Ilmari Laukkanen. / Suomen maamittariyhdistyksen aikakauskirja 1917 - 1918.

Kertomus viimekesäisestä kolmiomittauksesta Lapissa.


Kun Maanmittauksen Ylihallitus kolmisenkymmentä vuotta takaperin ryhtyi uudistamaan Suomen yleiskarttaa, huomattiin välttämättömäksi ryhtyä suoranaisiin mittauksiin eräiden yleiskartan lehtien alueilla Lapis-sa. Työtä on tehty graafista mittaustapaa käyttämällä lehtien A4, A3 ja A2 alueella, siis Utsjoen, Inarin ja Enontekiön pitäjissä ja on viimemai-nitussa pitäjässä luoteiskolkka vielä kartoittamatta.

Aluksi perustui kartoittaminen taulun ja kipregelin avulla tehtyyn graafi-seen kolmioimiseen, mutta kun huomattiin, ettei täten saatu kiinnepiste-verkko ollut tarpeeksi tarkka, ryhdyttiin tekemään II luokan kolmiomit-tausta teodoliitilla. Kolmioverkon lähtöpisteinä käytettiin Inarin ja Utsjoen pitäjissä norjalaisten kolmiopisteitä ja Enontekiön pitässä osaksi venä-läis- skandinaavialaisen astemittauksen kolmiopisteitä.

Kolmiomittaustyötä teki vuosina 1903-04 insinööri Onni Ollila Utsjoen ja Inarin pitäjissä*) ja vuonna 1913 fil. maisteri K. H. Mannermaa Enonte-kiön pitässä. Viimemainitun työtä jatkamaan kartoittamattomalla osalla Enontekiön pitäjää määrättiin allekirjoittanut 21. maaliskuuta viime vuonna.

*) Katso M. Y. aikakauskirjaa N:o 5, siv. 132 v:lta 1903.


Kun kevät oli täten kulunut jo verrattain pitkälle, oli kiireellinen tehtäväni aluksi ryhtyä tiedustelemaan retkeä varten ruokatavaroita, opasta ja apurimiehiä. Ennen paikkakunnalla työskennelleiden maanmittarien ke-hoituksesta käännyin ruokatavaroiden etupäässä leivän ja voin hankki-miseksi aluksi erään Enontekiön poliisikonstaapelin puoleen, pyytäen häntä hetimiten ilmoittamaan, oliko hän tilaisuudessa hankkimaan vii-delle miehelle tarvittavan muonan kahden kuukauden ajaksi. Opasta pyysin hankkimaan erään ruotsalaisen talokkaan. Apurityömiehiä ynnä venheen pyysin hankkimaan erään työmiehen, joka useampana kesänä oli kartoitustyössä ollut mukana.

Vastaukset kirjeisiini saapuivat noin kuukauden kuluttua ja ilmoitti yllä-mainittu poliisikonstaapeli voivansa varata tarvittavan määrän voita ynnä leipää ja jauhoja Palojoensuuhun, josta matka venheellä oli alkava Kön-kämäenoa ylös. Apurityömiehiä ja venhe ilmoitettiin myös määräpäivänä olevan valmiina Enontekiön kirkolla. Opasta ei sensijaan ollut läheltä työpaikkaa saatavissa ainakaan sillä palkalla, jonka voin luvata, nim. näissä töissä ennen maksetulla 5 markan päiväpalkalla, vaan vaadittiin 5 kruunun, eli rahan kurssin mukaan 10 markan päiväpalkkaa, joka Ruotsissa oli käypänä palkkana.


Mainitsematta on jäänyt, että koko työalueella ei ollut yhtään taloa eikä kummassakaan työalueen lähellä olevassa Suomen talossa, litossa ja
Hirvasvuopiossa, ollut oppaaksi sopivaa henkilöä. Vaikka aika alkoi olla jo aivan vähissä, kirjoitin Enontekiön piirin nimismiehelle Ilmari Itkoselle, pyytäen häntä, jos mahdollista hankkimaan minulle oppaan. Samalla pyysin hra nimismiestä pitämään huolta, että ruokavarani ja apulaiseni
olisivat määräpäivänä lähtöön valmiina, sekä sopimaan apurien kanssa päiväpalkasta

Iitto: Isäntänä Iitossa oli vanh. konstaapeli Juho Alfred Välitalo (s.1.3. 1873.) Vaimo Hilda Vilhelmiina Lidström (s. 25.2.1871 Ala-Kainuussa.) Kuva Väinö Tanner, 1906, GTK.

Hirvasvuopiossa v. 1906: Koukku-Lassi eli Lassi Hirvasvuopio lapsineen mökkinsä pihalla. Kuva Väinö Tanner. / GTK.

Myöhemmin, jo matkalla Lappiin ollessani sain nimismies Itkoselta kir-jeen, jossa hän ilmoitti, ettei hän opasta voinut näin lyhyessä ajassa hankkia, eikä luullut oppaaksi soveltuvan kenenkään suomalaisen, vaan jonkun paimentolaislappalaisen, joita olisi luultavasti työpaikoilta saata-vissa. Samalla ilmoitti hän, ettei voita voinutkaan saada koko Enonte- kiön pitäjästä, eikä sitä oltu muualtakaan hommattu, mutta että mahdol-lisesti voisi margarinia saada Karesuonnosta menomatkalle. Sensijaan oli leipää ja jauhoja varattu nimismiehen toimesta Karesuantoon. Kaiken varalta päätin voita viedä mukanani Oulusta omiksi tarpeikseni muiden ruokatavaroiden ohella.

Muista varustuksista matkaa varten mainittakoon konekalujen tarkasta-minen, valitseminen ja osaksi postitse lähettäminen........


.........Matkani alkoi kesäkuun 10. p:n illalla rautateitse Kajaaniin ja sieltä Paltamoon, josta tarpeelliset matkavarustukset kenkiin, vaatteisin, y. m. nähden saatuani kuntoon, jatkoin matkaa höyrylaivalla Oulujärven yli Vaalaan ja sieltä Matkailijayhdistyksen koskiveneillä ja moottoriveneillä Muhokselle, mistä oululainen "paketti" vei läänin pääkaupunkiin. Täällä täydensin matkavarustuksiani ostamalla m. m. kaikenlaisia ruokatava-roita, kuten suurimoita, voita, sokeria, teetä, kakaota, j. n. e., sillä muual-ta niiden saaminen ei enää ollut varmaa. Lääninhallituksessa kävin to-teamassa, että olin tarpeellisilla passeilla varustettu minulla oli paitsi ko-tipitäjäni nimismiehen passia, luettelo mukanani olevista konekaluista ynnä työmääräys, Matkaa jatkoin nyt rautateitse Tornioon ja samana il-tana kestikievarikyydillä Tomiojokilaaksoa ylös.

Tornioon saakka oli matkustaminen ollut helppoa ja virkistävää pitkän talven perästä. Oli kuin panoraamassa ollut nähtävä kesän tulo etelä- ja keski-Suomessa, Vaunun ikkunasta, laivasta ja koskivenheestä oli saa-nut mukavasti katsella kukkivia tuomia, lehteen puhjenneita koivikoita, viheriöitseviä nurmikoita ja oraalle nousseita peltoja. Mutta nyt hieman pelotti lähteä tuolle entisiin matkoihin nähden tavattoman pitkälle taipa-leelle hevoskyydillä. Olihan edessä 360 km. maantietä ja 22 kertaa oli n. 75 kg:n painoinen tavarain paljous ajopeleistä toisiin muutettava. Apu-reille ilmoitettu saapumispäivä oli sitäpaitsi niin lähellä, että oli pakko matkustaa yötä päivää ajoissa perille ehtiäkseen.

Koko neljän vuorokauden aikana, jonka matka kesti, olin sängyssä vain 7-8 tuntia, nekin vain hevosta odottaessani. Mutta sitä paremmin uni maistuikin rattailla varsinkin loppumatkasta, niin ettei minulla muutamista pitkistä taipaleista ole juuri mitään muistoa. Matka sujui yleensä sangen hyvin. Tosin tiet useissa paikoin olivat sangen kurjassa kunnossa tavat-toman suuren satunnaisen liikkeen vuoksi vastaanikin lienee tullut lä-hemmä tuhat kuormahevosta ja samoin olivat muutamien majatalojen hevoset sangen huonoja liiasta ajosta, mutta sitävastoin olivat ihmiset majataloissakin ystävällisiä ja koettivat parhaansa mukaan auttaa eteen-päin silloinkin kun määrätyt kyydit jo oli viety.

En malta tässä olla mainitsematta sitä suurta eroa minkä tässä suhtees-sa olen huomannut sekä Kemijokilaaksossa että muutamissa paikoin Savoa, missä majatalon ensimäisenä tehtävänä on näyttänyt olevan kuten eräs pastori sanoi saada matkustavainen suuttumaan ja toisena ryhtyä hevosta pariksi tunniksi syöttämään tai vaatia kohtuuttomia kyy-tipalkkoja. Torniojokilaaksossa on selvästi huomattavissa laestadiolai-suuden vaikutus ihmisten tapoihin ja käytökseen.

Matkustajat odottavat laivaa laivalaiturilla, mahdollisesti Vaalassa v. 1905. Kuva: Renfors, Herman. / Museovirasto.

Matkalla Vaalasta Muhokselle v. 1918. Kuva: Bernhard Åström. / Museovirasto.

SS SALO v. 1905-1906. - Oulujärven laiva Oy:n ss Salo valmistui Oulujärvelle 1899. Alus rakennettiin Oulun konepajalla ja koottiin Lamminsalmen telakalla. Salo kulki Oulujärvellä yli 30 vuotta. Lopulta alus muutettiin proomuksi. Kuva: Renfors Herman. / Museovirasto.

Tulviva Tornionjoki Turtolan Juoksengissa 6.6.1906. Kuva: Kuva: Pentti Eskola. GTK.

