Valde Näsi. / Metsästys ja kalastus 1933.

Kalamatka Pöyrisjoelle


Lapinkävijän matkaohjelmaan kuuluu kuin luonnostaan kalastusleirin pystyttäminen jonkun teräksenkirkkaan kurkkion partaalle, josta on so-pivat matkat joen ylä- ja alajouksun varrelle. Kalastusmahdollisuudet Lapissa ovat melko suuret, mutta jos siellä aikoo myös saada kaloja, niin pitää silloin varustautua tavallista huolellisemmin, muuten voi pitkillä tun-turitaipaleilla nälkä saavuttaa miehen tai pyydetyt kalat pilaantuvat kont-tiin. Niin on käynyt monelle, ja se vie innostuksen pois.

Viime heinäkuun puolimaissa tehtiin Enontekiön latvajoelle harristus-matka, joka oli kokolailla opettavainen ja mielenkiintoinen. Kolarissa lastattiin mahdollisimman täydelliset matkavarustukset autoon. Siinä oli tietysti kaikennäköisiä kalastusvälineitä, saukosta (harrilaudasta) perho-kokoelmaan saakka ja miesten evästä oli monessa repussa. Kaloja var-ten oli talvella tehty pari tiinua. Muoniossa ostettiin pitkät ruokovavat ja vielä Enontekiön kievarissa täydennettiin matkavarustusta, mm. ostettiin julman suuret Lapin puukot, jotka täyttivät samalla kirveen tehtävät. "Le-munaatipulveria" ei saatu, vaikka sitä tavallisesti Enontekiön kaupoissa on myytävänä, ei saatu myöskään kaakaota, mutta onhan meillä iso leili piimää.

Matkamme määrä oli Pöyrisjoki, josta olimme kuulleet pöyristyttäviä ka-lajuttuja kerrottavan ja jonka nyt päätimme kokea. Vuontisjarven kaup-piaalta saimme vuokratuksi veneen, ja muutamassa minuutissa olivat tavaramme kapeassa ja pitkässä jokiveneessä. Varustimme sauvoimia mukaan ja lastasimme itsemme, neljä miestä, veneeseen, joka vajosi arveluttavan syvälle. Vuontisjärvi on ollut ennen mahtava vesi, mutta kerran ryhtyi Vuontisjärven äijä järjestelemään vettä niityilleen ja silloin tapahtui vahinko. Vesi teki itselleen uuden jokiuoman ja samalla Vuon-tisjärven pinta laski monta metriä. Nyt on rannoilla hyviä niittyjä ja kylä-kin on rakennettu entiselle järven pohjalle, mutta kalat menivät Vuontis-järvestä, josta äijää taidettiin torua.

Alkumatkasta on Pöyrisjoki suvantoista ja rautapohjaista. Vasta neljän kilometrin päässä järvestä alkaa niva, joka toisinaan koskeksi jyrkentyen ulottuu peninkulman päähän ja pienin suvantopaikoin aina Pöyrisjarvelle saakka, viidenkymmenen kilometrin päähän. Kosket ovat kurkkioita ja kosken alla on järämä. Vene sauvotaan ylös heikommissa nivoissa, mut-ta koskipaikoissa on noustava rannalle vetämään. Se ei ole mitään jou-tuisaa menoa, mutta vähin erin päästään aina ylemmäksi ja ylemmäksi. Rannat ovat sentään siksi sieviä, että vetäminen käy laatuun. Mutta, kun tulee ensimmäinen isompi linkkapaikka, niin katkeaa naru hankasauvoi-mesta, jolla venettä painetaan vedettäessä ulos rannasta ja silloin on ruuhi poikittain kuohuissa.

