ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Kaitaisella tiellä.



Paljoa vanhempi kuin Kristuksen vertaus laveasta ja kaitaisesta tiestä on kreikkalaisten käyttämä puheenparsi »hyveen jyrkistä ahteista». Stoalaiset olivat mielestään niitä, jotka kompuroivat ja kompastelivat näissä kivikoisissa ahteissa, ja tekivät sen mielellään, sillä he luuli-vat,että ihmisen tarkoitus tässä maailmassa juuri oli tallustella tällaisia teitä.

Vapahtajan mielestä oli ehdottomasti valittava tämä kaitainen, louhinen tie, sillä se vie autuuteen, jota vastoin leveä, sileä viertotie vie hiidenpi-saan. Nykyajan kristityt eivät enää usko niin. vaan he päättävät, että mo-lemmat tiet vievät autuuteen. Minä olen ikäni ollut sitä mieltä, että milloin joutuu valitsemaan kaitaista tai laveaa tietä on hullutusta valita kaitai-nen. Ainoastaan silloin kun ei ole valitsemisen varaa,silloin lähden kal-taiselle.

Nytkin kulkee tavallisissa oloissa kaksi tietä Virtaniemestä Petsamon alueelle. Toinen hauska ja luonnon ihana tie kulkee Patsjokea pitkin ve-neellä Nautsiin, suunnilleen 30 km. Siitä on ammoisista ajoista kulettu ja siitä toivoimme mekin pääsevämme, kun matkaa suunniteltiin Helsingis-tä.

Mutta nyt oli eräs tukkiyhtiö, jonka nimi on Allmänna trävaruaktiebolaget i Finland, saanut sortovuosien senaatilta luvan kaataa vissin määrän tukkipuita valtion metsistä, sanotaan, hyvin edullisiin hintoihin.Yhtiöön kuuluu etupäässä ulkomaalaisia. Tämä yhtiö on nyt paiskannut tukkinsa Patsjokeen ja antanut niiden kulkea koskista alas parhaimpansa mu-kaan.

Virtaniemestä Nautsiin (30 km) kuljetetaan Petsamon posti rakenteilla olevaa Petsamon maantietä toistaiseksi hevosilla. Maantie on 3 km vielä aivan louhikkoa, josta ainoastaan metsä on pois raivattu. Kuva: Bruno Mustue/Suomen Kuvalehti 40/1923.

Isänmaan kämppä.

Mutta kaikki tiedämme, ettei tukki mielellään lähde kosken kyytiin.Se ar-vaa, että sitä viedään turmioon. Se aavistaa, että jossakin kaukana sa-han terävät hampaat sitä vaanivat. Se rupeaa vikuroimaan, mekastele-maan ja heittäytyy poikkiteloin koskessa. Aivan kuin kuriton lapsi. Kun se löytää kivisen luodon, tarttuu se siihen kiinni. Huutaa muille: tulkaa tänne, näytetään, ettei sitä niinkään vain viedä, minne nuo ahnikot raha-miehet tahtovat.

Karin turviin kerääntyy sitte lukematon joukko tukkeja, jotka kynsin ham-pain pitävät toisistaan kiinni. Tällaista sanotaan ruuhkaksi. Tämä ulko-maalainen yhtiö ei ollut välittänyt mistään uittosäännöistä yleisellä kulku-väylällä, niin minulle kerrottiin, oli kai arvellut: viisi siitä, onko Patsjoki kulettavassa kunnossa vai ei; huokeammaksihan tulee, kun ei tarvitse rakentaa suojelevia puomeja karien syrjiin. Ja niin oli kosket täynnä ruuhkia. Tämä pakoitti meidät kaltaiselle tielle, hyveen louhisiin ahteisiin. Piti lähteä jalkasin taivaltamaan pitkin avattua maantielinjaa Virtanie-mestä Nautsiin, 3 peninkuormaa.

