Kotimaista kalanmaksaöljyä saadaan Petsamosta, mistä minä juuri tulen sitä maistamasta. Oikeastaan kävin siellä muilla asioilla ja kalanmaksa-öljyyn päädyin aivan kiertoteitä, Trifonan Hiltusen kanssa yrittäessäni pyydystää Jäämeren jättiläisrapua. Pyysimme rapua Pikku- Mattivuo-nosta, joka on erittäin kaunis paikka Petsamonvuonon suussa.

Oli kaunis ilmakin meidän puksuttaessamme Hiltusen moottoriveneellä merelle, taivas puoliselkeä, aurinko paistoi, ja Jäämereltä puhalsi vilpoi-nen tuuli. Tämä tuuli ei ollut hyytävän kylmä, vaikka se tulikin pohjoises-ta, tuskin se oli Helsingin merituulia kylmempi, eikä ollenkaan rajumpi. Vuonosta ulos päästyämme tuuli taukosi kokonaan, ja Jäämeri peilaili tyvenenä ja lähimain mainingittomanakin. Meillä oli harvinaisen hyvä on-ni. Niin kauniita päiviä ei tänä kesänä ollut sattunut kovinkaan monta. Tyventä säätä riitti Pikku Maattivuonoon asti, ja me saimme rauhassa tarkastella tämän paikan merkillisyydet.

Ajoimme vuonon kapeimpaan kohtaan siihen omituiseen merensal-meen, missä nousu- ja laskuvesi virtaavat koskena kohisten. Olin luke-nut ja kuullut puhuttavan tällaisista meren koskista, mutta en ollut tietä-nyt moista luonnonihmettä olevan omassa maassani. Lasketimme ve-neellämme kosken editse, joka tällä kerralla, laskuvedellä, virtasi merel-le päin. Emme koettaneetkaan ajaa salmesta, koska emme kuitenkaan olisi siitä päässeet, siksi kova koski oli vastassamme.

Poikkesimme siis maihin, pystytimme teltan ja viritimme päivällistulen. Hiltunen ja Rouva jäivät valmistamaan ateriaa, ja minä kävelin katsele-maan rantoja ja etsimään tämän seudun ensimäisten asukkaiden jälkiä, minkä vuoksi juuri olin matkaan lähtenyt. Mutta Pikku Maattivuonon ran-noilla ei näyttänyt muinaisina aikoina asuneen ihmisiä, ja koskei siellä nytkään ollut ihmisasukkaita, minä istahdin kosken rannalle, tämän jyl-hän ja ankaran seudun ainoaan elävään kohtaan.

Miesjoukko kiskoo suurta kalaa veneestä laiturille Petsamossa v. 1921. Museovirasto.

Kovinkaan kauan en saanut olla yksikseni kosken partaalla. Mustia hyl-keenpäitä ilmestyi lähistölle, ja rohkein tuli aivan eteeni. Tämä roteva uk-kohylje osoittautui erittäin uteliaaksi, ja malttamatta sukeltaa kovinkaan pitkiä otteita se tavan takaa nousi katselemaan outoa olijaa. Minä yhä is-tua jämitin liikahtamatta, asentoani ja paikkaani hituistakaan muuttamat-ta, mikä tavattomasti ihmetytti ukko-hyljettä ja kiihoitti sen uteliaisuutta. Se ui lähemmäksi ja tutkisteli minua tarkkaan. Eläväksi olennoksi se mi-nut tunsi ja totesi tietysti ihmiseksikin, muttei käsittänyt, miksi pysyttelin paikoillani kuin kuollut kivi.

Vilkkaan merieläimen oli mahdoton ymmärtää sellaista saamattomuutta. Siksi ukkohylje räpytteli silmiään paremmin nähdäkseen, ja käänteli pää- tään ääntä kuullakseen, se aukoi sieraimiaan ja liikutteli viiksiään, ja kun se ei sittenkään päässyt asian perille, se mutisti halveksien suutaan ja sukelsi tiehensä. Tämän jälkeen se ei enää välittänyt minusta, koska sille ilmestyi hauskempaa tehtävää.

