K. F. Puromies. / Seura 1927.

"Kalamatka" Norjan kautta Petsamoon.


Tuntureita, turskia ja Jäämerta.

Harvoin kai helsinkiläiset matkustavat Etelä-Norjaan kiertääkseen sieltä pitkin Norjan rannikkoa Petsamoon ja sieltä Suomen kautta takaisin Hel-sinkiin. Tämmöinen matka on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen, täynnä sekä mieluisia - että vähemmän mieluisia yllätyksiä.

Meitä lähti nelihenkinen joukkueheinäkuun 2 p:nä Turun ja Tukholman kautta Osloon. Oslosta jatkoimme matkaa pitkin Bergen-rataa.

Kongsvinger'in asemalta - ensimmäinen asema Norjan puolella - lähti juna kulkemaan Glommenjoen vierustaa. Joki tulvi paraikaa yli äyräitten-sä. Lähellä Lilleström'in asemaa vesi jo lainehti ratakiskojen yli. Oli sur-kea näky, kun asuinrakennukset monin paikoin jo olivat puoliksi veden alla ja huonekalut ja muut tavarat, joita asujamet eivät voineet mukaan-sa ottaa, uiskentelivat ympäri asuinhuoneissa.

Matka Oslo-Bergen radalla oli tehtävä päivällä. Suurenmoiset tunturi-näköalat siellä hivelevät silmää. Kuvat sieltä painuvat ikipäiviksi mieleen. Radan korkein kohta on Finsen ja Myrdal'in seuduilla, joissa juna kulkee noin 1400 m. merenpintaa korkeammalla.

Vaikka oli heinäkuun 8 päivä ja kesä kerkeimmillään, niin oli asemain ympärillä vielä paksut lumikinokset ja järvet vielä jäässä. Samaten olivat tuiituririnteetkin vielä kaikkialla lumen peittämiä,

Norjassa oli viime talvi ollutkin varsin luminen- kertoivat ja myöhäinen kevät hidastutti lumen sulamista. Kaikista Norjan radoista oli tämä Ber-gen rata ollut vaikein rakentaa. Maasto epäedullinen - paljon korkeita tuntureita ja syviä laaksoja. Myös radan kunnossapito vaatii ylimääräisiä ponnistuksia. Korkeimpien tunturien kohdalle on rakennettu aitauksia ra-dan suojelemiseksi lumivyöryiltä ja suurilta tuiskuilta.

Samoin on tunnelien suihin kymmenien metrien pituudelta rakennettu puuaitasuojuksia lumen tunnelien tukkeamisen estämiseksi. Tunneleja - niitä onkin tällä radalla - ei enempää eikä vähempää kuin 180 kappalet-ta, joista pisin, Gravehals-tunneli, on 5300 m. pitkä. Suurin silta tällä ra-dalla on Höneforsin luona. Se on 215 m. pitkä.

Norjassa ovat matkailuolot hyvin järjestetytmatkailijoidenmukavuuksia silmällä pitäen. Tämänkin radan varrelle on monin paikoin rakennettu hotelleja ja majataloja, joiden viehättäviin huoneisiin matkailijoiden sekä kesäisin että talvisin sopii jäädä lepäämään ja virkistymään.

Junan ikkunoista on hauska seutuja tarkastella. Siellä täällä tunturirin-teillä näkee taloja ja kyliä. Niitä katsellessa herää suomalaisen matkaa-jan mielessä kysymys: Millä ihmeen tavalla nämä tunturien asukkaat voivat hankkia itsellensä elatuksensa tämän niin tavattoman jylhän ja ka-run, vaikkakin niin kauniin luonnon keskellä. Tuntureilla vaan jäätä, ikuis-ta jäätä. Vähän alempana jäkälää ja suota - joku vaivaiskoivu. Siinä kaikki! Alhaalla laaksossa ja vuonojen ympärillä on luonto sentään veh-maampi ja elämisen mahdollisuudet tietenkin paremmat kuin tuntureilla.

Norjalaiset ovat kelpo väkeä. Tulimme kokemaan, että norjalainen ei pu-hu paljon. Mutta hänen sanaansa ja kädenpuristukseensa voi luottaa. Karu maa ei ole voinut antaa asukkailleen rikkauksia, mutta on antanut jalonluonteen,avonaisen, kirkkaan, hymyilevän katseen ja sieluun pyrki-myksen päästä henkisesti yhä korkeammalle.

Urheilun merkeissä elävät kaikki norjalaiset. Miehet - naiset lapset: kaik-ki kesäisin tuntureilla kiipeilevät - talvisin lumisia jyrkkiä rinteitä suksilla laskettelevat.

Oslo v. 1929.

Bergenin yliopisto v. 1929. Kuva: Bernand Åström. / Museovirasto.

