Väinö Ensio. / Wiipurin Sanomat 1899.

Kaksi lappalaista.



Verkalleen he hiihtää hivauttelivat suuren lakean rimpisuon reunaa väliin painuivat kauvemmas aavalle, mutta pian taas palasivat saarekkeiden suojaan. Kymmenkunta heitä oli, kaikki peskeihin pukeutunutta ja hyvin varustaunutta lapinmiestä. Selässä heillä kullakin riippui pienonen pussi ja siihen oli sitastu suopunki roikkumaan. Kun edellä hiihtäjä, pienonen, ränsistyneen näköinen äijä, oli suolta saarekkeelle hiihtänyt, hyppäsi hän ketterästi suksiltaan ja jäi odottamaan jälelle jääneitä.

Vähitellen tuliva siihen toisetkin. Eiköhän ole jo aterian aika, virkkoi en-sinnä tullut ja tirkisteli päivän kulkua.
- Joko Kutturan nivelissä tuntuu? virkahti siihen pilkalla eräs vanhan-puoleinen, hiukan kumara selkäinen vanhus.
- Ruvetaanko aterioimaan? jatkoi Kuttura vanhuksen pistopuhetta kuu-lematta, kääntyen miesten puoleen
-Aika on aterioida, vastasivat useat miehet yhteen suuhun.
- Ja, eikö tässä yökin kulune, kohta on pimeä kuin säkissä, lisäsi muu-dan.
- Laittakaapa miehet rakovalkia, tässä yövymme, kohta on pimeä, virkkoi käskevästi Kuttura, joukon johtaja.
- Vielä on aikaa sujua edelleenkin, Nattastunturin laelle yövymme, sieltä porotokankin kenties yllätämme, kinasi vanhus, Ponku nimeltään.(*


*) Matti Ponkku tuli Inariin Koutokeinosta. Siellä sukunimi kirjoitetaan ny-kyään Bongo, mutta aikaisemmin kirjoitettiin myös Bångo.

"Ponku kun ajoi kyliä läpi. hän ajeli kuin ruununvouti, kyyttimies ja toinen tulkki. / Voi niitä minun leviä helmaisia vielä tyttäriä, kun ne vielä heilaile-vat." (Ponkun joiun sanat.)

- Etemmäs en lähde minä, menkää jos tahdotte, virkkoi Kuttura päättä-västi ja silmäili joukkoaan, heidän mieltä arvatakseen.

- Tässä ollaan, kuten Kuttura tahtoo, kuului sohinaa joukosta.
- Ei minun nuorra ollessani hiihtoa pelätty, eipä pelättykään! - Päiviä ja öitä yhtä kyytiin työnnäteltiin silloin porotokan perästä, eikä väsymyk-sestä tietty mitään. Toista verta näkyy nyt suonissanne virtailevan! Sinä-kin Joona häpäset sukusi, jos isä vaarisi eläisi, niin tietäisit miten kul-jetaan! pauhasi Ponku suuttuneena, kun ei saanut ketään tuumiinsa suostumaan.

Toiset eivät tähän kumminkaan sen enempää huomiota kiinnittänyt, tie-siväthän he vanhastaan, että missä nuo kaksi lappalaista, Kuttura ja Ponku yksissä liikkuvat, siellä aina toinen toistaan vastustaa ja keske-nänsä kinastelevat. Heillä oli kummallakin syynsä soimauksiin.


Kuttura oli rikas ja arvossa pidetty lappalainen ja siten kohonnut toisten käskijäksi.

Ponku, rikashan hänkin oli, tuhansia vääräsarvisia kulki hänelläkin yhtei-sillä laitumilla ja kenties niitä on enemmän kuin Kutturalla. Sitä paitsi hä-nen vetohärkänsä olivat paremmat ja voimakkaammat kuin Kutturalla. Paremmathan hänellä olivat koiratkin. Ei yhtään ollut koko seudulla niin nasakkaa porolaumoja ajamaan ja ohjailemaan kuin hänen koirat.

