Jenni Paulaharju. / Kansan kuvalehti 1928.



Se on Ruijan komeimman vuonon, Lyngenvuonon perukan pieni suoma-lainen rantakylä, joka norjalaisella nimellään komeilee Skibotnina, mutta seudun suomalaisten keskuudessa mainitaan Jyykeän vuonon Markki-naksi. Ja tämän niinensä paikka on saanut siitä, että täällä on ikivan-hoista ajoista asti pidetty Lapin kuuluisia markkinoita, kolmet, neljätkin markkinat yhden vuoden nimiin. Monia muitakin Jyykeänvuonon ranta-raivioita, tunturienkeiloja, kuruja ja jokia ovat suomalaiset, tänne kulkeu-duttuaan ja tänne asetuttuaan. ruvenneet nimittelemään omilla niinillään ja pitävät yhä vielä lujasti näistä kiinni, vaikk`eivät koskaan ole niille virallista vahvistusta saaneet.

Kun Jäämeren aavalta käännytään puskemaan toiselle tuhannelle met-rille kohoavien tunturiköyryjen välisen Jyykeän vuonon viimeistä peruk-kaa kohden, sivuutetaan siinä monta paikkaa, joiden nimet kertovat Suomen miehen täälläkin liikkuneen. Jollei hän aivan alunperin uutta nimeä ole paikalle antanut, on hän ainakin kääntänyt ikivanhan lappalai-sen nimen oman kielensä vaatimusten mukaiseksi. Tutulle tuntuvat suo-malaisen korvassa esim. Kaisan ja Muotkan pitäjien nimet, samoin Viek-sikenttä ja Voivuono, Vuosvaara ja Vaattovaara, Olmavankka ja Kaivuo-no sekä moni muu. Hajallista suomalaisasutusta onkin siellä täällä pitkin Jyykeän kymmenpeninkulmaisen vuonon rantoja, missä puhtaampana, missä lappalaisiin tai norjalaisiin sekaantuneena. Mutta suomalaisten vankin ja puhtain päävoima asuu vanhan Markkinakentän harmaissa pirteissä lumihuippuisen Aitikka-tunturin tyvellä.

Hyvä on saapua Markkinaan yksin matkoin kesän kanssa. Kun tuuli on kääntynyt lämpimäksi ja aurinko asettunut pitkälle vuorolleen kahdek-saksi viikoksi vartioasemaan pientä Jäämeren kylää, silloin siellä tapah-tuu ihmeitä, joita ihminen suureksi ilokseen katselee. Lumet alkavat suu-rina puroina kohista alas tuntureilta soittaen ja laulaen yötä päivää. Ja vihreä ruoho nostaa kostean, tuoksuvan teränsä kaikkialla, missä se vähänkin on saanut juurelleen sijaa karussa maassa. Tunturikoivujen puhkeavat lehdet ja petäjän neulasten liikkuvat nesteet huokuvat meren-hajuiseen ilmaan oman henkensä, synnyttäen tällöin voimakkaan, elä-mää kiihoittavan tuoksun.

Tällaisena päivänä astelevat Markkinan isännät, yksivakaiset suomen-miehet, ulos talvisista pesistään ja alkavat tutkistela olisiko maa jo kyl-liksi lämmennyt ottaakseen vastaan perunansiemenen. Siinä seisoskelevat Seppälän veljekset Erkki, Heikki ja Jaakko, mainiot raudan takojat ja suurten perheiden isät, siinä Johan Erik Grape, komea papinsukuinen äijä Muoniosta ja Erkki Karvonen, 85-vuotias ukko-pahanen, sisukas ja työteliäs vielä vanhoillaankin. Tähän samaan suomalaisten ikämiesten joukkoon kuuluu myös muoniolainen Johan Petter Bäck, Raamatun tuntija ja pyhäpäivien rukoushetkien pitäjä, joka osaa mielialansa pukea hartaaseen lauluunkin:

- Kuin murheen aijat tulevat

- Ja pimeytet uhkaavat

- Niin auta mua Jumala


- Sun sanojasi uskoa.

