Olli-Pekka. / Lapin Kansa 26.9.1929.

Kairalta kairalle 6.


Rakenteilla oleva Kittilän Muonion maantie oli tulossa Rauhalan kylässä. Linjaa oli aukaistu jo yli Rauhalan kylänkin ja jonkun matkaa Rauhalasta Sirkkaan käsin olivat pohjaustyöt käynnissä. Lujaa kruununsarkaa siitä tulee. Ei näy tarvitsevan paljon maantielinjaa raivata kun siitä jo saattaa porhaltaa autolla. Niinpä rakennusmestari Blom joka muuten sivumen-nen sanoen on Rovaniemellä laajalti tunnetun Singerin valtakunnan eri-koisiahettilään ja täysivaltaisen ministerin, U. V. Blomin serkku ajeli Chevroletillaan linjaa, josta hädintuskin oli metsä kaadettu pois.


Tätä tietä kolusimme Sirkkaan. Onnistuttiin päsemään puolivälissä mat-kaa autoon, vaikka läheltä piti ettei jouduttu suoriutumaan Sirkkaan apostolinkyydillä. Näin jälkeenpäin asiaa katsoen tuntuu yhdentekevältä vaikka niin olisi käynytkin, sillä silloin olisimme joutuneet yöpymään kuu-lussa Pöntsössä, jonka ohi oli nyt ajettava niin että tie pölisi.

Meillä oli mukanamme hirmuiset poronsarvet. Maalasimme niitä Kutuni-vasta asti. Ne kolisivat kuormavaunun pohjalla ja pitivät pahaa elämää. Erityisesti ne tuntuivat mielistyneen Karin Yrjöön, hypellen tavantakaa hänen silmilleen ja Yrjö olisi ollut kovin kiitollinen, jos olisimme ne rai-vanneet tiepuoleen. Olimme kuitenkin sitä mieltä, että poronsarvet kuu-luvat välttämättömästi lapinkävijän varusteisiin ja jotta »tunnelma» olisi täydellinen, hankimme Rauhalasta rakennusmestarin suosiollisella avustuksella sievän koiranpenikan kainaloomme, oikean pystykorvan, joka perintätietojen mukaan polveutuu nuhteettomista Lapin koirista.

Rantavitikan koulumestari kyllä pudisteli päätään kun me koirinemme ja poronsarvillenemme ilmestyimme retkeltämme hänen pihalleen, koira autossa ja poronsarvet kytkettyinä auton taakse. Väitti, että sellaisen pe-nikan olisi saanut paljon lähempääkin kuin Jerisjärveltä. Mutta katsotaan nyt onko hänen puheissaan perää.

Rauhalan kylästä tulkoon vielä mainituksi, että siellä oli vastikään ollut muutaman »ihmelääkärin» vastaanotto. Silmiin se oli potilaitaan katso-nut ja julistanut sitten, mikä vaivaa. Ja kun »tohtori» sattumalta erehtyi katsomaan joskus oikeinkin, niin oli hän pian kansan suosiossa.

Potilaita oli ollut paljon ja kun mies poistui Rauhalan kylästä, oli hän kää-rinyt taskuunsa sievoiset rahat. Moottoripyörällä hän ajeli järvikairojen kangasmaita. Rauhalasta soudatti itsensä Kutunivaan ja sieltä jatkoi matkaansa Muonioon käsin. Ilmeisesti on hän katsonut ihmisiä silmiin myöskin muualla, koskapa oli jossain kehunut, että hyvin lyö leiville tä-mä homma.

Pahoittelimme, että satuimme paikkakunnalle liian myöhään. Olisimme hommanneet hänelle potilaan, jonka silmiin »ihmetohtorilla» olisi ollut katsomista kerrakseen. Tarkoittamamme potilas oli lapioimassa maata muutaman maantierummun luona Rauhalan ja Pöntsön välillä. Harvi-naisen romuluinen mies, pitkä kuin hongankolistaja ja naamataulu sel-lainen, että Annalan Matti, Etelä-Pohjanmaan poika, hyppäsi kohoksi, kun äijä nosti päätään rummun takaa.

