O. Hytönen. / HS. 1939.

Kerran Savukoskestakin 1.


Rovaniemen keskuksessa on vilinää. Osuuskaupan edessä seisoo ”se-kajuna”, ihmisten ja tavaran kesken kristillisesti jaettu linja-auto. Sen ot-sassa lukee: Savukoski. Näyttää olevan lähtötouhu: monenmoista pak-kausta, nippua ja nassakkaa sovitellaan vaunun takaosaan, tutkistel-laan, joko kaikki lähtijöiksi ilmoittautuneet ovat pujahtaneet etuosan penkkeihin. Huomaa ettei ole tarkoitus jäädä lähimutkien taakse! Etelän matkamies, jolle Lappi tietää vapautusta, kiehtovia kokemuksia, ei voi siinä syrjäisenä katsella: hän hypähtää toisten viereen. Oven vingahdus, kone korahtaa, ja niin ollaan menossa kohti uusia elämyksiä.

Matka käy aluksi koillista kohti. Pari peninkulmaa pysytellään tutulla Pet-samon tiellä, kunnes Vikajärven rannassa erotaan, suunta muuttuu itäi-semmäksi,

Linja-autossa ei tarvitse täällä tuppisuuna istua. Jos osoittaa mielenkiin-toa seutuihin, joissa matkataan, saa pian koko vaunukunnan yhteiseen pohdintaan. Siinä käydään läpi maanviljelys, karjan- ja poronhoito, met-sästys ja kalastus. Matkalaisen tarvitsee vain silmätä ikkunasta vilahtele-via Sisä-Lapin kituliaita metsä- ja jänkämaisemia saadakseen aihetta ky-syä kuinka täällä toimeentulo saadaan. Tarkkaan tunnutaan luonnon niu-kat antimet käytettävän, sieniä ja jäkällä myöten.

Kun on ajettu peninkulmakaupalla suoraan itään, tullaan suurten vesien ääreen. Käydään Kemijärven kauppalassa, joka sijaitsee saarella, luon-nonkauniilla paikalla. Mitä erityylisimmät rakennukset on sullottu sikin sokin ahtaalle alalle, joten vaikutelma on ahdistava. Tullen mennen aje-taan Kemijärven aseman ohi. Tänne saakka olisi siis päässyt rautateit-sekin, mutta edemmäksi mentäessä junamatka aiheuttaa yöpymisen. Kiskojen päät aseman takana viittaavat pohjoiseen: siitä sopii jatkaa kohti Sodankylää.

Tie kääntyy pohjoiseen, vesistöt katoavat näkyvistä. Keskustelu viriää jälleen matkan päätepitäjän Savukosken asioista. Tulevat puheeksi kar-hunkaadot. Vieressäni sattuukin istumaan mies, Lennart Leukku, jolle ne asiat ovat tuttuja. Itse hän väittää olevansa pikki.tekijä, mutta tuntee sitä paremmin toisten ansiot. Kuuluisin on Albert Ikäheimo. Värriönjoella; vasta 35-vuotias mies, mutta on pamauttanut 11 karhua kolmessa vuo-dessa, niistä 7 vajaassa vuodessa. Kolme kamua on saatu raudoista; isä Ikäheimon kerrotaan kolhineen yhden pelkällä nuijalla. Albert-poika on myös nopsa oravissa: paukautti kerran viikossa 57 huppuhäntää. Oikea erämies on myös Rikhard Alatalo. Lattunavaaran palovartija. Yli 30 karhua on hänen tilillänsä, sitäpaitsi lukuisia susia ja ahmoja. Kolme karhua ja kaksi ahmaa sekä paljon muuta riistaa oli viime kevään (1938) saalis. Sitäpaitsi ennättää tämä mies onkia tuhansia kiloja kalaa vuosit-tain ja toimii poronhoitajanakin. Ketunpyytäjänä tunnettu on Vilho Kilpe-lä, jonka linja-autossa juuri olemme.14-18 repolaista talvea kohti joutuu hänen rautoihinsa: lisäksi pyytää hän lintuja, oravaa.