Ensikertalainen aivan hämmästyy nähdessään Torniojokilaakson kehit-tyneen ja laajan viljelyksen ja verrattain suuren varallisuuden, verrates-saan oloja esim. Kemijokilaakson oloihin, tai vielä paljon eteläisempiin. Ylitorniolle saakka kulkee maantie melkein keskeytymättömien, hyvin-hoidettujen peltojen läpi ja vielä paljon pohjoisemmassa näkee uljaita maanviljelyskyliä, kuten esim. Pellon kylä. Muoniossakin -30 pk. Tornios-ta pohjoiseen kasvatetaan vielä perunoita ja hyvinä vuosina ohraakin omiksi tarpeiksi ja Hetassa, Enontekiön kirkonkylässä oli vielä perunan rinnalla ohran- ja kauran kylvöä, vaikka täällä kuului halla tulevan sään-nöllisemmin kuin sato.

Luonto muuttui yhä juhlallisemmaksi Lapiksi kuta pohjoisemmaksi tultiin. Jokilaakson viljelysvyöhykettä reunustava vaarajono molemmin puolin jokea kohosi kohoamistaan ja siitä alkoivat eroittautua toinen toistaan mahtavammat yksityiskukkulat. Vähän ennen Ylitornion kirkkoa kohoaa maantie jokilaakson tasaisesta pohjasta Kierivaaralle, josta jo näkyy sangen komeana Pohjois- Perä- Pohjolan maisema tuntureineen, joista huomattavin on ranskalainen ja venäläis-skandinavialaisen astemittauk-sen kolmiopisteenä tunnettu Huitaperi Suomen puolella.

Ylitornion kirkon kohdalla on Ruotsin puolella omituisen muotoinen Lup-piovaara, jossa rauhan aikana molempien maiden nuoriso on viettänyt monisata-jopa tuhatlukuisena juhannusyötä iloittuaan edellisen yön muutamaapenikulmaa pohjoisempana, jylhällä Aavasaksalla. Tie kulkee aivan Aavasaksan vieritse ja komeana kohoaa vaaran seinäpysty kivi-rinne ikävästä suosta.

Vaarat ja tunturit ovat tästä lähtien jokapäiväistä silmänruokaa, joka kui-tenkin on mieluisen vaihtelevaa. Etenkin vaikuttaa näin juhannuskesälla nähdä Yllästunturin hohtavanvalkoinen lumirinne -6 pk:n päästä. Se py-syykin pitkät ajat näkyvissä ja näyttää n. 3 pk:n päästä olevan aivan vie-ressä. Kolarin ja Muonion kirkkojen keskivaiheilla alkaa näkyä monila-kinen, mahtava tunturijono: Pallastunturi, jonka jatkona Ounastunturi tulee jo lähelle Enontekiön kirkkoa.

Paitsi tuntureita, oli ominaista maisemalle leveä joki, joka melkein pitkin matkaa Torniosta Palojoensuuhun on näkyvissä tien vasemmalle puo-len. Torniojoen omituisuutena kesällä ovat tukkilautat, jotka virran kulet-tamina, neljän miehen neljällä suurella melalla ohjaamina hiljalleen so-luvat alas. Kuva on mieleenpainuva: mahtavien vaarojen reunustaman joen tyynellä pinnalla uiskentelee tukkilauttoja toinen toisensa perässä, kulkien verkalleen mutta varmasti. Siellä täällä katkaisee joen lohipato, jossa on vaan pieni kulkureikä. Lohipadosta kalastavat Suomen ja Ruot-sin alamaiset yhteisesti sovussa. Joessa on varsinkin ylempänä vähä väliä voimakkaita koskia, jotka lautan kestävyyttä ja laskumiehen taitoa ja silmää kysyvät enemmän kuin hyvin perkatut etelän kosket. Ne voivat välistä peninkulmanpituisina yhtämittaisina kuohuina syöstä vettä kah-den vaaran välissä.

Suomen ja Ruotsin rajajokena kulkee Torniojoki Pajalan Ruotsinpuolei-selle kirkolle saakka, joka on pari peninkulmaa Kolarin kirkkoa eteläm-pänä. Siitä ylöspäin on Ruotsin rajana Muoniojoki, jota latvoilla kutsu-taan Könkämäenoksi.

Tornionjoen Köngäs Ruotsin puolella jokea. Kuva: Emil Sarlin, 1900. GTK.

Näkymä Aavasaksalle ja muille alemmille "vaaroille". Kuva otettu Vanhaisen majatalolta, noin 5 kilometriä Aavasaksalta luoteeseen. Kuva: Hugo Berghell, 1902. GTK.

"Terva-Heikin" tukkilautta Muoniojoella. Kuva: Finlandia 1.1.1920.

Lapille ominainen on kesän aurinko. Sen sain ensisijassa tuntea niskas-sani, joka pitkällä maantiematkalla paloi punaiseksi ja kirveleväksi. Usea matkailija on Aavasaksalle matkustanut kesäyön aurinkoa katsomaan, mutta minä sain saman vaaran alla nähdä päinvastaisen ilmiön: aurin-gon laskun, josta en tämän jälkeen 3—4 viikkoon saanut nauttia. Taikka kyllähän aurinko usein pohjoisempanakin joutui hetkeksi korkean tuntu-rin taa, mutta valoisa oli silti Lapin yö. Sieppijärvellä suunnilleen Pajalan leveysasteella näin ensikerran keskiyön auringon, joka noin oman hal-kaisijansa mitan oli yläpuolella horisontin. Valo oli sillä niin kirkas, ettei siihen voinut katsoa.

Ylämuoniosta lähtien alkaa jo kasvullisuuskin selvästi osoittaa, että ol-laan Lapissa. Maisemat ovat suuria jänkiä, aapoja tai entisiä jäkäläkan-kaita, joissa kitukasvuinen käkkärämänty kasvaa. Jäkälä on sangen huonoa, sillä poroja on paljon ja maa on melkein mustana. Poissa ovat kuusikot, kuusia tosin näkee vielä, mutta ei metsikköinä, vaan yksinäisi-nä, kuivuvina viimeisinä mohikaaneina. Ei ole koivu enää suora ja neit-seellinen, vaan väärä, monihaarainen ja kituvan näköinen. Eikä pelto enää ole talon pääelättäjä, vaan pieninä perunamaina ja jonkun ladolli-sen heiniä antavina "vainioina" ympäröivät ne rakennuksia. Ollaan lei-vättömässä Lapissa.Palojoen suussa poikkeaa tie rajajoesta, joka tulee luoteesta, koilliseen. Viimeinen kievariväli onkin edessä Hettaan ja on sekolmipeninkulmai-nen ja kestää se kulkea puoli päivää, vaikka hevonen onkin sangen hy-vä. Välillä leväytetään hevosta Muotkajärvellä, joka jo laskee vetensä Ounasjokeen.


Enontekiön kirkolla tapasin työmieheni ja venheen odottamassa. Työ-miehiä otin saamieni ohjeiden mukaan neljä ja olivat he sopineet paikka-kunnan nimismiehen kanssa päiväpalkaksi 6 markkaa, mitä on pidettävä mieluummin vähänä kuin paljona verrattuna rauhan aikaiseen palkkaan ja silloin vallitseviin olosuhteisiin. Miehet olivat kaikki tottuneita tunturi-elämään ja olivat jokainen olleet mukana entisinä kesinä kartoitustyös-sä.

Päivän levättyäni miesten tehdessä loppuvalmistuksia matkaa varten ja saatuani lukea viimeiset Suomen lehdet pitkiin aikoihin ynnä saatuani postissa valokuvauskoneeni - ilman filmejä, aloitimme retkemme työpai-kalle venheellä.

Aluksi oli kuljettava Ounasjoen vesistön latvoille Ounasjärven ja Muot-kajärven halki ja viimemainitun järven päästä vedätettävä venhe ja tava-rat parin kilometrin pituisen, maataipaleen vedenjakajan poikki Sotka-järveen, joka kuuluu Torniojoen vesistöön ja josta Sotkajoki laskee Palo-jokeen lähellä viimemainitun suuta. Sotkajoesta siepattiin matkalla 13 haukia uistimella ja vaikka tätä kalaa ei lappalainen paljon kunnioita, Inarin järvi lappalaisen mielestä on se vaan „elein niin tuntui se ainakin allekirjoittaneesta lupaavalta alulta.

Palojoen suusta alkoi pitkä ja vaivaloinen Könkämäenon nousu. Matkaa oli litoon, viimeiseen Suomen taloon, joka oli tuleva pääkortteeriksem-me, noin kaksitoista peninkulmaa. Joki oli vuolas kevättulvan vuoksi ja lasti raskas: paitsi viittä miestä, oli veneessä -500 kg:n kuorma. Tällä matkalla laskin olevan 46 koskea ja pienempää nivaa. Koskista ovat mo-net, useita kilometrejä pitkiä ja sangen voimakkaita ja sitäpaitsi on huo-mattava, ettei niitä ole koskaan perkattu, ei möljiä niiden varrelle raken-nettu, vaan on kulkijan pujoteltava venheessä lukuisten kivien välitse pienemmissä koskissa sauvomalla ja suuremmissa nuoralla vetäen ran-tavesakoista, jotka monin paikoin ovat varsin työläät kulkea.


Luulisi, että kulku sentään oli näin suurelle miesjoukolle leikintekoa, mut-ta päinvastoin saatiin kokea, että monesti kohosi hiki jokaisen otsaan nelipäiväisen jokimatkan aikana ja että kulku oli mahdollinen vain mies-ten sitkeyden ja tottuneisuuden vuoksi. Oli ilo nähdä esim. kolmen mie-hen yhtäaikaista, tasaista, voimakasta ja taitavaa sauvomista, mikä teki matkan nopeaksi ja mihin eivät pojat puoletkaan pysty.

