Yrjö Kokko. / Suomen Kuvalehti 1947.

Jutava kirkko.


Tunturilappalaisesta sanotaan, että hän jutaa, kun hän pääsiäisestä päästyään keväthangilla muuttaa poroineen ja tavaroineen talviasunnol-taan havupuurajasta tuntureille. Kun hän sitten jouluksi vähitellen palaa takaisin, jutaa hän jälleen. Ei hänellä niin ehdottoman määrättyä asuin-sijaa vielä tänäkään päivänä ole Enontekiöllä, josta tämä kertomuksem-me on.

Eihän ihme ole, vaikka ihmisten, toistenkin elämä, täällä pohjoisessa olisi samojen lakien alainen, kuin lappalaisen. Ainakin osittaisesti niin-kuin väriä antavana, jollei aivan aineellisesti niin mielen virittäjänä, kun on pitkät jokapäiväiset matkat, jollaisesta etelän ihminen vuosikausia puhuu ja jopa lasten lapsilleenkin kertoo, kuinka mummolassa käytiin ja mitä kaikkea ihmettä tuolla päivän matkalla vieraaseen pitäjään tapahtui.

Tuntuu kuin sama jutaamisen halu, kevään ja syksyn vaeltamisen vietti, olisi Enontekiön kirkossakin ollut. Sellainen on etelässä, lannan maassa tapana ollut, että mihin kirkko on joskus rakennettu, siihen se sitten on jäänyt. Mutta toisenlainen on Enontekiön kirkon historia, kun kirkko jo neljässä paikassa on asuinsijansa löytänyt.

Pakanoitahan täälläkin aikoinaan oltiin. Eivät lappalaiset itse tuota ni-meä keksineet, vaan jo ennen meitäkin vastustajalle keksittiin haukku-manimiä muustakin kuin eläinkunnasta tai anatomian oppikirjasta. Ja niin vaan nytkin kävi, että tuo pakana nimitys, joka itse asiassa juurtaa alkunsa kovin kauniista maahenkisestä käsityksestä, sai yhä laajem-man mittasuhteet pahuuden puntarina. Se oli kitkettävä juuriaan myöten kuin nyt milloin kommunismi tai milloin fascismi.

Vanhaan aikaan vain kehitys kävi paljon hitaammin kuin nykyään. Johan jo 1200-luvulla ristiretken voimalla koetettiin panna tällä pakanuuden poiskitkeminen alkuun siinä kuitenkaan erikoisemmin onnistumatta. Kus-taa Vaasa, sen ajan Ruotsin kuningas ja voimamies, huomasi pohjoisten alueitten kasvavan merkityksen ja niin ruvettiin entistä tarmokkaammin levittämään uutta oppia pakanoitten keskuuteen ja niin kauas Lappiin kuin nykyisen Suomen "käsivarteenkin", jonka "peukalon juureen" van-haan sen puolen lappalaisten markkinapaikaan Rounalaan rakennettin 1530 paikkeilla. Lappalaiset lienevät olleet mielissäänkin tästä kunin-kaan heihin kohdistamasta mielenkiinnosta, koska vanhat pirkkalaiset jo verottivat heitä ankaralla kädellä.

Rounala jäi kuitenkin vuosien kuluessa syrjään, liiaksi länteen itäisistä asutuskeskuksista ja niin kirkkopaikaksi valittiin Lätäsenon ja Könkämä-enon yhtymäkohta Markkinan kylä, jonne uusi kirkko rakennettiin 1661.

Suomi erotettiin Ruotsista, painopiste siirtyi yhä enemmän itään ja niin lähti kirkko jutamaan jälleen. Se tosin purettiin, rakennettiin lautoiksi, jot-ka Muoniojokea alas laskivat koskia ja suvantoja Palojoensuuhun, josta tuli Enontekiön kirkonkylä ja jonne kirkko rakennettiin vanhoja ja uusia tarveaineita käyttäen 1827.

Mutta täälläkään ei kirkko ollut pitkään. V. 1864 rakennettiin upouusi kirkko, josta tuli vuorostaan kirkonkylä, mutta 1944 polttivat perääntyvät saksalaiset kirkon. Nyt ei ole tästä kirkosta kuin vahingoittunut kivijalka jäljellä.