En ollut vielä ennen nähnyt avattua maantielinjaa. Valtion uudet maan-tiet ja rautatiet eivät tunne eivätkä tunnusta esteitä. Ne kulkevat suoraan eteenpäin huolimatta mikä tulee vastaan. Rautatie puskee kovan kallon-sa vieläpä kallion seinämäänkin. Läpi pitää päästä. Ne eivät tee kuin metsäpolku. Se kiertää kivet, se karttaa louhikoita, se välttää soita, mi-käli mahdollista. Se valitsee aina mukavimmat kohdat, niin että polun kulkija pääsee kaikista vältettävissä olevista vaikeista paikoista.

Ei Suomessa voi tavata häjympää maantienpohjaa kuin taipaleella Virta-niemestä Nautsiin. Huoneen kokoisia kiviä, kaapin kokoisia kiviä, pöy-dän kokoisia kiviä ja nyrkin kokoisia kiviä. Kivi kivessä kiinni. Hiidenmoi-nen louhikko maa. Lemmon leikkitantereita!

Kun aikansa kompuroi näillä raunioilla, laskeutuu maa alemmaksi. Suo tulee vastaan, oikea karjan ja ihmisten sortopaikka. Maantie huhkii vain keskeltä suota. Sulimpiin paikkoihin on jo rakennettu n.s. pasinasillat = fasinasillat, mutta päästäkseen niille saa rämpiä heiluvien hetteitten yli, jotka upottavat miestä puolipolveen saakka. Taas nousee maa, taas tu-lee kivikkotanner astuttavaksesi. Tänne kiviä kapuamaan oli tuo mainittu tukkiyhtiö nakannut meidät. Minulta jo ensimäisellä taipaleella kanta-pään jänne venähti. Onnuin ja liikkasin kuin purtu koira. Saavuin suurilla vaikeuksilla ensimäiseen asuntoon matkan varrella, ISÄNMAAN KÄMP-PÄÄN.

Isänmaan kämppä on valtion rakentama kasarmi maantientekijöitä var-ten. Kämpän edustalla seisoi miehiä kuin Viron susia. Minäkin huomasin epätoivoiseksi yritykseksiruveta tutkimaan miesten sukuja, kotipaikkoja ja murteita. Ihmismuuri oli liian tiivis ja läpitunkematon.

Kantapäänikin minua hermostutti. Paikan kaksi rakennusmestaria, Väinö Loukonen Nurmosta ja Toivo Hakala Mouhijärveltä, ottivat meidät ystä-vällisesti vastaan, tarjosivat meille huoneensa, vuoteensa ja muuta mitä heillä oli. Kaksi verevää, vilkasta miestä, yhä edelleen nuoren Suomen airueita. Urheiluala: kivenvääntäminen, poraus y.m. hyödyllinen voimai-lu.

Sitä paitsi sivistysintoilijoita, lukuhaluisia miehiä. Valvoivat myöhään aa-muun saakka, lukien meidän matkakirjallisuuttamme. - Maantieinsinöö-rit näkyivät keränneen päällysmiehiksi aito ensiluokkaista väkeä.

Isänmaan kämpän ruokahuolet olivat taaskin sälytetyt lappalaisrouvan hartioille, joka oli naimisissa erään laukaalaisen, nuoren, säädyllisen miehen kanssa. Rouva ja hänen palveluskuntansa valmistivat suurissa padoissa soppia, puuroja, »rakkautta», ja jättiläispannuissa kahvia.

Joka ilta he leipoivat jättiläistaikinoita, sillä kivenvääntäjillä on jättiläisen ruokahalu. Leipominen ja ruuanlaitto tapahtui samassa, suuressa huo-neessa, jossa työmiehet asuivat, nukkuivat ja pelasivat korttia. Ei voinut erottaa, että rouva ja hänen palveluskuntansa olivat lappalaisia. He oli-vat suomalaisten pukimissa ja puhuivat nuhteetonta suomea.

