Tornio no 1. 04.01.1899.

Kalkkimaan pappi.


Koska arvelemme lukijoitamme huvittavan pienen kertomuksen tuosta Tornion seudulla tavallaan kuuluisaksi tulleesta Kalkkimaan papista, jul-kaisemme tässä El. Lönrothin albumin mukaaa pienen elämäkertomuk-sen hänestä.

Kuka oli Kalkkimaan pappi? Hän oli merkillinen mies Suomen Länsi-pohjanmaalla vieläpä kappaleen ulommallakin. Edempätä nähden olisi voinut luulla häntä Torniossa asuvaksi Venäjän papiksi, pitkine väljine kaapuineen, tuuheine tukkineen, partoineeen sekä punertavine nenineen.

Mutta kun astui lähemmäksi huomasi, että tämä pappi käytti varsin omi-tuista virtapukua. Hänellä oli näet yllänsä kaksi hametta, toinen kiinnitet-ty kupeille, toinen kaulaan. Kesäisin oli hän enimmiten lakilta ja kengittä. Kantoi usein kainalossa raamattua, postillaa tahi muuta kirjaa.

Mitä kirjallisia kumppaleitaan hän väliin veti perässään, milloin kelkassa, milloin nuoran päässä. Semmoinen ilmiö herätti luonnollisesti huomiota, missä ikinä hän kulki. Mutta yhtä harvinaista laatua, kuin hänen ulkoih-misensä oli, olivat ne rikkaat lahjat, joilla luonto turhaan oli hänet varus-tanut.

Pietari eli Petter Abram Herajärvi v. 1882. Kuva: Björkman Johan. Museovirasto. / finna.fi

Pietari Aapo Herajärvi syntyi aviottomasta vuoteesta Kalkkimaa nimises-sä paikassa Alatorniolla v. 1830 (k.11.11.1885.). Pietarista hänen äitinsä ei pitänyt mitään huolta, jonka vuoksi hän joutui jo pahaisena paitares-suna pitäjän niskoille. Vasta 13-14 vuotiaana oppi hän itsekseen kirjaa lukemaan. Sitä ennen oli hän jo alkanut ”panna sanan-parsiin". Muitten lasten leikit eivät häntä huvittaneet. Kernaammin istui hän yksinänsä, ihaillen aurinkoa, kuuta, luontoa taikka kuuuteli kansan kertomuksia menneistä oloista ja tapauksista.

Historialliseen ja maantieteelliseen kirlallisuuteen on hän erittäin mielty-nyt ja on siltä alalta ahmaellut kaikki, mitä hänen vain oli onnistunut saa-da käsiinsä. Hänen historialliset tietonsa olivatkin karttuneet suuriksi. Hän tunsi yleisen Suomen, sekä kirkon historian pääjuonteiltaan. Etee-kin oli hän ihastunut Yrjö Koskisen teoksiin, joissa sanoi tunteneensa ”helevän puhevuodon ja suomenkielisen selkeyden"

Jo keskenkasvuisena oppi Pietari väkeviä juomaan, ja se pahe pian lannisti kaiken hänen siveellisen pontensa. Hän heittäysi laiskuuteen ja otti ainoaksi tehtäväksensä nämät työt: ”ensin nukkuu ja kun siinä väsyy, niin sitten lepää, ja kun siinä väsyy, niin sitten mataa, ja kun siinä väsyy, niin sitten lakkaa".

Mutta siitä hän ei juuri lihonut, sentähdempä alkoi miettiä, miten hel-poimmin ansaitsisi jokapäiväisen leipänsä. Pietarilla oli erinomainen muistinlahja ja ihmeteltävä matkimistaito. Kun esim. kuuli papin saarnan kirkossa, niin siitä enin osa tarttui hänen muistiinsa. Kirkosta palattuansa hän usein melkein sanasta sanaan kertoi päivän saarnan ihan samalla äänellä ja samoilla ruumiinliikkeillä kuin pappi itse.

Näitä Pietarin onnistuneita kertomasaarnoja kansa mielellänsä kuunteli. Mutta Pietari ei ruvennutkaan palkattomaksi papiksi, vaatipa muutaman pennin jokaiselta kuulijalta. Vähitellen alkoi Pietari tehdä omatakeisiakin saarnoja, milloin hengellisiä milloin ilkkuvia.

Kuuluisin jälkimmäisistä on muuan saarna, jonka hän on tehnyt eräästä kotiseutunsa pohatasta. Sillä saarnalla oli hän paljon rahoja ansainnut, Armottomasti hän siinä paljastaa saarnansa esineen, luultuja tahi todel-lisia, hyviä ja huonoja puolia.