Ukkohylje näet ui koskenniskalle ja istuutui virtaan selkäkenoon, ikään-kuin arvovaltainen suurjohtaja olisi heittäytynyt loistokylpyhuoneensa alabasterialtaaseen. Totta tosiaan olin erehtyä näkemään sikaarin tämän ukkohylkeen suussa, kun se purskautti vihmaa sieraimistaan ja tyytyväi-sesti rähähtäen laski koskesta, yhä istuen virrassa ja eturäpylät velttoina sivuilla riippuen. Sitä temppua ei olisi kyennyt jäljittelemään monikaan muu suurjohtaja ja loistoakaan omistaja.

Eikä inhimillinen uimari myöskään olisi jaksanut pysäyttää vauhtiaan keskellä koskea eikä pystynyt sukeltamaan takaisin niskalle, niinkuin tä-mä huvitteleva ukkohylje teki. Kovimmassa kohdassa senkin oli tehtävä pitkä hyppy, kierrettävä vihaisin ryöppy ilmatietä potkaistava vino sukel-lussyöksy niskanielun kovassa virrassa. Koskessa kylvettyään ja virkis-täydyttyään ukkohylje ui tervehtimään hintelää akkahyljettään, joka oli arkaillen pysytellyt kaukana koskesta ja minusta, vieraasta katselijasta.

Tällä välin oli valmistunut meidänkin ateriamme, ja kahvin jälkeen vuoro-vesi tasaantui, koski tyyntyi, ja me pujahdimme salmesta vuonon peruk-kaan. Siellä oli hylkeitä kosolta sielläkin ja yhtä rohkeita kuin koskea las-kenut iso ukko-hylje. Ajelimme hylkeitä edellämme, ja hylkeet sukelsivat veneemme alitse ja nousivat katselemaan meitä takaa päin. Repussani oh* pahanpäiväinen ampuma-ase, joka paukkui ja tuhlasi panoksia, muttei monastikaan yltänyt maakin, näihin pieniin hylkeenpäihin olleti-kaan. Eivät hylkeet paljoakaan piitanneet ammuskelusta, tuskin kumar-sivat paukun kuullessaan, viitsimättä aina edes sukeltaa piiloon.

Emme mekään erityisesti välittäneet hylkeistä, periaatteesta vain säikyt-telimme näitä kalanvarkaita, joita Jäämeren lohenpyytäjät vihaavat kiih-keästi kuin poromiehet ahmaa. Pikku Maattivuonon hylkeitä ei juuri saa--da paremmillakaan pyydyksillä, ne eivät edes käy verkkoon, vaan pitä-vät peräpaikkansa itsepintaisesti omanaan.

Mutta rapuhaavistamme me korjasimme runsaan saaliin. Tosin emme saaneet sellaista jättiläisrapua kuin olimme toivoneet, sillä isot ravut asustivat meidän pyyntivesiämme syvemmällä. Saimme paljon pieniä rapuja, ja viimeisellä koennalla nostimme ilmoille kirjavan kokoelman muitakin pohjaeläimiä.

Syöttinä käyttämissämme lohensuolissa riippui silloin kolme konttipilla-ria, tavattoman piikkistä kalaa, lisäksi haavissa oli kymmenen tavallista rapua ja yksi erakkorapu asiaankuuluva simpukankuori selässä, vielä oli kolme merisiiliä, viisi simpukkaa ja pienoinen meritähti, joka olisi hyvin sopinut pujahtamaan haavin silmistä, ellei sekin olisi niin innokkaasti sy-ventynyt ahmimaan lohen-suolia. Kaikki ne ahnehtivat vimmatusti lohen-suolia ja unohtivat pakenemisen, ennen kuin makasivat Hiltusen veneen pohjilla, jolloin oli myöhäistä.

Siinä merisiilit heiluttelivat vilkkaasti piikkejään ja konttipillarit pöyhistäy-tyivät rumemmiksi kuin olivat koskaan olleet. Pikkuviisaan järkensä mu-kaisesti ravut tekeytyivät kuolleiksi ja pysyttelivät liikkumatta, mutta erak-korapu imi yhä lohen-suoltaan eikä hellittänyt, ennen kuin taputettiin ol-kapäälle ja sanottiin: herra on hyvä! Siiloin erakko vasta älysi tulleensa outoon paikkaan ja livahti sukkelasti simpukankuoreensa.