Äijä on kuulemma ylpeä järeästä ulkomuodostaan ja kyllä siitä saattaa-kin olla ylpeä, sillä neljä kertaa on karhu yrittänyt hänen kimppuunsa, mutta kun ukko on luonut petoon julman katseensa, niin on karhu aina siunannut itsensä niin hengen kuin ruumiinkin puolesta ja lähtenyt vilk-kaasti pötkimään turvallisemmille maisemille. Vanhat karhuntappajat kyl-lä tietävät, että ne ovat eri kaliiberin miehiä, jotka katseellaan karhun lannistavat, eikä niitä miehiä taida enää monta jälellä olla. Paitsi tätä Kittilän ja -Muonion kairojen miestä, tiedämme vain ukko Sandbergin sii-hen pystyvän.

Kerrotaan, että hän olisi kerran ollut mennyttä miestä karhun kynsissä, mutta kun hän vilkaisi karhua yhden pahan kerran, niin lannistui otus. Mutta ukko Sandberg kaikella kunnioituksella sanottuna onkin omaa luokkaansa, mies, joka »kasvoi kolme tuumaa» silloin kun hän suuttui, kuten vanhat jätkät tietävät kertoa.

Rauhalan kievarin vanha pirttirakennus. Kittilä. Kuva: Jousimies 1.1. 1924.

Venematka Ounasjoella. Taustalla Levitunturi. Perässä Emil Sarlin, toinen keulasta Hugo Berghell. Rannalla Evert Katila. Selin olevat venemiehet ovat tuntemattomia. Kuva: Hugo Berghell, 1901. GTK.

Levitunturin laki itärinteeltä kuvattuna. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK

Levitunturi Sirkan kylästä nähtynä. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK.

Sirkassa majailtiin siistissä kievaritalossa. Taiteilijat maalailivat ja me jutustelimme ukkojen kanssa. Muutamalla matkallaan taiteilijat olivat ta-vaneet valkohapsisen ja valkopartaisen vanhuksen, iloisen ja puheliaan, ja hakivat meidätkin ukon pakinoille. Oikea vanhan kansanmies, pian yhdeksissäkymmenissä ja puhetta riitti papalla loppumattomiin.


Naima-asioissa oli hän erikoisasiantuntija. Oli jyrkästi sitä mieltä, että niissä ei saa pitää kiirettä. Jos niissä hätiköi, niin huono perii. Ja jotta me tulisimme oikein perinpohjin selville, kuinka tärkeä tämä asia on, selven-teli hän kysymystä laajasti ja valaisi sen omaan kokemukseensa perus-tuvalla esimerkillä.

Pappa kertoi olleensa jo sivu kolmenkymmenen: kun hän huomasi, ettei ole ihmisen hyvä olla yksinänsä. Oli huhtikuu ja erinomaisen hyvä suksi-keli. Nyt on sopiva aika, tuumaili pappa. Hän muisteli jossain alempana Ounasjokivarressa nähneensä joskus vaimoihmisen, joka ehkä hyvinkin saattaisi sopia hänelle toiseksi puoliskoksi.

Mikäpä siinä, pappa karautti katsomaan. Yli Levitunturin hän oikaisi ja saapui taloon iltamyöhällä, Siellä se ajateltu vaimoihminen oli asunut yh-dessä veljensä kanssa ja kun hän aavisteli, millä asioilla vieras liikkuu, oli hän varsin puhelias ja laittoi vieraalle parasta mitä talossa löytyi. -- Mutta mie annoin sen touhuta rauhassa ja olla hyvillään, kertoi pappa, - mutta päätin hengessäni, että mie menen yöllä kattomaan missä kun-nossa sillä on navetta, ja vasta sitte puhun siile itte pääasiasta.