Kieli siinä oli erinomaisen pistelevää, sarvipäistä ja sujuvata, jotta se vä-kisinkin panee nauruhermot liikkeelle. Hän oli siihen arvannut sovittaa erittäin vaikuttavia kohtia, esim. kun hän innostuneena esiintuotuansa jonkun koomillisen johtopäätöksen, yht'äkkiä, kysyä tokaisi: ”vai kuinka kristityt ihmiset?", laestadilaisten saarnamiesten tapaan.

Mainitusta saarnasta ansaitsisi painattaa, joitakin otteita lukijan nähtä-väksi, mutta se ehkä olisi arveluttavaa, syystä siitä, että saarnassa esi-telty henkilö vielä oli elämässä. Raamatunlauseita teki Pietari ihania hengellisiä saarnoja ja osasi aina sovittaa kuulijakuntansa ma'un mu-kaan. Olen kerran kuullut hänen pitävän semmoisen saarnan, joka to-dellakin oli kaikin puolin kiitettävä.

Inhoittavalta ironiialta tuntui kuitenkin, kun eräs vanha mies, joka niin'-ikaän oli kuulijoiden joukossa, tästä saarnasta tuli niin liikutetuksi, että ääneen itki ja valitti. Samaa miestä pidettiin yleensä pakanana, johon Jumalan sanan tuskin milloinkaan ennen sanottiin vaikuttaneen.

Tapaus kävi sitä vastenmielisemmäksi, kun tuo kvasipappi saarnan lo-puttua alkoi rallattaa erästä sepittämäänsä laulua, jossa kuvaili kansan-tapojen varjopuolia niin ”luonnollisesti" että itse Emil Zola varmaankin olisi kadehtinut hänen taitoansa.

Kalkkimaan pappi, näette, pystyy runontekoonkin. Hänen runontuotteen-sa eivät tosin mitan puolesta kaikesti olleet juuri kiitettäviä, mutta niiden sisällys oli usein kuvaavata, vaavata ja sukkelata.

Enimmiten hänen runonsa kostevat jonkun henkilön poikkeuksia oikean tieltä, toisessa tahi toisessa kohdassa. Vahinko on, että melkeen kaikki hänen pätkänsä ovat liiallisen höystökkäitä, ettei niitä käy painattami-nen, jos niille joku vuosisata takaperin – esimerkiksi Jisfartin ja Rabelai-sin aikoina - ylhäisemmät kansanluokat olisvat suvainneet makeasti nauraa.

Pietari kuljeskeli kylästä kylään pitäjästä pitäjään. Missä pistäytyi taloon kerääntyi heti väkijoukko hänen ympärillensä, Pietari lauleli kuulijoillensa runojansa pitipä usein saarnankin, lopetettuansa pyyti hän ”lantin", ruo-kaa, vanhoja vaatteita tai jotain muuta.

Saamatta hänen ei tarvinnutkaan lahteä; mitä antoi hyvästä tahdosta, mikä armeliaisuudesta, moni pelostakin sillä Pietari tekasi pian pilkka runon jos häntä tylysti kohdellaan.

Niinpä hän kerran tuli eräisiin häihin ja pyysi ryyppyä, mutta sitä ei hä-nelle annettu. Pietari ryhtyi oitis ”nälkähäistä" sepittämään runoa, josta tähän otamme kolme värssyä, nekun samalla sopivat hänen pilkallisen runolaatuusa näytteeksi:

Ja oli siellä myöpeleitä ämpäri ja kiulu,

Vanha stroka seinällä ja ravistunut viulu

Tralle lalle laa Ja laulaa saa.


Ja oli näissä nälkä häissä viisi kuusi leipää,

Joist'ei ollut jälellä kuin keskipaikka reikää


Tralle lalle laa Ja laulaa saa.


Ja oli siellä uudenmuodin oluenkin seppä,

Kun jäskinpäälle humautettiin saavillinen vettä


Tralle lalle laa Ja laulaa saa.

Niinkuin jo olen maininnut, runoniekkamme oli kovin viinaan menevä. Useasti näki hänen päihtyneenä makaavan tienpuolessa, silloinkin iva toisessa suupielessä. Tuon iloisen kuoren alla piili kuitenkin synkkä suru ja musta murhe väärinkäytetyistä lahjoista ja hukatustu elämästä. Hanen murtunut mielensä ilmoitakseen parhaiten eräässä hänen runossa jonka tähän painatamme:

Syntynyt olen minä suomalainen lapsi

Elämän ja kuoleman vaiheilla.

Äitini rakas mua kohdussansa kantoi

Valitellen kylläkin vaivoissa.

Näin isäni verestä,

Aatamin merestä(?)

Esimmäiset aikani alkanut

Ja kymmenen kuukautta äitini armas

Sydämensä alla mua kantanut.

Tänne olen suotu ja tänne olen luotu.

Täältä mun noutaapi Tuonela,

Kun Aatamin lihan viimeinen viha

Kostetaan, kun viepi kuolema.

