Valde Näsi. / Uusi Suomi 1936.

"Kaeiri" nuoli padan - mutta Niila lainasi ajohärkänsä yhdestä ohra-rieskasta.



Länsi-Lapin tunturimaailma kiehtoo meidän aikamme ihmisiä niinkuin kiehtoi ja veti puoleensa muinaisia pirkkalaisia ja muita eränkävijöitä, ke-sällä ja talvella. Kaiken lapinkäynnin yllä on romanttisuuden hohdetta, joka ei suinkaan himmentynyt maailmansodan jälkimaininkien jättiläis-liikenteenkään aikana, jolloin Länsi-Lapin ikimuistoinen eräreitti palveli suurmaailman kauttakulkuliikennettä. Kun muut valtatiet suljettiin pans-sarilaivoilla ja vedenalaisilla, oli Jäämeren Jyykeä vielä rauhansatama, josta sotatavarat tuotiin alamaihin

Siitä ovat kuluneet jo monen talven lumet. Elettiin Boxströmin liikkeen jälkimainingeissa, ja myöskin suuren maailmansodan päättymisajoissa. Joka talvi oli Jyykeän vuonosta solunut sotatavaraa. ruutipumpulia, saappaitaeli "polseviikkejä'. niinkuin niitä kolmen kilon englantilaisia sa-nottiin, ja kaiken maailman tavaraa, jollaista, lappalaisetkaan, saati sitten ylemmän väylän varren asukkaat, tuskin koskaan olivat nähneet. Lappa-laisten raitoporot vetivät kenkälaatikot Muonioon ja siitä lähti "Lannan mies'' hevoskopulillaan hiluttamaan saappaita alamaihin. Mutta eivät eh-tinee lapinmiehet, vaikka "vaimoiset hengetkin'' olivat apuna, tätä maail-manrahtia yksinään hoitaa, vaan sinne oli etelän hevosmiesten tultava avuksi. Norjalaiset vetivät tavaran Siilastuvalle ja sieltä sitten käytiin noutamassa pitkänmatkan rahtia.

Tornionlaaksolaisilta olivat tainneet jo kaukomatkat unohtua. Ennen, vuosisatoja sitten, he kyllä kävivät Lapinretkillään kaupanteossa, papit sielunhoito-ja verotusmatkoiilaan. mutta senaikaiset muistot olivat men-neitten polvien mukana jo haihtuneet. Tuoreemmassa tiedossa olivat matkat Köngäsen ja Kolarin markkinoille, taikka toisaalle Kajaaniin ja lisalmeen, missä Tornion puolen maankuulut hevosmiehet olivat senkin seitsemät matkat ajaneet, ennen rautatien tuloa, silloin, kun aikaa oli eniten maailmassa, niin että jouti viikkokaudet köröttelemään reslarees-sä kyynäräinen letkupiippu leuvoissa ja hyvä etelän syöttiläs luokin alla.

Todellista lapinkäyntiä olivat Siilastuvan matkatkin. Vanha ruuna oli teh-nyt sen matkan edestakaisin Torniosta ainakin viisi kertaa. Oli siinä saa-nut koparaa toisenkin kerran iskeä tienkamaraan. Mutta viimeisenä tal-vena käytiin vain Karesuannossa saakka. Ja siellä oli mies talosta, kaksi parhaasta. Olimme siksi kynnellekykenevä, että pääsimme mukaan, vanhemman veljen kanssa. Lappi oli silloin, sydäntalven aikaan, par-haassa loistossaan, sillä revontulet antoivat ainakin saman verran valoa yöllä kuin päivänkajokin pystyi valaisemaan. Kuttasen vaarojen etupuo-lella iskivät taivaan valkeat kinokseen. Lapinmiehet siellä kipunoiden ja lieskojen keskellä laittelivat porojaan yöksi kaivamaan, kun me, Lannan-väki kilisevine kulkuseemme, ajaa köröttelimme valtaväylää viimeistä taivalta Ruotsin "ylimmäisen papin" kirkolle. Silloin tuntui niinkuin sadut tunturikummituksista olisivat sittenkin tosia, taikka sitte jo olimme jo niin taivaan valkeiden vallassa, ettemme enää muistaneet reen kitinää joki-tiellä. Pitkän hevosjonon tiukujen pauhina kuului toisin ajoin kuin jostakin vuoman takaisen nyppyrän rinteeltä, taikka jostakin takaapäin.

"Fallesmanni" ja hänen ajokkinsa.

Lappalaiseukko.

Karesuannon kirkko.

Porolauma Lapissa.

Sattui loppiaispyhä Karesuannossa, eikä kenkälaatikoita kirkkoaikana annettu, sillä saapasvuori oli aivan kirkon vieressä. Kun siinä maailman-sodan loppukahakassa ei oikein tiedetty kuinka kullekin käy. niin kuljetu ''puuströömi" saappaat puolueettomalle alueelle Ruotsin Karesuantoon ja siellä ne taisivat olla yli kesän. Viikko oli ajettu yhteen suuntaan ja ai-na välille tiputeltu syöttötaloihin hevosten eväitä paluumatkaa varten. Ei olisi joutanut Karesuannossakaan pyhää pitämään, mutta, minkä sille teit. Oikeastaan se lepo tässä Lapin keitaassa oli paikallaankin ja saihan siinä tutustua vähän lappalaiselämään.