Hetan kestikievarin pihalla v. 1906 koskenlaskijat, vas. Matti Muotkajärvi, ja Simeoni Laakso, takana rappusilla kestikievarin isäntä Juhani/Juho Hetta (s. 2.4.1836.). Kuva: Pentti Eskola. / GTK.

Retkeilijöitä veneellä Enontekiön Könkämäenossa v. 1933. Kuva: Stenbäck, W. / Museovirasto.

Jokivaaran talot ovat siistit ja mukavat ja ihmiset ystävällisiä rajan mo-lemmin puolin. Useihin taloihin on asianomainen valtio rakennuttanut asuin- y. m. rakennukset, jotta talot voisivat tarjota mukavan yö- ja ma-japaikan matkustaville. Tavallisesti on siten näissä taloissa vähintäinkin yksi vierashuone matkustajan käytettävänä ja taloista saa usein tuoretta kalaa, maitoa, viiliä, y. m. ruokiensa särpimeksi. Sitävastoin ei Lapin matkamies juuri koskaan keitätä kahvia talossa ja maksa sitä viisipen-nisellään, vaan keittää hän kahvinsa itse omalla pannullaan. Matkan varrella saimme ostaa jonkunverran voita tunturielämämme turvaksi.

Neljän peninkulman päässä Palojoen suusta on Karesuannon Ruotsin-puoleinen kirkonkylä. Täältä saimme keväällä mennessämme ostaa yh-tä ja toista pientä tavaraa matkavarusteittemme täydennykseksi, mutta syksyllä palatessamme oli ainakin ruokatavaran myyminen suomalaisille kielletty. Karesuannon postitoimistosta sain lukea Ruotsin lehtiä ja ta-pasin siellä ystävällisiä vapaan maan kansalaisia, joiden kanssa mielel-lään jonkun sanan vaihtoi maailman tapahtumista.


Mutta "aika on rahaa" ja siksipä kiiruhdimme pian venheeseen, jätimme taaksemme pariksi kuukaudeksi viimeisen sivistyskeskuksen koului-neen, kirkkoineen, postineen, kauppoineen ja jatkoimme matkaamme päämääräämme kohti. littoon saavuimme heinäkuun 1. päivän iltana, saimme kylvyn ja levähdimme seuraavan päivän, sunnuntain, jolloin li-ton pihalle rakennetulla pilarilla tarkastin ja justeerasin teodoliittia, mikä oli sangen hyvin säilynyt ja kestänyt pitkän ja vaivaloisen matkan kohlut.

Näkymä Suomen puolelta Ruotsin Kaaresuvantoon, kuva on otettu ennen vuotta 1904. Kuva: Kuvaaja saattaa olla Emil Sarlin. / Museovirasto

Ruotsin Kaaresuvanto v. 1919. Kuva: Lagercrantz, Eliel. / Museovirasto.

Ensimäinen tehtävä oli oppaaan hankkiminen. käytiin läheisessä lappa-laiskesäkylässä, Turran kylässä, josta toivottiin saatavan itse "Turran Piera"(* oppaaksi. Hän oli kuitenkin poroineen ehtinyt lähteä pohjoiseen kesää viettämään tunturien korkeille rinteille, missä porokarjaa eivät sääsket niin pahoin ahdistele, kuin alavilla mailla; ja samoin olivat kylän muut miehet menneet. Sen sijaan tavattiin siellä sattumalta vierailemas-sa oleva, jo lähes 70-vuotinen poropaimen. Per Nils Jakobson Lutti, "Jaakon Pieti" eli lyhyesti vaan "Pieti", joka syntyneenä ja kasvaneena Porojärven luona ja ikänsä työalueella poroja paimentaneena oli kuin luotu oppaaksi, varsinkin kun hän vanhuudestaan huolimatta osoittautui koko joukon parhaaksi kävelijäksi.

*) Piera Vasara.

Minkäänlaista ylimääräistä painoa hän ei suostunut kantamaan, mutta siihen ei olisi nuorempikaan lappalainen suostunut, sillä he ovat tottu-neet taakkansa porolla kannattamaan ja sen vuoksi "hautoo" heidän selkäänsä ja painaa heidän olkapäitänsä aivan erikoisesti selkäkanta-mus. Mutta vaikka aivan heti selvisi, että Pieti rahanahneena oli oppaak-si halukas lähtemään, vaadittiin parin päivan neuvottelut, riitelyt ja syr-jästä katsoen melkein vihaan asti toistensa haukkumiset erään työmie-heni ja Pietin välillä, ennen kuin jälkimäinen tyytyi kohtuulliseen päivä-palkkaan........

....Matkasuunnitelman rekogneserausta varten laadin Pietin kanssa ja voi sen mukaan tunturivaellus kestää enintäin kymmenen päivää, joksi ajaksi siis oli ruokavaroja varattava. Kymmenen päivän eväät painavat jo selässä jonkunverran ja kun lisäksi oli otettava rankiset ja peitteet yn-nä allekirjoittaneen teltta ja makuusäkki mukaan, oli selvää ettei ilman suurempaa hankaluutta voinut teodoliittiä joka painoi n. 30 kg., mukaan ottaa. Sen mukaanottamisen laskin aiheuttavan 4-5 päivän matkan ajan pitennyksen. Sitä ei nimenomaan aivan välttämättömästi tarvittukaan, koska merikiikarilla voi jokseenkin yhtä hyvin nähdä kuin teodoliitin kii-karilla ja siksi paatinkin jättää teodoliitin pois. Tämä oli miehille mitä iloi-sin uutinen, sillä he olivat jo ehtineet saada kammon koko "pajaa" koh-taan Lammasoaivi- matkalla.

Heinäkuun neljäntenä päivänä siis sonnustimme itsemme, lastasimme tavaramme venheeseen ja aloimme nousta ylös Könkämäenoa. Päivän vaikein työ oli lähes peninkulman pituisen ja koko joen ankarimman kos-ken, Lammaskosken nousu. Se vei monta tuntia päästäen lopussa Vit-tanginjärvelle, jonka rannalla, Suomen puolella on Ruotsin-Suomen raja-pyykki N:o 3, minkä maantieteelliset koordinatit ovat ruotsalaiset laske-neet. Kävin sen luona ja ilokseni huomasin Lammasoaivin ja Peeravaa-ran sille näkyvän, joten, kun sen olin nähnyt myös Lammasoaivilta, sen olin saava liitetyksi kolmioverkkoon.

Vittangin Ruotsinpuoleisessa talossa käytyämme viiliä syömässä, jat-koimme sinä päivänä matkaa Peerakosken niskaan, johon yövyimme ensi kerran rankisiin. Puurot ja kahvit tai teet keitettyämme ja lisäksi voi-leipää ja kuivaa poronlihaa syötyämme nukuimme makeasti sääskien ikuiseen virteen. Huomasin muuten makuusäkin olevan erinomaisen, sillä sääsket eivät siihen tulleet. Yö oli muuten koko kesän lämpimin muut yöt tunturilla vietimme paljon korkeammalla meren pinnasta ja usein kostealla maalla ja siitä johtunee, että muina öinä tahtoi olla kyl-mä.

Aamusella syötyämme voileipää ja lihaa ja juotuamme taas pannullisen „kuumaa" mieheen, nousimme pientä, mutta koskista Peerajokea myö-ten Peerajärvelle ja soudimme sen pohjoispäähän, jossa venhe vedettiin maalle ja taakat sovitettiin selkään. Tunturivaellus alkoi kaikkine vaivoi-neen ja ainakin näennäisesti sangen vaatimattomine iloineen. Peera-vaaran rinnettä kierrettiin ja maa oli aluksi tässä metsävyöhykkeessä kivistä ja verrattain hankalaa kävellä. Aluksi tuntuikin matkanteko han-kalalta: reput olivat täydet, aurinko paahtoi, sääsket kiusasivat ja matka oli hiljaista vastamäkeä.


Pieti pysähtyi vähä väliä istumaan ja tunturipuron ihmeellisen kirkasta ja kylmää vettä juomaan. Noin tunnin matkan perästä saavuttiin koivun ylä-rajalle ja tässä oli tärkeä varustus tehtävä: otettava mukaan rankispuut, kaksi noin miehenmittaista seivästä jokaista rankista kohden, sillä pitkiin aikoihin ei olisi toivoa tavata edes sellaista puuta. Maanpinta muuttui nyt tasaiseksi kivikkokankaaksi, jossa ei kasvanut juuri mitään, jonkun ver-ran näkyi vain viimekesäisen ruohon kuloa.

On vaikea kuvitella kuolleempaa seutua, kuin tämä "lamu" Virdni, jossa moneen päivään emme nähneet minkäänlaista elämää, ei edes lentä-vää lintua. Laajoja tasankoja, loivia rinteitä, samanlaista yksitoikkoista hiljaisuutta ja harmautta kilometrittäin ja peninkulmittain. Etempänä nä-kyivät mahtavat lumitunturit. Täällä oli kevät juuri käsissä, laajat kentät olivat melkein yhtenä solisevana purona, joka kuljetti vettä sulavilta lu-mirinteiltä alas jokiin ja järviin. Ilma oli sulavan lumen vuoksi viileä, eikä auringon hellittämätön paahdekaan vaikuttanut .niin kuumalta kuin koi-vikossa, missä tuulia ei päässyt puhaltamaan. Ilma kävi keveämmäksi hengittää, kuta korkeammalle kohottiin ja matkan teho alkoi tuntua pal-jon helpommalta kuin alussa. Loppuun liitettyyn karttaan on merkitty kul-jettu matka yöpaikkoineen.

