Annikki Setälä. / Kansan kuvalehti 21.7.1933.

Karhunkierros



"Ei Lapissa ole kesää, ainoastaan kärrykeli", sanoi metsäherra läimäyt-täen auton oven kiinni. "Emme kai menekään Enontekiölle hakemaan tropiikkia",väitti maisteri koettaen autossa saada tilaa pitkille säärilleen. "Me haemme rehellistä tukkilaisromantiikkaa", lisäsi Kaisu. Autossa oli lisäksi kaikkien autonkuljettajien kukka, Kukka nimeltään ja lopuksi alle-kirjoittanut. Tie kiemurteli keltaisena ja sileänä, kärrykeli oli tosiaan saa-punut Pohjoiseen, vaikka kesästä ei ollut vielä muuta merkkiä kuin hii-renkorvat koivussa.


Olimme lähteneet Rovaniemeltä, josta kaikki Lapin tiet alkavat niin kuin muinaisesta Roomasta. Mittasuhteet ovat muuttuneet Lapissa. Ei niin pitkää tietä, joka ei katkea päivässä. Auto kulki länttä kohti ja saavutti Tornionjoen Aavasaksan kohdalla. "Minulla ei ole ainakaan Aavasaksan laelle mitään asiaa", arveli metsäherra, joka oli lapsuudestaan saakka kulkenut Lapissa. "Kun nouset yhdelle tunturille tai vaaralle, tiedät jo edeltäkäsin,miltä toiset näyttävät. Ne ovat kaikki samanlaisia kuin napit takissa."


Tie jatkui pitkin Tornionjoen rantaa, milloin sivuuttaen jonkin vihaisen kosken ja poiketen taas uudelleen metsään. Kylät ovat viljavia hyvin hoi-dettuja ja siistejä.Sivuutimme Muonion. Puitten lehdet pienenivät piene-mistään. Koivut tulivat matalammiksi, monihaaraisiksi. Ilman täytti omi-tuinen suon, tunturin ja Lapin haju. "Lyönpä vetoa, että Vuontisjärvi on vielä jääässä", sanoi metsäherra.


Aurinko kierteli korkealla taivaanrannalla aikomattakaan painua metsän taakse. Kaukaa tuli vastaan omituiset ajopelit, pieni käppyrä ukko, joka ajoi poron vetämissä kärryissä "Tuota ihmettä en minäkään vielä ole en-nen nähnyt", kertoi metsäherra, "vaikka olenkin talvisin satoja kilomet-rejä ajanut poron pulkassa." "Tunnenpa itseni totta tosiaan pesunkestä-väksi turistiksi",sanoi maisteri ojentaen äijälle sikarin ja pudottaen kuin vahingossa viisi markkaa hänen taskuunsa. "Ei minulta puutu kuin tam-milautasukat ja pötkypöksyt."


Maisteri otti valokuvan äijästä taustana Vuontisjärvi, joka tosiaankin oli jäässä. Pian alkoi Enontekiön kirkon torni näkyä. Ounasjärvi oli sekin jäässä, puut lehdettömiä, yö kylmä. "Minulla on koko kesänkin karva-naapukka repussani", väitti metsäherra. "Ei koskaan tiedä, milloin sitä tarvitaan."
Enontekiölle jäimme yöksi. Lähdimme vielä kiertelemään kylää, maisteri valokuvasi kummulta nousevan kirkon kahdentoista aikaan yöllä. Katse-limme Enontekiön hautausmaata; liikuttavia seppeleitä haudalla, joitten kukat olivat leikatut vanhoista laskuista ja karamellipapereista.