Bergen v. 1928. Kuva: Bernhard Åström. / Museovirasto.

Seurue Vatnahalsenin pihalla.

Myrdaliin pysähdyimme kahdeksi päiväksi. Siitä on noin parin kilometrin verran Vatnahalsen'in majataloon. Nimitys "Vatnahalsen" - suomeksi: kasta kaulaa - ei nyt oikein vastaa tarkoitustaan, sillä kaulankastamisai-netta ei ole maitoa ja olutta vahvempaa.


Myrdal'in seutu on kaunista, ilma kevyttä hengittää. Hotellimme näet si-jaitsee noin 900 m.merenpintaa korkeammalla. Täällä on tilaisuus tehdä ylenmäärin kiipeilyretkiä tuntureille, tahi laskeutua alas Flåmsdal'in laak-soon, jonne Sogne-vuono päättyy. Hauskoja ovat tämmöiset retkeilyt - joskin jonkun verran rasittavia. Nämä tunturit ovat näet hyvin viekoitte-levia. Kun on jo mielestään päässyt matkansa päämäärään jonkun tun-turin huipulle, huomaakin tuossa vierellään jonkun matkan päässä toisen vielä korkeamman huipun. Kapuaa sinne.

Jo viekoittelee tuossa vierellä toinen ja toinen aina lukemattomiin. Ihania tuttavuuksia, mutta voimille käypiä. Hengästyneenä ja rasittuneena siel-tä ainakin lihavanpuoleinen pappa takaisin palajaa. Myrdal'ista kaak koon hääniöittävät Hardanger'in harjut. Siellä voidaan harjoittaa hiihto-urheilua vuodet ympäri. Siellä voisi matkailijakin, vaikka nyt keskellä ke-sää saada opastusta hiihtämisen terveellisessä taidossa.

Myrdal`ista alas Flåmsdal'in laaksoon rakennetaan paraikaa rautatietä. Vaikka matkaa alas laaksoon hissilaitteella tahi hammasradalla suoraan olisi vain kilometrin verran, tulee tästä radasta sangen pitkä ja monimut-kainen lukuisine käänteilleen ja tunneleineen. Mikäli paikkakuntalaiset kertoivat,tulisi tämä radanpätkä maksamaan yli 10 miljoonaa kruunua. Siis yli 100 miljoonaa Smk. Se on kallista lystiä. Mutta Norja tekee kaik-kensa matkailuolojensa parantamiseksi.

Myrdal'issa levättyämme jatkoimme matkaa suoraan Bergeniin. Tämä taipale oli noin kolmasosa koko tämän radan pituudesta ja kestää matka noin nelisen ja puoli tuntia. Heti Myrdal'ista lähdettyämme tulimme tä-män radan pisimpään, noin 5 kiloin, pituiseen tunneliin. Tässä alkaa juna laskeutua huimaa kyytiä alaspäin, niin että noin 50 kilom, matkalla on jo laskeuduttu 800 m.

Täällä on jo luonto lämmin ja kesäinen. Tuntuu taas hauskalta päästä noilta kuulailta ja kirkkailta, mutta kylmää uhoavilta tuntureilta lempeäm-pään maaperään. Ja niin saavuttiin paljon kaunista nähneinä Bergen'iin.

Bergenissä astuttiin "Polarlys" laivaan, joka lähti meitä kuljettamaan Nor-jan rannikkoa pitkin Kirkenes'iin lähelle Suomen rajaa Petsamossa. Tä-mä matka kestää kokonaisen viikon. Laiva näet poikkeaa melkein kaikis-sa matkan varrella olevissa kaupungeissa ja kylissä. Ja niitä poikkea-mispaikkoja kasaantui yli 30.

Valtavan kaunis ja ihmeellinen tämä Norjan rannikko hohtavine jääpeit-teisine tuntureilleen, syvälle pistäytyvine vuonoineen ja leppoisine laak-soineen. Laivamme on melko iso ja mukava matkustajalaiva. Kapteeni ja laivan henkilökunta kohteliaita ja palveluksiin tottuneita. Tekevät kaik-kensa matkustajien tyydytykseksi ja viihtymiseksi.

Meitä suosi kaunis ilma. Mutta kuta pohjoisempaan mennään, sitä vii-leämmäksi se käy. Tuntuu jo luissa ja ytimissä, että olemme sivuuttaneet napapiirin rajat. Laivassa on muutamia tromsöläisiä neitosia, jotka ko-vasti kehuvat kaupunkiaan. "Pohjolan Pariisi" kuului neitosparvesta oi-kein kuorossa. Emme sitä oikein tahdo uskoa. Mutta oma Pariisinsa itse-kullakin. Ja se hyvä! Nämä Norjan rannikolla olevat pienet kalastajakylät ja kaupungit eivät vaikuta mitenkään erikoisen hauskoilta.