Onneksi saammesen rantaan ennenkuin se täyttyy vedellä. Tavarat pi-tää ottaa kiireesti kalliolle, muuten saattavat suolat kastua. Nyt on hinat-tava vain tyhjä vene, vaikka Kolarin "fallesmanni", parkkiintunut kala-mies, sanookin olevan häpeällistä, että tavaroita kanniskellaan pitkin rantoja. Ensimmäisen leirin pystytimme Suukosken niskaan kauniille hiekkakunnaalle. Kokeilimme ensimmäistä kertaa uutta telttaa, jonka oviaukko oli laitettu "hurauksella" suljettavaksi. Edellisenä kesänä tulivat sääsket telttaamme, vaikka ovi napitettiin oikein palteen kanssa. Mutta tämä vetolukko piti surinan ulkopuolella. Yksi vika olivielä teltassa. Siinä ei ollut hengitysaukkoa. Niin kauan siellä tuli toimeen, kun teltta oli kuiva ja läpäisi ilman, mutta kun olimme eräänä aamuna palanneet rasittavalta pyyntimatkalta ja nukkuneet sateen rapistessa teltan seiniin, niin jopa oli tulla vähällä hiljainen kuolema ilman puutteessa. Kun unenpöpperäs-sä yksi toisensa jälkeen pääsimme istumaan, emme vielä tienneet, mikä meitä vaivaa, mutta kun yritettiin tulta piippuun, eikä saatu, niin jopa kirkastui, että tukehtua tässä taidetaan.

Koski Pöyrisjoella.

Venettä vedetään tyhjänä koskea ylös.

»Fallesmanni» houkuttelee harria devonilla. Tyypillistä luontoa Pöy-risjoella.

Aamukahvi kalakentällä.

Pöyrisjoen kaloja.

Sen verran saatiin jo ensimmäisellä leirillä kalaa, että soppa voitiin keit-tää ja päästiin kalan makuun. Mutta hyvän unen jälkeen jo käärittiin teltta kokoon ja lastattiin taas tavarat veneeseen. Köysi keulaan ja toinen pää rannalle vetäjän niskaan ja niin kivuttiin taas ylös koskea, jota riitti. Välil-lä yriteltiin harrin syöntiä ja levättiinkin, mutta kun pääsimme Kirkkokurk-kion alle, niin siihen päätimme pystyttää kalakentän, jos nimittäin vielä kaloja saisimme. Ylöspäin olisi vielä pitänyt päästä, sillä kalapaikat olivat edessäpäin, mutta veneen kuljetus tuntui sulalta mahdottomuudelta. Jos olisi ollut joessa enemmän vettä, niin sitten olisi joten kuten menty, mutta kun aina kivet kolisivat pohjaan ja silti aallot loiskuttivat veneeseen, niin huonosti edistyi matkamme.

Kirkkokurkkio on muuten vanha kalastuspaikka ja sillä kohtaa tulee ylöspäin kulkeva ratsutie jokivarteen. Mutta enää eivät vuontisjärveläi-setkään siinä paljon kalastele, sillä kalat ovat ylempänä. Luonnossa on täydellinen Lapin tuntu, vaikka jokivarsi onkin ilmeisesti kasvullisuudes-taan rikkaampaa kuin tunturiylängöt. Hiekkakangas on tasaista ja män-nikkö siksi harvaa, että näillä kentillä voisi pitää vaikka maailman suu-rimmat autokilpailut. Ikihongat ovat kaatuneet aikojen varrella ja maatu-neet, mutta hongan kannosta saa nuotioon hyvää puuta. Koskenkohu kuuluu kauas, sillä Lapin ilma on kuulakasta. Sitä on helppo hengittää eikä väsymystä tunne läheskään siinä määrin kuin etelämpänä. Yön ja päivän eroitusta ei myöskään huomaa, eikä siitä kalatkaan pidä väliä. Tunturiluonnossa on jotakin salaperästä, tarunomaista, joka tekee mie-len juhlalliseksi ja elämän kevyeksi.

