Aatto S—nen. / Suomen Urheilulehti 1.6.1900.

Käynti Pallastunturilla.


Me Suomalaiset pidämme tietysti maatamme kauniina. Kaikki tunnem-me sen siintävät järvet, humisevat metsät, kohisevat kosket; mutta harva on tutustunut maamme pohjoisimman osan jylhään tunturiluontoon. Tie-tenkään se ei vedä vertoja Sweitsin pilviä tavoitteleville alppivuoristoille tahi Norjan ikuisten jäätikköjen ympäröimille vuononiaisemille, mutta sangen suurenmoisia näkyjä sekin paikoittain voipi tarjota.

Puolivälissä kesäkuuta seitsemättä vuotta sitten matkustin ensi kerran näitä seutuja kohti. Siihen aikaan päättyä ropsahti maantie kahdenkym-menen peninkulman päähän Torniosta, Kolarin pitäjän kirkolla, Muonion-joen rantaan. Tästä oli veneillä sauvottava likimmäiseen matkani pää-määrään, Muonionniskan kirkolle, noin yksitoista peninkulmaa.

Matkustamme toista päivää uusilla matkaneuvoillamme. Uskomattoman ripeästi se näiltä Peräpohjolan voimakkailta miehiltä sujuukin tämä kul-kukeino. Sauvoimet notkuvat ja vaahto kuohuaa veneen kokassa, kun vasten vihasta virtaa ponnistetaan. Ensimäisenä päivänä olimme mat-kustaneet 52 km Kihlangin kylään ja nyt aloimme lähestyä Ruotsin puo-lella olevaa Muonionalustan kirkkoa.

Saavuimme suurenlaiseen kosken, Saarikosken alle. Niskassa jakaa pieni saari virran kahtia, sitten haarat yhtyvät, ja valkosena vaahtona kohisee vesi vastaamme. Sauvomista helpottaakseni nousen rannalle kävelläkseni kosken niskalle. Aurinko paahtaa pistävästi niskaani ja hiki vierii poskille, kun kiipeän rannalla olevalle kummulle. Mutta silloinpa näen jotakin, joka ainiaaksi painuu mieleeni. Kaunista ja kirkasta taivaan sineä vastaan kohoaa monihuippuinen tunturi, jonka alastomilla rinteillä näkee suuria, valkean lumen peittämiä pälviä.


On kuin keskellä kesän kuumuutta raitis tuulahdus huokuisi vastaani, ja ihaillen pysähdyn näköalaa katselemaan. Minun arveluni mukaan olisi tunturiin noin yhden peninkulman matka, mutta, kun heti arvaan sen Pallastunturiksi, niin tiedän kyllä, että sinne tästä suorin matkoinkin on 4-5 peninkulmaa. Ensi kerran huomaan tuon omituisuuden, jota sittemmin kyllä monasti sain kokea, että nimittäin matkan arvaaminen tunturein vä-lillä tottumattomalle katselijalle on aivan mahdotonta.

Kosken niskalla nousen taasen veneeseen ja kun vielä palanen tasasta mutta tuimaa virtaa sekä ankara Lapinniva on sauvottu ylös, niin las-kemme veneemme Muonionalustan kirkon rantaan. Tästä ylöspäin al-kaa sauvottavaksi mahdoton, 7 km pituinen Muonionkoski, jonka sivu on taivallettava Ruotsin rantaa kulkevaa tien pätkää pitkin.

Poroa otetaan kiinni suopungilla Pallastunturilla 1938. Kuva: Pietinen Otso. Museovirasto.

Muonionkosken yläpuolella leviää joki isonlaisen järven näköiseksi su-vannoksi. Tämän järven rannalle, vastapäätä Muonionniskan kirkkoa, päättyy taasen tie. Rannalta on mahtava näköala. Vastakohtaisen ran-nan puoliympyrän muotoista lahden pohjaa myöten sijaitsee Muonion kirkonkylä valkeine kirkkoineen ja kirkkaanpunaisille rakennuksineen, ja taustana esiintyy taasen Pallastunturin jylhä huippujono valkopilkkuisine kivikkorinteineen. Tästä katsoen luulisi tunturien kohoavan aivan kirkon seinältä, on näkevinänsä jokaisen yksityisen kivenkin niitten syrjillä. Mut-ta matkaa on vielä 3 peninkulmaa, ja nuo kivet ne ovatkin kokonaisia louhikoita.