Eikä ihme olekaan. Ei ole aikaa kotien somistamiseen, kun kaiken ajan nielee ankara työ - kalastus. Näiden pohjoisien kalastajakylien ja kau-punkien ainoina koristeina onkin noin kolmen metrin korkuiset kalankui-vaustelineet, joissa riippuu turskaa y.m. kalaakuivumassa. Ja se tuok-suu! Jos vielä sattuu - niin kuin meille Wardössä käydessämme - luode eli laskuvesi, jolloin vesi laskee yli 3 metriä. Silloin se haju ja lemu, joka näistä rannoista ja vuononrinteillä kuivamassa olevista kapakaloista läh-tee, tahtoo jo meikäläisellekin kalanhajuun tottuneelle urheilukalastajal-lekin olla vähän niin kuin liikaa. Mutta työnsä ja hajunsa kullakin! Kun taas pääsimme satamista Jäämeren raikasta ilmaa hengittämään, niin kalasatamien lemut eivät enää mieleen johtuneetkaan.

Viileitä ja aika pureviakin voivat nämä napatuulet olla heinäkuun puoli-välissäkin. Ei tänne pidä keveissä kesäpukimissa yrittääkään. Jäämeren tuulet eivät siedä tyllihepeneitä eivätkä silkkisukkia. Jonkun päivän voi olla tyyntä ja aurinkokin antaa runsaasti lämpöään, mutta auta armias kun päivä peittyy pilveen ja pohjoinen porottaa. Silloin on leikki kaukana. Vilustumiselle arat älkööt tänne yrittäkö.Jäämeren hengettäret ovat ko-via ja tunteettomia.

Myrdal aseman oikealla puolella, Kuva: Wikipedia.

Paljon erilaisia nähtävyyksiä tarjoo Atlanti ja Jäämeri tätä reittiä kulkevil-le. Ennen Trondhjem'iin saapumistamme näimme lähellä laivaamme ikäänkuin suuren veneen, joka kellui veden pinnalla pohja ylöspäin. Olin juuri huomauttamassa matkatovereilleni, että tuossa on varmasti ku-moon purjehtinut alus, kun tuo vene samassa vajosikin näkymättömiin. Mutta samassa nousi suuri kalanpyrstö pinnalle ja alkoi pieksää vettä, että pauhu kuului. Sen jälkeen tumma esine, suuri kuin kallio, nousi ve-denpinnalle, kohta painuen taas näkymättömiin.


Huomautimme tästä laivan kapteenille. Hän arveli sen olleen jäämeriva-laan, joka näillä tienoilla joskus näyttäytyy. Eräänä aamupäivänä ennen Hammerfest'iin tuloamme huomasimme omituisen vaaleanharmaan pil-ven lähestyvän laivaamme pitkin vedenpintaa. Se oli suunnattoman suu-ri lintuparvi, joka herkutteli silleillä ajaen niitä takaa. Tämmöiset lintupar-vet ovat kalastajille suurena apuna. Ne näet tiedottavat heille, missä sil-lisaalis on tavoitettavissa.

Kuten tiedämme, kumottiin Norjan kieltolaki t.v. kesäkuun alussa. Siitä huolimatta emme huomanneet väkijuomia tarjottavan muualla kuin Os-lon ravintoloissa. Ei Bergenissä eikä laivassammekaan tarjoiltu viinejä vahvempia aineita. Kuten meille kerrottiin, johtuu tämä siitä, että kunal-lisviranomaiset saavat kukin paikkakunnallaan päättää siitä, tarjotaanko ravintoloissa väkijuomia vai jääkö vanha kieltolaki voimaan. Kieltolaki näet kieltää viinejä väkevämpien tarjoilun. Kaupungeissa on viinimono-poolikaupat, joissa myydään väkijuomia.

Laivassamme huomasimme, että monet olivat varanneet itselleen "lää-kettä meritautia vastaan". Omien eväiden nauttiminen oli luvallista ja sal-littua.