Martinkylää Kemijoen rantatöyryllä.

Käydään vielä läpi muukin riista m.m. koko lintujen rynmä. Arvailen ker-tojaani alkuperäiseksi paikkakuntalaiseksi, mutta mitä vielä: Valkealasta on kotoisin, palveli vielä keväällä täkäläisessä rajavartiostossa mutta on nyt itsenäinen yrittäjä. Hänen nykyinen nimensä Leukku on tämän seu-dun sanavarastosta ja merkitsee: iso puukko. Lapin rajavartioston kaut-ta on moni muukin etelänmies tänne pysyväisesti kulkeutunu.

Ohimennen olin puheen lomassa ehtinyt huomata Pyhätunturin, Keski-Lapin korkeimman laen häämöittävän vasemmalla. Tie putkahtaa au-keille, tasaisille maille ja hipoo jälleen Kemijoen rantaa oikealla.Yks’ kaks ollaan Peikosenniemen kirkonkylässä, joka on täydellinen vasta-kohta Kemijärvelle, rakennukset ovat tasangolla niin laajalla ja harvassa, että niiden välillä ehtii tulla ikävä. Huomion vetää siro, puinen ristikirkko, keltaiseksi maalattu, valkoisin vuorauksin, suorakaidetorni pääportaikon kohdalla. Siihen on savukoskelaistenkin turvauduttava, kun omaa ei ole.

Kun asianmukaiset pysähdyskahvit on juotu, jatketaan. Juuri kun on päästy uudelleen vauhtiin, katkeaa tie jokirantaan. Ollaan Kitisen lossil-la, kohdassa, missä Kitinen yhtyy Kemijokeen. Silmäni ei kuitenkaan tahdo myöntää, että edellinen on lisäjoki; avarampana ja suorajuoksui-sesti jatkoonsa liittyen se tuntuu pääjoen latvalta, ahtaampi, sivusta työntyvä Kemin latva eli Kemihaara sensijaan sivujoelta. Lieneekö tullu nimenantajalle erehdys? Verrytelläksensä sopii lautturin avuksi kiskoa visaisella vetopuulla teräsköydestä, yhden puunuurre kuuluu pysyvän kunnossa 1-2 kuukautta. Pian loppunee tämä käsikonsti, saadaan ko-neet, ehkäpä suorastaan silta.

Ajetaan tästedes suuraan koillista kohti. Tie sivuaa silloin tällöin kaakkoi-sella suunnalla mutkittelevaa Kemijokea. Sivuutetaan Pelkosenniemen ja Savukosken rajapylväs. Keskustelu kiertyy yhä kiinteämmin viimeksi-mainitun pitäjän asioihin. Kuulen ”Sau-Herran” merkillisestä naulojen ostomatkasta parikymmentä vuotta sitten. Hänen piti käydä Rovanie-mellä, mutta jatkotkin - vaellushaluinen kun oli - samantien Roomaan. Siihen aikaan puuttui vielä Pelkosenniemen ja Kemijärven välinen tie-osa, taival tehtiin laivalla Kemijokea alas.

Jo siintävät Niva- ja Vasatunturien huiput tiestä vasemmalla. Ei ole enää pitkästi perille! Tie tekee jokea seuraten äkkimutkan kaakkoon. Pari kol-me kilometriä vielä, niin talorivit reunustavat tietä, ja auto puikahtaa ma-jatalon pihalle, jonne jää. Kello näyttää 15.30, n.180 km:n taival on kat-kennut 6 tunnissa.