Raskaiden kantamuksien vuoksi tapahtui matkan teko tänä ensimäisenä päivänä verrattain hitaasti niin että kello oli ehtinyt jo kolmen seutuun iltapäivällä kun oltiin saavuttu pienen, aution ja lumirantaisen Gunash-jourin pohjoispäähän. Tämän paikan oli Pieti valinnut ensimäiseksi varsi-naiseksi tunturiyösijaksemme, sillä täällä tiesi hän olevan laajan alueen ainoan puupaikan, s.o. parin-kolmenkymmenen senttimetrin korkuista pajukkoa ja vaivaiskoivikkoa, joista juuri ja juuri sai sellaisen tulen, että teen ja kahvin sai keitetyksi.

Söimme kuivan päivällisen, jätimme laukut asentopaikalle, hautasimme voirasiat lumeen ja lähdimme signalin tekoon Terpmisvaaralle, muuta-mien kilometrien päähän. Sen kahdesta kukkulasta näytti läntinen ole-van hiukan korkeampi mutta kun sen laelle kiivettyämme huomasimme itäiselle paremmin näkyvän Harroaivin matalien lakien, täytyi meidän kulkea vaivaloinen, kivikko rotkomatka, joka laet eroitti. Itäinen laki oli laaja, verrattain tasainen kiviraunio ja oli sen laidoilla pari pientä ennen rakennettua signalia, mutta ne eivät meille sopineet, vaan rakensimme omamme korkeimmalle paikalle.


"Tää päivä juhlapäivä on, tää viides heinäkuuta," muistuivat mieleeni seisoessani Terpmisvaaran laella katsellen uljaita, valkorinteisiä pohjois-tuntureita. Näinhän ensi kerran m. m. Suomen korkeimman paikan, Hal-tiotunturin, jonne jo kansakouluajoista saakka oli mieleni tehnyt. Siellä se kohosi näköpiirissä mahtavana monipäisenä tunturiseutuna, jonka korkein laki, pitkähkö punertavanvärinen sianselkä kuului olevan jo Nor-jan kuningaskuntaa.

Joku noista toisista kukkuloista oli siis se isänmaan kamaran paikka, jo-ka lähes 1,400 m. yläpuolelle merenpinnan otsansa ylensi. Mutta ei edes Haltiotunturi ollut korkein näköpiirin kukkuloista, vaan Köölin tuntu-rijonoon kuuluvat muut toinen toistaan komeammat tunturit veivät siltä voiton. Täsmälleen vuosi takaperin olin ihaillut Karjalan kuululta Kolilta lymyileviä metsä ja järvimaisemia, ja olihan sielläkin ollut oikein kallioita-kin, mutta kyllä se kaikki nyt tuntui pieneltä tämän valtavan, aution tun-turierämaan rinnalla.

Ilta oli jo myöhäiseksi ehtinyt, kun kuljimme vaikeaa, jyrkkää kivikkorin-nettä alas ja marssimme eväsreppujemme luo. Tällöin näimme ensim-mäisen tunturin eläimen, naalin, jota Pietin koira vimmatusti haukkuen ajoi. Kilometrittäin saimme tasaisella ylätasangolla seurata vilkasta kil-pajuoksua, joka tietenkin päättyi laihan lappalaiskoiran täydelliseen hä-viöön. Ilostuimme 'nähdessämme tunturilla olevan muitakin asukkaita kuin me.

Yö toisella leiripaikalla ei ollut kehuttava. Maa oli nim. vielä aivan kostea ja vaikka ilma ei suinkaan ollut kylmä, vaivasi kylmyys meitä koko yön. Sain vähitellen panna päälleni kaikki vaatteeni, joita edellisenä yönä olin liika lämpimän vuoksi saanut vähennellä. Mutta myöhemmin tulinkin ko-kemaan, että ensimäinen yö oli ollutkin ainoa, jolloin lämmintä oli liiaksi.

Lähin määränpäämme oli seuraavana päivänä Virdninnippa (Virdnits-hahko), joka omituisena, verrattain pienipohjaisen kartion muotoisena kiviröykkiönä erottautui sangen tasaisesta ympäröivästä ylätasangosta. Sen korkein huippu oli niin terävä, ettei signalin pohjapinnalle tahtonut tilaa riittää ja aivan korkeimman huipun juuressa oli pieni suo, jossa hil-lankukat parhaallaan kukkien toivottivat saapumaan myöhemmin marjo-jen kypsyttyä. Virdninnippa on myös merkillinen siinä suhteessa, että sii-tä näkyy jokainen pääkolmiopisteeni. Matkaa jatkoimme nyt Romma-enon laaksoon, jonka ihmeellisyydet olivat riekkapoikue ja pajupensaik-ko sekä pieni koivunrisu siellä täällä.


Rommaeno on varsin näin kevätkesällä koko mahtava joki ja sen yli pääsy oli opasta huolettanut koko matkan. Mutta kun hän valitsi kulku-paikaksi sellaisen seudun, jossa joki haarautuu useaksi keskihaaraksi, ei ylikulku tuottanut kovin suurta vaikeutta niin mielenkiintoista kuin se olikin. Lappalainen, joka oli kansallispuvussaan, johon kesällä kuuluu m. m. paulakengät ja parkitusta poronnahkasta tehdyt säärystimet, "sisnak-kaat", luotti paulojensa lujalle sitomiseen niin, että kiiruhti ensimäisenä jokeen tekemättä mitään varustuksia. Joillakin miehistä oli siksi pitkät pieksunvarret, että he niinikään selvisivät helposti koskesta.


Me toiset,-jotka olimme varustetut vaan pelkillä paulakengillä, saim-me luvan riisua housut ja kenkäheinät pois ja kulkea joko avojaloin tai kengissä ilman sukkaa tai heiniä. Huh, huh, kylmältä tuntui sääreen 0-asteinen vesi! Kosken pohjakivet olivat niljakkaat, joten kahlaaminen oli varsinkin syvemmissä ja virtavimmissa paikoin raskaiden kantamusten kanssa sangen vaivaloista ja jännittävää. Jalkaa ei saanut nostaa ylös vedestä, vaan täytyi sitä kuljettaa pohjaa myöten tunnustellen sopivaa jalansijaa. Sauvasta oli nyt suuri apu tukena. Onnellisesti joen yli saa-vuttiin ja kuljettuamme vielä pienemmän Siekkijoen yli, yövyimme sen pajukko-outaan asentopaikalle 3.

Näkymä Anjelodttilta (Annjaloanji) Urtasjärville ja Pitsusjärvelle, oikealla Halti, keskellä Kuottuskaisi (Govddosgaisi). Kuva: Väinö Tanner, 1906. GTK.

Matkaa jatkoimme sitten Harroaiville, (Stuora Harroaivash) joka paljon edellisiä matalampana, kolmilakeisena vaarana ylenee Romma- ja Poro-enojen välillä. Tämän rinteillä on rapautuminen ehtinyt sangen korkealle, joten avolouhikkoa on vain tasaisella laella. Harroaivin lakien välillä, eräässä n.s. satulapisteessä löysimme pienen lammin, jonka vesi oli lämminnyt + 18,5° C, mikä oli korkein veden lämpömäärä, jonka koko kesänä tapasin. Kaikki saimme tässä virkistävän kylvyn hiottavien päi-vämarssien perästä, yksinpä lappalainenkin sanoi peseytyneensä, vaik-kei hän muiden nähden ruvennut riisuuntumaan.


Matkaa jatkoimme Poroenon laaksoon asentopaikalla 4, josta pitäen seuraavana päivänä kävimme ilman kantamuksia rakentamassa signalin Aanuvaaralle (Aanuhvaarri). Tämä on kolmiopisteistä matalin ja kun olimme sauvamme jättäneet asentopaikalle, saimme melkein sananmu-kaisesti kynsin hampain kiskoa rakennuskiviä sen maatuneelta laelta. Päivä, heinäkuun 8:s oli kesän kuumin, mittasin nim. -j- 25,4° lämmintä, sillä ukkosta oli ilmassa ja kesken työn saimme kokea, miltä tuntuu jou-tuminen rankkasateen ja ukonilman kynsiin suojattomassa tunturiseu-dussa. Kun ei mukanamme ollut rankistakaan, kastuimme aivan märäk-si, vaikka aluksi koetimme suojaa etsiä isojen kalliolohkojen alta. Mikäli siellä säilyi kuivana katon puolesta, sikäli kasteli lattia, jota myöten sade-vesi pian virtasi.

Aanuvaaralta huomasimme kiikarilla lappalaisten Piennien kesäkylän Rommajärven seuduilla ja tänne lähti nyt väärtiä" tervehtimään ja eväs-varustuksia lisäämään pari miestä meidän toisten palatessa asentopai-kalle.. Sateen jälkeen oli hirveästi ilmestynyt Lapin kuuluisia sääskiä, joi-den kanssa saimme iltapäivän tapella. Aamusella saatiin oikea juhla-ateria, sillä kylämiehet toivat itselleen ja tovereilleen poronlihaa ja "guu-ta" talia, josta miehet erikoisesti pitivät ja minulle lihavan Lapin siian, jo-ka maistui suorastaan herkulliselta.


Matkasimme nyt pelätyn vuolaan ja leveän Poroenon yli Valtijoelle, jo-hon taas saimme tavarat jättää ja lähteä käymään "mukin" Vartoaivilla, Norjan ja Suomen rajapyykillä. Oli mainio kävelyilma: etelästä puhalsi 2-3 Beauf. tuuli, joka piti sääsket kurissa jossain mättään ~kihossa" ja me saimme vapaasti avopäin, ilman kuormaa kulkea. Jo kaukaa näkyi val-keista kivistä rakennettu, suuri rajamerkki, joka osottautui sopivaksi kol-miopisteeksi, joten me vältyimme pyhätyöltä. Pyykin napakivessä, mo-lempain valtakuntain puolella on hakattu kruunun kuva, ja vuosiluku 1764 sekä N:o 307.