Lapinmaasta kirjoittaja kertoo vanhoista hyveistä: siellä elävät vieraan-varaisuus ja rehellisyys.

Vielä maalaamattomat, jälleenra-kennetut talot kohoilevat jo Enon-tekiössä. mutta "jutaava kirkko" ei ole vielä löytänyt uutta majaa itsel-leeen.

Lapinmaan piispa puhuu, pohjolan pajulintu livertää, kuulijan mieliin nousee lapsuusajan juhlallinen har-taus.

Jos maisemasta puuttuisi värejä. lisää nii-tä yleisö: henkeitä kansal-lispukuja lapinpukujen lisäksi.

Enontekiön kirkkoherralle Aimo Kal-liolle tämä vuosi on henkilökohtai-nenkin juhlavuosi, hän tulee toimit-taneeksi 30-vuotta papinvirkaa.

Heräsimme 13.7. Hetassa nimismies Öhmanin vieraanvaraisessa ko-dissa. Kun olimme juoneet aamukahvi, katselimme ikkunanasta kaptee-niluutnantin kanssa, miten Kurun Einari uitteli porojaan Ounasjärven rannassa. Einari näet ventää, laiduntaa köydessä, kahta poroaan. Aa-mulla hän ne uittaa, mistä porot silminnähtävästi nauttivat, ja pitää niitä sitten pienessä tallissa, pimeässä, koska syöpä, paarmat ja hyttyset niitä silloin pahasta vaivaavat. Nyt hän kantaa posti Pöyrisjärvelle, mutta kun porot ovat nivoneet, saaneet uuden karvan, käyttää hän niitä kantoporoi-na.

Mutta emme me ole tulleet tänne tehdäksemme retken Einarin kanssa johonkin lapinkylää. Olemme tulleet viettämään Enontekiön seurakun-nan 200-vuotisjuhlaa. Niinpä sitten yhdentoista maissa nimismiehen puustellista vaeltaa kolme perhettä pitkin kirkonkylän raittia jolla kävelee tai kiiruhtaa suuret vieraiden joukot, suomalaisia, ruotsalaisia, norjalai-sia, lantalaisia ja lappalaisia. Vasemmalla siintää mahtavana järven ta-kana Ounastunturin hahmo ja oikealla Angelin ja Retrikin vielä maalaa-mattomat jälleenrakennetut talot ja pihoilla kelohongat telkänuuttuineen. Sivuutamme sodassa palaneen entisen kansakoulun uunien pilariston ja seurakuntatalo-parakin kohdalta lähdemme kävelemään ylös mäntyjä kasvavaa kirkonmäkeä, jossa on vielä kirkon jalka. Nyt toimivat seininä kivijalkaan pystytetyt lehtikoivut, yleisölle on lankuista rakennettu istuin-penkit, laudoista alttari, jolla kimaltelee hopeiset kynttiläjalat ja Muonion kirkkokuoroa varten on rakennettu erikoinen lava ja sen viereen on tuotu urkuharmooni. Ompa oikein taulukin, joka osoittaa, mitkä virret laule-taan.

Kirkon lattian halkaisee evakkoon pelastunut punainen kirkkomatto, alt-tarin viereen asetetuilla penkeillä istuvat piispat, papin, kenraalit, evers-tit sellainen arvokas ilme kasvoillaan, joka saattaa otsalle syvät vaot ja leuan alle kaksi ryppyä ja kuuluu asiaan. Yleisöä on mustissa ja vaaleis-sa "siviilivaatteissa", kirjavissa lapin kauhteissa ja pitsireunaisissa hil-koissa ja kuoron naiset kansallispuvuissaan ovat kuin akkunalle aurin-koon asetetut pelarguunit ja verenpisamat. Kirkon "akkunoista", koivujen lehvien läpi, näkyy erämaan maisema sinisine järvineen, tummine met-sineen ja tunturin laella hitaasti ka arvokkaasti kulkenivine pilven varjoi-neen. Samat pilvet toimittavat kirkon katon virkaa. Matalalla matelevan tunturikatajan oksista on punottu köynnös, joka kiipeää korkealle puisel-le alttarin takana olevalle ristille. Täällä ylhäällä tuulee, joka panee koi-vujen oksat väreilemään ja tuntuu kuin niiden lehviltä auringon säteet kirpoaisivat kultapölyinä ilmaan. Välillä taivas menee pilveen ja silloin tuntee tunturituulen henkäyksen.