Kymmenkunta taloa ulkorakennuksineen on näkyvissä, siroja ja sään-nöllisessä järjestyksessä. Koska tämä on pitäjän keskus, kaipaa kirkkoa, mutta sitä ei näy. Savukoski erotettiin Sodankylästä eri kunnaksi vasta v. 1916. Koska koko laajan (70x120 km) pitäjän väkiluku on vain vähän yli 1.000 ei omaa kirkkoa ole katsottu tarpeelliseksi, rukoushuone on suun-niteltu rakennettavaksi. Kuntalaiset tekevät kirkkomatkansa, samoin kuin lääkäri- ja apteekkikäyntinsä, Peikosenniemelle. Mitään kruunun ja kun-nan virkataloja ei ole, kansakoulu on ainoa julkisluonteinen rakennus.

Gullstenin perhe kotipihallaan Savukoskella 1930-luvulla. (Jaakko Heikki 23.4.1892-2.11.1972 ja Kreeta Liina os. Tennivaara 16.9.1896-29.10. 1980.)

Kylälle antaa eloa Kemijoki, jonka rannalla useimmat sen talot ovat. Jyrkkä, nurminen, paikoin hiekkaseinämiksi sortunut penger viettää uo-malle, jossa leveä vesijuova poreilee, törmäpääskyjen lennellessä myk-kinä yllä. Siinä on loiva niva. Savukoski, josta kylä ja sitä kautta koko pi-täjäkin ovat saaneet nimensä. Kemijoen tällä seudulla tekemä mutka on noin peninkulman syvyinen; sen kärkeen kylästä joitakin kilometrejä kaakkoon laskee suorajuoksuinen Temiöjoki joka alkaa Tenniöjärvestä Sallan puolella. Tämän lähes Kemin veroisen jokihaaran varrella on kak-si Savukosken viidestä kylästä; Kousku ja Nousu. Maantie on tekeillä joen itärantaa pitkin Savukosken kylästä Sallan kirkonkylään; jo kauan on postinkuljetusta harjoitettu Tenniöjokea myöten.

Miltä mahtaa näyttää kylän ympäristössä? Lähden kierrokselle Joudun heti villiin erämaanluontoon. Saa rämpiä suomaita, joista käkkyrämännyt kohoavat harvoina saarekkeina. Tuoksuva suopursu ja vaivaiskoivut peittävät mättäät, joista teerenpoika pyrähtää lentoon. Joen sivuojien varrella on laajoja pajukoita ja korpimaisia metsäryteiköitä. joiden yllä haukat huutelevat. Maantien varrella on oikeaa metsääkin. Kas tuossa onkin taulu, joka puhuu metsien puolesta; valtion metsäkoeala n:o 26. Ei siis aivan villiä kaikki! Mutta, mikä tuolla välkkyy syvemmällä? Astelen lähemmäs: salolampi uhoaa siellä "rauhaani". Kuikkapari prameilee sen kuvastimessa, sotkia on oikein parvi. Ihmisestä muistuttaa etäisesti vain pieni luhtaniityn pälvilatoineen poukamassa. Kun kalasääski on vielä il-mestynyt lammen ylle ruuan etsintään, on erämaan tunnelma valmis.


Yksinäisyys on jo alkanut ahdistaa, kun auringon aletessa astelen takai-sin majataloon. Eipä silloin mikään mieluisampaa kuin antautua keskus-teluun emännän kanssa, joka päivän askareiden jälkeen on istahtanut portaille, silitellen pikkutyttönsä hiuksia. Kysyessäni isäntää osun suo-raan paikkakunnan elinhermoon. Miehensä oli nimittäin yllämainittu ”Sau-Herra” jonka tuoni odottamatta tempasi uimaretkellä v.1929. Suvun merkitys alkoi jo edellisen polven kohdalla. Isä Gabriel Savukoski eli ”San Kaapriel”, niinkuin kansan lempinimitys kuului, oli 1830-luvulla vielä vain köyhä ruotilaispoika, mutta hänen päässään liikkui tavallista terä-vämpi äly. Hän tunsi ennenkaikkea kaupan salaisuudet. Kun nälkävuo-det kovasti koettelivat näitä syrjäisiä seutuja, keksi hän avata Vienan ja Ruijan kaupan tännepäin, helpottamaan hätää. Taitava kauppamies vaurastui nopeasti, perusti tilan tähän Savukosken rannalle ja ryhtyi myös maanviljelijäksi ja poronhoitajaksi. Lopulta hän oli koko Lapin varakkain mies, paikkakuntansa tuki ja turva Poika, Kaaleb Savukoski oli perinyt isänsä virkeän älyn ja lahjakkuuden. Hän luki ylioppilaaksi ja jat-koi kiitettävällä tavalla isänsä toimintaa kotiseutunsa hyväksi, ollen m.m. kunnan itsenäistämisen ja maantiehankkeen toteuttajia.