Ja mitä vielä painoi vaaan hänen puolelleen oikein tuntuvasti oli se, että hän oli paljon liikkunut herrojen kanssa ja oikein korkeidenkin. Näitä asi-oita tuumatessaan Ponku innostui ja Kutturalle kivahti:
- Yövytään vaan ja oikein herroiksi, niinkuin joskus ennenkin!

Tämä nosti veret Kutturan kasvoille, tätä hän aina pelkäsi kuulevansa. Tuo se olikin hänen heikoin kohtansa. Hän ei ollut seurustellut herrojen kanssa ja tässä kohden hän tuntui jäävän suuresti tappiolle kilpailijas-taan. Mutta Kuttura ei ollut kuulevinaankaan Ponkun sanoja, kääntyi vain nuotiolle, jonka toiset olivat valmistelleet heidän kinastellessa. Ra-kovalkean ympärille kerääntyi vähitellen koko joukkue aterioimaan. Ku-kin veti repustaan esille poronlihasiivuja ja alkoi niitä tulella paistella, muutamat ahertelivat jo kahvipannujensa kanssa.

Tuskin oli ateria alulla, kun alkoi suolta kuulua ulvontaa ja räiskettä, joka yhä läheni saareketta. Pian huomasivat lappalaiset tulijat koiriksensa, jotka ilosta vongahdellen lähenivät isäntiään. Koko koiralauma kytkettiin kahleisiin, tamän tehtyään jatkoivat miehet keskeytynyttä aterioitsemis-taan.


Nattastunturilta päin nuo hallit tulivat, sinne lienevät porotokan ajaneet, sieltä huomena päivän sarastaessa käymme vangitsemassa koko lau-man, puheli Joona joukosta nuorin, jolle äsken oli Ponku vihaisesti ki-vahtanut.
- Otetaan jos tavataan, ärähti Ponku.
- Eipä olisi paljon etemmäksi päästy, vaikka olisi kiirettäkin pidetty, virk-koi Kuttura, katsokaa miten hämärä laskeutuu maahan.

Ja pian siitä tulikin hämärä ja kohta pimeä. Se on sitä Lapin omituisuutta tuo lyhyt talvinen päivä, jos sitä paljon päiväksi osannee kutsua, äkkiä se muuttuu hämäräksi ja yhtä nopeaan yöksi. Mutta korvaahan tuota pit-kää pimeyttä öiset, kimmeltelevät tähdet ja tuolla pohjoisilla taivailla re-vontulten muodostama valon suihke.

Nattaset. Kuva: Åbo Akademin arkistokokoelmat. / Museovirasto.

Sitä taas näkevät kyliltänsä Lapin synnyttämät lapset. Nytkin välkähteli- vät öiseen pimeyteen revontulet pitkinä valojuovina. Äkkiä muodostuivat ne säteiksi suunnattoman suureen kruunuun joka täytti kokonaisen poh-joisen taivaan kannen, mutta hävisivät taas äkkiä ja kohta sen sijalla al-koi hulmuta valo, joka näytti kaukaiselta tulipalolta.

Ihmetellen tarkastelivat nyt lappalaiset pohjoisen paloa, noin ei se ollut liekehtinyt kaukaisiin aikoihin. Taikauskoisiin mieliin alkoi nousta kaiken-laisia johtopäätöksiä. Mitä merkitsi tuo komea kruunu ja sen pikainen häviäminen? Entä sen sijalle ilmestynyt palo, joka niin luonnolliselta näytti? Sotia, vainovuosiako? Vai ennustaisiko tuo verenhimoisten su-sien lisääntymistä?

Kunkin ajatuksissa muodostui mitä erilaisimpia selityksiä. Mitään hyvää se ei vaan ennustanut, siitä olivat kaikki varmoja. Ja kun tuohon vielä sammuivat revontulet, se oli ihmeellistä. Pimeäksi oli vetäytynyt pohjoi-nen taivaan laki, pienet kiiluvat tähdet vaan sieltä kurkistivat alaiseen maahan. Roihuava nuotio valaisi vaan ympäristöään pimeässä yössä. Kauvan istuivat valkean ympärillä ajatuksissansa miehet, vaan vähitel-len irtaantuivat mielet lumouksesta ja entinen eloisuus syntyi. Ateria oli jo lopetettu, ruuan tähteet laukkuihin korjatut ja koirillekin osa jaettu; sit-ten istahtivat miehet tupakoimaan.