Puolen tunnin päästä tapasin tämän erakon riitaa haastamasta suku-laisensa tavallisen ravun kanssa rantahietikolla, minne olimme kaata-neet haavimme sisällyksen, kun emme sitä tarvinneet. Erakko piteli serkkuaan lujasti saksesta, päästämättä sitä seuraamaan laskevaa vettä ja siis ilmeisesti aikoen tukahuttaa vihollisensa raittiiseen ilmaan. Taiste-lijat jäivät jatkamaan kamppailuaan, eikä meillä ollut aikaa odottaa sen hitaasti lähestyvää loppua.

Jäämeren tyventä oli näet jo kestänyt kylliksi kauan, ja kaakosta viriävä tuuli kiirehti meitä eteenpäin. Hiltunen pelkäsi tuulen kääntyvän pohjoi-seen ja asettuvan sille taholle, ehkä viikoksi puhaltamaan ja sulkemaan tiemme. Sen sikäläinen pohjatuuli useastikin tekee, pidättää kulkijoita hätäsatamissa ja koettelee heidän eväitään. "Lähdet päiväksi merelle, otat viikon eväät", neuvoo sananparsi Jäämeren kulkijoita. Mutta meillä ei ollut päivänkään evästä eikä ollut viikkoa aikaakaan, minkä vuoksi puksutimme kiireesti Isoon Maartivuonoon. Kaakkoinen päästi meidät parahiksi sinne ja salli nousta maihin. Mutta yösijaa emme tahtoneet saada kylästä.


Kalanmaksaöljyä tynnyrissä.

Maattivuono, vääpeli Nurmela ja hänen ampumansa maitovaas kesällä 1925. Kuva: Peltoniemi, Uuno. / Museovirasto.

Kompuroimme siis Maattivuonon uudelle laiturille, sidoimme veneen ja vilkaistuamme happanevia turskan- maksatynnyreitä kävelimme lappa-laiseen taloon. Kello oli kolme aamulla, ja kylän ihmiset nukkuivat, lu-kuunottamatta tavoittamaamme lappalaista, joka livahti portailta aamu-käynniltään, sulki oven nenämme edessä ja kiirehti makuulle hänkin. Sukkelaan se mies vaipuikin uneen ja erittäin sikeään, josta me emme jaksaneet häntä herättää. Ei vastattu, vaikka jyskytimme lujasti, eikä ha-vahduttu huutaessamme. Lappalaisen perhekunta oli noiduttu nukku-maan.

Emme tunkeutuneet taloon väkisin, vaan jätimme lappalaiset syvään uneensa ja menimme suomalaiseen taloon. Sieltä vastattiin ja avattiin ihmisiksi, tervehdittiin ja majoitettiin asumaan. Täällä viipurilaisen Her-man Ursinin yliskamarissa me saimme haahkanuntuvaisen vuoteen maataksemme, suunnattomat patjat päämme alle ja yllemme pöyheän untuvapeitteen. Kohta me nukuimme yhtä sikeästi ja hereille koputta-mattomasti kuin naapurin lappalaiset, ja me havahduimme vasta isän-nän palattua mereltä, kun meitä odotti aamiaiseksi keitetty tuore turska, turskanmaksa ja turskanmaksaöljy.

Tämä ateriakutsu hätkähdytti omituisesti. Turska kyllä kävi laatuun, mut-ta sen kuuluisa maksa epäilytti, ja öljy peloitti. Tiesimme aamiaiskastik-keemme samaksi aineeksi, jota myydään apteekista riisitautisten lasten lääkkeeksi. Sen tauteja parantavaa rohtovoimaa emme epäilleet, mutta tavallista jokapäiväistä nälkää sammuttamaan emme olleet kuulleet sitä käytettävän. Kalanmaksaöljyhän oli juuri sitä pahannäköistä nestettä, jota olimme katselleet laiturin vieren tynnyrissä ja jonka tummanrus-keassa pinnassa kirkas taivas kuvastui tervanvärisenä ja valkeat lokit muuttuivat nokikanoiksi. Hitto vieköön tämän öljya-amiaiseni ajattelimme pöytään käydessämme.