Jo kuuluvat urkuharmoonin tavailevat äänet ja virsi alkaa. Jo puhuu Enontekiön kirkkoherran ääni. Muonion kirkkokuoro kajauttaa laulun il-moille, piispa nousee puhujalavalle ja samalla lentää jostakin alhaalta pohjolan pajulintu raunion kivijalalle nostetun koivun oksalle ja alkaa li-verryksensä. Taivaalla purjehtii poaimos, piekanahaukka, pilven alla tuu-len tietä ja järven pinnalle piirtyy vihurin hopeasilta. Mihin katoaa yleisön katseilta ristituleen istutettujen herrojen otsilta arvokkuuden vako ja rypyt leukojen alta? Mihin häviää yleisöltä tuo outo tunne, joka seuraa jokais-ta kirkossa kävijää ja vaatii lämpöä sulaakseen? Miksi täällä yhtäkkiä tuntuu kuin olisi kotonaan?

Mitä lienee Kustaa Vaasa ajatellut kun lähetti pappinsa ja virkaheitot munkkinsa tänne ylös kristinoppia saarnaamaan. Oliko kristinoppi hänen sydämmensä kutsumus, vai oliko se vain aatteen vaippa, jolla hän mui-den mahtavien tapaan peitti aikomuksensa kansan katseilta ja jonka hän nosti tälle johtolipuksi toteuttaakseen omat itsekkäät pyrkimyksensä? Kuka tietää.

Olipa miten oli. Eihän se meille jälkipolvelle paljonkaan kuulu. Mistä jo-kainen on kasvanut tuohon kristinoppiin vaikka meistä niin moni oli ku-luneina vuosina joutunut epäilemään sen totuuksien kestävyyttä. Mutta nyt yhtäkkiä tuon raunioituneen kirkonmäelle rakennetun lehtimajan si-sällä me ehkä jokainen tunsimme, että meidän juuremme ovat sittenkin syvällä maaperässä, josta me olimme olimme joutuneet lähtemään kuin kotoamme ankaraan maailmaan. Olemme taas kotonamme. Nuo tutut sävelet hivelet kuuloamme kuin vanha rauhoittava kehtolaulu.

Kuin kotiin otti seurakunta meidät vastaan muutenkin. Koko yleisö, use-ampi satapäinen, läheltä ja kaukaa, tutut ja tuntemattomat, olivat kutsu-tut kirkkokahville ja päivälliselle. Missäs muualla näkee nykyaikana, että tällaiselle joukolle pannaan hopeat pöytäkalustoksi. Mutta täälä oli pan-tu epäilemättäkään, että ne voisivat haihtua kolmeen valtakuntaa, kado-ta kiveliöihin. Iltajuhlissa raunioilla ystävyys vahvistui yli rajojen. Siitä oli-vat todisteina rakennettavalle kirkolle tuodut lahjat ja terveiset. Miten pit-källe olikaan päästy siitä pakkaspäivästä, jolloin ensimmäisen kerran olimme aukaisset ensimmäisen oven Enontekiöllä, nimismies Öhmanin virkatalon oven, kun olimme virkamatkallamme ja kylässä vain yksi talo jäljellä, mutta muitten rauniot napapiirin huurteen ja lumen varhoamat!

Useimmat vieraat lähtivät kiiruhtamaan "Neljän tuulen tietä" pitkin kirkon entiselle sijainti paikalle ja Kilpisjärvelle. Me palaamme majapaikkaam-me ja taas on Einari uittamassa poroaan. Menemme rannalle katso-maan ja siihen tulee poliisi Rovan pellavapäinen pikku poika. Hänkin tarttuu lujasti poron hihnaan, vaikka tämä tempookin paarmojen ahdista-mana. Oli kuin mekin olisimme saaneet uutta lujuutta elämän uskoom-me. Ehkä se seurasi meitä seinättömästä kirkosta, joka oli ollut kuin yhtä luonnon kanssa. Ehkä se oli lähtenyt jutamaan kanssamme.