O. Hytönen. / HS. 1939.

Kerran Savukoskeltakin 2.


Meitä oli nyt useampia lähtijöitä. Voidakseen viipyä ylempänä Kemijoki-varressa on tavaroiden kuljetuksen vuoksi saatava vene ja kokenut sau-voja. Kun oli heinäaika, oli viimeksimainittua vaikea saada. Työvoima on vähissä ja kallista (päiväpalkka keskimäärin 50;-). Onnistumme kuitenkin saamaan vanhan kokeneen eränkävijän, Abiel Kilpelän ja nuorempia apumiehiä. Kun vene on sauvottava ylöspäin pitkin koskia eli nivoja, ei veneessä tavaroiden lisäksi voi olla kuin kaksi sauvojaa, toisten on kä-veltävä rantapolkua pitkin. Nyt, oli runsasvetinen aika ja voimakas virta, joten sauvojia täytyi tavantakaa vaihtaa. Alkumatkalla ovat jokirannat hiekkaisia ja kivikkoisia; rantasipin vihellystä kuuluu yhtenään, koskelon poikueita viillettää tulijoita pakoon veden pintaa pitkin niin että pärske käy.

Kävelen heikkoa rantapolkua myöten, jonka harvat kulkijat ovat tallan-neet; joskus sukeltaa se pajukkoon, joskus vajoaa vetiseen jänkäkais-taleeseen. Kurkistan sivulle puiden kätköön; toivotonta kituliaiden puiden ja pensaiden ryteikköä soistuneella varvikkopohjalla. Sääsket käyvät kiinni armottomasti: pikiöljy ei tunnu tepsivän, parasta on vihtoa yhtenään kahtapuolta koivunlehvillä.

Joella niva seuraa nivaa, mutka mutkaa. Kun on menty runsas peninkul-ma, tulee näkyviin pieni harmaa tölli peltotilkulla jokirannassa. Ihmis-asumus, vähäinenkin, on tällä seudulla kuin keidas erämaassa, ja mus-tan tuvan avotakassa keitetty laiha kahvi on tervetullut. Kuulumisia ky-sellään puolin ja toisin, valokuvaus on juhlatilaisuus, jota varten pukeu-dutaan parhaimpiin.

Jokitaival on vasta alussa, on kiirehdittävä eteenpäin, jotta ehtisi yöpy-mään seuraavaan torppaan, joka on kahden peninkulman päässä tääl-tä, Maisemat pysyvät samanlaisina, näköalaa on vain jokiuomaa pitkin. Metsä on tullut ehkä vankemmaksi. Kuusi on valtapuuna; niiden kapeat pilarit - kysymyksessä on terävähuippuinen pohjoinen obovata-muoto - ovat eripituisia. Huomio kiintyy siihen, että ne ovat enimmäkseen mo-nilatvaisia; sen saa aikaan n.s. tykky, lumimöhkäle, joka talvisin jääty-misellänsä pilkkoo latvan niin, että se kasvaa haaraiseksi. Tämä on La-pin metsien arvon heikentäjä, jonka vastustamiseksi kerran on keino keksittävä.

Kokeilen sauvomista. Api, joka tuntee jokaisen nivan karikot, on toisena. Suvantopaikoissa ei ole hätää, mutta kiukkuisissa koskissa saan puskea seipäillä pohjakivikkoon hartiavoimin, säästyäkseni Apin moitteilta. Kun valkoviklat huutelevat, telkkiä lentelee viuhuvin siivin yli ja pikkukuovi viheltää rantajängällä ,tulee puhe linnuista. Api muistaa hyvin rehtori E. Merikallion käynnin Martissa linnustoa tutkimassa, vaikka siitä on jo 11 vuotta.

Seurataan syvintä väylää. Suvannon mutkissa se on aivan rantaäyrään vieressä niin, että saa turpeesta työntää. Nivoissa luikertelee väylä ristiin rastiin pohjakivien lomissa. Ponnistellessamme vastavirtaan ovat toiset ehtineet jo pitkästi edelle ja odottelevat ruoanlaitto puuhissa.Vastaanotto on suopea.

Ateria, vaikka säilykeaineksistakin, antaa voimia, kahvi lisää hyväätuul-ta. Joku jaksaa jo kokeilemaan vilkunheittoa. Api muistelee kahta en-glantilaista turistia, jotka vuosikymmeniä sitten vaelsivat näitä vesiäperil-le asti ja heidän hämmästystään kun saivat lätäköstä kuivuneen nivan kivien alta tammakoita (taimenia). He olivat ainoat turistit, joiden täällä tiedetään kulkeneen, mutta sitä perusteellisemmat; kapusivat Korva-tunturille saakka. Sen laella on laatikko, johon jokainen saa toivekin-jeensä pudottaa. Kuuluu niitä sinne kertyneenkin. Ehkä Suuri Luonto siellä kuulee lähestyjäänsä.