Nordkap'iin saavuimme keskiyön aikana. Lahdelmassa oli ankkuroituna iso, espanjalainen valtamerilaiva, joka oli tuonut etelämaiden matkailijoi-ta Pohjolaan keskikesän aurinkoa ihailemaan. Muutaman tunnin kuluttua kiersimme Nordskyn, joka on Europan mantereen pohjoisin paikka. Täältä kääntyi laivamme itää kohti Wardöhön ja siitä edelleen Wadsöhön (Vesisaari), johon saavuimme illalla. Siellä tapasimme suomea puhuvia ruijalaisia. Laivaamme tuli kolme erittäin siisteihin ja somiin, luultavasti ruijalaisiin kansallispukuihin puettua nuorta neitosta. He olivat tulleet tänne hammaslääkäriin ja pistäytyivät samalla laivaamme katsomassa.
- Te ette varmaankaan ole näitä paikkakuntalaisia, kysyi minulta eräs neitonen.
- En, olen Helsingistä.
- Vai Helsingistä asti. Puhutteko muuta kuin
suomea?
- Kyllä vähän ruotsiakin. —
- Siis vain kahta kieltä. Me täällä puhumme kolmea.
- Mitä kolmea kieltä?
- Suomea, norjaa ja Lapin kieltä.

Ihmettelin tuota ujostelemattomuutta, varmuutta ja pientä itserakkauteen vivahtavaa itsetietoisuutta, joka ilmeni noissa ruijalaisneitosissa. Olisin puolestani mielelläni jatkanut keskustelua,mutta laivamme teki lähtöä satamasta ja neitosten piti poistua laivasta, joka jatkoi matkaa pääte-kohtaan Kirkenes'iin. Tänne saavuimme heinäkuun 19 p:n aamulla.

Oli kylmä ja kolkko aamu ja satoi taivaan täydeltä. Miten matkaamme jatkaisimme, sitä ei laivamme kapteenikaan tietänyt. Hän tiesi vain, että jommoinenkin moottoriliikenne olisi Suomen puolelle Boris Gleb'iin (Kolttaköngäs) olemassa. Milloin moottorit täältä lähtevät, sitä ei sanonut tietävänsä.

Sateen vähän lakattua lähdimme kaupungille ja saimme auton, joka lu-pasi meidät kyyditä noin 8 km matkan päässä Norjan rajalla olevaan El-venes'iin. Siitä arveli autoilija meidän saavan venekyydin Boris Gleb'iin.

Elvenes'iin saavuttuamme nousi tie pystyyn. Mitään venettä ei saatu, mutta kaksi pientä lappalaispoikaa lupautui kantamaan meidän matka-tavaramme, kapsäkkimme ja muut vehkeemme noin kilometrin päässä olevaan Suomen matkailijayhdistyksen majataloon Kolttakönkäälle.

Sinne ei ole mitään ajotietä. Pieni kinttupolku kiertelee vain vuononsi-vustaa. Matka oli vaivalloinen. Ilma raaka ja kylmä. Sataa tuhuutti tuon tuostakin. Poikaparatkin olivat nääntyä matkareppujen painon alle, vaik-ka itsekin koetimme parhaamme mukaan heitä avustaa.

Sivuutettuamme Elvenes'in Norjan rajan tullihuoneen, näimme Suomen lipun liehumassa eräällä katolla ja hetken kuluttua saavuimme vihdoinkin huonotuulisina, märkinä ja väsyneinä Boris Gleb'in matkailijayhdistyksen majataloon. Siellä majatalonhoitaja rva Eländer otti meidät ystävällisesti vastaan. Kun rajat vartioston päällikkö oli toimittanut asiaankuuluva pas-si- ja tullitarkastukset, sijoitettiin meidät majataloon kuuluvaan entiseen pappilarakennukseen, jonka toisessa päässä rajavartiosto asustaa.

Trondhjem. Kuva: Wikipedia.

Olen usein ulkomaille matkustaessani joutunut kosketuksiin henkilöiden kanssa, jotka tuntevat kiintymystä maahamme ja tahtoisivat siihen tutus-tua, mutta he sanovat: Tehän ette tee mitään propagandaa maastanne. Matkailutoimistoilla ei ole mitään tietoja Suomesta. Ja niin kai se lienee-kin. Naapurit Ruotsi ja Norja, ne kyllä ilmoittavat itsestään. Onko tämä meissä liikaa vaatimattomuutta? Tässä se ei ainakaan liene paikallaan. Kertakaikkiaan! Pohjoiset kulkureitit hyvään kuntoon ja siinä suhteessa muiden kulttuurikansojen tasolle!


Sananen nimestä Boris Gleb. Se johtuu vanhasta kansantarusta. Boris ja Gleb olivat kaksi kristittyä kuninkaan poikaa, jotka pakanallinen vel-jensä murhasi. Pyhäerakko Trifon rakennutti noin 1500-luvulla tälle pai-kalle kappelin ja pyhitti sen näiden murhattujen veljesten muistolle.

Kappelin vieressä oleva, verrattain uusi ja soma kirkko näkyy kauas vuo-nolle. Siinä aivan lähellä valtavan tunturien ympäröimä Patsjoen koski.