Eipä paljon puutu, ettei näköala muistuta Neapelin lahden kuvia, sillä erotuksella vaan, että yhtä Vesuvion huippua täällä edustaa 14 Pallas-tunturin lakea ja että vuoren juurella vihannoivaa etelän luontoa täällä vastaavat pohjolan harmahtavat hakometsät. Ruotsin puolella kohoaa aivan joen rannasta kaunis Muonionvaara, jonka rinteillä sijaitsee val-keaksi maalattu samanniminen herraskartano sievine puistoineen.

Huudetaan vene Suomen puolelta ja niin saavun silloiseen matkani pää-hän Muonionniskan kirkolle.

Eräänä kauniina heinäkuun päivänä olemme sitten valmiina lähtemään Pallastunturi-matkalle. Seuraani olin saanut kaksi paikkakunnan herraa' ja kolme naista. Soutajiksi ja oppaiksi otetaan pari miestä. Silmät tavan-takaa nousevat ylös tuntureihin, jonka huipuista neljä korkeinta Himmel-riikin, Pyhäkeron, Palkaskeron ja Laukkukeron kyllä jo tiesin tänne asti toisistaan erottaa.

Varustetaan vahvat eväät, joihin välttämättä myöskin kuuluvat pikiöljy-pullo ja kahvipannu. Pikiöljyllä täytyy kasvonsa ja kätensä tavantakaa sääksien pelotteeksi sivellä; kahvipannutta taasen ei täällä koskaan mies päiväksikään metsään lähde. Pyyntikeinoiksi pistettiin taskuun kimppu perhosonkia harrin, raudun ja tammukan onkimista varten.

Matkaan lähdetään veneillä pitkin Jerisjokea ja illaksi saavutaan Siepin talolle. Aivan talon vieressä on pikkunen koski, jossa heti onkionneam-me koettelemme. Moni valkea harri ja tummanpilkkuinen tammukka hei-tetäänkin rantakivikolle, josta juoksutetaan taloon ja paistetaan mauk-kaaksi illalliseksi.

Aamulla ollaan varahin liikkeessä; nyt on vielä noin puolet matkaa jälel-lä. Palanen mennään veneellä, sitten noustaan maalle ja aletaan tuntu-ria kohden pyrkiä, joita tänne laaksoon emme enään voi nähdäkkään. Pitkin hietaisia kankaita kävellään, mitään polkua ei löydy. Aina jonkun matkan päässä tapaa metsässä kirkkaan viheriöitä aukeita paikkoja, joi-den ympäri näkee autioita kotia ja lahonneita aitauksen jätteitä. Ne ovat entisten porokaarteiden paikkoja, joihin lappalaiset usein kylvävät naurista. Useasti kohtaa pienen porojoukkueenkin. Nämät sirot, kevyt-jalkaiset elukat painavat sarvensa pitkin selkää ja yhtäkkiä häviävät met-sään.

Vähitellen alkaa maa yhä enemmän kohota. Kuusipuuta näkee aina har-vempaan. Sen raja kohta sivuutetaankin. Mänty kasvaa korkeammalle, mutta matalaa se on ja ankeammaksi yhä käy seutu. Vähitellen alkaakin puiden lomitse pilkottaa aukea tunturin rinta. Innostus kohoaa, hikipääs-sä riennämme eteenpäin ja pian olemme jo aivan aukealla maalla. Tällä korkeudella jakautuu tunturiselänne useampaan erityiseen kukkulaan. Edessämme kohoavat juuri nuot neljä äsken mainitsemaani huippua paljaina, paikoin aivan jyrkkinä rinteinä, ja korkeimpaan niistä, Himmel-riikiin on meillä aikomus ponnistella.

Mutta kiipeäminen onkin jo tehnyt vaikutuksensa, ja kun samassa huo-mataan kirkas lähde loriseville pikku puroneen, niin päätetään sen reu-nalla haukata einestä. Kokoillaan, mitä löydetään, koivunrisuja näiltä kasvullisuuden rajoilta, tehdään tuli ja pian onkin kahvipannussa tuo ju-malain juoma porisemassa. Tämä kuitenkin viepi aikaa ja, kun aivan vie-ressä ylenevään tunturinkukkulaan ei näytä pitkäkään matka olevan, niin päätinkin kahvin kiehuessa siellä pistäytyä. Aika kyytiä matkaan vaan! Hakematta mitään sopivampaa ylösmenokohtaa alan suoraan puoli-juoksussa pyrkiä tunturin rinnettä ylös.


