Ilmari Manninen. / Kansan kuvalehti 1930.

Kansallistieteellistä hajua.



Omistaman lukumme Lapin hajuille. Jätämme syrjään tavalliset ja hyvät hajut, jotka eivät herättäneet erikoista huomiotamme ja muistelemme vain kultivoimattomia haisuja.

Niitä on moninaisia.Ne voidaan luokitella seuraavasti:

1) makuuvaatteiden tuoksut,
2) ruoka-aineiden haisut ja
3) muut löyhkät.
Anteeksi sanat!

Keskitämme aluksi huomiomme ensinmainittuihin. Kokemuksemme ovat tosin valitettavasti jossain määrin suppeat, ne kun rajoittuvat melkein yksinomaan kievarien vuoteisiin. Meillä on kuitenkin syytä otaksua, että kievarit kuvastavat yleisiä olosuhteita ja että samanlaisiin tuloksiin voitai-siin tulla laajemmankin tutkimusaineiston perustalla. Kokonaan kuvauk-semme ulkopuolelle jäävät ne etelämpänä väylän varressa olevat kylät, joiden puhtaudesta ennen olemme puhuneet. Puhtaudenkäsitteeseen tietysti kuuluu myös hengitettävän ilman puhtaus.

Meille ei muistaakseni sattunut, että olisimme saaneet maata käytetyillä hursteilla tai tyynynpäällisillä. Tai ehkä emme sellaiseen pikku-seikkaan kiinnittäneet huomiota. Kukapa olisikaan ruvennut sellaisia hyttysiä kuur-nitsemaan, kun oli olemassa paljon pahempaakin. Emme tahdo ylistää emäntää, jonka vuodevaatteet olivat pestyt kotitekoisella saippualla ja sen jälkeen huonosti huuhdotut. Mutta sekään ei ole vielä kaikkein pa-hinta. Jos sitä vastoin joutuu makaamaan patjalla, johon on sullottu huo-nosti pestyjä poronkarvoja, saa olla aika lailla matkasta väsynyt, ennen-kuin siinä onnistuu unen päästä kiinni ottamaan. Pellossa opetti eräs vanha vaimo, että poronkarvat pitää pestä kymmenen kertaa, ennenkuin niitä voi käyttää vuodepatjaan.

Tulimme Kätkäsuvannon majataloon. Ilma pirtissä ja sen viereisessä kievarihuoneessa tuntui olevan kyllästettyä. Aukaisin kamarin akkunan. Se ei auttanut, ilmakehä yhä sakeni. Kaveri tuli levottomaksi, hän kun
on kovin "kranttu" kaikkiin asiaankuulumattomiin hajuihin nähden. Tällä kertaa hänellä olivat omat päätelmänsä, joiden mukaan alkoi toimia. Ennenkuin arvasinkaan, hän ryömi nelinkontin lattialla, häveliäästi koho-tellen sängynpeitteen helmoja ja tirkistäen pimeyteen. Ei, siellä ei ollut mitään. Epäluulo kohdistui sen jälkeen toiseen sänkyyn. Kaveri oli kohta muhamettilaisessa rukousasennossa sen vieressä. Taaskin tuloksetta.

- No nyt on markkinat! Minä kun luulin, että ne on jotakin sängyn alle unohtaneet. Mistä tämä odööri mahtaa tulla?
. En minä vaan tiedä. Ja kun se ei mene akkunastakaan pellolle. Se on inhottavaa!

Arvoitus jäi kuin jäikin ratkaisematta, kunnes onnellinen sattuma tuli avuksi. Pyysimme ruokaa. Tiedustelimme muuten vaan huviksemme, olisiko tuoretta kalaa, vaikka tiesimmekin, etteihän sitä ole.

- Hapanta kalaa herrat tietysti eivät halua? kysyi ja vastasi emäntä yh-dellä kertaa.