Vilkas karjalainen emäntä huomasi epäilyksemme ja seurasi syrjäsilmin syöntiämme. Emäntää hymyilytti meidän rouvan sisäinen kauhu, joka pi-dätti tätä kaukana kalaöljyssä uiskentelevista maksankappaleista ja si-pulinviipaleista.Rouvalle kelpasi aluksi vain puhdas, valkea kala, mutta minun täytyi käydä käsiksi koko seokseen. Mitäpä tuosta. Mikä painuu yhteen ihmiskurkkuun, se menee toiseenkin, ajattelin, ja otin lautaselleni täydenannoksen kalaa, maksaa ja sipulia sekä lusikoin kastikkeeksi ko-solti kalanmaksaöljyä. Niin tutustuin taas uuteen harvinaiseen ruokala-jiin.

Se oli hyvää. Vasta merestä nostettu kala oli oivallista. Maksa oli herkul-lista. Mutta öljy vasta oli ihmeellistä. Se oli vesikirkasta ja kaunista kat-sella. Se ei ollut ruskeata eikä se haissut pahalta eikä myöskään mais-tunut. En kykene sanomaan, miltä se maistui, mutta hyvää se oli, ja mi-nä söin sitä tavattomasti. Tietysti minä kehuinkin sitä, ja emäntä myhäili tyytyväisenä ja Ursin sanoi, että: "mikäs sitten hyvää olisi, ellei tuore maksakala". Sillä maksakalan nimellä herkkuruoka tunnetaan sielläpäin. Sillä nimellä sitä voi tilata kuka tahansa, kenellä vain riittää tiedonhalua ja uskallusta. Toivottavasti maksakalaa saadaan piakkoin Turussa ja Helsingissäkin, jahka Petsamon maantie valmistuu ja Jäämeren antimet tulevat lähemmäs muuta Suomea.

Tohtori Kartasalo, hylje ja vääpeli Siltala loikoilevat kalliolla Petsamossa 1930-luvulla. Kuva: Peltoniemi, Uuno. / Museovirasto.

Kumma kala on tuo turska. Se tonkii ikänsä merenpohjaa, lihottaa mak-saansa ja odottaa kalastajan koukkua, joka on ainoa sille kelpaava pyy-dys. Mutta kovin tökeröihin pyyntivehkeisiin turska sitten tarttuukin, ei se edes vaadi kunnon syöttiä eikä huoli säällisesti koukkuun sijoittuakaan, vaan nousee yläilmoihin häntäpääkin edellä rumasti. Tämän kylän ranta oli täynnä turskanonkia, siimoja, painoja ja juoksurattaita, ja aidoilla ja veneiden pohjilla sain kyltikseni ihmetellä niiden karkeutta ja halveksia turskaa, joka niihin tarttuu. Eipä syyttä norjalainen hauku typerää ihmis-toveriaan turskaksi. Hän ei nimittele sitä aasiksi eikä pässinpääksi, vaan herjaa nimenomaan turskaksi, mikä on ihan oikein.

Hyvä kala turska silti on ja kelpaa niin norjalaiselle kuin muille. Nytkin Maattivuonon kuivaustelineet olivat täynnä kapakalaa, Suomenmaahan jouluksi lähetettävää lipikalan ainesta riippui riu'uissa siististi halottuna ja ajoissa ennen mätäkuuta kuivamaan pantuna. S.O.K. oli kuulemma val-lannut ison osan Petsamon keväisestä turskasaaliista ja saanut hyvää tavaraa. Syömme jouluna suomalaisen valtameren kalaa ja juhlimme isänmaan laajentumista. Paras osa Petsamon turskasta, maksa ja mak-saöljy menevät kuitenkin meiltä hukkaan. Lääkkeeksi lapsillemme os-tamme tietysti edelleenkin saksalaista kalanmaksaöljyä, välittämättä oman valtamerirannikkomme varastoista. Hyväpä sentään sekin, että jäämerenkalastajamme itse käyttävät hyväkseen meiltä muilta puuttuvia vitamiineja.

Niitä särpii myöskin hyötykasvuinen liikemies, jonka ympärysmitta on tasavallan laajimpia ja yhä kasvamassa. Hän käyskentelee kalarannois-sa kahvikuppi kädessä, ja oikein ruskean ja rasvaisen maksatynnyrin löydettyään hän kaataa suuhunsa ryypyn öljyä ja kaataa toisenkin, kos-ka hän on kovin mieltynyt lihaa voimaa kasvattaviin valtameren vitamii-neihin.