Ehkä sentään, kun tarkemmin tutki silmiä. Niissä oli eri välke kuin suo-malaisten silmissä. Suomen lappalaiset, suomalaistuvat tätä nykyä ru-tosti. Kohta kai ei näe lappalaisia muita kuin Vuotson naamiojoukon, So-dankylän Hetat. Toista on Norjassa. Siellä lappalainen kulkee koreassa puvussaan, puhuu lappia ja suomea, mutta ei norjaa muuta kuin jonkun sanan. Samoin Ruotsissa. Parinkymmenen vuoden perästä Lappi on suomalaistunut, lappalaiset sulaneet suomalaisiin, niinkuin jo on tapah-tunut satojen vuosien kuluessa täällä etelämmässä. Jättävätkö lie jäl-keensä vivahduksen omasta luonteestaan tähän sulautuneeseen vä-keen. Ehkä? Ehkäpä ei olekaan suurta eroitusta lappalaisen ja suoma-laisen luonteen välillä.


Kämppä.

Nyt olemme saaneet uuden lappalaisheimon rajojemme sisään, Petsa-mon kolttalappalaiset. Ne ovat tavoiltaan ja ulkomuodoltaan vielä luon-nonlapsia, joihin sivistyksenleima ei vielä ole painunut. Niitä oli Isän-maan kämpässäkin pienoinen ryhmä. Eivät ne tulleet asumaan suureen kasarmiin tupakansavuun, leivän hajuun ja muuhun hajuun, he rakensi-vat itselleen kodan, josta yönsä päivänsä tsajun keiton savu tuprusi il-maan.

Siellä he vikisivät keskensä, olivat vapaat kämpän tuhansista luteista, mutta sen sijaan viljelivät innolla vaatetäitä. Niin, tuollainen kämppä olisi siedettävä ihmisasunto, jollei syöpäläisiä olisi. En ymmärrä, voiko ja mil-lä tavalla tällaisesta leiristä voi pitää syöpäläiset poissa. Eihän se onnis-tunut millekään sivistyskansalle maailman sodan aikana. Mutta eiväthän Europan kansat vielä oikein sivistyneitä olekaan. Suurin osa kansoista on taikauskoisia barbaareja. Uskallan pysyä siinä vakaumuksessa, että oikea sivistys vielä kerran tappaa syöpäläisparvet.

En saanut silmän täyttä unta sinä yönä. Kantapäätäni repi, itikat lauloi-vat korvissani, seinäpunikit ravasivat vuoteellani, ja kesäyönaurinko mul-jotti ikkunasta sisään. Kasarmista kuului nystyröiden kopse pelipöytään, nukkujat puhelivat unissaan ja kuorsaukset jyrisivät jostakin. Itikat poltti-vat, luteet polttivat. Niinkuin Kroisos kuningas polttoroviolla, huokailin minäkin.

- Oi Stenbäck, Stenbäck, Stenbäck! Sinä 14:n venäläisen vankilan täys-hoidokki! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa! Näytä paikka missä maata, paranna kantapääni. Totta sinulla on ollut venähtänyt kan-tapää, ja olet sen parantanut, sinä kun olet pakolaisena samonnut Poh-jois-Venäjän tundrat ia metsät. Totta sinun aateveljilläsi vankiloissa oli jos jonkinlaiset vammat. - Mutta Stenbäck oli palannut Virtaniemestä ta-kasin Helsinkiin.

Stenbäck oli kaukana, ja minun piti valmistautua menehtymään erä-maahan. Enhän voinut seurata enää nuorta aviomiestä, toht. Numelin'ia, joka on kävelijöistä Suomen ensimäisiä, joka tätäkin väliä kehui paljon miellyttävämmäksi kuin Esplanadin asfalttikäytävää. Mutta enhän ollut tullut korpeen kuopattavaksi, en suosulihin sortumaan, en häviämään heiluviin hetteisiin. Pitihän ruumiini sentään päästä vihittyyn multaan.
Sentähden päätin vuokrata hevosen ja reen, joka korjaisi talteen maalli-set jäännökseni korvesta.

Sain päällysmiesten suosiollisella avulla ruumishevosen ja ruumiskus-kin, erittäin kohteliaan miehen, Nikolai Lähteenkorvan Merikarvialta. Mo-lemmat olivat ammattilaisia sekä louhikolla että jängillä, niin hevonen kuin mies. Molemmat olivat harjaantuneita tukin vetoon juuri näillä Poh-jan penkereen perillä, synkillä Lapin saloilla.