Kolttaköngäs kokonaisuudessaan kuuluu Suomelle. Vaikka Suonien ja Norjan raja kulkee pitkin Patsjokea, tekee raja tällä kohdalla mutkan, niin että joen molemmat rannat tässä kuuluvat meille. Luonto täällä, kuten jo mainitsin, on kauniimpia. Ihan ihmetyttää,miten täällä kaukaisilla peru-koilla viihtyy ja kasvaa niin kaunis metsikkö. Tästä kai saamme kiittää pyhää Trifonia ja uutteria munkkeja, jotka puita ovat istutelleet ja hoidel-leet. Miten kaunis lie metsä ja tienoo ennen bolshevikien tihuretkiä ollut-kaan.

Siinä aivan vieressä on Könkään kolttakylä, joka ei juuri silmiä hivele. Pieniä surkeannäköisiä asumuksia, ja samaa maata ovat asukkaatkin kolttalappalaiset. He puhuvat aika hyvästi suomea, joskin venäjäksi ja norjaksi murtaen. Nämä koltat lienevät kokojoukon valistuneempia kuin kotalappalaiset. Läheiset naapurit, norjalaiset ja munkit, joiden jälkeläisiä koltissa lieneekin, kai ovat tähän vaikuttaneet.

Kolttakönkäältä, kosken yläpuolelta läksimme Lappi-nimisellä moottori-veneellä Patsjokea pitkin vastavirtaa Salmijärvelle. Noin 3 kilometrin päässä on Jäniskoski. Se on kaunis putous ja siksi valtava, ettei sitä rohkeinkaan voi laskea. Kosken rannalle on valtio rakennuttanut rulla eli tralliradan. Tämä on kiskoitettu tie, jota myöten veneet vedetään pitkin kosken sivustaa. Moottorivenemiehistöön kuuluu tavallisesti 2 miestä. Heille on sentään liian ylivoimaista veneen vetäminen ylämäkeen, joten tavallisesti miespuoliset matkustajat käyvät köysiin kiinni. Ehkäpä joskus joku reipas naismatkaajakin. Tämä homma piristää ja lisää hauskuutta.

Jäämeren ääriltä. Kuva: Seura 1.4.1928.

Jäämeren ääriltä. Kuva: Seura 1.4.1928.

Töllevinjärvi (myös Valasjärvi, norj. Klistervatn, ven. Озеро Клистерватн, Ozero Klistervatn on suvantojärvi Paatsjoen alajuoksulla Venäjän ja Norjan rajalla. Kuva ja teksti: Wikipedia.

Tultiin sitte Töllevinjärvelle.Ihmeen ihana kallioiden ympäröimä alppijär-vi. Tämmöisenkin aarteen on Petsamon alue meille suonut. Tämä on 16 m merenpinnan yläpuolella. Ei siis enää tarvitse lähteä Norjaan ja Sveit-siin alppijärviä ihailemaan. Meillä on sellaisia helmiä omassa maassam-me. Ei muuta kuin huutaa kaiken maailman ääriin: tulkaa katsomaan, tulkaa katsomaan!

Töllevinjärvestä tultiin kaksihaaraiselle Saarikoskelle. Siinä oli uusittava sama temppu veneiden suhteen kuin Jäniskoskellakin.

Joku tunti vielä moottoriveneessä ja olimme Salmijärvellä, tuolla surulli-sen kuuluisalla paikalla, jossa bolshevikit vielä 7 vuotta sitte riehuivat. Kansa siellä ei tiennyt ketä piti totella - suomalaisiako, venäläisiäkö. Ti-lanne toivoton. Saapuivat sitte suomalaiset viranomaiset, jotka puhdis-tivat seudun punaisista ja siitä lähtien ovat siellä asujat suomalaisuudes-taan täysin selvillä. Rauha ja järjestys vallitsee. Kunnioitus hallitusvaltaa kohtaan on suuri. Rajan takana ovat kelpo norjalaiset, joita suomalaiset pitävät hyvinä naapureina. Kunpa norjalaiset saisivat saman käsityksen meikäläisistä! Kerrottiin, että tukkityöläisten joukossa tänne joskus eksyy joku huligaani EteläSuomesta. Hän yrittää täällä omia tapojaan, mutta heti paikalla pannaan "korpilaki" täytäntöön ja huligaani muuttuu sävyi-säksi kuin lammas, tahi ensitilaisuudessa laputtaa käpälämäkeen.

Kuvaavana esimerkkinä rehellisyydestä mainittakoon seuraava. Jätim-me matkalaukkumme venesillalle ja odotellessamme menimme vierei-seen majataloon. Kysyimme emännältä, että pitääköhän ne laukut kan-taa sisään. Emäntä vastasi: Täällä ei kukaan koskaan mihinkään koske. Tuntui hyvältä tuolla sydänmailla - joissa on riehunut jos jonkinlaista ai-nesta - kuulla tällaista puhetta. Suomen kansan kunto ei siis vielä ole kaikki kadonnut.