Heureka! Nyt sen olen keksinyt. Tämä myrkkykaasu onkin happamen kalan hajua. Harvinaista, häviämässä olevaa kansatieteellistä hajual Mikä onnellinen löytöl Voitin heti vastenmielisyyteni ja tahdoin tunnustel-la hajun lähdettä mahdollisimman läheltä. Se oli pirtissä. Suolasiikaa, vähän tympeän näköistä. Kohotin lautaseni lähelle sieraimiani. Muistan sen hajun iäti.

Maria Oja, o.s. Utsi, (Suikki), lappalaisvanhemmista syntynyt lantalais-talon emäntä Jerisjärveltä v. 1929. Äiti ompelee poronnahkaista kenkää, poika tutkistelee vanhaa poronjuustomuottia. Kuva: Ilmari Manninen. / Museovirasto.

Tässä sängyssä ei liene kansatieteellistä hajua, koska se on Ylitornion Kaulirannasta. Ruskeankeltaisella pohjalla tummanruskeita runsauksin.

Hapan kala on mielenkiintoinen kansatieteellinen erikoisuus. Entiseen aikaan, kun suolaa oli vähän ja se oli vaikeasti saatavissa ja kallista, ta-pahtui usein, ettei kaloja voitu riittävästi suolata ja ne rupesivat mätäne-mään. Totuttiin mädän kalan makuun, se rupesi miellyttämään, jonka vuoksi ruvettiin sitä varta vasten mädäntämään. Tapa säilyi vielä senkin jälkeen, kun jo suolan saanti oli helpottunut. Kyseessä oleva tapa on ol-lut tunnettu laajalla alueella: Lapissa varsin laajalti, sitäpaitsi Taka-Karja-lassa Etelä-Aunusta myöten, jopa meillä itä- ja keski-Suomessakin. Kau-kaisempia vertauskohtia voisimme luetella Siperiasta.

Fellman kertoo Enontekiön lantalaisista uutisasukkaista, että nämä vas-ta kalastuskauden lopulla suolasivat saamansa saaliin ja käyttivät siihen mitättömän vähän suolaa, jotta kala pääsisi happanemaan. Happamena se muka oli heidän mielestään sekä mehevämpää että maukkaampaa. Äänisjärven itä-rannalta Vodlozerosta antaa eräs venäläinen v. 1873 kuvauksen kalakukosta, johon oli käytetty hapanta kalaa. "Minä kerras-saan hämmästyin tämän kestityksen epämieluisaa tuoksua, en voinut kokeilla piirakan makua, enpä edes minuuttiakaan sietää sitä huonees-sani." Olearius kertoo 1630-luvulla Moskovan löyhkäävistä kalatoreista, joiden läheisyyden voi haistaa jo ennenkuin sinne pääsikaan ja ennen kuin tori joutui näköpiiriin.

Mainitaksemme esimerkkejä omasta maastamme aloitamme idästä. Li-perissä kutsutaan hapanta kalaa vouhtuneeksi 1. vauhtuneeksi, Joroi-sissa ja Kajaanin puolella kesääntyneeksi 1. kesäyneeksi ja Jämsässä laukaiseksi. Näiltä paikkakunnilta on tietoja siitä, että kalaa tahallisesti mädännettiin. Linnen kertoman mukaan v:lta 1734 syötiin hapanta kalaa Vaasankin tienoilla. Eräässä vanhassa, Turussa v. 1759 painetussa ruotsalaisessa lääkärikirjassa arvellaan suomalaisilla yleisen "vatsaha-pon" ja "hypokondrian" osaksi johtuvan rahvaan käyttämästä happames-ta ruoasta, m.m. "happamesta, pilaantuneesta suolakalasta."

Sillä tavalla siis. Nämä hauskat kansatieteelliset hajut eivät ole niin ollen vielä lopullisesti hävinneet. Lapissa voi niihin tutustua, ken halajaa.