Kaitainen tie.

Ei mikä hevonen tahansa sitä matkaa olisi tehnyt, eikä mikä mies tahan-sa. Siihen vaadittiin vuosikausien treenaus. Karavaani lähti liikkeelle, mi-nä ontuen reen jälessä. Reki kulki kuin aallokossa, ei ollut yrittämistä-kään päästäsen kyytiin. Jos jossakin paikassa juuri ja juuri voi maata liisteillä jonkun 100m., niin sai heti liikata louhikkoa 1,000 m. sen päälle.

Nämä 100 m. reessä tuottivat ruumiille mitä monipuolisinta voimistelua. Joilla on hidas ruuansulatus, niiden pitäisi terveydekseen ajattaa itseään reellä pitkin kivikkokankaita. Suot eivät taas kestäneet hevosen ponnis-tella kuorman edessä. Hyvä kun itsekin pääsi vajoamatta ylös. Eräässä paikassa, juuri kun piti nousta pasinasillalle, hevonen meni korviaan myöten suohon. — Ei näitä paikkoja Lapissa soiksi sanotakaan. Suo on liian kaunis nimitys. Soilla, soilta, sehän on musiikkia.

Ei sellainen nimitys sovi näille hyisille hetteille. Ne ovat »jänkiä», kirottu-ja Lapin »jänkiä». Sinne se ruumishevonen oli jäämäisillään, ainoa aut-taja sortua ennen autettavataan ikuiseen suosulaan. Mutta Lähteenkor-va oli jängän tuttu, lähteensilmän lumooja, hän keinotteli oriinsa suosta sekä vetämällä, suutaan rapsuttamalla, että noitumalla.

Heti pasinasillalle päästyämme hiljainen, sivistynyt satakuntalainen val-misti pehmeän sijan rekeen ja pyysi minua kohteliaasti kellelleen. Näillä pasinoilla voin hiukan lepuuttaa onnetonta kantapäätäni. En tällä matkal-la olisi mihinkään päässyt, ellei minulla olisi ollut niin perin oivalliset, ke-peät, mutta vettä pitävät rasvanahkaiset sporttisaappaat, Hyppösen tehtaasta Tampereella.

Niin myöskin nuorella Numelin'illa. Norjalaiset ihastuksella niitä tarkas-telivat ja lausuivat: De' ä ena käcke skor. (Ne ovat terhakoita kenkiä). Ai-van ikäänkuin olisivat aavistaneet, että saappaat olivat Hyppösen teh-taasta. Hyppönenhän merkitsee samaa kuin skandinavinen sana »käck». Mikä ihana kenkätehtaan nimi tuo »Hyppönen»! Itse nimi jo houkuttelee ottamaan tanssiaskeleita. Se valmistaa rasvanahastakin tanssikenkiä.

Ontuvasta jalastani huolimatta hyppäsin loppuun saakka kymmeniä jän-käpolskia tällä kirotulla taipaleella.Tuo ruumishevosen uiskenteleminen jängässä teki minuun järkyttävän vaikutuksen, varsinkin kun näin, että sen korvat tuskaisesti heiluttivat mättään rehevää kasvullisuutta. Sain kootuksi koko meidän mieslukuisen joukkueemme, ja vannoimme pyhän valan elää ja kuolla yhdessä ruumishevosen kanssa.

On raskasta yhden ja kahden miehen kiskoa jänkään vajonnut hevonen kuivalle. Kuuden miehen voimalla se sentään nousee. Ja meitä oli juuri kuusi jalkamiestä liikkeellä. Oli nimittäin tullut sana Virtaniemeen, että 3 miestä oli lähetettävä noutamaan Nautsin majatalosta insinöörien tava-roita.

Lapin jänkä.

Me tarvitsimme myöskin kantajia, ja niin sovimme,että nämä mennes-sään kantaisivat myöskin meidän tavaramme. Kantajat olivat kaikki lap-palaisia, Suomenlappalaisia, luterilaisia, siis- kahvinkeittäjiä ja juojia, selvän suomen haastajia, puvuiltaan puoleksi suomalaisia, puoleksi lap-palaisia, jokseenkin yhtä epämääräisiä kuin oravat tai jänikset, ennen-kuin ne täydellisesti ovat vaihtaneet talvipukunsa kepeämpään kesäi-seen.