Luonto on suurin puutarhuri! Suvantosaari Kemin latvalta. Taustassa pohjoisemman Nivatunturin laki.

Räystäspääskyjen liverrys kuistin pesärivissä on tauonnut. Emäntä vie pienokaisensa nukkumaan. Teen vielä kierroksen kartanolla, jonka eräässä rakennuksessa sijaitsee Kemijärven osuuskaupan haaraliike, ja ajattelen kunnioituksella miestä, joka noin 80 vuotta sitten täältäkäsin ominpäin tavoitteli valtameren kauppasatamia.

Mutta eteenpäin elävän mieli! Oppiaksensa tuntemaan Savukosken elä-mää ei riitä, että pistäytyy sen keskuksessa. On seurattava jotakutasen kolmesta valtasuonesta. Ne ovat: lyhyt kaari Luirojokea lännessä, Ten-niöjoen pohjoispää etelässä ja koko pitkä Kemin latva keskuksessa. Mi-nä valitsin viimeksimainitun, valtasuonen.

Ylemmäksi Kemijokivarteen, esimerkiksi Martinkylään, on menty oikaise-malla polkua joen suurmutkan kannaksen poikki ja jatkamalla postimoot-torilla jokea myöten. Nyt on maantie valmistumassa joen itäsivulla. Ke-sällä 1938 oli siitä 13 km puolivalmiina; 600,000 mk oli työhön käytetty, ja miljoonan oli valtio jo myöntänyt jatkoa varten Marttiin.

Tietyömaan auton lavalla keikkuen kävi matkani tien päähän. Uimarin torpan kohdalle. Moottoria odotellessani tein tuttavuutta torpan väen kanssa. Kaksitoista vuotta sitten oli rovaniemeläinen Kuhlsten asettunut uudisviljelijäksi metsäiselle rannalle, josta hänelle oli lohkaistu 25 ha. Pellot on raivattu, joki tuottaa riittävästi kalaa ja lähimetsistä tavoittaa helposti jäniksen tai metsälinnun. Vaikea pulma on lasten koulunkäynti kylässä asuen, koska kunta ei voi riittävästi avustaa: kunnan noin 700,000; vuosituloista menee nykyjään yl i200,000: koulumenoihin (1927).

Koska sen päivän moottori oli jo mennyt, päätin heti jatkaa jalan polkua myöten, joka joen oikealla puolella vie suoraan Marttiin. Matkaan liittyi kululla oleva pitäjäläinen.Tienoo oli pääasiassa harvakasvuista kangas-metsää, jossa ensimmäiset porot puikahlivat näkyviin. Mikä tuo on? ky-syn nähdessäni aidanpätkää muistuttavan laitoksen keskellä metsää. Siihen kiinnitetään emoporot vasoittamisen aikana, vastasi seuralaiseni, joka osoittautui olevan poromies.