Pöyrisjoen kaloista ovat harri ja rautu tärkeimmät. Saukon käyttäminen oli hankalaa kapeassa ja koskisessa joessa, mutta vapasiimalla oli hyvä pyytää. Ensimmäisenä vuorokautena pyydystimme leirimme lähellä ja saimmekin jonkunverran, mutta jo seuraavana päivänä päätimme kävel-lä ratsutietä suoraan ylävirran puolelle peninkulman verran ja pyydystää sitten jokivartta alas. Evästä vain selkäreppuun ja kahvipannu killumaan sen päälle, ja niin painelimme halki tunturimaaston ja kapusimme muu-taman vaarankin yli. Paarmojen ja sääskien ahdistamana ja hikisinä saavuimme jokirantaan, josta virtaa pitkin oli ainakin 15 kilometriä ka-lastusleirillemme. Sääsket olivat vihaisia ja upottivat pitkät kärsänsä sy-välle nahan alle. Sääskiverkko piti niitä sentään loitolla ja kasvoihin ja käsiselkään iskettiin vahvasti pikiöljyä.

Oli aamupuoli yötä ja suvannosta nousi vahva sumu. Teimme valtavan nuotion, jonka lämpimässä söimme ja lepäsimme. Heti ensimmäisillä heitoilla tarttui harri ja siima vihelsi koskessa. Olimme kokeilujen jälkeen valinneet joko himmeän kuparidevoonin tai lipon, jotka osottautuivat tässä kirkasvetisessä Lapin joessa parhaimmiksi. Mutta niitä ei saanut heitellä vain umpimähkään, sillä harri ja rautu ovat arkoja. Heittopaikalle oli tultava varovasti, ja ensin piti pyytää rautu, joka vaani saalistaan suuren kiven kosteessa. Pensaan suojassa laskettiin siima virran mu-kana kiven kupeelle ja silloin siinä oli jo tulinen kala kiinni, jos se vain kuopassa asusti. Sen jälkeen voi heitellä keskemmäksi jokea karikkoon harrin menoksi. Ensimmäiset tunnit antoivat parhaan tuloksen ja pian tunsimme olkapäissä kantohihnojen epämiellyttävän kiristyksen. Matkaa oli vielä pitkälti, eikä auttanut muuta kuin ryhtyä oikomaan rantaa, sillä kalat oli saatava aikanaan suolaan. Väsyneinä miehinä olimme vihdoin kalakentällä ja nukuimme sakean harrisopan jälkeen niinkuin tukit. Sil-loin sattui se tukehtumisyrityskin, josta edellä on ollut puhetta.

Kalastelimme vielä Kirkkokurkkion yläpuolella ja olisimme viettäneet tässä Luojan kauniissa keitaassa kokonaisen viikon, ellei olisi herennyt niin armottomasti satamaan. Jonkun aikaa sadetta siedettiin, mutta sitä seurasi navakka pohjatuuli ja ilma jäähtyi äkkiä. Kokosimme telttamme ja muut tavarat veneeseen ja lähdimme taas vetoköyden varassa laske-maan linkoista alas. Vuontisjärvenkylässä saatiin saunoa ja nukkua sik-si, kunnes auto tuli hakemaan.

Jos Pöyrisjoelta olisi tahtonut saada runsaasti kaloja mukaansa, niin olisi pitänyt nousta aina Pöyrisjarvelle saakka. Mutta se on raskas urakka. Ollappa lentokone, niin jo pääsisi nopeasti ja vaivattomasti kalapaikoille, mutta apostolinkyydillä se on raskasta. Tyhjä mies tuon matkan kävelisi, mutta muonan ja suolaustarpeiden kuljetus on hankalaa. Jo talvella pi-täisi poroilla viedä tiinut ja muut tarpeet perille ja upottaa piimäleilit sy-vään kaltioon, niinkuin heinämiehet tekevät. Kalat saisi taas seuraavana talvena pois. Mutta mitään kansainvaellusta ei Pöyrisjoellekaan mahdu, sillä Lapin asukkaat katsovat karsaasti "lantalaisia", jotka tulevat heidän kalavesilleen.