Matti Valle oli vanha leskimies, jonka viiksiin heti sieraimen alle elon ar-moton pirta jo oli lyönyt muutamia harmaita lankoja. Näytti siltä kuin hä-nellä olisi ollut ehtymätön nenän vuoto. Siivo, hiljainen, matalajalkainen ukko, hienotunteisen kansansa hienotunteisin edustaja. Mattia ei jänkä upottanut. Hän keksi aina kantavimman mättään, hänen vähäinen pai-nonsa lepäsi leveitten pieksun anturoitten varassa. Hän enemmän hiihti kuin astui jänkiä.

Tiesin varmimmalta taholta, että Inarin lappalaiset lukevat paremmin kuin seudun suomalaiset, että he elämänsä vaelluksessa ovat moitteet-tomampia kuin suomalaiset. Kun siitä huomautin Matille, ei hän tahtonut sitä oikein myöntää. »Kyllä lappalaisessakin pahuutta asuu», oli hänen vastauksensa.

- Tappeletteko te usein?

- Kyllä niitä on tappelijoitakin meidän kansassamme.

- Juotteko te viinaa?
- Jo tok lappalainenkin viinaa rakastaa.
- Teettekö te vielä muutakin.
Matti katsoi minuun.
- Aina vähän sitäkin.

Hän ei tahtonut omaksua minkäänlaista erikoismainetta lappalaisille. Kulttuuri, olkoonpa se vaikka kivikauden kulttuuria,kunhan se vain on vanhaa, painaa miellyttävän leimansa ihmisiin. Niin myöskin Lapin ma-nalle muuttavaan kansaan. Iloisinta koko tällä kirotulla taipaleella oli seurustelu kolmen lappalaisen kanssa.

Antti Sarre oli vielä nuorukainen, avosilmäinen, hyväluontoinen ja pyhä, niinkuin ripille menevä miehen alku. Hän oli enin suomalaisen «näköi-nen näistä kolmesta. Täysin suomalaisessa puvussa häntä ei olisi voinut erottaa kestään pohjalaisesta, samanikäisestä nuorukaisesta.

Puheissaan hän vain tuntui liian viattomalta, liian lapselliselta siksi ikäi-sekseen. Mutta toista maata oli kolmas nuorukainen, Sammeli Morotta-ja. Hänessä lappalainen ulkomuoto oli vielä niin puhdasta, sekoittuma-tonta, etten moista nähnyt koko-Suomen Lapissa. Hän oli todellakin niin kuin Kalevalassa sanotaan: laiha poika lappalainen, väkäsilmä. väärä-sääri..

Mutta sukkelin hän oli suustaan. Kun piti sopia kantopalkasta Virtanie-messä, sanoa tokasi Sammeli minulle noin vain huvin vuoksi:
- Huono lintu, joka ei jaksa höyheniään kantaa.

Ihastuin poikaan ja lupasin palkankorotusta, jos hän keksii vielä yhtä hy-viä ja nasevia sananlaskuja. Kun me sitten samosimme tuota asumaton-ta korpea,huilautteli Sammeli kaikenlaisia iloisia lauluja. Hän vihelteli lauluja, jotka tuntuivat vanhoilta tutuilta.

Jäin miettimään, olivatko ne »Iloisesta leskestä» vai »Luxemburgista». Ovatko nuo laulut jo tunkeutuneet näillekin saloille? Mutta on siihen kul-unut aikaa! Jo alun toistakymmentävuotta. Mistä Sammeli on oppinut nuo laulut? kysyimme.Sammeli vain virnisteli, ja vihelteli lisäksi yhä vain kontinentaalisia renkutuksiaan.