Ja niin muodostui tästä navetasta kohtalokas momentti papan naima-asioille. Illalla oli nainen valmistanut vuoteen vieraalle oman sänkynsä viereen lattialle.
- Mie nukuin kaiken aikaa koiran unta, nauroi pappa ja iski silmää.

Taisi pappa ollakin kerrosta ylempänä eikä missään lattialla, huomau-timme väliin.
- En, mie en noussu vierheen, vaikka mie näin, että sitä se iltayöstä vähin ootti. Mie vain makasin koiranunta ja vähä väliä vilkasin, koska se nukkuu. Ja sitten kun se nukkui, mie nousin ylös ja hiivin navettaan.
- No, minkälainen oli navetta?
- Oi voi, kyllä oli siivossa. Lehmät kahlasit s -nassa polviaan myöten ja muutenkin sellainen komento, että mie tein heti päätöksen, että et kyllä tule minun akakseni, puheli pappa.
- Mie menin takaisin pirttiin, enkä enää ees kattonut koko otusta, vaan makasin aamhuun ja hyvästiä sanomatta lähin pois. Minua niin pisteli. Kun ei ees lunkkaa oltu navetassa pantu kiinni. Sieltä tuuliriepu puhalteli lehmärievun ...
- Mutta mistäs se oikea sitten löytyi?
- Täältä omasta kylästä. Ja siinä onkin sellainen muori ...

Pappa muuttui äkkiä hiljaiseksi, sillä ovelle oli juuri ilmestynyt »se oi-kea», rivakalta ja toimeliaalta vaikuttava emäntä, joka kielteli pappaa pu-humasta »hullutuksia».
- Oikiaa asiaa mie täällä toimitan, virkkoi pappa vastaukseksi.

Ja kun emäntä hävisi tielleen, kehuskeli pappa taas, että:
- Siinä on eri muori. Oi voi, se oli lihava siihen mailman aikhaan, kertoi pappa suu messingillä vieläkin. - Ja se on osannut pitää navetan kuun-osa.

Sirkka v.1939. Sirkan kylästä Poikkijärvelle päin, taustalla näkyy Honka-niemen rakennukset. Kuva: Elokuvassa Vihreä kulta. / Kansallinen audio-visuaalinen instituutti (KAVI).

Sirkka, Poikkijärvi v.1939. Ensimmäin tunturinyppylä on Kätkä, sitten taaempana näkyy Pyhätunturi. Tämä tukkilanssi on ollut paikalla ilmeisesti vielä ainakin 50-luvullakin...Kapea järvi on Sirkkajärvi ja sen vastarannalla Nuottilaa ja Erkkilää. Kuva: Elokuvasta: Vihreä kulta. / Kansallinen audiovisuaalinen instituutti (KAVI).

Kätkätunturi Levijoelta, etualalla Sirkan kylä. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK.

Papan luota lähdettyämme poikkesimme Immeljärven luusuassa Niilo Hietalahden hyvässä kunnossa olevassa talossa. Kievarissa kuulimme, että siinä on sellainen isäntä, joka on omalla työllään näyttänyt, että kan-nattaa maatalous Lapissakin eikä isännän tarvitse kulkea sivuansioiden perässä.

Sellaiset isännät ovat miehiä, joiden talon sivu ei pitäisi kenenkään men-nä poikkeamatta talossa. Siellä on aina yhtä ja toista oppimista. Vahinko vain, ettei isäntä sattunut kotisalle. Hän oli jossain ulkosaroillaan touhua-massa. Mutta hänen ystävälliseltä ja vaatimattomalta emännältään saimme kuitenkin eräitä Hietalahden tilaa koskevia tietoja.

Vieraanvarainen emäntä laittoi kahvit ja näytteli mielellään, mitä talossa oli katseltavaa. Talo oli emännän kotitalo ja siihen oli Hietalahti tullut vä-vyksi, palattuaan Amerikasta, jossa oli ollut toistakymmentä vuotta. Isän-tä oli heti käynyt maahan käsiksi lujin ottein ja ottanut maahomman siltä kannalta kuin se ori otettavakin: liikkeen kannalta, jota on hoidettava järkiperäisesti, ahkerasti ja vissejä suunnitelmia, seuraten.