Taas matkaan! Yön usva henkii jo uoman yllä. Joukkomme kiiruhtaa as-keleitansa polulla, joka nyt kiipeilee kalliotöyryjäkin. Kesän viimeinen käki kukahtelee laiskasti vankan mäntymetsän takaa.

On noustu Kontio-, Totuma-, Ääni-, Nuora-, Keihäs- ja ties mikä koski. Silloin näkyy ensimmäinen etappimme! Rykelmä pieniä harmaita raken-nuksia peltoläiskien välissä. Paikalle tultua erottaa vielä kojuja ja telttoja. Jotakin epätavallista tuntuu olevan, mutta hämärässä kiiruhdamme vä-syneinä tyhjään riiheen, jonka lattialle aamutunneiksi oikaisemme. Kol-me peninkulmaa painaa jaloissamme ja hartioissamme.

Salotorppa, josta tulipalo on tuhonnut parhaat rakennukset.

Api on tehnyt kala-astian. ( Abiel Kilpelä.)

Päivällä selviää meille sekasorron syy. Tuli oli muutamia päiviä sitten tu-honnut torpan parhaat rakennukset. Vanha isäntä Kakkinen veistää lau-taa vajassa, "jotta sais ees jotain kuntoon. Ei maita ruoka eikä uni", lau-sahtaa hän äänellä, joka riipaisee mieltäni. Tukkisavotta oli samanaikai-sesti majoittunut tänne, joten yösijoja oli järjestettävä tilapäisesti kenelle minnekin. Rantakeittiöstä jaettiin miehille juuri aamiaiskeittoa. Kyllä oli nyt elämää jokivarressa; uudelleen rakentamista, metsän kaatoa ja ete-länmiesten tutkimuspuuhia.

Jalankulkijoillamme oli nyt edessä 6,5 km;n oikopolku seuraavaan py-sähdyspaikkaan. Se kulki aluksi metsäistä kangasta, joka paikoin kohosi vaaramaisiksi selänteiksi. Laajalta alalta oli kulo polttanut metsän. Siellä sinirinta riksutti risukossa. Pitkällä jänkätaipaleella yksitoikkoisuutta vä-hensivät mehevät muuraimet. Seurasi sitten karuja metsämaita. Ja jäl-leen saavutettiin joki ja viimeiset, pahaiset ihmisasumukset sen varrella, Ollila ja Einola. Edellisessä, joka on vanhempi, asuu leski lastensa kans-sa. Jälkimmäisen asutustilan raivasi Kakkisen poika Eino 5 vuotta sitten joen vastakkaiselle rannalle.

Me viivähdämme viimeksimainitussa paikassa. Asuinrakennus käsittää vain pienen tuvan avotakkoineen. Penkkien ja pöydän lisäksi on siellä vain yksi kätkyt, johon neljä pikkutyttöä, Vieno, Vilma, Sylvi ja Kylli, sul-loutuvat vieraita ihmettelemään. Mitään leikkikaluja ei heillä näytä ole-van. Sanomalehden syrjään ovat lyijykynällä piirrelleet. Soisi sydämes-tään näille syrjäseuduille kiertävän lastentarhanopettajan! Sauna läm-piää rannassa. Pikku navetan kätköistä saattaa löytää yhden lehmän va-sikoineen. Isäntä muistelee geologi E. Mikkolan liikkumista näillä seu-duilla kauan sitten. Häntä oli ihrmetyttänyt, että tuo tutkija "oli kuin kan-sanmies".


Tämä joen kohta on ihastuttava.Tyyni joen suvanto polveilee jyrkkien nurmitörmien välissä. Itärannalla on kaistale rehevää pajukkoa, jonka välistä Vuohojoki kuin salaa yhtyy Kemiin. Sen latvat idässä hipovat Nuortijokeen vievän Sotajoen latvoja. Kapealla vedenjakajalla siellä vai-noretkeläiset vetivät veneensä vesistöstä toiseen; siitä viimeksimainitun Joen nimi samoin kuin sen pirtin, Sotataipaleen, jonka Ylikemi-yhtiö kau-an sitten rakennutti maakannaksen puolimaille. Nuortijoki alkaa yksinäi-seltä Nuortitunturilta valtakunnan rajalla, tekee vaarojen ja tunturien vä-lisessä syvässä kurussa laajan mutkan pohjoiseen ja laskee rajan taakse.