Maantie - Salmijärveltä Petsamon Yläluostariin- noin 50 km taival on nyt jo aivan ensiluokkaisessa kunnossa. Tästä on vielä matkaa Petsamon-vuonon perukkaan ja Trifonan satamaan noin 20 km. Maantie on parai-kaa tekeillä, sen pitäisi valmistua tämän syksyn kuluessa.

Teimme tämän matkan Petsamon apteekkarin yksityisautossa, kun muut liikennettä välittävät autot eivät sattuneet sinä päivänä kulkemaan.

Synkän erämaan halki kulkee tämä tie, poikki soiden ja kiveliöiden. Vä-hän matkaa pohjoista kohti kuljettuamme katosi mäntymetsä tyystin nä-kyvistä ja väärä, käppyräinen vaivaiskoivu oli ainoana kasvullisuuden merkkinä. Kärsivän näköisenä yritti tämä monen sadan vuoden vanha, mutta tuskin 15 cm paksuinen kääpiö kohottautua ylöspäin. Lumen pai-nosta olivat monien koivujen latvat katkenneet. Lunta oli ollut viime tal-vena yli kolmen metrin. Tänä kesänä oli lehti puhjennut koivuihin, mutta viime kesä oli ollut niin kolea, etteivät koivutkaan viheriöineet. Nytkin hei-näk. 20 p. oli niin kylmä, että värisimme paksuissa talvipukimissa autos-sa istuessamme.

Onnelliset olimme, kun kylmän automatkan perästä pääsimme Yläluos-tariin - munkkien pitämään majataloon - höyryävän samovaarin ääreen. Olemassaolo oli taas aika ihanaa.

Suomalaiset polttivat rakennukset Salmijärveltä vetäytyessään. Kuva: SA-kuvat.

Luostari sijaitsee korkean, omituismuotoisen tunturin juurella. Taru ker-too,että Juho Vesainen ryöstöjä sotaretkillään ollessaan nakkeli tältä vuorelta alas munkkeja kuin tallukoita vain. Munkit ovat niinä 400 vuo-den aikana, jotka ovat täällä asustaneet, raivanneet laajoja kymmen hehtaarisia niittymaita. Samoin kuin Kolttakönkäällä on täälläkin Petsa-mon jokilaaksossa karun korven ympäröimänä hyvä kasvullisuus. Vielä-pä harjoittavat munkit täällä puutarhaviljelystäkin. Iuostarin ympäristö on siisti, ja pieni kaunis kirkko, jossa munkki meitä opasteli, teki viihtyisän vaikutuksen.

Nyt virkistyttyämme jatkoimme matkaa Petsamon kylään. Matka oli 17 km ja tie kurjassa kunnossa. Tie on vielä keskeneräinen. Maantien rum-pujen kohdalle tien syrjään oli raivattu väliaikainen kulkutie, mutta tämä oli niin kurjassa kunnossa, että automme vajosi akselejaan myöten suo-hon. Tämä on - sanottakoon mitä tahansa puolustukseksi - huonoa ko-mentoa. Suljettakoon tie kertakaikkiaan koko liikenteeltä. Tuo olisi paljon parempi, kuin että se pidetään avoimena ja sitä ei kuitenkaan voida kul-kea.

Päästiinhän siitä lopultakin suurella vaivalla matkamme päämäärään ja yövyttiin Hagelbergin majataloon Petsamonvuonon rannalle. Kun var-hain seuraavana aamuna katselimme ulos akkunasta huomasimme edessä olevan lahden olevan aivan kuivana ja Trifonan niemeen, jonka edellisenä iltana eroitti laaja lahdelma, olisi päästy kuivin jaloin kulke-maan. Tämä on luoteen ja vuoksen ansiota. Matkamiehen näillä vesillä täytyy aina järjestää matkansaluoteen ja vuoksen eli - niin kuin paikka-kuntalaiset nimittävät - "hieruvan ja uliin" mukaan. Tämä on liikenteelle aika harmillista. Paraikaa rakennetaan maantietä Petsamonkylästä Tri-fonaan. Kun siis tämä valmistuu, niin "hieruvan ja uliin" laittamat harmit haihtuvat.