Siinäpä se sitten onkin ahkerassa touhussa aika mennyt, vuosi toisensa jälkeen kulunut, vuosikymmen liittynyt vuosikymmeneen. Ei ole isäntä käynyt tukkimetsässä. Maa on elättänyt hänet ja hänen perheensä. Isän maahenki näyttää siirtyneen perinnöksi myöskin lapsille ja olimme emännän kanssa sitä mieltä, että se onkin paras perintö, minkä maa-mies voi lapsilleen jättää.

Kun sitä on ollut vanhemmilla tarpeeksi, seuraa lapsille muutakin muka-na kun vanhemmat aika jättää. Ja niin jatkuu maamiehen luova työ su-kupolvesta sukupolveen. Uusi polvi aloittaa siitä mihin vanha on lopet-tanut. Mitä enemmän on Lapin viljelijöissä oikeaa maahenkeä, joka ei tunne luppoaikoja, sitä nopeammin kulkevat saranpäät korpea kohden.
Ja koittaa joskus sekin aika, jolloin ei lakkaamatta tarvitse valtionapuun yhteiseen kassaan vedota.

Viivyimme talossa moniaita tunteja. Sattui kaunis päivä ja me ymmär-simme hyvin sen lämmön ja rakkauden, jolla emäntä oli paikkaan kiin-tynyt. Siinä ei ollut yksistään kotitalon rakkautta, vaan oli se myös suu-relta osalta ympäröivän luonnon ansiota. Emäntä viittasi Levi- ja Kätkä-tuntureihin, joiden välissä talo sijaitsee. Hän osasi nauttia luonnon kau-neuksista.

Edessä oli kaunis Immeljärvi, jonka pinta välkkyi auringon hohteessa. Komeat pihakoivut ympäröivät taloa, perunamaa vaikutti hyvältä ja vilja pellossa näytti tuleentumisen merkkejä. Tyytyväiseen mieleen oli täysi syy. Vahinko, ettemme tavanneet isäntää.

Samana päivänä jatkui matka taas tällä kertaa kotikairoille. Yksi yönseu-tu välillä vielä ja sitten kotiin. Olisi vielä ollut aihetta käydä Alakylässä, mutta emme enää mitenkään ehtineet. Alakylän kirjeenvaihtajamme on tämän ohimenomme johdosta meitä kovasti ripittänyt ja saanut meidät siinä määrin tunnonvaivoihin, että emme uskalla enää toiste ohi ajaa. Täytyy poiketa talossa. Ehkäpä tapaamme hyvinkin pian.

Mutta tuskin olimme päässyt kunnolla kotiin, kun tuli lähtö uusille kairoil-le aivan pääkaupunkia kohden. Se onkin pitkänpuoleinen kaira. Saman tien kävimme katsomassa, mitä se Hannulan Matti siellä eduskunnassa puuhailee. Halusimme oikein omin silmin katsoa minkälaisessa seuras-sa mies istuu, kun vaaliaikana jotkut väittivät, että kyllähän se kokoo-muksen ryhmään menee vaikka Matti oli joka paikassa koettanut selit-tää, mikä hän on miehiään.

Siellä se istui tanakasti maalaisliiton ryhmässä, eikä edes vilkuillut muualle. Tottahan nyt uskotaan! Siitä vain eduskunnassa oli pulma, kun siellä on Hannula-nimisiä edustajia monta. Virkaveljemme Kemin Han-nula oli sitä mieltä, että Lapin Hannulalle olisi eroitukseksi muista leikat-tava poronmerkit korviin. Kuitenkaan ei vielä oltu leikattu, kun tässä muutamalla viikolla tapasimme Hannulaa. Emme muistaneet kysyä, on-ko asiaa lähetetty edes valiokuntaan.

Mutta pannaanpa nyt lopultakin kaiken perään piste.

Olli-Pekka.