Vartoaivilla näimme ensi kerran oikean tunturiseudun ainoan polttopuun: hyvin matalan varpu-tai marjakasvin nimeltä niuturaassi (Andromeda glomerada), jonka kyllä myöhemmin opimme hyvin tuntemaan. Palat-tuamme Valtijoelle koetimme siitä perhosongilla ja uistimilla narrata jon-kun kullankeltaisen raudun tai lihavan harrin siinä kuitenkaan onnistu-matta -veden tavattoman läpinäkyväisyyden ja ilman kirkkauden vuoksi. Muuallakaan ei onki-onni meitä suosinut samoista syistä vaikka kaloja välistä oli puroissa aivan "puuronaan"

Jukkasjärven kylä ympäristöineen. Kuva v.lta 1925. Kuva: Hakkapeliitta 21. 12. 1929.

Matkaa jatkoimme nyt Poro-enon ja -järvien laakson pohjoispuolta Hal-tiotuntureita kohden. Laaksoa suojaa pohjoispuolella korkea, usein ai-van pystysuoraseinäinen tunturiselänne, jota eri paikoilla kutsutaan eri nimillä. Porojärven pohjoispuolella on Jabmatshokka-niminen tunturi ja ylempänä olevan Skatjaurin läheisyydessä kohoaa pohjoispuolella jyrk-käreunainen, useita satoja metriä korkea Arijelahti eli Porovuomanpahta sekä eteläpuolella erittäin omituisen muotoinen, nuoren tatin näköinen Tshaivaara, jolle vain vaivoin kuuluu yhdestä paikasta pääsevän sekä korkea Mehkastanvaarri(* Tämän vuoksi onkin järven laakso syvä tuntu-rikuru, joka on usein suojassa tuimilta tuulilta.

*) Lappaiaisnimet olen koettanut kirjoittaa siten kun kuulin ne lausutta-van ja kun usea lausuttiin sangen epäselvästi, lienee kirjoitustapa mo-nesti virheellinen.


Siksipä olikin tämä paikka kehittynyt paljon edelle ympäristöään, huoli-matta korkeudestaan meren pinnasta (n. 800 m.) ja korkeasta leveys-asteestaan (n. 69° 15') järven rantamat olivat ruohoa, heinää kasvavia "vainioita", "paijju" oli kasvanut melkoiseksi, samoin "skierri" (vaivaiskoi-vu) ja -"kaskakka" (kataja) ja näkyipä joku yksinäinen, parin metrin mit-tainen "koijjukin" ylpeilevän harvinaisesta itsepäisyydestään kasvaa ja pysyä hengissä täällä, missä vain kuukauden mittainen kesä on varma.

Ja oppaamme Pieti, joka kertoi tämän seudun olevan hänen lapsuuden leikkitantereitaan, kertoi muutamia vuosikymmeniä takaperin täällä asustaneen vuodet läpeensä "ihmisten" s. o. lappalaiskyläkunnan, u-seita perheitä. Ja silloin oli täällä ollut kokonaisia koivumetsiköitä, mutta kun nämä. tulivat haaskatuiksi, täytyi asutuksenkin väistyä toisille seu-duille. Lappalaiskylän raunioilla joimme välipalakahvit ja liikutettuna ker-toi Pieti yli puoli vuosisataa vanhoja muistojaan lapsuuden kultaisesta ajasta tässä syrjäisessä ja jylhässä, mutta hänelle rakkaassa seudussa.

Päivällisen seuduissa saavuttiin Gouteskaidiin, joka oli valittu asentopai-kaksi, mitä pitäen oli käytävä Haltiotunturilla. Iltapäivä päätettiin levätä, sillä seuraavana päivänä oli edessä tavallista rasittavampi matka. Lepo-paikassamme yhtyy koskisia jokia pitkin pohjoisesta ja idästä tulevat ve-det. Kumea kohina pohjoisesta todisti sielläpäin olevan tavallista huo-mattavamman kosken. Ja kun onkineni aloin kavuta joen kivistä rantaa pitkin ylöspäin löysin pian komeimman putouksen, mitä koskaan olen nähnyt.



Noin kilometrin verran kulki Pitshasjoki jyrkkänä koskena, joka oli tiensä raivannut kymmenkunta metriä syvään, mutkittelevaan, aivan pystysuo-ra seinäiseén kalliokuruun. Tämän yläpäässä oli Pitshusputous. Tämä on noin 14 m. korkea, pystysuora vesiputous, niin jyrkkä, että veden ja kallion väliin jää miehen mentävä tyhjä paikka. Kumea pauhu syntyy veden syöksyessä "kiukaalta" alas, vesipisarat sinkoilevat ympäriinsä ja taittavat auringonsäteet moniksi kauniiksi sateenkaariksi. Itse putouk-sissa on vesi valkeana vaahtona ja sen alla on pieni suvanto, johon auringonsäteet eivät pääse ja jossa senvuoksi syntyy ikäänkuin kuollut, pimeä manala.

Merkillisen vaikutuksen tekee tässä autiossa hiljaisessa erämaassa tuollainen valtava luonnonilmiö: on kuin se kammottaisi ja samalla viet-telisi heittäytymään putouksen niskassa tuohon myllyyn, joka yhdellä siemauksella nielasee kaiken minkä matkaansa saa. Tässä olisi Imat-ralla vakava kilpailija, jos rautatie tänne toisi! Kosken ääressä voi tunti-kaudet istua unohtaen ajan kulun, ellei rupea "vistottamaan" kuten Ku-run Hermannia.


Seuraava päivä, heinäkuun yhdestoista, oli rikas kokemuksista. Kun ta-vallista varemmin aamusella alettiin sonnustautua pitkälle matkalle, huo-mattiin taivas pilvettömäksi, ilma kuultavan kirkkaaksi, kuten edellisinä päivinäkin. Taakoista vapaina muassa oli vain päivälliseväs asteltiin pian reippaasti Pitshusjoen vartta ylöspäin ja huomattiin koko 4-kilometrisen joen Pitshusjauriin saakka olevan lakkaamatonta koskea. Järvelle saa-vuttua katseltiin kiikarilla tunturien lumisia rinteitä ja järven rantamia etsien Piennien "eloa", s.o. porokarjaa, jonka piti näillä seuduin keskike-sää viettää. Ja aivan oikein: siellä se eräässä järven pohjoisniemessä, usean kilometrin päässä keksittiinkin sullottuna kokoon pienelle alalle.


Kun matkallemme ei tullut suurta mutkaa", poikettiin "väärtiä" tervehti-mään, sillä arvattiin lappalaisten koiriensa kanssa paimentavan poro-ja niemen tyvessä. Pääsimmekin huomaamatta aivan lappalaisten eteen ja vasta silloin aloittivat lapin vihaiset koirat arean kuoronsa. Sen vai-mensivat isännät, sillä he tunsivat oppaamme ja arvasivat meidän mui-den asioimisemme, sillä huhu oli jo talvella tulostamme tuntureita kiertä-nyt. Ystävällisesti meidät tervehdittiin, kehoitettiin "muistelemaan sano-mat", s.o. kertomaan uutiset, vaikka lappalaiset suoraan tunnustivat, että jos he olisivat meidät ennemmin huomanneet, olisivat he empimättä jät-täneet laumansa ja paenneet.

Eipä kuusimiehinen vierasjoukkue suinkaan ole Pitshusjaurin raunamilla jokapäiväinen ilmiö ja lappalainen ei ole luonteeltaan mikään sankari. Paluumatkalla pyysivät lappalaiset meidät vieraikseen "laavuunsa" s.o. kesäkotaansa järven länsipäässä. Pikimältään katselimme siis yli tuhat-päistä eloa järven niemessä ja oli näky ainakin minulle, ensikertaiselle suuremmoinen ja viehättävä. Kesäporo ei ole tosin kaunis, sillä se on aivan laiha ja vanha karva on paikoin lähtenyt, paikoin ei, mutta sitä sie-vempiä ovat parikuiset vasat, etenkin lumivalkeat, joita laumassa oli huomattavasti.

Oik. Piennin Jussa ja Piennin Antti. Kuva: 17.01.1900 Kaiku no 13.

Pian kuitenkin hyvästelimme poropaimenet ja lähdimme kiipeämään kohti Haltiottinturin korkeinta lakea, Rldnitshohkaa (-kuuravaara). Ni-mensä on tämä tunturi saanut ympäristöstä eroavasta väristään, josta sen jo kauas tuntee. Sen vuoriperä on nim. erilaista kuin lähituntunen, jotain verrattain helposti rapautuvaa hietakiveä, jolla on kaukaa katsoen punertava ja läheltä ruskea ruosteen väri, johtuen nähtävästi rautapitoi-suudesta. Tämä tunturi kuuluukin geoloogisesti Köölin vuorijonoon tai sen haaraan. Ympäristön tunturit, myös sangen läheiset ovat harmaata, kovaa kiveä.


Helposta rapautumisesta johtuu, että melkein koko päivän saimme kä-vellä ikäänkuin kovassa soraläjässä, tai kuten mieheni sanoivat, suutarin rospin päällä. Tämän huomasi kyllä kengänpohjista iltasella, sillä jokai-sella olivat ne rikki, vaikka litosta viikko sitten lähtiessä oli jokaisella uu-det pohjat. Tämä huomio ei muuten ollut ilahduttava näin kalliin pohja-nahkan ja sen huonon saannin aikana.

Ridnitshohkan korkeimmalle laelle, jossa oli norjalaisten kolmiopiste, oli matkaa noin 10 km. Pitshusjäurilta ja kohoaa maa tällä matkalla lähes 400 metriä. Matka ei siis suinkaan ollut helppo, kun paikoin vielä täytyi kierrellä jyrkimpiä ja vaikeimmin kuljettavia paikkoja sekä jyrkkiä jäätik-körinteitä. Sitäpaitsi etsittiin tuntikausia tunturin laella Enontekiön Lapin pohjoisinta rajapyykkiä sitä kuitenkaan löytämättä. Haltiotunturin korkein laki ei nim. enää ole Suomen rajojen sisällä, vaan Norjassa.