Bäcki-äijä ei kyllä asu Markkinakentän talorykelmässä, vaan on pystyttä-nyt majansa Apajan koivuviidakkoon, Jyykeän vuonoon laskevan Kalgu-enon rantaan. Samoin ovat useat toisetkin suomalaiset hajaantuneet eri kulmille vuononperää, kutka Outaperälle, kutka Leppäjoen metsikköön.

Mutta tunturin tyveä peittävän mäntymetsän läpi kulkevaa kumisevaa tietä sekä joen suistomaan kautta luikertelevia pikku polkuja seuraten voi helposti päästä kyläkunnasta toiseen, siisteihin pirtteihin omien hei-molaisten seuraan omaa tuttua kieltä haastamaan. Sillä suomi on täällä päivällisenä puhekielenä kaikkialla, ja lappiakin kyllä silloin tällöin kuu-lee, mutta ummikko norjalaista ei taida olla kuin yksi mies koko kylässä. Ja pirtit sekä kamarit ovatkin todella nyt niin tuoksuvan puhtaat, että nii-hin on ilo astua, sillä seinät, katot ja lattiat, penkit, hyllyt ja pöydät ovat juuri näinä päivinä saaneet kesän tulon kunnioiksi olla ankaran "ympä-ripesun" alaisina. Hiekan ja veden voimalla ne on saatu hohtavan val-koisiksi, kosteutta ja puhtautta tuoksuviksi.

Ja tämän jälkeen ovat jo naisetkin joutuneet miesten avuksi peruna-maatilkkuja kääntämään, lannoittamaan ja kuokkimaan. Onhan kullakin talolla pieni karjansa, pari, kolme lehmää, joista saadaan höystöä pel-toon. Ja hyvässä toivossa kylvötyö tehdään, vaikka usein toiveet pettä-vätkin. Milloin vie liiallinen kylmyys, milloin kuivuus melkein olematto-maksi sadon.

Markkinan koululapsia opettajattarineen v. 1927. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Nuori suomalaisemäntä lapsineen Markkinassa.

Suomalaistyttö Petra.

Tunturista tullut lapinäijä

Keskiyön aurinko Jyykeän vuonolla

Kylän nuoret miehet, jotka ovat olleet jo maaliskuusta asti "fiskaamas-sa" Jäämerellä, toiset aina Nordkapin tuolla puolen Vuoreijan aavalla asti, kotoutuvat myös näinä kesän tulonpäivinä ikävöivien omaistensa luo. Mutta nololla mielellä näyttävät mies-parat olevan, kun laivasta vyö-ryttelevät kalatamppujaan sekä nostelevat sinne pyydyksiä ja kolhiintu-neita matka-arkkujaan. Huono on ollut kalasaalis tänä kevännä eikä an-sioiksi ole jäänyt mitään. Hädin tuskin on saatu lunastetuksi laivapiletti kotipaikalle, ja toisten on täytynyt sekin saada valtion puolesta. Se on surulline asia monelle kodille, jossa nyt ei tiedetä, mistä saadaan raha välttämättömimpiin tarpeisiin. Vaikka nälkäkuolemaahan tosin pahim-massakaan tapauksessa tarvitse pelätä, sillä antaa kotivuono toki aina keittokalaksi asti turskaa, saitaa, ponnikkaa ja joskus isoa silliäkin.

Fiskari-miehet saavat nyt vain astella allapäin kotikylätöihin perunamaan aitoja pystyttelemään. Ja sinne toisten joukkoon pyrähtävät valkean kou-lupirtin oppilaatkin, joita norjalais-suomalais-lappalainen opettajatar on talvikauden yrittänyt ohjata valtakunnan kielen oppimiseen. Mutta nyt on kirjan ääressä kyyköttäminen loppunut kesänajaksi. Loppuvirsi on vedel-ty kimakoin, hartain äänin, hyvä opettajatar on hyvästelty, ja lauma on päässyt vapauteen.