Humisevasta hongikosta torpan takana vie polku eteenpäin. Puhelinlinja sen varrella on merkkinä siitä, että ihmisiä on vielä edessäkin. Kuljetaan laajojen kangasmetsien kautta. Siellä metso kohulla pyrähtää kylpykuo-pastaan ja lapintiaiset kitisevät männynkäkkyröissä. Välillä katkaisee kankaan upottava jängänkieleke. Tulee eteen valkovartisten koivujen vyö. Niiden välissä solisee mutkitteleva puro. Luonto on siinä niin hymyi-levää kuin konsanaan eteläisissä lehdoissamme. Niiden moninaista aluskasvillisuutta vastaa täällä vain vaivaiskoivun yhtenäinen verho. Kai-paa myös niiden laululintuja. Puroa seuraten mennään jälleen Kemin rantaan. Mikä näky avautuukaan! Viivasuora joki soluu tyvenenä ja vielä monta kymmentä metriä leveänä suoraviivaisten koivua kasvavien nur-mikkotörmien välissä.

Mielessänl syntyy harhahuvitelma siitä, että edessäni on kaupungin kes-keinen puistokanava. Jälleen joitakin mutkia ja yksitoikkoisia rantoja, kunnes alemman Lattunakosken niskalta avautuu suorastaan lumoava maisema. Kun oikealla rannalla nousee jyrkälle harjuselänteelle, on joen takana vasemmalla Lattunavaaran jyrkkäpiirteinen kupu, kulon poltta-man metsän peittämänä. Oikea karuuden ja jylhyyden perikuva! Jossa-kin siellä huipulla on pieni puutorni, josta Rikhard Alatalo yksinäisyydes-sä tähyilee mahdollisia metsäpaloja. Sinne päättyy näkemäni puhelinlin-jakin. Edessä jyrkänteen alla tmlaaja joen sivumutka itään. Sen ja joen väliin jää suuri, matala saraikkosaari. Sitä koristavat mitä viehkeimmät pajupensaikot, joiden värit vaihtelevat syvän vihreästä valkean harmaa-seen. Tämän nähdessään tunnustaa, että luonto on suurin puutarhuri! Itse Kemin uoma on tällä kohdalla laaja ja tyven, kunnes se taustassa ryöpsähtää Ylemmäksi Lattunakoskeksi. Kaiken takana häämöttää pohjoisemma Nivatunturin mahtava selänne.

Torpan rannassa on harvinaisen vilkasta.

Tähän koskemattomaan erämaan luontoon suunniteltiin jo 30 v. sitten suuren maailman rauhatonta teollisuuselämää. Ylikemi-yhtiö oli näet ti-lannut Amerikasta kaksi tankkihöyryveturia, joiden piti kuljettaa rekijunilla 800 tukkia kerrallaan Nuortijoen vesistöstä Kemijoelle tällä kohdalla. Kaksi peninkulmaa tietä suunniteltiin raivattavaksi Tulppiosta, yhtiön ra-kennuttamasta kämpästä, tänne Lattunaan. Maailmansota keskeytti kui-tenkin yrityksen, joka muutenkin lienee ollut epäonnistunut. Veturit y.m. kojeet kuuluvat olevan vielä tänä päivänä Tulppiossa. Lienee niissä ollut erämaan asujamille kerrakseen ihmettelemistä!

Kun on sivuutettu Ylempi Lattunakoski, peittyvät näköalat jälleen metsän kätköön. Joki ahtautuu yhä kapeampaan uomaan. Nivoja on edelleen runsaasti, mutta ne ovat heikkoja. Haapanoita ja koskeloita lentelee edestakaisin veden yllä, hätäillen poikastensa puolesta. Monikymmen-päisiä porotokkia näyttäytyy rantatöyräillä. Joen keskeen jää mitä vieh-keimpiä saraa kasvavia pikku kareja pajupensaineen. Muutamia tllhiä lentää viheltäen yli, vaaleat lapinharakat hyppelevät rantakuusten latvuk-sissa. Kun ihastelen Apille komeaa jokimaisemaa, katsoo hän veitikka-maisesti minuun ja vastaa;

- Kyllä täällä viihtyy, jos on matkassa likka, jok’ ei oo liian inkku.