- Tarinoipa Ponku yön kuluksi, ei unikaan silmään ennä! sanoi nuori lap-palainen Joona vieressä istuvalle Pongulle.

Puhuteltu loi tutkivan katseen miesryhmään ja arasti silmäili toisella puolen nuotiota istuvaa Kutturaa, sitten myrähti:
- Juttuni olette kuulleet kaikki, ja lisäsi Kutturaa silmäkulmalla katsottu-aan, - ehk`ette halua kuullakkaan.
- Anna loruisi levätä, ei niitä nyt viitsitä kuunnella, makaamaan joka mies ja aamulla aikaisin lykkimään! äkähti Kuttura, arvaten Ponkun syrjäsil-mäykset. Näin sanottuaan alkoi hän kääriytyä peskiinsä mukavammin, tekasi hankeen kolon ja siihen sänkyyn oli paneutua nukkumaan ennen muita.

- Jopa aikaista miestä uuvuttaa, ärsytteli Ponku ja heitti risuja roihua-vaan nuotioon. Mutta kun kukaan ei noudattanut esimiehensä viittausta, heitti hän lepotuumansa sikseen ja tuli sijalleen istumaan. Tätä näytti Ponku odottavankin, sitten hän verkalleen virkahti:

- Olenko kertonut teille siitä, mitenkä kerran herroja opastelin näillä mail-la?

Kukaan ei ollut sitä ennen kuullut. Mutta Kuttura ärähti:

- Lienet tuon monastikin kertonut!

- Se oli tässä muutamana kesänä, alkoi Pontu, Kutturasta huolimatta, -kun tänne tuli korkeita herroja ja niille piti saada opasta tunturien yli kul-keakseen. Saivat minun käsiinsä, olivat jostakin kuulleet, että minä olen ennenkin herroja saatellut ja siksipä nämä nytkin tahtoivat minua mu-kaansa lähtemään. Estelin, koetin selittää siksi Kutturan paremmin so-pivan, hän kun on seudun arvokkain mies, mutta kaikki herrat sanoivat yhdestä suusta, ettei täällä ole sen sopivampaa opasta kuin minä. Taisi-vat nuo tuumailla, että minunhan pitäisi olla ensimmäisen ja johtajan.

- Vai niin sanoivat! ihmettelivät toiset.

- Valehtelet! ärjäsi kalveten Kuttura.
- En sanaakaan! ja ivallisesti silmäili Ponku Kutturaa tuuheiden kulma-karvainsa alta, nähtyään minkä vaikutuksen sanansa tekivät. -Monta päivää samoilimme soilla ja kankailla, kävimme myös katsomassa Nat-tastunturia, se oli herroista komeata ja minua kiittelivät ja ylistelivät. Sa-noivat minua onnelliseksi kun saan tällaisilla mailla asua. Erotessani heistä antoivat lahjaksi kellon ja lupasivatpa vielä muutenkin muistaa.

Ponku veti poveltaan kellon, vitjat olivat kaulan ympäri kierretyt, ja näytti sitä miehille. Uteliaina katselivat miehet komeata kapinetta vaikka olivat sen jo ennenkin nähneet. Kuttura ei vaan paikaltaan hievahtanut.
- Katso sinäkin kerran kelloa, virkkoi Ponku toista ärsytellen.
- Ei, välitä! Mistä lienet saanut! Liekö oikealla pelillä sulle tullut.
- Nyt satutit sanoihin kohti, kuului murinaa miesten joukosta.
- Kellon olen saanut herroilta, huomaa herroilta! ja ne eivät olleetkaan joka päiväisiä herroja, ne! Korkeita virkamiehiä olivat! Mutta sinä et ole herrojen kanssa seurustellut, lienetkö nähnytkään ikipäivinäsi ja vielä olet olevinaan johtajamme! pauhasi tulistuneena Ponku.