- Mie meen isän kanssa turskaa juksaamhaan.

- Ja mie meen lohta tappamhaan.

- Mutta mie meen käymhä Suomessa Siilastuvalla.

Näin pojat suunnittelevat kesäviettoansa. Tyttäret vain astelevat hiljai-sesti koteihin äitiä auttamaan ja pienempiä hoitelemaan, sillä lapsia on runsaasti kasvamassa näissä harmaissa kodeissa.

Tämän kesään heräävän kylän kohisevan elämän ylle laskeutuu eräänä iloisena iltana vakava, hiljainen hartaus. Petra-tyttönenkin lakkaa äkkiä helistämästä Suomesta oppimaansa laulua:

- Honkain keskellä mökkini seisoo.
- Suomeni soreassa salossa.

Joka laulu on kyllä kaikkien mielestä aivan erikoisen kaunis laulu, vaikka ei nyt sovi laulettavaksi. Ja fiskari-poikakin pysähtyy hyräilemästä maal-lista veisuansa:

- Nyt lähden minä lännenmaille onneani etsimään,
- Sieltä ehkä levon löydän pettyneelle sielulleni.

Nyt on tapahtunut sellaista, josta saa puhella vain hiljaisin, vakavin sa-noin. Kylän isoimman talon isäntä, 87-vuotias ruijalainen kauppias Ras-mus Rasch on nukahtanut iäiseen uneen. Hän, Markkinan suomalais-kylän kasvatti, puhdas suomalainen puheessaankin, joka, vaikka oli puo-lensadan maan omistaja, oikea "niemikuningas", ei käräjiä käynyt, eikä suomalaisia sortaut.Olipa antanut komean Antonia tyttärensäkin suo-menmiehelle, Heikki Seppälälle emännäksi. Eipä siis ihme, että kansa häntä kaipauksella muistelee.

"Raska-äijä" sitten jonkun päivän kuluttua korkeassa, kellertävässä arkussaan kuljetetaan Härkäniemen kalmistoon iäistä untaan lepää-mään, saattelee häntä sinne koko seudun väki, joukko vaatimattomia sarkapukuisia ja huivipäisiä vanhankansan ihmisiä. Mutta arkun he ovat ylt'yleensä, peittäneet korein, kirjavin paperikukkasin. Norjalaista virttä veisaillen lasketaan arkku sitten hautaan, Backin Johan Petteri lausuu muutamia tunnustuksen sanoja kylän kunnioitetulle vanhimmalle ja niin jätetään ruumis maan multiin odottamaan, kunnes Muotkan pappi täällä kulkiessaan vihkii haudan.

Saman kylän väkeä, melkeinpä sukulaisia keskenään on koko saattovä-ki. Neljä vierasta vaeltajaa on vain sattunut joukkoon. Tunturista tullut lapinmies seisoo Ranni-koiransa kanssa vakavana ristissä käsin taaem-pana männyn juurella seuraamassa tätä pyhää toimitusta. Hän tuntee harrasta liikutusta ajatellessaan kaiken katoavaisuutta, kun suuren talon isäntäkin on noin pois menevä. Mitäpä sitten hän itse, laiha, kovien ilmo-jen piiskaama tunturien vaeltaja. Toisella puolen polkua seisovat toiset kylän kansaan kuulumattomat, kaksi Suomesta tullutta maankulkijaa, hekin syvän tunnelman lumoissa. Ikuisen lumen peittämä, auringon kir-kastama tunturi ja syvän sininen vuono kuolleitten lepopaikan taustana, kohottavat mielen katoavaisesta katoamattomaan, heikkoudesta tavoit-telemaan suuria, iäisiä voimia.