Olemme viettäneet muutamia päiviä erämaassa, seitsemän peninkul-man päässä lähimmästä kylästä ja kolmen peninkulman päässä lähim-mästä torpasta. Nämä helteiset heinäkuun lopun päivät ovat merkillisen yhtäläisiä sääsuhteiltaan. Aamu on jo varhaisesta tukahduttavan kuuma, taivas aivan sees, ei tuulen henkäystä. Keskipäivällä alkaa pilvenmöyk-kyjä kerääntyä taivaanrannalle, ne leviävät sen laelle. Kello 14;n tienoilla on uhkaavia ukkospilviä näkyvissä, alkaa jyrähdellä yhä voimakkaam-min. Kaiku kiirii kumeana pitkin tunturin seiniä. Kirkkaat salamat halkovat avaruutta. Yhtäkkiä syöksee vettä niin, että näkee tuskin kättänsä pitem-mälle.

Olimme kerran kokoontuneina samaan telttaan sellaisen ryöpyn aikana. Kun jylinä ja sadesuihku olivat parhaimmillaan, ja läheltä kulkenut sala-ma valaisi teltan, näin Apinkin muodon pelosta vavahtelevan. Paljon matkanneet seuralaiseni eivät muistaneet kokeneensa sen veroista kuin ehkä joskus Alpeilla. Ensimmäinen ryöpsähdys meni nopeasti ohi. Tai-vas selkeni jälleen, ja me ryhdyimme hyvässä uskossa kuivaamaan it-seämme ja tavaroitamme, sillä kaikki oli aivan likomärkää. Tuskin oli tun-tia ollut paisteista, kun nopeassa tahdissa lähestyi samanveroinen uk-koskuuro, ja kaikki kuivaustoimenpiteet oli aloitettava alusta kastuak-semme vielä kolmannen kerran perinpohjin. Tämä toistui miltei kellon tarkkuudella noina päivinä. Kuurojen jälkeen pimenevä yö oli kolean kostea. Yökosteus olikin ainoa tosi kiusa, jonka seuraukset pahan köhän muodossa tunsin vielä useamman viikon aikana etelään palattuani.

Täkäläinen luonto tarjosi elämyksiä kolmelta taholta: joelta, jängältä ja tunturilta.Kalastustarkoituksessa sauvoimmee räänä iltana onkinemme joitakin kilometrejä ylöspäin ja viilletimme myötävirrassa rullaonkiamme hoidellen takaisin. Heti heitettyäni vilkkuniveteen tarttui siihen puolikiloi-nen taimen eli tammakko; niinkuin sitä täällä nimitetään. Se oli suurka-lastukseni alku ja ajattelin, että näinhän se käykin, mutta toisen kalan saamisessa olikin jo paljon vaivaa. Saaliimme oli loppujen lopuksi ko-mea:10-12 suurta kalaa, taimenia, karreja ja siikoja. Oli jo hämärä kun retkemme päättyi. Pitkäpyrstöinen hiiripöllö leijaili aavemaisesti veneem-me yli. ja kaksi kuukkelia rähisi toisilleen ryteikössä. Leiritulen ääressä valmistettiin yhteisvoimin uhkea kalakeitto, jonka maukkautta näin jäljes-täpäin voin vain vesi kielellä muistella. Api teki tuohesta kädenkääntees-sä kala-astian, johon loput kaloista suolattiin vastaisen varalle.

Sota joki ja Nuortijoki lähellä valtakunnan rajaa virtaavat paikoin syvissä kuruissa.

Samperin savotta Sotajoki-Tulppio veturitie jäännös Jänesojan pump-puaseman ja Tulppion välissä ve-turitien linjauksella kulkee myös yleinen retkeilyreitti. Kuva: P. Häkä-lä. / Lusto - Suomen Metsämuseo

"Samperin veturi" 1950-luvulla. Ku-va Lusto - Suomen Metsämuseo.

Pyhelinlinja jäännös Nivatunturin laella v. 2011. Kuva: S. Tolonen. / Lusto - Suomen Metsämuseo

Pitäjän kalavesiä ei pidetä erikoisen hyvinä. Arajärvi Kemin länsipuolella ja Nuoriin vesistö mainitaan parhaina. Eräs vuositilasto (1927) ilmoittaa saaliin 800:ksi kiloksi, josta 75 kg lohta sekä 125 kg siikoja ja harreja. Mielestäni kokemukseni Kemin latvoilla viittaavat siihen, etteivät tämän pitäjänkolkan kalarikkaudet ole tarkoin tunnetut.