Kun Aatamin kuva matojen ruuaks,

Mustaks mullaksi muutetahan,

Ei lukua, ei laulua, tehtyä taulua

Halvan ja huonon haudalla.

Kun nesteeni kuivaa ja elämäni vaipuu

Ja hautahan olen minä laskettu jo,

Silloin ma saisin, jos ma nyt voisin

Ett' tuntoni sais olla rauhassa.

Paljon olen laulanut, mont' olen nauranut.

Omatunton sen nyt todistaa.

Sen minä sanon ja anteeksi anon

Ihmiskunta, nyt teiltä kaikilta,

Jos ompi syytä, niin anteeksi pyydän.

Sortanut mont' olen ihmistä,

Kieltäni suistanut en ole, muistanut

En ole hetkeä viimeistä.

Askelen suora, kun täytyypi kuolla

Ja mustalla mullalla peitetään,

Joskin ois tällä nyt univormu päällä

Ja paistaisi komealta kullalta.

Ja mitäpähän siitä jos maailma vain kiitää

Kun se jo on edesmennyttä.

Kuninkaat ja sankarit kunnian saavat

Maailman juoksevalla aialla;

Halpa ja huonokin haudassa makaa,

Jos tuntonsa ääni on vapaara.

Ja näin nämät aiat vaelluksen alla

Jäisyyden virtahan vajoavat.

Rikkaus se köyhtyy', rakkaus se jäähtyy

Kauneus kanssa on katoava.

Jos nuoruuden aikani takaisin ma saisin.

Niin minä uudesta alkaisin.

En ole suotu enkä ole luotu

Elämähän herrojen, ritarein kanss'.

Jos en ois nuoruuden aikana juonut

Tämän mailman pimeyden pikarist',

Minunkin sieluni lahjat ne loistaisi

Maailman kynttilä jalalla

Ja arvon ma saisin, muilta voittaisin

Taitavain ihmisien tavalla.

Maat tämän mailman meriensä kanssa

Minulle ovat muuttuneet mustiksi,

Tään mailman torit katujensa kanssa

Tuntoni päällä nyt tuskaksi.

Jos ma nyt puhtaats tuntoni saisin

Mailman mustilla mantereilla,

Sieluni sävelillä soitella voisin

Taavetin kanssa ma kanteleella.

Onneton onpi se ihmisen lapsi,

Joka täällä kaikilta hyljätty on,

Rikkailta, köyhiltä, halvoilta, korteilta

Peräti on ylönannettu.

Ikäni täällä nyt kulkevainen olla

Pilkkana tyhmäin ja hulluin ainiaan,

Parempi ois vaikka vangiksi tulla

Kruunun pimeässä linnassa.

Kun ikänsä kaikki nyt orpona olla

Mailman synkässä korvessa.

Parempi se oisi, vaikka vangiks' tulla

Kruunun pimeässä tornissa.

Minunkin raskauttavat syntini astuivat

Etehän korkeimman istuimen.

En tunne ma aikaa, en tiedä ma paikkaa.

Kosk' on hetkeni viimeinen.

Täydellä sielulla, täydellä mielellä

Luoja mun laupias laittanut on,

Nuoruuden ai'an ja katumuksen armon

Aina ma ylön katsonut oon.

Tähän minun täytyy raukan nyt päättää,

Lauluni pienen nyt lopussa on.

Kuoleman hetki ja tuonelan retki

Päättävä ajalliset murheeni on.

Kummallista pukuansa käytti hän arvatenkin tehdäkseen suuremman vaikutuksen. Itse hän siitä ei tee tarkempaa tiliä. Kerrotaan Torniossa eläneen vanhan piian, joka nuoruutensa päivinä onnettoman rakkauden pauloihin pääsemättömästi kietoutuneena, oli päättänyt ihmisrakkaudes-sa hakea vaikutusala hyljätylle lemmelleen.

Tämä nainen oli kerran, luultavasti joku paratamispuuha mielessä, alka-nut tiedustella Pietarin elämän vaihaita ja muun ohessa kysynyt, miksi hän kulkee vaimoväen vaatteissa. Suloisesti silmäillen kysyjää, Pietari oli vastannut vienoimmalla äänellä ”että naitaisiin”.

Joskus hän arkana kuin kyyhkynen, ryntää sisään ja kertoo hurkaalla in-holla kuinka, kylän poikamiehet ovat ilkeät, kun eivät anna yksinäisen tyttöraukan kulkea raukassa.

Semmonen on Kalkkimaan pappi, joksi Pietaria tavallisesti nimitettiin..

Kalkkimaan papin" laulu Engelsmannein käytöksistä Oulun läänis-sä kesällä 1854.*)


Engelsmannein käytöksist' oon tehnyt lyhyven veisuun, Kun ei pääse Suomen laivat merelle nyt reissuun. Lasken tässä lauluni siis Suoma-laisten eteen, Toivoen heille tarttuvan nyt koston miekan käteen.