Jo Sammelilta pääsi suusta sekä ruotsalainen että saksalainen sanakin. Sammeli pantiin koville: mistä tämä huikean korkea ja syvä oppineisuus lappalaisella pojalla? Sammeli vastenmielisesti ryhtyi selittelemään, mut-ta ristikuulustelusta kävi ilmi, että Sammeli parka oli kasvanut poikavuo-tensa näyttelyesineenä saksalaisissa eläintarhoissa.

Yhdessä isänsä ja äitinsä kanssa, jotka siellä asuivat lappalaiskodassa. Näyttelyesineenä Sammeli oli ensiluokkainen, niin rotupuhdas kuin olla voi. Hagenbeck'in luona voi oppiasellaista, josta lappalaispojilla muuten ei ole aavistustakaan.Eläintarhoissa on kasvatusveljiä ja sisaria jos jon-kinlaisia, jotka neuvovat sekä siroja että rumia tapoja.

Sammeli Morottaja ja Antti Sarre.

Salkko-Antin väkeä, Sammeli Morottaja, Piera ja Aslak Lensman 1918. Kuva: Auer Väinö. Museovirasto. / finna.fi

Sammelia nukutti armottomasti. Hän juoksi aina ensimäisenä ja hävisi näkyvistämme. Kun hänet tapasimme, makasi hän aina jonkun kiven ku-peessa, ja muistutti siinä elävästi Hornan pientä peikkoa, joka on unoh-tunut pujahtamasta kiven koloon auringon noustessa, ja nyt makaa ki-vettyneenä tuossa kiven syrjässä. Mistä Sammelin unet? Antti Sarre luuli tietävänsä, että Sammeli Isänmaan kämpässä oli ihastunut pieneen lappalaistyttöön ja kuherrellut ja kosinut häntä koko yön.

Ylen koristeellista oli nähdä kun me kaikki kuusi toivioretkeläistä samo-simme pehmeitten jänkien yli. Ensimäisenä kulki Sammeli Morottaja, vihellellen iloisen Leskenvalssia; perässä kulki Sammelin ystävä, nuori toht. Ragnar Numelin, yhtä kettärä kiipeilijä louhikossa kuin mestari suo-sulien yli hiihtäjä; häntä seurasi viaton Antti Sarre. Pienen välimatkan päässä polkkasi ruumisjuhta pohjasoria myöten, ohjaksissa kulki ruumis-kuski,kohtelias satakuntalainen, Lähteenkorva.

Sitte seurasin minä, vajoten melkein yhtä syvään kuin Lähteenkorvan ori, ja hännän huippuna hyppeli hienotunteinen Matti Valle metiseltä mättäältä toiselle. Hänen piti päästää joiku, jos joku kulkijoista sortuisi kirottuun jänkään. Lappalaisilla roikkui pieni rohtopullo vyötäisillä. Se oli täynnä pikiöljyä, sääskien pelätiksi. Meillä oli harsot niskassa ja ohimoil-la, mutta kaikkien päitten päällä nähtiin, ikäänkuin pyhä sädekehä, suuri parvi survovia itikoita, mäkäröitä ja paarmoja. Aivan niinkuin Petsamon pyhiinvaeltajilla olla pitääkin. Luostareitahan siellä Petsamossa etupääs-sä onkin!

Käytiin kahvilla kahdessa talossa matkan varrella. Ei niissä taloissa emäntä tai isäntä tule pistämään kättä vieraalle, ei siellä halkoja työnne-tä takkaan tervetuliaisiksi. Itsensä täytyy huutaa sekä: terve isäntä, terve emäntä, että myöskin: terve tervehyttäjälle!

Ne ovatjaloita, valtion rakentamia tientekijöille, kulkijoille ja tilapäisille asukkaille. Hyvistä kruunun tukeista ovat rakennukset tehdyt, aivan uu-den uutukaisia. Halkoja on vajassa, tee tulennos, keitä kahvisi ja syö omia eväitäsi. Järvi tai joki on majalan lähettyvillä. Ensimäisessä majal-assa,Rakolan järven rannalla, oli yksi kahvikuppi tarjolla, toisessa, Raja-majalassa, ei sitäkään. Tehtiin tuohisia, ja niistä juotiin kahvit, Sammelin, Antin ja Matin parasta kiehautusta ilman suolaa. Kahvia juotiin monta tuohisellista, niin että suupielet olivat täynnä valkoisia koivunkuorenhiu-taleita.