Pian kuitenkin vauhti hiljenee; huomaan kyllä jo, että olin arvostellut matkan aivan liian pieneksi. Kuumana virtana juoksee hiki kasvoilta, hengitys polttaa ja sydän lyö kuuluvasti. Riisun takin päältäni, heitän sen pois ja jatkan matkaa. Maa muuttuu yhä louhisemmaksi ja yläosan tunt-urin lakea peittää paljas kiviriutta. Vihdoin olen sen korkeimmalla kohdal-la.

Sieltäpä onkin näköalaa! Idän ja pohjoisen puolelta kyllä viereiset kukku-lat näköalan peittävät, mutta lännessä ja etelässä sillä ei ole rajoja. Kau-vempana lännessä häämöittää sinertävänä pilvenä tunturijono, joka ar-vattavasti on Norjan Kölivuoristoa. Muonionjoki kiemurtelee peninkulmit-tain näkyvissä. Eteläpuolella on suuri Jerisjärvi, jonka rannalla keilamai-nen Keimiotunturi jyrkästi kohoaa, Äkäsjärvi, Äkäslompolo sekä joukko muita järviä ja koukertelevia jokia.

Siellä täällä eroittaa ihmisten asuntopaikkoja, mutta ne hukkuvat kuin pisara mereen tuohon äärettömään erämaan alaan. Suurimman osan näköpiiriä täyttävät synkät metsät ja aavat nevat sekä niitten keskestä kohoavat aukeat tunturin laet. Suurenmoista ja vakavaa on näköalan luonto ja sellaisen vaikutuksen se syvästi painaa mieleen. Kuinka vähä-pätöisiltä tuntuvatkaan mielessä tätä katsellessa Eteläsuomen hymyile-vät, pieneen rajoitetut järvimaisemat.

Ihailustani herättää minut vilunväristys. Aurinko oli mennyt pilveen ja täällä tunturinlaella tuulee aina kylmästi. Käännyn ympäri ja alan tarkas-tella alas jääneitä kumppaneitani, mutta niitäpä ei evään näykkään. Tun-nen kyllä paikan, johon he jäivät, vaan heistä lieneekin minun pieni tun-turissa-käyntini tuntunut hyvin pitkältä ja olivat kai hekin lähteneet mat-kaan. Laskeudun alaspäin, otan takkini ja tulen taasen lähteelle. Seura-laisistani en vaan löydä jälkeäkään. He tietysti ovat nyt kiivenneet Him-melriikiin, mutta pahinta oli, että en näin likeltä katsoen voinutkaan tie-tää, mikä noista monista huipuista se oli.

Päätän nousta eräälle lähellä olevalle kukkulalle. Huudan sieltä useam-man kerran, vastausta vaan ei kuulu. Vetääpä vähän alakuloiseksi miel-tä, en enään paljonkaan voi nauttia uudesta, itäänpäin avautuvasta nä-köalasta, joka silmäini edessä rajattomasti leviää. Kuvittelen vaan miel-essäni, mitä vaikeuksia täältä yksin kylään kulkeminen voisi tarjota. Jo-takin noista tunturin alta luikertelevista puroista täytynee seurata tullak-sensa Jerisjärven rantaan. Sieltä sitten kylläkin löytäisi jonkun ihmis-asunnon.

Olin istautunut kivelle synkissä mietteissäni, mutta kun taasen nousen ylös, niin huomaan eräällä tunturinlaella joitakin tummia esineitä. Ovat-kohan ne kiviä, vaiko eläviä olentoja? Alan tutkia asiaa varovasti, vält-tääkseni kaikkea uutta pettymistä. Ensiksi on tarkastettava, muuttavatko ne asentoa toistensa suhteen. Kyllä ne liikkuvat! Saattavathan olla poro-ja. Nousen korkeimmalle kivelle ja alan nenäliinaani huiskuttamalla an-taa merkkejä. Hurraa! Siellä tehdään samoin! Siellä ovat siis seuralaiset, oppaat ja eväät.

Lapinkota Nammalakurussa Pallastunturien pohjoispäässä, (todennäköisesti Maggojen kota). Kuva Emil Sarlin, 1900.