Tämä seutu on aivan kuollutta ja tyhjää. Ei kasva enää heinääkään, suuremmista kasveista puhumattakaan. Matkalla voi sentään joskus ki-ven suojassa tavata jonkun yksinäisen ruohonpiikin, vieläpä kainon ke-vätkukkasenkin. Niinpä löysin pienen sinisen lemmikin muutamalta rin-teeltä ja jonkun suuremman valkoisen kukan toisesta paikasta. Kertoipa joku työmiehistäni löytäneensä tunturin korkeimmalta laeltakin sormen-mittaisen "ruuhon". Mutta nämä olivat vain yksinäisiä, harvinaisia elon-merkkejä tässä kivierämaassa ja vuosisatoja saa luonto tehdä työtään, ennenkuin edes vaatimattomin kasvullisuus voi täällä saada ravintoa ja menestyä tämän tuiki lyhyen kesän aikana.


Kuukausi ja päivä oli kulunut Helsingistä lähdöstäni ja tällä ajalla olin saanut nähdä läpileikkauksen Suomen keväästä etelästä pohjoiseen, kulttuurikeskuksesta autioimpaan seutuun, kulkea jokseenkin kaikilla mahdollisilla kulkuneuvoilla automobiilista koskien sauvontaan ja jalka-patikkaan. Olin saanut nähdä outojen etelän puiden olevan jokseenkin täydessä lehdessä Alppilan rinteillä ja tunturiylätasangon kulon juuressa ensimmäisen vihreän elonmerkin. Ja nyt sain vielä lisäksi nähdä jostakin Norjan puolelta suuren tunturijärven, jossa jäät olivat vielä liikkumattomi-na ja eräässä suomenpuoleisessakin järvessä oli puoleksi vielä jääpei-te.

Toista kuukautta, kenties kaksikin, myöhemmin tai oikeastaan se ei ehdi tulla tänne kunnollisesti koskaan, sillä esim. suuressa Kilpisjärvessä ei veden lämpö päässyt koko kuumana kesänä yli + 15° C. Kilpisjärven ympärillä on kuitenkin jo elämää, vieläpä sangen runsas ja rehevä kas-vullisuus, mutta täällä lähes 1,000 metriä korkeammalla ja pk. pohjoi-sempana, täällä on kuin kuollut piste, jonka joka puolella myöskin poh-joisessa on elämisen mahdollisuuksia.

Näköala on Haltiotunturilta melkein joka suuntaan rajaton, vain jossakin Norjan puolella joku korkeampi tunturi pienen matkaa peittää horisontia. Pohjoinen jäämeri ei tänne näy, mutta suolaista vettä näkyy Kaafjorde-nista, Koovuonosta, jonka suurista metallitehdasrakennuksistakin jotakin näkyy 3—4 pk:n päästä kiikarilla. Vuono näkyy eräästä tunturien raosta ja näkyi siinä kulkevan joku laiva. Vastakkaiselta suunnalta, kaakosta olemme näkevinämme noin 15 pk:n päässä olevat Ounas- ja Pallas-tunturien ääriviivat, mutta varmoja emme olleet, erehdymmekö. Kaikissa tapauksissa on näköpiiri laaja, laajempi kuin koskaan ennen näkemäni.


Mutta itse työlle ei Ridnitshokka ollut niin suotuisa kuin olisi toivonut. Tänne ei nim. näy Vartoaivi, vaan tulee väliin eräs Haltiotuntureihin kuu-luva korkea laki, jonka nimesta eivät lappalaiset ole varmoja, mutta jolle lopuksi sovitaan vanhan yleiskartan ja oppaan yksimielisyyden mukaan nimeksi Järtnoaivi. Koetamme paluumatkalla etsiä jotain muuta lakea, jolta Vartoaivi näkyisi, ja tällöin käymme Suomen korkeimmalla tunturilla, mutta kun Järtnoaivi estää jokaiselle Vartoaivin näkymästä käy sille, ku-ten porvarillisen yhteiskunnan tyytymättömälle verotetulle: se pääsee taksoituslautakuntaan, s.o. tässä tapauksessa meidän kolmiopisteeksi. Sen laelle on joku hyvä ihminen rakentanut signalinkin niitä on muuten melkein jokaisella tunturilla, usein kaksikin ja siksi säästymme me muu-tamien tuntien rasittavasta kiipeilystä ja pääsemme palaamaan takaisin vierailemaan lappalaisten luona

Haltin tunturiryhmä Piitshusjärven kentällä v. 1923. Kuva: Haataja, T. I. / Museovirasto.

Lappalaiskodan seininä ja kattona on kesällä säkkikankainen vaate, kun se taas talvella on peitetty norjalaisilla raanuilla, nahoilla, y.m.s. Kodan ainoana sisustuksena on keskellä lattiaa oleva avoin tulisija ja mahdol-lisesti riippuen paikallisista olosuhteista pajunlehviä lattialla. Siinä koko prameus! Lisäksi siihen saattaa tulla porontaljoja, raanuja, peskiä ja "rukkia" (kulunut, vanha peski) makuuvaatteina, ettei, kuten isännilläm-me oli asianlaita, katsottu mukavammaksi keskikesän aikana nukkua ulkopuolella laavun rankisissa, s.o. yhden tai kahden hengen teltoissa.


Piennit olivat ystävällisiä ja vieraanvaraisia. Heti mentyämme pantiin ta-lon molemmat kahvipannut tulelle ja niihin pantiin "höystöä" oikein reilus-ti: kolme kukkurakannellista ja kouralla "rapia" lisäksi. Ja kahvia odot-taessa kehoittivat isäntämme meitä syömään tuoden kaksi säkillistä kui-vattua poronlihaa laavuun ja valiten niistä jokaiselle lihavan paistin. Jon-kun ajan kuluttua ilmausi keskeemme 30-40 kiloinen voipytty ja kun ai-kamme olimme hyvänlaista nälkäämme näillä sammuttaneet, löytyi puo-leksi homehtuneita, mutta silti meistä hyvänmakuisia leipiäki.


Syötiin oikein halusta: saatiinhan nyt kerran ilmaiseksi, eikä eväspussi hoikennut. Syötyä ryhdyttiin perinpohjaiseen kahvin, juontiin ja määränä näytti olevan, että jokaisen tuli saada pannullinen väkevää kahvia. Kah-vikuppina käytettiin lattialehvistä löytyviä varsiniekkoja puukupposia, jot-ka muuten elävästi muistuttivat kajaaninpuoleista kissankuppia olivat vaan paljon mustempia eihän kissalle kahvia juoteta. Kermaa ei luonnol-lisesti ollut ja sokeripalat herättivät aluksi kummastustani tavattomalla suuruudellaan ja värillään. Ne olivat nim. myöskin jokseenkin mustia, mutta asia selvisi, kun huomasin niitä säilytettävän samassa nahkapus-sissa kuin poltettuja kahvia, mikä järjestelmä olikin epäilemättä erinomai-nen keino sokerien kastumista vastaan. Sokeria tarjosi isäntä kolme pa-lasta kourallaan jokaista kuppia kohden ja käyttämättömät keräsi kukin eteensä lattialle, josta ne kahvin lopettua annettiin isännälle takaisin joko kokonaisina tai haukattuina.

Kahvin juotua luulin kestien loppuneen, mutta ei: meitä kehoitettiin uu-delleen syömään. Ensi kerralla taisi tulla olluksi liian säästäväinen,-kos-kapa liha taas maistuikin. Ja kahvipannut olivat taas tulella. Syötyä siis juotiin uudet kahvit, mutta sitten läksin teltalle oppaan kanssa, joka ei joidenkin poronvarkausjuttujen vuoksi ollut oikein hyvä "väärti" lappa-laisten kanssa. Miehet sitävastoin jäivät ihmeekseni vielä kyläilemään, vaikka kello oli jo 10 seuduilla iltasella. Seuraavana päivänä kuulin, että he olivat vielä parin tunnin sisälle syöneet kaksi tai kolme kertaa ja juo-neet tietysti kahvia päälle ja teltalle tultuaan oli ainakin joku keittänyt rii-siryynipuuron!


Vaikea Haltiotunturimatka oli siis onnellisesti tehty ja matkamme kääntyi tästä etelään ja ihmisasunnoille päin. Matkamme lähin määrä oli Kah-perusvaara, jonne signalin tehtyämme vaelsimme yöksi Norjan puolelle Saurikijaurin (Särkijärvi) rantamille, missä myös oli ennenvanhaan, "rau-han aikaan", kuten Pieti sanoi, ollut lappalaiskylä. Telttapuuni olin unoh-tanut edelliseen asentopaikkaan, eikä puita ollut täälläkään saatavissa. Makasin siis yöni pelkässä makuusäkissä ja tulin huomaamaan sen merkillisen seikan, että sääsket, jotka teltassa eivät luulojeni mukaan ol-leet päässeet makuusäkkiin, vaikka niitä teltta oli täynnä, vallan vaivat-tomasti tunteutuivat naamani lähimpään ympäristöön nyt kun telttaa ei ollut.

En siis nukkunut, vaan katselin Lapin auringon kulkua; se oli muutamia tuntia tunturin takana, mutta valoisaa oli silloinkin, kuin päivällä. Aamu-sella olimme anivarhain jalkeilla; pääsimmehän tänä päivänä ihmisten ilmoille ja ennen kaikkea saunaan monen hioittavan päivämarssin pe-rästä. Saanan juurella lopetimme jokseenkin tarkkaan eväämme, lähe-timme Hermannin Siilastuvalle airueeksemme ja saunan lämmittäjäksi Siilastuvalle ja riensimme rakentamaan signalia Saanalle.

Hermanni Kuru eli Posti-Hermanni korjaa takkoja v. 1938. Kuva: Hustich, I. / Museovirasto.

Siilastupa, taustalla Mallatunturi v. 1919. Kuva: Lagercrantz, Eliel. / Museovirasto.