"Ylös tyttäret", komensi metsäherra jyrkällä äänellä aamulla, vaikka Kai-su ja minä nukuimme vielä makeinta untamme. "Veneet ja miehet odot-tavat." Siinä oli Eemeli, perämies, pari rivakkaa soutajaa ja Fransu, mus-talainen, joka hänkin pyrki samaan matkaan. Koska Ounasjärvi oli vielä jäässä, ajoimme autolla jonkin matkaa, kunnes sula vesi joessa tuli vas-taan. Miehet olivat yöllä laittaneet varalaidat ja koko joukko sijoittautui veneeseen.

"Nyt peli soimaan, Fransu", kontensi Eemeli, tarttuen perämelaan. Fran-su pani parastaan, milloin soitteli hän huuliharpulla "Petsamot" ja "Lei-lat", milloin näppäili vain sormillaan rallattaen samalla. Eemeli, joka äidin puolelta oli lappalaissukua, rupesi kertomaan kokemuksiaan Saksan-maalla, jossa hän kaksi kertaa oli ollut lappalaisnäyttelyssä. Heitä oli kol-misenkymmentä henkeä ja neljäkymmentä poroa. Oli hänellä kokemuk-sia jos jonkinlaisia, olut oli virrannut ja hauskaa oli pidetty. Näyttelyssä oli ollut onkimapaikka, jossa pienellä koukulla piti onkia viini-ja samppan-japulloja. Mutta se peli oli parin päivän kuluttua täytynyt lopettaa, kun lappalaiset, jotka olivat tottuneet heittämään suopungin poron sarviin, olivat onkineet pulloja aivan tusinakaupalla, muut olivat saaneet katsella vesissä suin saamatta mitään.


Suvanto muuttui vähitellen virraksi. Tulva oli korkea, ladot uiskentelivat vedessä. Eemeli kohottautui pystyyn. Fransu, joka nähtävästi ei ollut mikään vesieläin, vilkuili levottomasti ympärilleen. Huuliharppu pistettiin povitaskuun ja Fransu piteli molemmin käsin veneestä kiinni. "Älä soita-kaan Fransu koskaan koskissa", neuvoi Eemeli. "Muuten piru perii sielu-si."


Ounasjoki virtasi vuolaana, koski seurasi toistaan, Ounas- ja Pallastun-turien pitkät lumipeitteiset tunturijonot seurasivat mukanamme koko ajan. "Oletteko 'prouvat' koskaan syöneet sotkanmunia", kyseli Eemeli. "Minulla on uuttu tässä aivan lähellä." Vene laskettiin maihin ja toinen soutajista kiipesi pesäpönttöön munia hakemaan. Kun hän palasi, oli hänellä lakissaan toistakymmentä munaa."Ketomellassa pysähdymme munia keittämään ja siellä on meitä honkalautta vastassa."
Matka joutui nopeasti. Aurinko paistoi lämpimästi, kesä oli sittenkin tu-lossa Pohjolaan. Rannat olivat asumattomia. Maisteri katseli jokea lo-hionkijan silmillä ja asiantuntemuksella. "Kuinka monta nelikollista tarvit-sette suolakalaa talveksi", tiedusteli maisteri. "Kunhan saan lomaa, läh-demme Eemelin kanssa onkimaan." "Älä myö karhua ennen kuin olet sen kaatanut", kiusasin vastaan.


Äkkiä näkyi mutkan takana rantatörmällä Ketomella, oikea lappalaistalo. Vihaiset porokoirat ottivat haukkuen meidät vastaan. Siellä oli sisällä oi-kea lappalaiskaunotar Ella Ketomella monine lapsineen. Seinillä oli rek-laami-ilmoituksia Saksanmatkalta, "Polarschau" kirkkaine värillisine lap-palaiskuvineen. Kauan emme ehtineet viipyä, vaan jatkoimme matkaa. Nyt oli hauskin osa jäljellä. Pääsimme jatkamaan matkaamme honka-lautalla, joita enää harvoin näkee Pohjolassa,