Peninkulmaisena levittäytyy joen ja tunturin välissä jänkä. Kokonaisuu-tena se on lohduttoman yksitoikkoinen kellertävä lakeus harvoine kitu-liaine puineen ja pensaineen. Tähän aikaan tarjoaa se kuitenkin yksityis-kohdissaan virkistystä. Kun kääntää katseensa alas mättäisiin, on vas-tassa kypsien lakkojen eli hillojen kirkkaankeltainen runsaus. Marjoja näyttää olevan loppumattomat määrät. Nautittuaan yltäkyllin näitä raik-kaita luonnonherkkuja pahoittelee, että sellaiset paljoudet täällä mätäne-vät hukkaan. Eiköhän tänne loppukesiksi voitaisi koota seudun lapsia marjankeruuleireihln, jotta nänä arvokkaat marjat saataisiin talteen?

Astelen upottavassa mättäikössä yhä lähemmäs jängän puutonta kes-kustaa. Varvikossa piileskellyt riekkopoikue pyrähtää pakoon. Urpiaisia lentelee kitisten yli. Siinä ovat ainoat elon merkit koko laajalla tasanteella lukuunottamatta tietenkin sääskien alinomaista surinaa korvissa. Eipä sentään! Tuossa on suuren otuksen ulostuksia möyrittyjen mättäiden vaiheilla. Siinä on karhu käynyt, arvatakseni jo alkukesällä. Niin etäiseksi jäi minun kosketukseni Savukosken karhujen kanssa!

Jängän keskellä on laajoja upottavia rimpiä, joiden välisiä kapeita jäntei-tä seuraten hädin tuskin selviydyn vastakkaisen laidan kestävämmälle pohjalle. Olen kokenut jängän harvat elämykset, ja sen yksitoikkoisuus painaa jo mieltäni ja saa kiirehtimään askeleitani sieltä pois.

Nousu Nivatunturiile on matkan kohokohta. Tarvotaan leiriltä Jängän si-vua tunturialusmetsään. Tunturinrinne häviää kokonaan näkyvistä, ja kestää kotvan aikaa, ennenkuin huomaa olevansa menossa ylöspäin. Kuusimetsä on niin mahtavaa, että suorastaan hämmästyttää. Ei uskoisi sellaisia aarniolta täällä pohjanperillä enää löytyvänkään. Kolme korppia kiertelee latvojen yläpuolella. Sammaloitunut ja luhistunut, matala tukki-kämppä osoittaa, että jo kauan sitten on käyty käsiksi täkäläisiin puuva-roihin; mutta kelvollista tukkimetsää tuntuu edelleen olevan runsaasti. Jo jyrkkenee maasto, puut harvenevat ja käyvät pienemmiksi.

Saavutaan jo alempien latvojen korkeudelle; suuria kiviä ja kallionkielek-keitä ilmaantuu. Yhä enemmän ponnistusta vaatii nousu. Kuuset loppu-vat, vain koivuja on enää ja nekin mataloituvat yhä. Kiirehditään aske-leita; halu saavuttaa laki lisääntyy. Suuria irtokivirakkoja avautuu, ja niin ollaankin yhtäkkiä tunturin selällä, yli 400 m:n korkeudessa. Silmä tavoit-telee kiihkeästi näköaloja, mutta sadeusva peittää ne tällä kertaa puoli-naiseen. salaperäiseen verhoonsa. Joskus repeää usvaan laajempi auk-ko, jonka kautta aurinko valaisee syvyyksiä. Näky on kiehtova. Katselen etelään; Tuossa tunturin juurella on jängän keltainen läiskä, kuin olisi sil-tä kohdalta kulunut pois metsäsametin vihreä nukka. Kurjen fanfaari kantautuu sieltä villinä tänne ylös. Taaempana kohoaa Lattunavaara kuin alassuin käännetty pata. Siitä itään häämöttävät Sotatunturin ja Kuttusvaaran kohoumat. Koko pitkästä Kemin väylästä on näkyvissä vain jokin kiiltelevä läiskä siellä täällä sen aukeimmisaa mutkissa.

Käännyn ympäri tavoittelemaan toisia näköaloja. Suoraviivaisten liuske-möhkäleiden rykelmät laen keskustassa ovat kuin muinaisajan pyramii-dirakennusten työmaata. Tunturikoivujen säännölliset ryhmät muistut-tavat omenapuu-istutuksia

Maisemakuvia Lattunassa. Taustalla on Sotatunturi. Kuva: Teuvo Kumpare. / Lusto - Suomen Metsämuseo