Nykyään isännöi Trifonan majatalossa herra E. Lampio, paljon kokenut petsamolainen. Majatalonsa on kauniilla paikalla ja muuten erittäin siis-tissä kunnossa. Hän meidät kuljetti moottorillaan Liinahamarin satamaan Petsamonvuonon suupuolelle ja siitä edelleen Jäämerelle. Näimme tuol-la Heinisaarien häämöittävän, mutta sinne emme kuitenkaan ennättä-neet mennä. Ja niine hyvinemme palasimme takaisin majataloomme. Seuraavana aamuna läksimme paluumatkalle Salmijärvelle samaa tietä kuin olimme tulleetkin. Täällä saimme sattumalta kiinni erään moottori-veneen, joka lupasi meidät kulettaa Pitkäjarvelle, sieltä kello 4 samana päivänä lähtevään "Lapin junaan". Tämä taival Salmijärveltä Pitkäjärvel-le on noin 35 km ja täytyy se toistaiseksi kulkea veneellä.

Kuuleman mukaan rakennetaan maantie näidenkin järvien sivuitse, sit-ten kuin Petsamo - Trifona maantie on saatu valmiiksi. Ehkä jo parin vuoden perästä voidaan ajaa karahuttaa autolla Rovaniemeltä Trifonaan eli noin 530 km hyvää ensiluokkaista maantietä pitkin. Kelpaa meidän sitte, niin koti- kuin ulkomaalaistenkin! Moottorimatka Salmijärveltä Pit-käjärvelle on mielenkiintoinen. Tälläkin matkalla vedettiin veneitä Norjan puolella olevia tralliratoja pitkin. Asukkaat rannoilla ovat kolttalappalaisia, norjalaisia, suomalaisia. Paljon tukkilauttoja, joista jonkun verran haittaa liikenteelle.

Trifonan satama v. 1929. Kuva: Pälsi, Sakari. / Museovirasto.

Järvenpään majatalo Inarin Suolisjärvellä v. 1904. Kuva: J. H. Saarinen. / GTK.

Veneemme oli yksityisen. Meitä oli viisi matkustajaa, perämies ja ko-neenkäyttäjä, joka oli laivan kapteeni. Epäilimme että kapteenimme oli pienessä hiprakassa ja kysyimmekin sitä kanssamatkustajilta.

- Miehellä on synnynnäinen humala, ei se siitä koskaan selviä, vastattiin.
- Laulaako hän aina moottorimatkoilla ollessaan?
- Kyllä, sillä kyllä hänellä ääntä piisaa, ja jos ei joskus piisaa, niin panee muut lystit pystyyn.

Näin kapteenin hauskuuksia kuunnellessa jouduttiin yhtäkkiä kaksinker-taisen tukkilautta-puomin eteen. Yks' kaks' käännettiin veneen kokka suoraan puomia kohti. Veneen kokka nousi tietysti hyvin korkealle ja ve-neen päästyä puomin keskikohdalle putosi kokka alas ja perä nousi kor-kealle ilmaan ja moottori pyöri vinhaa vauhtia potkurinollessa ilmassa. Tämä kaikki tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä ja taas oltiin sel-villä vesillä.
- Mutta tämähän on uhkarohkea temppu, sanoin kapteenillemme, toin-nuttuani ensi hämmästyksestä.

Tilanne näytti vakavalta.
- Ei tämä mitään ole. Tämä temppu on tavallinen, kun ne peijakkaan tuk-kimiehet jättävät noita puomejaan keskelle virtaa.
- Mutta tässähän olisi voinut käydä hullusti, vene olisi voinut kaatua, jos joku olisi liikahtanut veneessä sen puomin päällä keikkuessa.
- Kun ei ole veneessä naisväkeä, joka kaikista turhista hermostuu, niin kaikki käy kuin tanssi.
- Entä moottorin potkuri, eikö se saanut vikaa?
- Se on kalaraudalla suojattu, ja kuten kuulette, käy moottori entistään paremmin vain, sanoi kapteenimme ja jatkoi iloisia laulujaan.

Ilman suurempia kommelluksia pääsimme kello 5:n tienoissa Pitkäjärven kylään, jossa autobussi n.s. "Lapin juna" meitä odotti. Reilu kapteenim-me oli ennen Salmijärveltä lähtöämme soittanut Pitkäjärvelle, että "Lapin juna" ei missään tapauksessa saa lähteä, ennen kuin hänen venhekun-tansa ennättää perille.

Matka Pitkäjärveltä Rovaniemeen on 430 km ja maksaa se 50 p. km. Koko matka siis 215 mk. Matkalla poikkesimme Virtaniemen majataloon Inarin etelärannalle, erittäin kauniille paikalle Patsjoen lähtökohdalla. Majataloa hoitaa kaksi hauskaa ja puheliasta helsinkiläisneitosta. Kun kuulimme, että talo on ilman isäntää, teki mielemme jäädä tänne muuta-miksi päiviksi isännöimään ja lohia onkimaan. Neitoset vakuuttivatkin Virtaniemen olevan hyvän kalapaikan, vaikka lohi ei vielä ollut oikein al-kanut syödä, mutta kohta sen syöntiajan pitäisi alkaa. Sopisi siis jäädä. Kiittäen kutsusta lupasimme toiste, kun sattuu parempaa aikaa, tänne onkimatkalle tulla. Siis näkemiin Virtaniemen emännät.