Nyt loppui Kutturaltakin maltti, säkenöivin silmin hän alkoi soimata kilpai-lijaansa, omia ansioita esille tuoden.
- On niitä vikoja sullakin! kuului ääniä joukosta, kun Ponkun ansioluette-lo alkoi heidän mielestä liiaksi kasvaa.

Tästä sai Ponku vettä myllyynsä. Vuorostaan hän nyt lasketteli toisen te-koja, toisen toistaan kummemman. Mutta nyt oli jo Kuttura vihastunut, vi-hastunut oikein sydämmensä pohjasta, ja kun Ponku tuli takaisin noihin herroihin, silloin hän ei enää voinut hillitä itseänsä, pienet silmät pyöris-tyivät, ruumis vetäysi kyttyrään ja siitä ponnahti sitten soivaajalle nis-kaan ketteränä kuin ilves. Pontu tuupertui nenälleen hankeen, mutta yhä painoi Kuttura häntä lumeen ja käheästi virkkoi:

- Ole tuolla hurja herroinesi!

Silloin tulivat toiset apuun erottamaan torailijoita. Miesvoimalla saatiin riitelijät eroamaan, vihaisia silmäyksiä singahteli vielä, mutta käsiksi ei-vät enään uskaltaneet käydä. Kuttura oli nyt jo kuullut kylläkseen. Mie-lensä oli musta kuin yö ja tunteet mitä erilaisimmat risteilivät tuon suuttu-neen miehen povessa. Ponku on kukistettava millä lailla tahansa, toisten luotto on saatava ennalleen. Mutta miten? siinä oli pulma, jota sieti se-loittelemista.

Äkkiä tuli hän päätökseen, tempasi laukkunsa, irroitti koiransa kahleista, hyppäsi suksilleen ja voimakkaasti ponnahtaen viillätti hän koirineen aa-valle, ja katosi synkkään yöhön. Kummastuneina odottivat miehet hänen palaustaan, mutta kun yö kului, eikä Kutturaa näkynyt, painautuivat vii-mein hankeen levähtämään. Sammuvan nuotion hiljainen räiske häiritsi enään luonnon lepoa.

Mutenian kylässä v. 1902, Lapinkomitean kokouksessa: vas. Matti Ponku (Iso Ponku) Lars Nikodemus, Nils Magga (Orposen Niila), Juhani Peltovuoma. Matti Peltovuoma, Piera Sara ja edessä polvillaan Uula Magga (Orposen Uula) Kuva: Museovirasto. / finna.fi

On kevät-talvi. Päivällä paistaa heloittelee aurinko lämpimästi, sulattaen hankea ja muodostaa lampija noromaille. Mutta yöllä hiipii pakkanen seudulle, hyväilee auringon lämpöisyyttä, kietoo sen verkkoonsa ja omistaa itsellensä vallan yöksi. Ei sillä ole enään sitä voimaa, jolla se sydän-talvella seutuja kahlehtii, mutta on siksi navakka kumminkin, että sulaneen hangen kovettaa ja veden riitteeseen vetää.

Tällaisena varhaisena aamuna näemme hankea piirtelevän ketteränä pororaidon, ensimmäisenä juosta viilettää komea, pystypäinen, haara-sarvinen härkä, perästään hihnasta vetäen köykästä ahkiota, jossa istuu vakavana lappalais-ukko, kädessään yksi ohjasnuora.

Taitavasti hän sitä heilauttaa selän yli, minne milloinkin tahtoo villiä var-saansa kääntää. Perästä tulee toisia ahkioita, missä istuu kyyröttää vai-mo, missä lapsia. Toiset porot vetävät kuorma-ahkiota. Välistä kuuluu perästä tulevien ahkioista kimeätä kirkuntaa, lapset ovat siellä reestään hangelle pyörähtäneet ja huutelevat toisille merkiksi, etteivät jättäisi.

Mutta edellä ajaja huutelee silloin lapsillensa, että he olisivat vasta tai-tavimpia ja liihottaa poronsa laukkaa. Tuuliaispäänä kiidättää raito yli soiden ja järvien, poikki kangasmaiden ja kukkuloiden. Hanki alla pettää, sen mukaan juoksu hiljetä, mutta siitä huolimatta saavat porot tehdä pa-rastansa. Kauvas on jo jäänyt joukko edellä ajajasta, niiden härät eivät piisaa hänen nimikolleen. "Jääkööt jälelle, tulevathan viimein", ajattelee hän poroansa yhä kiihoittaen.