Suomen puolen talossa saimme syödäksemme riisiryynipuuroa niin pal-jon kuin maaru veti. Siihen aikaan ei nimittäin Suomessa keskisäätykään herkutellut ryynipuurolla, mutta Karesuantoon tuotiin ryynit Norjasta. Mitäpäs siinä. Emäntä keittämään puuroa. Mitattiin kannulla maito ja mitattiin ryynit, koska muuta laskuperustetta ei ymmärretty. Sovittiin vaivoista eri hinta ja pian ryynit poreilivat 'piisissä', takassa, avonaisella tulella, pikimustassa nokipadassa. Ja sieltä lähti ihana tuoksu. Oikein vesi tuli suuhun, eikä sitä puuron kypsymistä odotellessa ollut aikaa lähteä ulos taivastelemaan.

Sitten nostettiin pata keskelle pöytää ja siitä sai jokainen ahtaa "fatiinsa'' senkun ennätti. Ja kyllä paistoikin pian padasta pohja, mutta sieltä pais-toi muutakin, eilisen perunasopan tähteet. Emäntä ei sitä huomannut, mutta ruokavieraat kiinnittivät asiaan huomiota ja silloin akka suurelle "tytärtolvanalleen" pauhaamaan, jotta "pesitkös paan". Tytär ei ensin oi-kein käsittänyt niistä oli kysymys, mutta sitten kuitenkin olkansa yli lahot-ti : "Kaeiri sen nuo..oli". Ja muuta hän ei sanonutkaan, mutta pöytävie-raat liihottelivat ärräpäitä ja syljeskelivät viimeisiä puuron tähteitä suus-taan, kun ei vatsakaan enää kunnolleen vetänyt. Kaeiri loikoili paksussa turkissaan tyytyväisenä oviloukossa ja vihaisena murahteli, kun hänen nimeään turhaan mainittiin.

Joukon vanhempi polvi vetäytyi taljoille sulattelemaan riisipuuroaan, mutta me "vasat'' lähdimme tutkimusmatkoille. Patikoitiin yli jään Ruotsin puolelle, jossa lapinväki oli parhaillaan kirkossa, pororaito oli kirkon ai-dan vieressä ja vain yksi peskiäijä syötteli ajohärkiä. Me tietysti ukon kanssa juttusille, oli ankara leipäpula ja tiesimme lappalaisille ohraleivän olevan herkkua. Alettiin hieroa pororuhtinaan kanssa kauppoja hänen parhaasta härästään, joka selvästi erosi sarvipäiden joukosta. Meidän teki mieli päästä ajelemaan porolla, mutta lapinäijät eivät mielellään lan-talaisille lainailleet härkiään. Mutta lupasimme kokonaisen rieskan, ohra-leivän, niin jopas heltisi. Olin poikajoukosta ainoa porolla ajanut, siis it-seoikeutettu hirttämään hihnan käsivarteeni. Ja silloin lähdettiin. Kolisi vain kelkka kirkkotantereella ja samassa jo meidät lennätettiin äkkijyr-kästä rantatörmästä väylän jäälle. Vielä oltiin sentään pystyssä, Niilan ajokki oli hyväntapainen. Paineli suoraan Suomen puolelle, josta kävim-me kuormistamme kaivamass aäijälle lupaamamme rieskan.


Mutta porolla-ajomme herätti Suomen puolen lappalaisissa outoa huo-miota. Eivät juuri tulleet meitä pidättämäänkään, mutta kohta lähettiin yksi lappalaispoika rukattamaan yli jään Niille sanaa viemään, että nyt ovat varastaneet hänen johtohärkänsä ja sillä ajavat kuin nöyräpäiset väyläntörmältä toiselle. Ja meille tulivat vakuuttamaan, jotta "kiila, kiila kimma Niila saa tiion, niin kiila poijat opetaan härkiä varastamaan". Me tietysti pyytelimme, ettei nyt sentään niin suurta numeroa pidä tehdä, jos vähän omine lupinemme huvittelemmekin.

Kun ohrarieska oli kopeloitu liisteille heilautin hihnan komean ajokkimme selän yli ja taas tärisi pihatanner ja lumi tuprusi pilvenä rantapensaikos-ta. Teimme hyvän lenkin jäällä ja sitten veimme huolestuneelle Niilalle rieskansa, jota ukko vesi suussa jo odotti enemmän kuin porohärkään-sä. Rauha oli taas maassa, sillä pian tuli tieto Suomen puolelle, että Niila olikin "fyyränny härkänsä lantalaisille yhestä rieskasta".

Kansa palasi loppiaiskirkosta ja lappalaisten leirissä oli taas entinen tou-hu. Siinä vielä nyhjäiltiin ja tarinoitiin ja katseltiin rahtiin tullutta lannanvä-keä, mutta sitten irroittivat Niila ja muut Lapin miehet ajokkinsa ja merkil-linen jono, kuin kiemurteleva käärme, solui kohti Tunturi-Lappia. Lanta-laiset jäivät odottelemaan liikkeen herroja, sillä heille oli luvattu jo pyhä-iltana antaa alas vietävät kenkälaatikot.