Juoksujalassa lasken alas tunturia, muutamissa jyrkissä paikoissa saan pelottavan vauhdin ja pieniä kiviä ja soraa vierii laviinin tavoin perässäni. Pian olenkin sen kukkulan juurella, jonka laella olin seuralaiseni havain-nut, mutta ylösnousu käy hitaasti. Satun vielä tulemaan hyvin jyrkille pai-koille; toisinaan pääsee vaan nelinkontin ylöspäin. Viimeisen nikaman alta kiskasevat vankat kourat minun käsistä pitäen ylös ja niin olen vii-meinkin Himmelriikin huipulla.


Kevyeltä tuntuu taasen mieli ja ihastuksella katselen näköalaa, joka on-kin suurenmoisin. Itäpuolelta näkee tänne Ounasjoen sekä Aakelius- ja Levitunturit, pohjoisesta Ounastunturin. Likellä kukkulaa, korkealla tun-turiselän päällä on kaunis ja kalarikas Pallasjärvi; muuten näkyy täältä-kin salomaata, äärettömän suurta niin kauvas kuin silmä kantaa.

Alhaalta alkaa kuulua koiran haukuntaa, kimeätä tuiskutusta, joka väliin lähenee ja taasen etenee. Tästä päättävät oppaat läheisyydessä oles-kelevan lappalaisperheen, jotka juuri tähän aikaan koirineen kokoilevat porolaumojaan kaarteisiin lypsettäviksi. Arvattavasti on heidän asunton-sa tuolla, tähän samaan kukkularyhmään kuuluvan Lommoltunturin seu-duilla, ja päätimmekin sinne yöksi pyrkiä.


Matka on mitä kauneinta tunturiluontoa. Erittäinkin mahtava on näköala Pallasjärveen laskevan Pyhäjoen rannoilla. Paikoin juoksee joki sangen korkeitten, äkkijyrkkäin vuoriseinäin välissä. Kahlasimme yli eräästä kos-kesta, jossa vesi putosi aivan rappusten tapaisia kivilohkareita myöten alas. Niskassa oli pyöreähkö suvanto, jossa tammukoita yhtenään näkyi loiskahtelevan.

Pyhäjoki onkin hyvin kalarikas, senpä vuoksi sen olikin kalavedekseen valinnut eräs useita vuosia Muoniossa oleskellut hyvin eksentrinen en-glantilainen, jota kansan kesken yleensä kutsuttiin »Kotlannin äijäksi» ja josta lukemattomia omituisuuksia kerrottiin. Hän oli antanut raivata pen-saita joen varsilta, jotta mukavammasti voisi siinä onkia, ja asunnokseen oli ruvennut hankkimaan harmaasta kivestä taloa tänne tunturille, Pal-lasjärven rannalle. Sitä oli jo rakennettu vuosikausia ja suuria rahasum-mia kulutettu, mutta tätä edellisenä kesänä oli eräs äijän sukulainen Skotlannista hakenut hänet kotimaahansa takaisin. Palata oli äijä läh-tiessään vieläkin luvannut, niin oli ihastunut tähän Suomen alppimaa-han, johon maailman matkoillaan sattumalta oli joutunut.

Aurinko alkaa jo matalalle käydä, kun yhtäkkiä kuulemme aivan likeltä terhakan koiranhaukunnan. Käymme sinnepäin ja pian olemmekin lap-palaiskodalla. Kaksi koiraa ryntää vastaamme äkäisesti haukkuen, mut-ta vaikenevat heti, kun kodan ovesta pistäytyvä akka heille komennus-sanan ärjäsee. Eukko on puettu lappalaiseen kansallispukuun, pitkään sinisestä verasta tehtyyn ja monivärisillä nauhoilla kirjailtuun mekkoon, jaloissa nilkkaruojut ja päässä pyöreä verkakaistaleista tehty lakki. Hän yksin kahden penikkakoiran kera on kotona, toisten kaikkien sanoo olevan kolmen koiran kanssa poroja kokoomassa.

Siinä sitten istuskellaan kodan vierellä suvi-illan ihanuutta ja tunturien komeutta ihannellen ja pikiöljypullokin kyllä kyytinsä saa, kun sääkset tyynenä iltana pilvinä parveilevat. Puolen yön aikana laskeutuu aurinko tummanpunaisena puitten latvain tasalle, josta se sitten taasen vähitel-len ylenee.