Saanalta avautui eteemme jylhänihana maisema: lähes pari peninkul-maa pitkä Kilpisjärvi lepäsi jalkojemme juuressa noin 600 m. syvyydessä ja sen ympärillä kohosivat mahtavat tunturit, joiden rinteillä parinsadan metrin korkeuteen rehoitti vihreä kasvullisuus koivuineen ja kukkasi-neen. Saana on sangen jyrkkä Kilpisjärven puolelta, puoliväliin on se ai-van „veihtiviilakalliota" ja alempana oleva törmä on myös sangen kalte-va, niin että ylhäältä irti laskettu kivi voi välistä vieriä järveen saakka. Saanan etelärinne Kilpisjärven rannalla, on samoin kuin sen sisartun-turin Malla rinteet (Malla on äskettäin julistettu rahoitusalueeksi, josta ei mitään saa ottaa ja jossa ei saa käydäkään, paitsi metsävahdin seu-rassa) erinomaisen reheväkasvullinen, jossa nuori botanistimaisteri var-maan viihtyisi.

Siilastupa mikä verraton keidas se olikaan meille tunturivaeltajille tänä kesänä! Kiitos siitä valtiolle, joka tuvan on rakennuttanut aluksi autio-tuvaksi, Juukean markkinoilla kulkevien kestikievariksi ja johon pian il-mestyi asukas, lappalaisvaimo Eva "sikiöineen" sitä lämminnä pitämään. Mutta ennen kaikkea kiitos siitä Sinulle, "Siilastuvan Kapteeni", jonka maine on kauan tuttu koko Torniojokilaaksossa ja jonka maailmansota oli laivan ohjaushytistä tänne muulloin aivan syrjäiseen, mutta tällä ker-taa valtakunnille tärkeään paikkaan siirtänyt. Sinulle tulee suurin kiitos ja kunnia siitä, että Siilastuvalla saimme olla ystävällisten ihmisten seuras-sa, saimme vatsaamme ja laukkuummekin oikeaa ruokaa ja saimme tie-toja maailman suurista tapahtumista.

Siilastuvan "kapteeni" ja Lappalais-Eeva jälkimmäisen kesähuvilalla. Kodan sisässä näkyy Lapinkodan "ikuinen tuli". Kuva: Suomen Kuvalehti 20/1920.

Siilastuvalle retsuhevosella kalaan syöntiin tulleita norjalaisia naisia. Lyngenvuonosta saa nimittäin vain - lohta. Kuva: Suomen Kuvalehti 20/ 1920.

Siilastuvalle tulomme jälkeisenä aamuna palasi Norjasta, Skibottenista Ruotsin postinkuljettaja, talollinen J.P. Siikavuopio, myöhästyttyään mat-kalla pari päivää meidän onneksemme. Pääsimme nim. hänen venees-sään Kilpisjärven toiseen päähän, josta jatkoimme matkaamme jalan Peeravaaralle. Tänne rakennettuamme samana iltana signalin ja saa-tuamme niskaamme aimo ukkossateen ja hirmuisen määrän sääskiä, vaelsimme veneellemme ja soudimme Keinovuopion Ruotsinpuoleiseen taloon. Täällä sattui olemaan muitakin vieraita: eräs ruotsalainen maan-mittari parinekymmenine apureineen. He olivat käymässä rajaa kruunun ja yksityismaan välille.


Huoneet olivat tämän vuoksi jotakuinkin täynnä, mutta sovimme sentään pirttiin muiden miesten rakoon. Väsyneitä olimme ja ainakin allekirjoitta-nut nukkui pian sääskien ininään. Aamusella tapasin pikimältään kohte-liaan ja ystävällisen ruotsalaisen virkatoverin, joka noitui Lapin sääskiä ja epämukavuuksia ja lähetti nuorelle rouvalleen Karesuantoon terveisiä. Tämän päivän urakkana oli meillä keinotella itsemme alas littoon. Se ei ollutkaan mikään helppo tehtävä, sillä vaikka Lapin kosket ovat vaikeita nousta, niin on niiden lasku monesti vielä vaivaloisempaa ja vaarallisem-paa. Vain jonkun pienemmän nivan voi melalla laskea, muut joko sauvo-missa tai nuorassa, onpa muutamien sivu vedettävä vene maatakin pit-kin.

Pidimme aluksi leikkinä jokivartelaisten koskikammoa ja laskea hurau-timme melalla äkäisen Peltakosken, jonka joku lienee kerran ennen vä-hän veden aikana laskenut. Mutta tulimme huomaamaan, että vain ihme pelasti meidät ja veneen turmiosta tuossa runsasvetisessä, kivikkoises-sa, mutkittelevassa koskessa ja tämän jälkeen taltuimme kulkemaan koskissa ihmisten tavoin.


En tunne mitään mielenkiintoisempaa urheilua kuin voimakkaan kosken-laskun sauvomissa. Siinä jos missään vaaditaan voimaa, salamanno-peaa toimintaa, äärimmäisen tarkkaa silmää huomata mitä kulloinkin on tehtävä ja mielen tyyneyttä. Oli oikein nautinto katsella perässä seisovan sauvojan kasvonilmeitä ja ruumiinliikkeitä, kun hän massa kohden unoh-ti muun ympäristön ja koko tahdollaan ja voimallaan eläytyi tärkeään työhönsä vaihtaen sauvonta puolelta toiselle sellaisella ripeydellä, jota ei hänestä, isosta miehen köntyksestä olisi luullut löytyvän.

Matkalla saatiin muutamia lihavia koskikaloja. Varsinainen rekognose-raus oli nyt saatu tehdyksi. Kolmioverkkoon kuului, paitsi edellämainittu-ja vielä pisteet Ropi ja Tshaima, joista edellisellä oli maisteri K. H. Man-nermaan rakennuttama signali ja jälkimäiselle lähetin signalin tekoon erään työmieheni. Sitäpaitsi oli kulmamittaus toimitettava Veunilla 1. Ruotosoaivillä, joka on ruotsalaisten kolmiopiste.

Rekognoseraustyötä oli suosinut mitä parhain sää: sateeton, lämmin keskikesä. Kuumuuden olin pelännyt käyvän sietämättömäksi suojatto-massa tunturiseudussa auringon alinomaa paistaessa, mutta niin ei käy-nyt, sillä parhaillaan sulava lumi sitoi suuren määrän lämpöä. Pienikin tuuli tuo vilpoisaa ilmaa lumisilta tunturirinteiltä ja paikkakunnan verrat-tain suuri korkeus merenpinnasta (noin 600-,1400 m.) vaikuttaa myös osaltaan jonkunverran ilman lämpöön..........


...... Nyt oli tehtävä suunnitelma, missä järjestyksessä kulmamittaus oli suoritettava. Oli kaksi vaihtoehtoa valittavana: joko lähteä etelästä, al-kupisteistä jatkamaan pohjoiseen päin tai alottaa pohjoisesta, jylhästä tunturiseudusta niin kauan kun oli toivoa kesän vielä siellä olevan, sillä syksyllä, kun luntakin voi milloin tahansa sataa, ei siellä puun puutteen vuoksi tulisi toimeen ja sitäpaitsi oli sinne eväiden kuljetus mahdollisten "rokulipäivien" varalta vaikeaa. Edellisellä vaihtoehdolla oli tosin se tär-keä hyväpuoli, että ellei koko työtä ehdittäisi saadakaan tänä kesänä tehdyksi, voitaisii tulokset laskea siinä määrässä kuin työtä oli ehditty tehdä ja täten saataisiin jo ensi kesän kartoitusta varten kiintopisteitä ai-nakin osalle aluetta, kun sitävastoin, jos työ alotettaisiin pohjoisesta ja jäisi kesken, työstä ei olisi seuraavan kesän mittauksille hyötyä.


Valitsin kuitenkin pohjoisesta alotusvaihtoehdon, kun työmiehetkin sitä halusivat, arvellen jotenkuten voivani puuseudussa myöhemmälläkin työn lopettaa kuten kävikin. Vastaisessa tapauksessa olisi työ ehdotto-masti jäänyt kesken. Pari poikkeusta katsoin kuitenkin viisaimmaksi oh-jelmaan tehdä, nim. että mittaisin kulmat ensiksi Veunilla, koska se oli Ruotsin puolella ja oli jo herättänyt sen puolen asukkaissa huomiota ja koska oli olemassa sekin mahdollisuus, että Ruotsi joutuisi sotaan ja sil-loin olisi sinne meno vielä vaikeampaa. Toiseksi mittasin kulmat Lam-masaaivilla leipien leivontaa ja postia odotellessa.


Veunille läksimme siis heinäkuun 17 p:nä vähentynein joukoin; opas oli tilitetty pois ja eräs miehistä meni Tshaimalle. Soudettuamme mataloi-tunutta, hiekkasärkkäistä jokea n. ½ pk. alaspäin, sälytimme selkäämme kelpo riipit, vaikka eväitä ei ollutkaan kuin puoleksi viikoksi. Kone ja ma-kuusuojat saivat lämpimänä päivänä itsekunkin hikoilemaan tuolla lähes peninkulmaisella ryteikkötaipaleella. Pensasrajalle jätettiin asuntotar-peet, syötiin päivällinen ja jatkettiin matkaa tunturin laelle, jossa odotti ruotsalaisten rakentama pyramidi-signali, jonka ylä- ja alapinnat ovat neliöitä, edellisen sivun mitan ollessa 1,5 m., jälkimäinen 1,2 m. ja kor-keuden 1,75 m. Siis jokseenkin meidän signaliemme suuruinen. Mittaus oli tässä, kuten kaikissa muissakin pisteissä toimitettava excentrisesti ja koneen jalustana käytettiin kivipilaria, joka rakennettiin signalin viereen. Se onkin sangen tukeva ja sopiva kun joka paikassa voitiin kiviä saada ja täten säästyttiin raskaiden jalkojen kuljettamisesta............