Kahvia keitettäissä nuori Numelin pistäytyi kylpemään. Hän ui kaikissa Lapin viileissä vesialtaissa, Jäämerta lukuunottamatta, jonka hyytä ja suolaa ei hänenkään hehkuva orvaskettunsa jaksanut sietää. Illalla saa-vuttiin Nautsin majalaan, Petsamon lääniä. Kaitainen tie oli lopussa. Ju-malan kiitos! Eheänä olin päässyt, vaikka kantapäähän pistettynä, tästä murheellisesta paikasta, vanhan Suomen, vanhan Venäjän ja Norjan rajamaan lokerosta. Nautsi on jo venekyydin varrella. Eläköön!

Nautsinjoki valuu hiljalleen majatalon sivu, ja laskee 1:n km:n päästä Nautsinsuvantoon. Hiljaista Nautsin kulku on pitkin pituuttaan. Siinä on taimenia, on tammukoita, on siikoja. Eivät ihmiset rannoilla hätyyttele kaloja. Ensimäiseen ihmisasuntoon on 20 km. Sekin kolttalappalaisten asuma mökkikylä. Kalamies, jos samalla olet «erakko luonteeltasi, sou-da ylös tätä hiljaista jokea koskemattoman erämaan syliin, pystytä teltta-si rannalle ja laske kalastushimosi valloille.

Saat tyydytyksen sekä yksinäisyydellesi että kalastushalullesi. Tai partio-sakki, jonka jäsenet ovat kalamiehiä! Menkää sinne, siellä teillä on hyvä olla. Jospa Jäniskoskeen Patsjoen suussa saataisiin lohiportaat, tulvisi Nautsi merilohia. Erämaan herättämä kaiho valtasi minut tämän hiljaisen joen rannalla. Mikä lintumaailma siellä yläjuoksussa, mikä kalastus sen rannoilla! Mitkä tuntemattomat järvet ja lisäjoet, ehkä vielä nimettömät-kin!

Vanha valtakuntien raja.

Nautsijärveltä Venäjän Lapista. Miehet roikottavat ilmeisesti kuollutta huuhkajaa. Kuva: Väinö Tanner, 1909. GTK.

Nautsissa oli jo sekä isäntä että emäntä ja palvelustyttö, lappalainen Mari, tavattavissa. Oli heillä lehmäkin, mutta hevosta ei. Isäntä oli nuori, suoraselkäinen vääpeli Rovaniemeltä ja hänen miellyttävä rouvansa oli enemmän pensionatin hoitajan näköinen kuin majatalon emäntä.

Mari oli täysin suomalaistunut. Majatalossa oli humua sinä iltana. Meitä oli jo 6 miestä. Odotettiin vielä saapuvaksi yön mittaan 5 insinööriä, 4 sammalten tutkijaa saattomiehineen. Matkamiehiä varten oli majalassa 2 huonetta, niin että majoituskysymys kävi kireäksi. Ullakolla majaili ra-javartiojoukko. Naapuritaloja ei ollut missään. Nämä insinöörit ja sam-malten tutkijat olivat palaavia toivioretkeilijöitä Petsamosta.

Insinöörien joukossa oli Suomen johtava maantienrakentaja. Hän oli tar-kastamassa ja tutkimassa juuri tätä onnetonta jänkätietä, joka keväällä oli langennut hänen niskoilleen. Missä ikinä hän oli matkallaan yöpynyt, olivat kaikki paikat jo ennakolta varatut. Niin nytkin. Hänen viisimiehinen henkilökuntansa sullottiin taas yhteen pieneen huoneeseen. Ei ihme siis, että hän oli hermostunut.

Hänen työmaansa oli täynnä vennonvieraita kulkijoita ja maan maleksi-joita; ei edes itse saanut omissa majaloissaan paikkaa, kuhun rauhalli-sesti päänsä kallistaisi. Minä olisin tällaisessa tilanteessa ollut vieläkin järkytetympi kuin hän. Kuka sitä rakastaa, että omalle työmaalleen kar-kaa kaikenlaista väkeä harmiksi ja haitaksi.