Engelsmanni, meri-koira, oli julma juuri, Vasta luulee olevansa meren päällä suuri. Polttamista teki hän juur' niinkuin muuta työtä, Vihaa mei-dän Esivaltaa päivää sekä yötä.

Kuoppaa meille vahingoksi kavalasti kaivaa, Oulussakin poltti hän jo kol-metoista laivaa. Mikä neuvo porvareita Oulussakin auttaa, Millä laivoilla nyt käydään ulkomaalla kauppaa!?

Vaan emmä me tarvitse nyt ulkolaista ruokaa, Vaikka kauppa suljettiin, niin täst' ei kukaan huokaa. Keisarill' on varoja ja sotavärkit hyvät, Häll' on mieli, Häll' on rahaa, meille antaa jyvät.

Vaikka kirjass' amiraali aikoi Oulua säästää, Eikä sille vähintäkään va-hinkoa tehdä Kuitenkin hän uhkiasti käski orvot korjaan; Tästä on mun mieleni niin raskas ja niin sorja.

Piti porsaat, paistit halle kaupungista kantaa, Mielellä niin raskahalla vihollisell' antaa. Nälkä taisi ahdistella, eikä tullut varteen, Oulun kau-pungista he nyt auttamista tarttee.

Muuten aikoi kaupungin hän tulehenkin syöstää, Aikoi ensin hävittää ja viimeiseksi ryöstää. Tämä käytös ompi meistä kauhia ja surkia, Kun vi-hollinen näin hirvii rannoillamme kulkia.

Laivasto oli kaupungissa tuttavasti jalo, Joka näitten rosvoin kautta tu-haksi jo paloi. Mailman päiviä olis tultu näillä hyvin toimeen. Porvarit ois' laivoillaan kalua ulkoa tuoneet.

Niin hän eli aikonansa kauhiasti kovin, Pani vielä palamaan sen tyyriin Tervahovin. Moni sitä murehtii ja moni tätä suree, Kuinka paljon vahin-koa näistä töistä tulee.

Braahessa on tullut myös hirmuisesti vaivaa, Engelmanni poltti siellä kymmenkunnan laivaa. Kauhia on katsoa siis tätä työtä kolkkoo, Omai-suuden hävitystä rosvoin murhapolttoo.

Kauhia oli Engelsmannein polttamisen teko, Täällä eli julmana kuin met-sän suuri peto. Kahta päivää ennempää mereltä jo nähtiin, Ennen kun hän Kemin suuhun polttamahan lähti.

Kemin suuss' oli lautoja noin tuhannetkin toltit, Suurin osa näistä lau-voista he ylöspoltit. Tornioss' ei tullutkaan ollenkahan hätää, torniolaiset taisivat he vapahaksi jättää.

Asiat siellä käsin tarkemmin jo tiettiin, Kasakatkin pelvon tähden mante-reelle vietiin. Suru sydäntä rasittaa ja kieli kuivaa suussa, Engelsman-nein käytöksist' nyt tässä kesäkuussa.

Moni sitä murehti ja moni sitä itki Engelsmannein murhapolttoa Pohjan-lahtea pitkin. Rakas Isä mahdat sinä meille armon antaa, Että sotajouk-komme heill' miekkakoston kantaa.

Nyt on Suomen poikain kaikkein kaunihimpi virka, Käyttämähän kädel-länsä sapelia kirkast'. Kaikkialla Suomen poika raittihiks' on tuttu, liotel-len kuuleepi hän Keisarinsa kuhtun.

Elä engelsmanni tule meitä kovin liki, Silloin käypi seljästäsi kuuma veri-hiki. Raittiit ovat Suomen pojat, ampumaankin tarkat, Armollinen Keisa-rimme maksaa hyvät palkat.

Asiastaan pitävät nyt Suomalaiset huolta, Isänmaataan varjellen ja Kei-sarinsa puolta. Sota on nyt verinen ja kyllä aivan raskas, Kuulusata, meidän Isää, Keisarimme vastaan.

Ei oo Suomen kansakunta, kuinka kauvas kuulen, Keisarin alla puutte-hessa ollut, näin en luulen. Sitä varten menkää pojat urhoollissa sotiin, Tulkaa rauhan perästä taas kunnialla kotiin.

Mikä ompi meille, poja, kaunihimpi usko, Kuin ett' sotia maamme eestä siks' kuin ilta ruskoo. Keisarimme pitäköhön asiasta huolta, Tietää kyllä Suomen poika uskollissa, kuolta.

*) Prändätty Oulunborgisa, 1854, Christian Evert Barchin tykönä.


Teksti: 05.06.1914 Tornion Lehti no 45