Aapo Mikkonen. / Suomen Urheilulehti 1.8.1911.

Karhumiehiä ja karhujuttuja


”Pojat ne kilvan karhuin kanssa, kuusten juurilla painia löi.”

Varmaankin runoilija laulaessaan painin lyönnistä karhuin kanssa, on sil-loin ajatellut Pohjolan poikia, noita Lapin tunturien karskija eläjiä, sillä ei-pä enää meidän päivinämme ole paljonkaan niitä poikia, joilla olisi tilai-suutta painin lyöntiin ”metsänkultaisen kuninkaan” kanssa.

Siellä missä karhu muinoin myllersi muurahaispesiä, antaen silloin täl-löin karjassakin kuulua peloittavasta olemassaolostaan siellä ja ylipään-säkin Suomessa on se sukupuuttoon hävitetty. Perä-Pohjola on kuiten-kin meidän päiviemmekin iloksi voinut vielä laajojen salomaittensa sii-meksessä suojella varsin runsaan määrän noita metsän uljaita eläjiä.

Meidän ei toki vielä tarvitse turvautua ”Maammekirjaan” saadaksemme edes jonkunlaista käsitystä karhuista ja karhumiehistä, sillä varsin run-sas valikoima elää vielä ”Kymmenen virran maassa” molempia. - Mutta miksikä lainkaan kirjoittaa ”meidän päivinämme” karhumiehistä enää.

Sehän on monen mielestä arvatenkin lievemmin sanoen epäinhimillistä aikana, jolloin se osaurheilua, joka kulkee jahdin nimellä, on vähintäinkin ”teurastusta” ja niin ollenne henkilötkin, jotka joko olojen pakosta tai pa-kotta ovat joutuneet sisimmässään mietiskelemään jahtisuunnitelmia, ovat ainakin vähemmin kunnioitettavia.

Olemassa olon taistelu - käyttääkseni niin tieteellistä sanontatapaa - on kuitenkin seikka, joka monasti sekoittaa meidän ylevän inhimilliset kon-septimme ja missä karhu taistelee olemassaolostaan, siellä täytyy löytyä myöskin ”karhumiehiä”, sillä harrastukset näillä molemmilla, vaikka ovat-kin ”karhumaisia” sanan oikeassa merkityksessä, eivät lyö yhteen

Juhani Kuosku, vanhan karhukoiran kanssa.

Mutta siirtykäämme jo karhumiehiin, sillä paljon on niitä Pohjolassa. Kun tuossa selailee kymmenkuntaa valokuvauskoneen ikuistuttamaa karhu-miehen naamajärjestelmää, herää kysymys, kenestä ensin puhua, sillä kaikista yhtäaikaa ei toki voi puhua kunnon karhumiehistäkään, miehis-tä, joiden jokaisen elämäkerrasta voisi kirjailija laatia kokonaisen teok-sen.

Kunnia kuitenkin sille, jolle kunnia tulee ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun kunniaan liittyy vanhuuden ja miesmäisyyden kunnia, niitä tyypillisiä Pohjolan pienitekoisia karhumiehiä, joissa on miestä enemmän kuin mit-taa. Valokuvaamme silmätessä on Juhanin ulottuvaisuus ainoastaan kuusi seinähirren korkeutta.

Tässä täytyy nyt kuitenkin jo heti ottaa huomioon, että kuvamme esittää miehen, joka on jo elänyt 82 vuotta ja sillä ajalla kaatanut kokonaista 20 karhua, joten voi olla paljon mahdollista, että Juhani on miehuus päivi-nään ja miksiemme sanoisi karhunkaato päivinään ollut jotakin nikamaa pitempi. Joka tapauksessa on Juhani ollut ukko umpiluinen, hiihtäjä kiva ja sinnikäs, sillä pääasiassa perästä hiihtämällä keväisessä vesikelissä, on hän ”viljansa” korjannut.

Kun Juhani kertoili minulle sarjan uljaita otson ajojaan ja kuinka hän eräänäkin kevänä kellisti seitsemän ”riuttaa”,välähtelivät jo lähenevän haudan samentamat silmät tarmoa osottavasti. Kysyessäni, oliko henki milloinkaan vaarassa, viittasi hän luottamuksella tuvan seinällä riippu-vaan mustuneeseen suustaladattavaan, joka nykyään oli jo nallilukoksi muutettu, mutta joka karhujahdeilla oli tehtävänsä tehnyt piiiskimineen ja vänkisankipannuineen.

Joskushan sattui, ettei ”pitänyt päällään”, vaan täytyi peukalolla ”lipsaut-taa”.. Ja joskus eivät syttyneet vänkiruudit, jolloin täytyi pannu huolelli-sesti kuivata ja yrittää uudestaan, mutta milloinkaan ei peto ”paistanut Juhanin silmässä kahdelta”, eikä pelon puistatus estänyt silmää etsi-mästä heti kuolettavaa paikkaa.

Kerran kuitenkin sai se äänensä komeudella miehen korppeisilleen. Olin silloin jo vanhanpuoleinen mies kertoili Juhani. Seuratessamme karhun-jälkiä vaaranrinnettä, huomasi myöhemmin mukaan tullut vävyni karhun jo rinnettä alas pyyhältävän: Oikasi he sinne edellä kun oli ja ampui, jos-kaan ei kuolettavasti.

Peto äkämystyi muutamaan rotkoon, josta se ei näkynyt ,eikä liijoin lauk-kaankaanl ähtenyt. Asetuin sopivan matkan päähän, vävyni jäädessä juurikkoa kuoppaan nakkaamaan. Niin pian kun juurikka putosi kuop-paan, hyppäsi karhu ylös kahdelle jalalle, sivalsi juurikon takasin ja kar-jasi. Ilkeä sanoa, mutta pyssyni jäi sillä kertaa laukiamatta, sillä tuntuipa kun olisi tinaa selkääni valettu.

Toinen yritys meni aivan samalla tuloksella...Vasta kolmannella kerralla, kun asetin hartianipuuta vasten, laukesi pyssyni, eikä karhu enää hy-pännyt.

Paljon oli Juhanilla juttuja, joita kävisi pitkäksi tässä kertoilla.

Synkkään korpeen raivatessaan metsänvartijatorppansa Kemijoen ran-nalle Sodankylässä, oli hän joutunut karhujen tuttavuuteen, jotka olivat silloin tällöin käyneet vastavierailulla vaivalla elävän uudisasukkaan kar-jassa, ja juuri näiden syiden vuoksi olivat ”välit” pahenemistaan pahen-neet.

Kun nyt uusi polvi on luonut enemmän asutusta ja enemmän ”karhumie-hiä”, voi Kuoskun Juhanikin, mielessä miehuuden uljaat karhumuistot, nojat aluottamuksella oman rakentamansa tuvan tukeviin seinähirsiin.

Metsänvartija Juhani Kuosku 20 karhun kaatja Sodankylän Viitalassa.

Tuhansia valokuvia Lapista, mielenkiintoisia juttuja, videoita ym. Tutustu: https://www.hetan-jussa.com/