Samana iltana tulimme Ivalon majataloon Inarinjärven rannalla. Tänne yövyimme. Tämäkin on Matkailijayhdistyksen hoteissa. Huoneet siistit ja puhtaat,ruoka hyvää kaikissa näissä. Mutta ylen tuskallista ja vaikeata on varmaankin näiden hoitaminen suuren matkailijatulvan aikana. Ivalon majatalo oli tälläkin kertaa täynnä praagilaista ylioppilasnuorisoa, joka oli kulkenut Helsingit, Viipurit, Valamot, Punkaharjut, Imatrat y.m. Ja viimein Vaalan kosket laskettuaan tänne ylös Ivaloon. Ylen ihastuneita olivat maahamme.

Rouva Lojander, joka nyt väliaikaisesti oli veljeään, majatalon vakinaista hoitajaa, auttamassa, kertoi edellisenä yönä majoittaneensa tänne 60 henkeä, vaikka varsinaisia makuusijoja on vaan 22:lle. Ei tämmöisen hoito ole leikintekoa, sen jos ivullinenkin tajuaa.

Seuraavana aamuna klo 8 lähdimme taas "junallamme" liikkeelle pää-määränä Rovaniemi. Matkaa sinne on 300 km. Tämmöisessä junassa matkustaminen on aika mukavaa, vaikka vaunumme oli ajottain tupaten täynnä, noin parikymmentäkin matkustajaa.

Matkan varrella näki yhtä ja toista. Milloin kiitää vaunumme edessä maantietä pitkin komeasarvinen nuori poro. Toisinaan maantie päättyy joenrantaan, josta mennään lautalla toiselle puolelle. Vaunun ikkunoista katsellessa vilisee sivuitse monenlaisia näköaloja kuin panoraamas-sa. Ruokaa ja virvokkeita on välillä saatavissa, joten tuo 12 tunnin auto-matka kuluu niin nopeasti, ettei huomaakaan, kun jo on Rovaniemellä.

Suloiselta tuntui päästä Rovaniemen saunaan huuhtomaan pois matkan pölyjä ja hautelemaan pehmoisilla vastoilla rampeutunutta ruumistansa. Sivumennen sanottuna. Eiköhän Rovaniemelle jo kannattaisi laittaa iso ja ajanmukainen kylpylaitos, sillä kylpyyn pyrkijöitä oli paljon ja tilanah-taus suuri.

Petsamon "kalaretkemme", kuten lähtiessä tätä matkaa kotoisillemme nimitimme, oli nyt päättynyt. Ei sitä sentään valheen kengillä pitkälle pot-kita. Täytyihän meidän kotoisille viedä joitakin todisteita, että kalassa olimme käyneet. Oulun torilla koetimmekin sitten kalaonneamme ja vääntyi sieltä koukkuumme kokonainen 15 kiloa painava lohi, jonka syö-tiksi meni 27 mk kiloa kohti. Ei ollut ainakaan hinnalla pilattu.

Matka kokonaisuudessaan oli mielenkiintoinen ja virkistävä. Kehoittaisin jokaista, jolla vaanon tilaisuutta, tekemään tämmöisen matkan. Pohjois-Jäämereltä Helsinkiin- siinä on jo aika taipale! Ja sillä taipaleella ehtii paljon nähdä ja oppia.

Muutamia vuosia sitte herätettiin täällä kysymys rautatien rakentamises-ta Petsamoon. Jos sallitaan maallikonkin lausua tässä asiassa mielipi-teensä, niin sanoisin,että tuskinpa tämä yritys kannattaisi. Ne tuotteet, jotka Jäämereltä Etelä-Suomeen tuodaan, saatettaisiin kuljettaa autoilla-kin, jos vaan tiet pysyvät hyvässä kunnossa.

Voitaneen ehkä väittää, että Pohjolan ankara, luminen talvi laittaa esteet autoliikenteelle. Mutta keksitäänhän aina uusia keinoja luonnonvoimiakin vastaan. Norjassa, jossa maastosuhteet ovat paljon vaikeammat ja lumi-esteet samanlaiset kuin meilläkin, ylläpidetään autoliikennettä ympäri vuoden.

Siis tiet ja majatalot Lapissa ja Petsamossa hyvään kuntoon! Silloin maastamme tulee ensiluokkainen matkailumaa. Ja silloin voimme roh-keasti lausua vaikka kaiken maailman kansat tervetulleiksi meidän kau-nista maatamme katsomaan.