Kun ei poroja vieläkään kuulu, vetäydymme puolen yön jälkeen kotaan, jossa, sääksien soittokunnan tavoin korvissa suristessa, koetamme maahan levitetyillä porontaljoilla hiukan levähtää. Eipä tainneet sentään vielä kaikki noissa oudoissa oloissa unen päähän kiinni päästä, kun jo alkaa ulkoa aina selvemmin kuulua jotakin omituista ääntä ja töminää.

Heti käsitämme, että nyt ne porot saapuvat, ja pian on jokainen jaloillaan
ja ulkona. Siellä se todellakin lähestyi tuhanteen nouseva porolauma. Kuulemamme äänien moninaisuus syntyy röhkinän tapaisista äänistä, joilla emäporot vasojaan kutsuvat, vasojen eniten kumeata koiranhau-kuntaa muistuttavasta vastineesta ja porokoirani kimeästä haukunnasta. Tuhansien jalkojen astunta ja kyntysien napsutus taasen panee koko kankaan kumisemaan, niin että tuskin toistemme puhetta kuulemme. Suurena sekavana laumana kulkee porokarja, satoja sarvia häilyy sikin sokin pystyssä. Siellä täällä joku erkanee joukosta, mutta kintereillä seuraava koira sen pian taasen pakoittaa parveen yhtymään.

Jonkun ajan perästä ovat porot aitauksessa ja niitä tuoneet miehet koiri-neen tulevat kodalle. Yksi heistä, Niila niminen, solakka, notkealiikkei-nen nuori mies on tämän seudun poromies-ihanne. Kerrotaan hänen syksyllä poroja merkitessä, kun useimmiten juokseva poro on suopungil-la, aina 20 sylen päähän heittäen vangittava, eräänäkin päivänä kahdes-tasadasta heitosta ainoastaan neljästi sivuuttaneen maalinsa. Hiihtomie-henäkin hän on paikkakunnan paras, ei hyvästäkään porokarjasta jäl-keen jää ja ankara hän on suden ja ahman hiihtäjä. Kodassa kahvin ää-ressä sitten jokunen tunti istutaan, yhtä sekä toista poromiehiltä vielä tiedustellaan.

Aamusta alkaa hienosti sataa, mutta matkaan on meidän lähdettävä. Sateen tähden päätämme pyrkiä lyhintä tietä ihmisten ilmoille, suunna-ten kulkumme Kutunivan majataloon Jerisjärven päässä. Kun kuitenkin veneemme on jäänyt toisaalle, niin tuli oppaitten lähteä sitä sieltä kulet-tamaan Sieppiin, jonne mekin Kutunivasta tulisimme. Eroamme oppais-tamme eräällä vaaralla, josta Jerisjärvi selvästi näkyy ja näyttää hyvinkin likellä olevan. Tarkkaan suuntaa otettuamme painumme sitten alas met-sikköön.

Niin helposti ei tästä kuitenkaan vielä Kutunivassa oltu. Metsässä ilman auringon tahi kompassin johtoa suuntamme ei vallan varmana pysynyt-kään ja lopuksi täytyi pitkään kuuseen kiipeämällä uudestaan ottaa mat-kaohjetta. Muuten paluumatkasta ei mitään mainittavaa ole mieleeni jää-nyt, paitsi että uistimella saimme isonlaisen tammukan, joka tahtoi sii-man riistää veneen perässä istuvan rouvan kädestä ja että aikalailla vä-syneinä saavuimme perille. Mutta matka kokonaisuudessaan kuuluu niit-ten muistojen joukkoon, jotka eivät koskaan mielestä häviä.

Näitten muistelmieni johdosta tahdonkin kehoittaa Urheilulehden lukijoi-ta, kellä vaan tilaisuutta on, tutustumaan näihin seutuihin. En luulisi ke-nenkään reippaan matkailijan tuumaansa katuvan, jos kerran näille pohj-anperillekin yhden kuukauden kesästään uhraisi. Siellä on niin aivan uutta ja erilaista nähtävää. Nykyään pääsee jo maanteitse ja polkupyö-rällä aina Muonionniskaan tahi toista tietä Kittilän kirkolle asti.


Vaihtelevia näköaloja tarjoovana jalkamatkana voin omasta kokemuk-sesta suosittaa Kittilän ja Muonion välistä postipolkua, joka kulkee aivan Aakenus- ja Levitunturien sivuitse ja josta mukavasti voipi poiketa Pal-lastunturillekin.