaisille ystävilleen. Ja senhän voi ymmärtää, mikä nautinto on saada olla ainoastaan yksityisihminen, jät-tää hetkeksi sekasortoisen ajan sekava politiikka, sähkösanomat, kirjeet, audienssit, puhelimet, kaikki se mikä hirmuvaltana kahlehtii ihmisen per-soonallista vapautta.

- Matkanne oli yksityisluontoinen?

- Niin. Asuimme Rovaniemen asemalla kenraalikuvernöörin salonkivau-nussa, mutta mikään virallisuus ei tullut kysymykseen. Asemapäällikkö Bergman yhdessä Rovaniemen piirilääkärin, toht. Holckin kanssa oli jär-jestänyt perilläolomme erittäin miellyttäväksi. Sangen ystävällisiä ja vie-raanvaraisia ihmisiä muuten kaikki nämä rovaniemeläiset. Ja ajatelkaa minkälaisia kulttuuriharrastuksia siellä voi tavata! Harvoin olen nähnyt niin arvokasta ja aistilla koottua museota kuin asemapäällikkö Bergma-nin. Hänellä on viisi avaraa huonetta miellyttävästi sisustettu vanhoilla jalomuotoisilla huonekaluilla. Siellä on arvokkaita vanhoja hopeaesinei-tä, kristallikruunuja» herkullista porsliinia, kankaita ja mattoja, joissa värisoinnutukset kilpailevat mielikuvitusrikkaitten muoto-aiheiden kans-sa. Sanalla sanoen, se on Suomen pohjoisin sivistyshistoriallinen mu-seo, joka voisi olla kunniaksi mille paikkakunnalle tahansa

Edeskäypä kokosi desäärilautaset ja kaatoi kahvin. Sytytimme sikarit ja eversti jatkoi:

- Rovaniemen nähtävyyksistähän Ounasvaara on suurin. Sen 216 met-rin korkeus ei tosin päätä huimaa, mutta näköala on mahtava kuitenkin, ja keskiyön kummallinen aurinko hehkuu kuin melto rauta tämän erä-maan maiseman yllä, jossaKemijoen ja Ounasjoen vedet virtaavat yh-teen. Tämä näky teki kenraalikuvernööriin valtavan vaikutuksen. Ilma to-sin ei ollut seesteinen, mutta seuraavana päivänä meillä oli parempi on-ni. Ihmisiäkin oli paljoa vähemmän liikkeellä kuin juhannusaattona. Omi-tuisen, mutta samalla voimakkaasti mieleenpainuvan vaikutuksen teki joukko laestadiolaisia jotka tänne vaaran yksinäisyyteen vetäytyneinä
veisasivat virsiään. Suunnaton rauha on tällaisessa maisemassa, ja erämaan hiljaisuus täällä napapiirin rajalla on todella ihmeellistälääkettä hermoille, joiden niin sanoakseni tuhansien valtiollisten johtolankojen keskusasemana täytyy olla kaikesta alituisesti selvillä, kantaen suurta edesvastuun taakkaa. Sellaista rauhaa etsimään palaa mieli monasti jälkeenpäinkin, ja kenraalikuvernööri on minulle useaan kertaan mainin-nut, miten suurenmoisen vaikutuksen Ounasvaara häneen teki.

Viimeisenä päivänä toht. Holck saattoi meidät moottorivenheellään Ro-vaniemesta 1 ½ peninkulman päässä olevalle lohenkalastuspaikalle, jossa meitä kestittiin perinnäisellä tavalla. Lohiapaja tosin epäonnistui, mutta kellarissa oli 7-8 suurta lohta, joista yksi tarjottiin »keppikiiselinä». En todellakaan ole koskaan syönyt lohta maukkaammassa muodossa. Näistä kuvista voitte nähdä, miten lohi ensin avataan ja leikataan nel-jään suureen kappaleeseen. Sitten varrastetaan kappaleet ja kiinnite-tään puikoilla kaksihaaraisiin keppeihin. Nyt seuraa suolavedellä vale-leminen, mikä uudistuu jonkun kerran pariloimisen aikana. Aivan siinä rasva kihisee ja tuoksu on niin jaloa, että sitä kernaasti sulkisi pieneen pulloon, jonka korkin halusta kaupungissa välistä availisi, loihtiakseen kesken kaikkien virallisten käsittelyiden esiin ihanan erämaantunnelman.


Eversti huokasi syvään ja jäi hetkeksi myhäillen nauttimaan muistelman-sa tuottamasta ihanuudesta.
- Tehän ymmärrätte minun heikkouteni tällaisissa asioissa, sanoi hän. - - Olen itse aivan intohimoinen lohenonkija. Tietystikään ei minulle saalis
mitään merkitse, onkimisen tuottama jännitys on minulle ainoa nautinto-rikas hetki kalastuksessa. Mutta tässä kalan pariloimisessa oli jotain al-kuperäisen rafineerattua, ja sellaisesta voi verrattomasti nauttia. Kenraa-likuvernöörikin oli aivan haltioissaan ja hän nautti tämän herkullisen ate-rian ruhtinaallisella ruokahalulla, pöytänä sama pakkilaatikko, joka ate-riaa valmistettaessa oli ollut kyökkipöytänä. Vieraanvaraiset isäntämme antoivat meille suuren kappaleen lohta eväiksi lähtiessämme, ja kenraa-likuvernööri osti aikamoisen lohenkörilään, viedäkseen sen sukulaisil-leen Pietariin.

- Kiitän teitä, eversti, hauskasta kertomuksestanne, jossa minusta oli hauskinta se, että Rovaniemi saattoi tarjota kenraalikuvernöörille unoh-tumattomia muiston, ja totta puhuen tämä antaa minulle hänen persoo-nallisuudestaan uuden käsityksen, sillä luulen että ainoastaan sisäisesti laajentuneelle ihmiselle voi sellainen luonnonkauneus jäädä pysyväi-seksi muistoksi.

- Aivan varmaan; hän on erittäin sivistynyt ja humaani mies. Te muistatte hänen suuren puheensa, jonka hän Suomen oikeuksia uhattaessa piti Valtakunnan Duumassa. Ja kun hän tuli tänne, oli hänellä mitä parhain usko suomalaisista ja hän tahtoi oppia suomea, voidakseen välittömästi tutustua maan asioihin. On inhimillistä, ettei hänellä ole riittänyt aikaa siihen. Mutta vaikka hän onkin selvillä siitä, ettei hänen olonsa täällä tule pitkäaikaiseksi, tutustuu hän yhä innokkaasti lakeihin ja seuraa huolella oloja, voidakseen tapausten kulusta muodostaa harkitun-mielipiteensä. Mutta vaikka hän nousee klo joka aamu ja alkaa vastaanottonsa jo yhdeksältä, jatkaen työtään usein myöhään iltaan, on hänellä kuitenkin ulappa edessään; ja vaikeinta on tietysti aina ytimekkäästi ymmärtää kansallisuutta, jonka temperamentti on niin kokonaan erilainen kuin hä-nen omansa. Katsokaa, lisäsi eversti lopuksi, asia on kuitenkin niin, että meissä venäläisissä ei mitään ole niin runsaana pohjalla kuin hyvää tah-toa. Joukkopsykologian kan- nalta se näyttää saamattomuudelta, oblo-movilaisuudelta, mutta sitä kannattaa tutkia ja sieltä voi löytää aarteita. Ja minä lisään vielä, vaikka se onkin tarpeetonta: niistä, jotka teitä jär-jestelmällisesti ovat sortaneet, ei ainoakaan ole ollut syntyperäinen ve-näläinen.