Kummallista kyllä, että saimme kansatieteelliset hajututkimuksemme ai-na suorittaa majataloissa. Niinpä oli seuraavassakin kerrottavan tutki-muksen toimeenpanopaikkana Fetan kievari Jierisjärven Kittilän-puolei-sella rannalla.

Tapamme mukaan panimme taloon tultuamme toimeen "kotitarkastuk-sen". Kaverilla oli onnea. Aitassa hän hyllyllä näki jotain. Se näytti pelot-tavalta. Kaveril ähestyi kunnioittavalla varovaisuudella, ojensi lähemmä tultaan kätensä ja pukkasi ikäänkuin tunnustellakseen, päästääkö se ääntä vai lähteekö liikkeelle. Ei kumpaakaan. Sopi siis pyrkiä lähempään tuttavuuteen. Kun saavuin paikalle, riiputti kaveri saalistaan kahden hyp-pysensä nenillä.

Löytö oli hauska. En ilkeä sanoa, miksi leikinlaskuun taipuisa isäntä sitä selitti, mutta emäntä pysyi totuudessa ja sanoi, että se oli lampaan rapa-maha, joka oli pakattu täyteen lampaan talia eli kuuta ja ommeltu sen jälkeen kiinni. Ei luulla talin muutoin säilyvän, mutta tällaisessa pakkauk-sessa sanotaan sen pysyvän hyvänä vuosikausia. Siitä sitä otetaan keit-toihin tarpeen mukaan.

Tarkemmin sanottuna tapahtuu pakkaus niin, että tali leikataan pieniksi paloiksi ja sekoitetaan siihen suolaa. Kun pakkaus on toimitettu pannaan rapamaha vähäksi aikaa lämpimään uuniin, että suola sulaa ja rasva painuu tiiviisti kokoon. Senjälkeen se pannaan vähäksi aikaa painon al-le, että litistyisi kakun muotoiseksi, ja senjälkeen kuivataan.

Näitä selityksiä kuullessamme on kaveri useampia kertoja ennättänyt merkitsevästi katsahtaa minuun. Kakku haisee nimittäin vietävästi, niin kuin iankaikkinen lampaan tali voi haista.

- Jos emäntä tuosta talista meille soppaa keittää, niin minä mieluummin "pyydän lykkäystä", ilmoitti kaveri.
- Eikö teitä miellytä se? kysyi emäntä yhtään loukkaantumatta.
- Kyllä se meitä niin paljon miellyttää, että tuon rapamahan me teiltä kyl-lä ostaisimme museoon vietäväksi, mutta talin kyllä jätämme teille.

Siihen kauppaan oli emäntä ilolla suostuvainen. Kaveri, käytännöllisissä asioissa aina neuvokkaana, ryhtyi tekemään keisarileikkausta. Kakun pörhöisempi poski säästettiin, mutta sen sileämmälle puolelle leikattiin kaksi viillosta ja niin syntyneen läpän kautta kaveri alkoi koukkia talia ulos.

Se ei ollut helppoa. Sisu tahtoi mennä kaulalle. Uhkailipa kaveri pahem-piakin. Mutt`ei kuitenkaan kehdannut. Kävi juomassa raitista vettä välillä ja sillä se meni alas. Mutta vielä kauan sen jälkeen. kun rapamaha jo oli tyhjä, kutkutteli sen haju kaverin haistimia, kun sen tuntua ei saanut pe-semälläkään käsistä heltiämään.

- Taidan minä vielä Helsingissäkin saada käsiäni haistattaa.

Johon minä nauraen myyvittelin.

Käärimme rapamahan sanomalehtipaperiin, joka äsken oli ollut pöytälii-nanamme, kun olimme kievarikamarissa aterioineet, ja panimme sen kil-lumaan minun selkäreppuni ulkopuolelle. Ja läksimme käydä kulleroitte-lemaan edelleen.