"Tässä se on meidän, 'Ariakses'", kehui Eemeli. "Kyllä tämä kestää kos-kissa. Toista se oli Saksassa - 'Tettiinissä', siellä minä kysyin Ariaksen kapteenilta, että ei kai tuo sinun rustinkisi vain valskaa, tokko sillä uskal-taa lähteä." Lautta oli tosiaan kestävän ja tukevan näköinen suurine mahdottomine airoineen. Seurasi pitkä suvanto. Lautta liukui hitaasti ja tasaisesti eteenpäin. Fransu hommaili kahvitulta. Aurinko paahtoi läm-pimästi, puitten lehdet puhkesivat melkein silmissä. Eemeli kertoi koke-muksiaan elämänsä varrelta. Hän kertoi "Kotlannin äijästä", joka oli asu-nut Pallasjärven rannalla ja rakennuttanut sinne kirkon, tuottanut mereltä veneen ja mitä vain oli keksinyt saadakseen rahansa kulumaan.


"Raattama on pahin koski", väitti Eemeli. "Mutta kun ohjaa lautan oikeal-le väylälle, kääntyy se niemen nenässä kuin saranoilla." Suvantoa kesti monta tuntia. Kahvi valmistui, se oli väkevää ja suolaista ja mustaa ja maistui mainiolta. "Tuon mutkan takaa alkaa Raattama", sanoi Eemeli lyöden pari kertaa raskaalla airolla. "Se on saanut nimensä lestadiolais-saarnamiehen mukaan."


Kaisulle ja minulle laitettiin vitsakset lautan etupäähän, joista sai pitää kiinni niin kuin suitsista. Kaukaa alkoi kuulua kohinaa ja valkoinen lai-neitten pärsky näkyi kauas. Eemeli ohjasi airolla lauttaa, huuteli mää-räyksiä jälkipäälle, jota ohjattiin toisella yhtäsuurella airolla. Lautta liikkui yhä kovemmalla vauhdilla, edessä näkyi putous, nielu, joka veti lauttaa puoleensa. Maisteri seisoi keskellä lauttaa valokuvauskone käsissää.

Äkkiä nielu vetäisi lautan, tukit pyörivät jalkojen alla, maisteri lennähti neljä metriä eteenpäin. Lautan jälkipää kolahti kivelle, airossa olijat pais-kaantuivat maahan, mutta olivat hetkessä uudelleen pystyssä. Jälkipää kohosi pari metriä etupäätä korkeammalle, mutta paiskautui kauhealla voimalla koskeen. Kokolautta liikkui ikäänkuin suuri jättiläiskäärme.


Eemeli seisoi vakavana etupäässä.

Metsäherra, joka Tornionjella koulupoikana oli satoja kertoja ollut lautal-la, oli kuin kala vedessä.

"Katsokaa 'prouvat' vain minun silmiini. Niin kauan kuin ne eivät hätäile, ei vaaraa ole", sanoi Eemeli. Fransu oli kiivennyt veneeseen, joka oli ve-detty lautalle ja piteli lujasti keksinvarresta kiinni.
Vielä kovia, korkeita aaltoja, koski oli lopussa.

"Soita Fransu", huuteli Eemeli ja Fransu pani parastaan.


Lautta soudettiin rannalle, ja läheisestä lappalaiskylästä tuli lisää väkeä lautalle. Siinä tuli Aini, lappalaistyttö, joka oleili lautalla kuin kotonaan, si-toi kovissa koskissa vain irtautuneita paulojaan tai keitteli kahvia ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koski seurasikin toistaan. Siinä oli Kurk-kio, jossa moni venekunta oli hukkunut, oli seitsemän kilometriä pitkä Puksu, jossa lautta tarttui kiveen ja monien ponnistusten jälkeen saatiin irti.

N:o 22-23 = Niila Josefsen Magga ja hänen tyttärensä Olga joka oli myöhemmin Vieno Laakso vaimo.

Valkko-Ella eli Ella Valkeapää, os. Ketola (käytethin myös nimeä Ketomella.