Eläin raukka syöksyy juoksuun, panee parastansa, arvaa isännällään olevan kiireen. Mutta kun isäntä hänet viimein pyöräyttää talon pihaan, rakennusten väliin, tuntee hän voimainsa loppuvan ja vaipuu maahan. Veri syöksee silmistä ja koko ruumis vavahtelee.
- Surmasit hyvän härkäsi, liiaksi ajoit, Kuttura! virkkoi pihalle tullut mies.

Puhuteltu, joka ei ollut kukaan muu kuin nuotiolta yön selkään lähtenyt lappalainen, tutki tarkoin eläin raukkaa ja virkkoi viimein vastaukseksi:
- Paljon taisi tulla ajetuksi, mutta mikä on mennyt, se on mennyt. On nii-tä toisia tuommoisia vääräsarvia. Eivät lopu, vaikka enemmän ajaisin. - Elä kersku Kuttura rikkauksillasi, vaan lopeta nyt ajokkaasi kärsimyk-sen päivät.

Kun ilta kylmällä Kutturan joukko laskea karautti pihaan, näki se aitan seinuksella riippuvan vasta nyljetyn porontaljan ja sen viereen oli kiinni-tetty haaraiset sarvet.
- Miksi kiirehdit, olisit myöhemminkin ehtinyt, vaikeroi Kutturan vaimo. Huolehdi nyt sitä! Laita vaan lapset sisään, tavarat aittoihin ja ruvetaan taloksi. Näin sanottuaan pyörähti hän talon isännän luokse, veti hänet syrjään ja suhkasi:
- Onko tietoja tullut enemmän?
- Eipäjuuri. Tuonnottain sain vaan käskyn valmistaa miehiä ja muutamia poroja, niitä kuulema tarvitsevat.
- Ja milloin ne tulevat?
- Avovesien tultua.
- Ketä olet poromiehiksi pyytänyt? Minähän nyt hyvin sovin.
- Sinäpä tietenkin.
- Niin, en turhaa olisi tätä muuttoa tehnytkään, vaan kun niitä kyytiin pääsen, niin korvautuuhan tuo. Ketäs miehiä kantajiksi olet valmistellut. Ethän Ponkua? uteli Kutturaa rkaillen.
- En ole, tiesin ettet häntä seurassasi suvaitse. Isäntä katsoi veitikkamai-sesti tihrusilmäistä lappalaista, joka hänen sanoistaan oli käynyt tyyty-väiseiseksi


- Pari härkää on oleva sinun, kun hyvin asiamme ajat, tarjotteli Kuttura ystävälleen, vaan kun toinen ei siihen heti virkannut mitään, lisäsi hän kohta.
- Saavathan ne sentään karjani kanssa kulkea.
- Keitä sieltä tulee? Ovatko korkeitakin arvoltaan?
- Kuuluuhan se kuvernöörikin olevan, mukanaan lääninsihteeri ja kruu-nunvouti.

Ne olivat herroja joiden kanssa sopii seurustella! Nyt oli Kutturasta voitto hänen puolella. Ponku ei piisaa enään likimainkaan herroineen... Ei toki. Jo se nyt jäi.... Tulkoonpa vasta kehumaan herroillaan, kehasen vastaan ...Tosin oli hän tästä voitosta vaivoja nähnyt, penikulmien päästä kodas-taan oli tätä tarkoitusta varten muuttanut tänne Rovaseen(*. ja hyvissä ajoissa jo, ettei livahtaisi suun ohi herrat ... Mutta sitä suurempi on oleva voitto. Kaikki vielä hänen ansioitaan laskevat, Ponkukin tulee katumaan sitä, että oli hänet suututtanut nuotiolla,muutenhan ei olisi tämä tuuma juolahtanut mieleenkään. Katuu se totisesti! Näitä miettiessään paloivat pienet silmänsä, kasvot ilmaisivat mielen tunteita ja vartalo oikeni suo-raksi.