Hän kertoi enemmänkin vasoittamisesta, syntyneiden vasojen merkit-semisestä, jota tuntui olevan poromiehen tärkein toimi. Se suoritetaan kevättalvella sopivalla paikalla ruokamailla. Laumat ajetaan samaan laa-jaan aitaukseen ja emot. joilla on merkitsemättömiä vasoja ne seuraavat emoa vuoden vanhoiksi kiinnitetään tuollaisiin kiinnityspuihin. Nuoret pysyvät niiden ympärillä, ja saavat omistajan merkin korvaansa. Kuulin vielä, että pitäjän pääosa kuuluu Kemikylän paliskuntaan, jossa v. 1912 oli noin 12.000 poroa. Maailmansodan aikana joutuivat eläimet venäläis-ten mielivallan alaisiksi, ja vähenivät kovin. Nykyjään pitäjän poroluku on yli 4.000. Suurinomistaja palkisessa on Aleksi Hihnavaara Sodankylän Sompiolla. Hänellä on yli 300 poroa. Jäkäläkankaalle on aikojen kulues-sa kaatunut ristiin rastiin lukematon joukko puita; niitä näkee yhtaikaa kymmenittäin. Runko lepää maassa, oksantyngät ja juurihaarat törröt-tävät mikä minnekin. Kun kuori aikaa myöten on tyyten hävinnyt, hohta-vat kelot hopeanharmaina. Nyt vallitsi loppukesän keskiyön hämärä, ja saatoin todeta näiden runkojen pimeän-aikaan olevan valolähteinä. Jän-käpurojen varsilla oli paikkapaikoin niin komeita luhtaniittyjä, etten muis-ta muualla sellaisia nähneeni.

Viimein tuli eteeni painanne, jonka peitti tiheä usva. Siinä oli Värriönjoki, juuri ennen yhtymistänsä Kemiin. Soudettiin yli. Korkea nurmikkotöyry oli vastassa ja sen laella kylä. Kauniita, tilavia rakennuksia säännöllisiksi kartanoiksi ryhmittyneinä, ympärillä avarat vainiot. Oikein mieli kirkastuu, kun sellaisten erämaataipaleiden jälkeen tapaa yllättäen näin hymyile-vän kylän. Myöhemmin saan kuulla, että se itse asiassa onkin pitäjän suurin kylä, jossa on useampia kymmeniä taloja. Aamuyön tunneiksi saan leposijan Heikkilän talossa, joka on kylän suurin ja pitäjän paras maanviljelystila.

Herään aamulla puhelinkeskuksen kilinään ja kytkentään. Se on pohjoi-sin keskus tällä suunnalla. Nyt saatan lähemmin tutustua kylään. Sen paikka on todella viehättävä korkealla niemekkeellä Kemi- ja Värriöjoen yhtymäkohdassa. Keminsuvannossa on pieni matala saari, jonka runsas heinä on juuri katkaistu. Vastakkaiselta rannalta näkyy rajavartioston punaisia rakennuksia. Siltä kohdalta johdetaan uusi maantiesillan kautta tänne. Kylän pohjoislaidassa teen ostoksia osuuskaupassa. Lähi vainiol-la huomaan yllätyksekseni rukiin lainehtivan; saan kuulla, että tämä on pohjoisin paikka, jossa tätä viljalajia säännöllisesti viljellään. Nyt ymmär-rän, että tällä paikkakunnalla on täysi oikeus saada maantieyhteys ete-lään. Mielessäni herää kuvitelma siitä, mikä elvyttävä vaikutus syrjäiselle Savukosken pitäjälle ja koko koilliselle Lapille tulee olemaan, kun tie täältä vedetään Petsamon tiehen saakka Sodankylän Vuotsossa. Nyt se on sieltäkäsin valmis Lokkaan, josta on enää vajaat 50 km linnuntietä Marttiin. Silloin on Petsamon satama verrattoman paljon lähempänä näitä seutuja kuin nyt, ja uusi laaja mutka turistitiessä, joka varmasti houkuttelee ihmisiä uusia seutuja kokemaa. Eikä suinkaan suotta.