Kohteliaana miehenä hän ei meitä sättinyt eikä moittinut, huokasi vain: - Mihin ikinä sitä yöpyykään, niin tupa on täynnä noita kirottuja geodee-tejä.

Geodeetithan ovat meidän yhteiskunnassamme yhtäharvinai sia ilmiöitä kuin haikarat Suomen faunassa. TänneköPetsamoon ne kaikki olivat sulloutuneet? Olimme ymmällä, mutta nimitys oli meistä mainio. Jos joku tai jotkut anastivat meiltä yöpaikat matkallamme, niin mekin hampaittem-me välistä kirisimme: kirotut geodeetit.

Tämä vain todistukseksi siitä kansainvaelluksesta, mikä kesällä vallitsi Petsamon teillä. Maaherra parka, jonka täytyi ottaa vastaan koko tämä utelias ihmisjoukko. Katkismuksessa sanotaan, että ihmisen onnen eh-toihin kuuluu, että hänellä on kuuliaiset lapset sekä hyvät naapurit, jotka hädässä auttavat. Nautsilaisilla ei ole naapureita ollenkaan, ei hyviä, ei huonoja.

Kuin Egyptin heinäsirkat me söimme viimeisen leipäkannikan sinä iltana Nautsista. Ei asunut leipuria mailla halmeilla. Yöllä Nautsin emäntä Ma-rin kanssa alusti, vastasi ja leipoi taikinan kyökissä, jossa lappalaista ja suomalaista torkkui ja nuokkui jokaisella neliömetrillä. Sammeli sikeim-mässä unessa.

Nautsi on erämaan kosteikko.

Nautsin majatalo.

Drumliini Nautsijärven pohjoispäässä. Kuva: Väinö Tanner, 1909. GTK.

Morottajat matkalla Petsamoon 1930. Kuva: Bernhard Åström. Museo-virasto. / finna.fi

Sanottiin, että Virtaniemen ja Nautsin välisestä tiestä vielä kerran tulee oivallinen autotie. Jos niin käy, kunnioitan insinööritiedettä vielä enem-män kuin tähän asti.Yli-insinöörin kanssa vaihdoimme ajatuksia tulevas-ta presidentin matkasta. Piti estellä häntä lähtemästä tälle taipaleelle, se oli meidän yhtäpitävä ajatuksemme. Ei valtion päämies voi noilla kirotuil-la jängillä ylläpitää sitä ryhtiä, jota valtion päältä on totuttu vaatimaan.

Myöhemmin kumminkin muutin mielipidettäni, sillä muistelin niitä aikoja, jolloin minulla oli kunnia yhdessä tasavallan presidentin kanssa suojella kallista isänmaatamme Tuusulan reservikomppaniassa. Silloin jo tuleva presidentti teki tehtävänsä nuhteettomasti ja oli erittäin joutuisa astuja. Ehkä presidentti, syntyään suomussalmelainen, on jängän tuttu vanhas-taan ja ihailee tällaista tietä kilvan nuoren diplomaatti Numelin'in kanssa.

Ainoat, jotka varmasti häntä tulevat ahdistamaan ja pistelemään, ovat sääsket ja mäkärät. Eivät ne ymmärrä eroittaa, mikä on valtion pää-mies, mikä vain muu mies, yhtä vähän kuin Suomen piintyneimmät mo-narkistit. Mitä taas presidentin adjutanttiin, eversti Kalle Aejmelaeus-Äi-mään, tulee, ei häntä tarvinnut kieltää tänne saapumasta. Entinen cow-boy ratsastuksen opettaja keisarin armeijassa, tottunut suistamaan kym-mentä korskuvaa oritta samalla kertaa ja seisaaltaan kieppumaan niiden selissä, ratsastaa tämän taipaleen täyttä laukkaa Lähteenkorvan orilla, hyräillen huolettomasti Porilaisten marssia.

Juuri tätä paperille pannessani samoaa presidentinseurue Nautsin jän-gillä.