Pää pystyssä kääntyi hän tupaan ja seurakumppanilleen puolittain virk-koi:
- Joutuisipa kevät avovesineen!

*) Rovanen n:o 5 oli ½ manttaalin tila Kitisen varrella n. 100km Sodan-kylän kirkonkylästä pohjoiseen. Tila otettiin maakirjaan vuonna 1855 ja talo mainitaan jo vuonna 1843 Sodankylän käräjillä laaditussa kestikie-variasetuksessa matkalaisten yöpymis- ja ajoneuvon vaihtopaikkana.

Guttorm Magga, vaimo Kaddjis o.s. Nikodemus ja poika Juhani. Kutturan kylän perustaja (Ivalonjoki varressa) Kuvattu Vuotsossa. Kuva: Suomen Polar retkikunta / Oulun Yliopiston kirjasto. / Museovirasto. Kuvateksti: Hilkka M. Magga.

Eräänä kesäkuun päivänä tapaamme taas Kutturan. Pari peninkulmaa on hän jalkasin kulkenut Kitisenjoen jokitörmiä etelää kohden. Vastaan-ottamaan kauvan odotettuja matkamiehiä. Joen rannalla olevassa talos-sa on hän heitä varttonut, istunut pitkät päivät aamusta iltaan, katsonut akkunasta, laskeutunut joelle, mutta kaivattuja ei kuulunut. Jokohan ei-vät tulisikaan! juolahti toisinaan mieleen, mutta se katosi pian, kun muisti kirkkomiesten kertomukset.

Viime pyhänä olivat olleet Sodankylässä', kohta olivat aikoneet lähteä edelleen. Kyllä ne kohta tulevat! Sillä lohdutteli Kuttura itseänsä. Ja tuli-vathan ne viimein, kolmantena iltana siitä, kun Kuttura oli taloon tullut. Kahdella veneellä ne tulivat, laskivat rantaan ja nousivat maihin. Puoli-tiessä oli Kuttura vastassa isännän kanssa, paiskasi kättä ja kysyi kuulumista.

- Tekö olette poroja varannee? kysyi eräs herroista, jolla oli punasärmäi-nen lakki, tähdellä varustettu.

- Minähän se olen, vastasi lappalainen ja jäi katselemaan herroja.


"Kukahan mahtoi olla kuvernööri, varmaankin tuo joka oli tullut ensinnä kättelemään ja kyselemään?" Tullakseen varmaksi siitä, kysäsi hän äk-kiä:

- Oletko sinä kuvernööri?

- Minä olen, vastasi puhuteltu suopeasti hymyillen.

Sitten kävivät kaikki tupaan. Kun soutomiehet olivat levähtäneet. lähdet-tiin edelleen lipumaan.

Kutturan oli kuvernööri tahtonut omaan venheeseensä ja iloisena istui hän nyt soutoteljolla, yhdellä airolla voimainsa takaa vedellen. Vaan useasti täytyi jättää souto kesken, kun kuvernööri rupesi yhtä ja toista kyselemään. Aina se vastaus löytyi, ei tuntunut kurkkuun takertuvaan vaikka niin korkea herran edessä oli. Niin puheli kuin vertaisensa kans-sa.


"Ei Ponku liene ollut niin tuttavallisella kannalla, kun hän jo nyt. Mitä vie-lä! Ja mikä ero sitten vielä herroilla. Olisipa vaan Ponku näkemässä! Tällaisia herroja ei ole ennen nähnytkään ja tuskin näkeekään!"

Illalla myöhään saapui venekunta Rovaseen. Kutturan koiralauma piti aika iloa törmällä, eikä niitä tahtonut saada vaikenemaan millään. Yksi kun lopetti niin toinen alkoi, muodostuu sitä musiikkia jo parista kymme-nestä pystykorvaisesta hallista! Herrat heti katselemaan ja kiittelemään koiria. Se hipaisi jo kunnianhimoista lappalaista.
- Montako sataa noilla koirilla pitää koossa? kysyi kuvernööri.