Ounasjoen köngäs Könkään kylän kohdalla. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK.

Aini Magga oli 29.3. – 21.4.1925 Saksassa, oli mukana ilmeisesti myös v.1930.

Tepaston kylä, taustalla Pallastunturi v. 1932. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto.

Yö oli saapunut, Lapin kylmä, valoisa yö. Pallastunturit olivat edenneet, mutta vielä näkyi niitten luminen, aurinkoinen laki. "Jäämme Tepastoon yöksi", ehdotti metsäherra. Uni majstui makealta ja seuraavana aamuna jatkettiin matkaa. Aamulla oli yltynyt tuuli, joka haittasi lautan kulkua. Se törmäsi vähän väliä rantaan, pyörähti ympäri lakkaamatta ja kulki vain hitaasti eteenpäin. "Köngäs on vielä jäljellä", selitti metsäherra. "Siellä onkin auto meitä vastassa."


Koko päivä kului lautalla. Eväs oli loppunut, mutta kuivaleipäkin maistui mainiolta. "Tämä on nyt sitä todellista tukkilaisromantiikkaa". sanoi met-säherra. "Se onkin luonnossa vielä jännittävämpää kuin valkoisella kan-kaalla", arveli Kaisu. "Jos sataisi ja puhaltaisi pohjoistuuli, niin taitaisim-me kaikki valita elokuvateatterin", arveli maisteri. "Älä luulekaan", väitti Kaisu vastaan. "Tämän takia kannattaakyllä kärsiä nälkää ja vilua."


Vihdoin alkoivat Könkään talot näkyä. Tuuli oli kova ja miehet saivat sou-taa voimansa takaa päästäkseen oikealle väylälle. Lautta oli monissa koskissa tullut paljon hajanaisemmaksi, yksikään tukki ei tuntunut enää olevan kiinni. Miehet sousivat voimainsa takaa, tuuli painoi jälkipääätä rantaan, ja Eemelikin näytti levottomalta. "Jos vasen sivu ajautuu kiville, niin siinä sitä ollaan", arveli Eemeli.


Koski läheni lähenemistään. Lautan jälkipää oli yhä vain rantaa kohti painautuneena. Koski imaisi jo etupään, viime hetkessä kääntyi jälkipää väylään. Laulan etupää putosi jo aaltoihin, lautta liikkui ja tärisi, toinen kova aalto seurasi toistaan. Samassa lautta jo sukelsi aalloista, miehet sousivat lujasti, ja lautta törmäsi rantaan. Siellä olikin auto jo odottamas-sa.


Autokyyti tuntui taas hauskalta pitkän lauttamatkan jälkeen. Levitunturi ja Sirkkatunturi kohosivat edessä, tie kulki kauniin Immeljärven rantaa. "Ai-van lähellä tässä on Pöntsön kuuluisa talo", kertoi metsäherra. "Eräänä talvena oli isäntä palelluttanut varpaansa. Kun kysyin häneltä, missä se oli tapahtunut, vastasi hän ykskantaan: "Pirtissä". Ja siellä on lantatun-kiot niin suuret, että pöntsöläisten täytyi rakentaa uusi navetta, kun eivät viitsineet ajaa tunkiotapellolle."
"Etkö muista, miten vanha Oskari joikui lapinkielellä, käydessämme siel-lä", lisäsin minä.


Kittilään oli vain pari peninkulmaa. Kittilä onkin Lapin kauneimpia kirkon-kyliä taustana korkeat tunturit. Siellä on kuuluisa Kittilän "puulinna" ja vanha lappalaisten hautausmaa. Syötyämme jatkoimme matkaamme edelleen. Pian loppui viimeinenkin toista sataa kilometriä pitkä taival. "No nyt olemme kiertäneet monet karhut", väitti metsäherra, kun auto ajoi Rovaniemen kauppalaan.

"Ei muuta kuin talvella karhunjahtiin koko joukko."