Kutturaa nauraa tirskutti. Vaan sitten alkoi kehua koiriensa kykeneväi-syyttä.
- Tuota en möisi parista sadasta markastakaan.Yksin pitää huolen poro-tokasta, mies saa olla missä tahtoo. Hyvät minulla on koirat, ei toisilla ole parempia
- Mitenkäs paljon sillä Kutturalla on poroja? kyseli kuvernööri.
- Eihän niitä paljon ole. Viidentuhannen paikoilla.
- Onpa noita jo! Ihmettelivät kaikki.
- Mihinkäs te rahanne säästöön panette, tuntureihinko hautaatte, vai mi-hin?jatkoi leikkien kuvernööri.
- Eipä sitä meikäläisillä ole rahoja säästöön panna! huokasi Kuttura. - Kyllä tällä on, puuttui puheeseen kirkonkylästä mukana oleva mies, minunkin kautta on pannut pankkiin yli viidentuhannen markan ja mitä lienee vielä toisten kautta.

Kutturaa nauratti. Mutta kuvernööri taputti häntä olalle ja ystävällisesti virkkoi:
- Se on oikein.

Tämä oli jo tarpeeksi Kutturasta, nyt hän on voittanut Ponkun! Ja Kuttu-ra vilkui ympärilleen nähdäkseen huomaisivatko tuon hyväilyn muutkin lappalaiset ja miks'eivät he olisi huomanneet, ympärillä kun kaikki sei-soivat. Kunnioittavasti he katselivat Kutturaa ja heidän silmistään oli hän lukevinaan:
"Ei pysty enää Ponkun kehut häneen".

Yöllä ei joutanut Kuttura nukkumaan, täytyi valmistella huomiseen mat-kaan. Miehen hän on lähettänyt poroja noutamaan, itse laitteli kannin-vitsoja. Ja väliin piti käydä aitan ovelta kuuntelemassa, saavatko herrat unta hänen aitassaan. Tuntuvat saavan, kuului vaan pitkiä, tasaisia kuorsauksia.

Puolilla päivin oli joukkue valmis lähtöön. Miehet nostivat kantamuksen-sa selkään ja läksivät tallustelemaan. Kuttura hääräsi porojen kanssa, asetti tavarat riippumaan kahden puolen selkää ja rupesi taluttamaan. Mutta poroista olivat toiset ensi kertaa tällaista kyytiä antamassa, siksipä ne eivät ruvenneet kantamaankaan, singahuttivat kantamuksensa kau-vas nurmikolle.

Mikäs muuta neuvoksi, kuin ruveta opettamaan. Pian ne oppivatkin, sii-nä oli Kuttura taitava. Ja palkakseen hän sai kiitokset kuvernööriltä. - Siinä on mies.Tuo Kuttura! Oikean lappalaisen esikuva! Ei kumma, jos toiset päämiehenään kunnioittavat!

Tähän ei Kuttura virkkanut mitään, tarttui talutusnuoraan, käski tulla pe-rästä ja läksi. Mutta sanat eivät menneet kuuroille korville, ne olivat pai-nuneet mieleen ja siellä ne pysyivät. Hän on voittanut, vastustajansa on hän nyt perinpohjin kukistanut. Olisipa ollut vaan kuulemassa itse.

Kuttura loi tarkan silmäyksen ympärilleen ja kummaa - tuollahan se Pon-ku vitsikon laidassa seisoo. "Katsopas poikaa", ajatteli Kuttura käydes-sään, "kun tuli taaskin herroja persoilemaan, mutta jäi se. Jo nyt jäi! Ja kuulihan se vielä ne kuvernöörin sanat tuonnee, kyllä se kuuli. Taisi suu nyt tukkeutua, jo on kiila hampaiden välissä... Mutta hän se nyt nuotiotu-lella juttuja kertoo ja ne ovatkin toisenlaisia! "

Ja Kuttura kääntyi taaksepäin silmäilemään, ovatko herrat muassa, pe-rässähän ne näyttivät tulevan, eivät olleet Ponkuan vitsikon laidassa huomanneetkaan ja se oIi hyvä. Kuttura nykäisi härkänsä kivakkaam-paan käyntiin ja pian katosi karavaani metsikköön.