......Pääpisteistä näkyi Räpi taivasta vasten, Lammassaivi tunturia vas-ten, mutta sekin näkyi selvästi. Rekognoseeratessa olin huomannut, että oli mahdoton valita pisteitä niin, että ne aina näkyisivät taivasta vasten toisiinsa, sillä vaikka alue onkin Suomen korkeinta seutua, on se kuiten-kin ikäänkuin laaksossa ympäröiviin Ruotsin ja Norjan seutuihin nähden. Tämä seikka ei tuottanut kuitenkaan suurempaa haittaa muualla kuin Järtnoaivilla, josta ei mitenkään tahtonut nähdä Vartoaivin rajapyykkiä, kun takana oleva vaara oli aivan lähellä viimemainittua.......

Työ oli täten päässyt alkuun ja heinäkuun 20 p:nä toimitin kulmamittauk-sen Lammassaivilla, samalla tähdäten Vittanginjärven rannalla olevaan rajapyykkiin kertaa, kuten pääpisteisiin. Ilman lämpö oli +11,2° C, tuuli n. 3 Beauf. NW. Tuuli oli siis jo kääntynyt pohjoispuolelle ja siellä se sitten pieniä poikkeuksia lukuunottamatta pysyi koko loppukesän. Seuraavana päivänä, Siilastuvalle matkatessa, yritin vielä toimittaa kulmamittauksen yllämainitulla rajapyykillä, mutta sade keskeytti sen. Siilastuvalle kesti matka pari vuorokautta (5 pk.) ja sinne saavuttua kapusin heti Saanalle, vaikka olikin sunnuntai-ilta.......


....Seuraavan päivän varustauduimme arviolta 2-viikkoiselle tunturiret-kelle, saaden m.m. pohjat kenkiimme pohjanahkaa oli "Siilastuvan kapteeni" hankkinut meille Norjasta. Söimme suolattua, savustettua, paistettua ja keitettyä Kilpisjärven kalaa, hernerokkaa ja muita herkkuja.


Heinäkuun 26 päivän aamulla hyvästelimme isäntämme ja alotimme ta-vattoman raskailla kantamuksilla varustettuna tunturivaelluksemme. Teodoliitti oli nyt haluttu selkäriippi ja kun muistetaan sen painaneen n. 30 kg., arvaa toisten miesten taakat. Samana päivänä ehdimme Kahpe-rusvaaran alle ja saimme ensi kerran tuntea Lapin kesäillan ja yön kyl-myyttä, sillä ruuturaassista saatu tuli kykeni tuskin saamaan veden kie-humaan, mutta ei miesten hikisiä vaatteita kuivaksi! Pari miehistä ei us-kaltanut koko yönä ruveta nukkumaan, vaan viettivät he yönsä pyytä-mällä pienestä tunturipurosta rautuja, joita olikin aamusella pari sataa ja maistuivat ne hyvältä voissa paistettuina......

Pitsusjärvi. Kuva: Jari Salonen / Naturpro oy.

......Kulmamittauksen loputtua ehdimme matkata samana päivänä asen-topaikalle 10, Pitschusjärven rannalle. Kun seuraavana aamuna herä-simme, oli näköpiiri hyvin pieni hienon sateen ja sumun vuoksi ja tätä ilmaa kesti sitten kaksi vuorokautta, estäen, meitä jatkamasta matkaa. Nyt oli aikaa olla Piennien vieraana, sillä lappalaiset olivat vielä täällä. Saimme nähdä lappalaisten majanmuuton "jatamalla", s.o. kannatta-malla poroilla tavarat paikasta toiseen ja koko tuhatpäisen lauman liik-keellä.


Kun ilma kävi yhä kylmemmäksi, iloitsi lappalainen ja hänen hurskas toi-vonsa oli pikainen lumisade. Kylmällä ilmalla eivät sääsket ja paarmat ahdistele poroja, joten ne pääsevät syömään koko sydänkesän kidut-tuaan melkein syömättä ja laihduttuaan aivan "luiksi." Kylmän tultua saa poropaimenkin levätä moniviikkoisen raskaan valvomisen ja paimenta-misen perästä, sillä nyt ei tarvitse pelätä porojen karkaavan vastatuu-leen teille tietämättömille, kuten "syövän" aikana.

Isäntämme siis olivat tyytyväisiä ja teurastivat renon, s.o. vasomattoman vaatimen ja niin alkoi eläminen lihapatojen ääressä. Lihaa syötiin mel-kein raakana, vain hiukan keitettynä ja sitä syötiinyhtä mahdottomat määrät kuin ennen kuivaa lihaa, muistamatta pakollista määräystä lihat-tomista päivistä. Nyt ei isännillämme enää ollut lainkaan leipää, ainoas-taan lihaa ja voita, ynnä tietenkin kahvia. Lappalainen rakastaa aivan erikoisesti rasvaisia ruokia. Kesäisessä renossa ei tosin ole muuta ras-vaa kuin ydin sääriluissa, »kontissa" ja niinpä onkin tämä parasta herk-kua.

Kontat lämmitetään keittopadassa, pistetään siihen pystyyn vuoroin kumpikin pää ja senjälkeen halotaan ne poromiehen isolla, leveäteräi-sellä puukolla leuku ja ydin imetään suurella nautinnolla. Saatuani mi-tenkuten nieleskellyksi sitkeän kielen ja juotuani erinäisiä puukupillisia väkevää kahvia, siirryin sadetta ja enempää ruuansulatuselimien rasit-tamista pakoon teltalle, jossa sitten sain pari päivää viettää erakkoelä-mää apurimiesteni ollessa jatkuvasti lappalaisten vieraina, niin kauan kuin poronlihaa riitti. Lopuksi he sieltä tulivat ja ihmettelivät miksi heidän vatsansa lienevät kipeät ja keittivät ynnä söivät riisiryynipuuron!

Elokuun viimeisenä päivänä ilma jonkun verran selvisi aamusella, "murkku" hävisi ja lakkasi satamasta. Silloin sanottiin jäähyväiset tälle Suomen autioimmalle järvelle, jossa ainoana eläiminä olivat kaakkuri eli "tahtaja" sekä tavin poikue ja lähdettiin taivaltamaan kuollutta tundraa ja alati kohoavaa kivierämaata kohti Järtnoaivin rinteitä. Tunturi on yksi osa Haltiotuntureista ja sen laki vain hiukan matalampi Suomen korkeinta kukkulaa.


Saavuimme lappalaisten neuvon mukaan lähiseudun ainoaan paikkaan, jossa kasvaa ruuturaassia; päivä oli kulunut puoleen ja silloin alkoi taas sataa ja jäätävä luodetuuli lausui tervetuloa omalla tavallaan. Teltta ja rankiset pystyyn, ruuturaassia "lattialle", sadetta pakoon ja taas oltiin pa-kotettuja "istumaan ja hengittämään". Ilma oli samanlaista seuraavankin päivän ja iltasella, jolloin uskalsimme käydä n. 200 m. korkeammalla olevalla tunturin huipulla; pilarin teossa konetta varten tuli lumisade ja lämpömittari näytti +2,2°C.

Kun ruokahalu kaikesta huolimatta oli mainio, alkoi eväämme, varsinkin leipä ja voi, loppua ja senvuoksi lähti seuraavana aamuna, elokuun toi-sena päivänä, ilman kirkastuttua, kaksi miestä takaisin Pitshusjärvelle lappalaisia verottamaan ja lapinkakkuja leipomaan. Me toiset kiipesim-me taas tunturille ja peitteisiin kääriytyneinä koetamme kestää ankaras-sa tuulessa ja sangen vaatimattomassa lämpimässä. Lämpömittari osotti kulmamittauksen kestäessä +3°- 6° ja lumi pysyi koko päivän kiven ko-loissa sulamatta. Kulmamittauksen sain kuitenkin tehdyksi, vaikka sor-mia paleli aivan riivatusti ja vaikka Vartoaivin rajapyykki ei tahtonut nä-kyä, kun sen takana lähellä oli korkeampi "tieva."


Ilma ei ollut vielä vakinaisesti selvinnytkään, sillä aamulla herätessä sa-toi taas tuota ikävää, hiljaista, loppumattomalta näyttävää sadetta. Pel-käsimme, etteivät leipojat osaisi kulkea, mutta tulivat he sentään, tuoden hiukan voita ja margarinia sekä itseleipomiansa "kakkuja", jotka maistui-vat tuoreina erinomaisilta, vaikka niitä oli paistettu kuumennetulla kivellä ja sen hajottua padan pohjassa.

Iltapäivällä jätimme jylhän Haltion ja matkasimme tasaista tundraa pitkin Vartoaiville. Yritin työhönkin vielä k:lo ajoissa iltasella, mutta Järtnoaivi ja Aanuvaara olivat sadekuuron sisässä. Seuraavat kaksi päivää varroin Vartoaivilla sellaista hetkeä, jolloin työtä voisi tehdä sateen ja alituisten sadekuurojen lomassa. Ja sain myös työn tehdyksi tehden, tunnin sil-loin, toisen tällöin ja jättäen jonkun suunnan mittauksen odottamaan so-pivaa hetkeä.

Ainoastaan Aanuvaara pysyi itsepintaisesti pilvessä vielä toisen päivän iltana ja siihen olin saanut tähdätyksi vain neljä kertaa kuuden asemasta horisontalikulmia mitatessa. En katsonut olevan syytä kuluttaa kallista aikaa odottamalla tilaisuutta noihin kahteen mittaukseen, koska Aanu-vaaran mielestäni voi tarpeeksi suurella tarkkuudella määrätä sivupis-teenäkin neljästä pisteestä tähtäämällä ja ruokavarat olivat jo melkein lopussa. Keskilämpömäärä oli + 7,6° ja tuuli 2-5 8., suunta mittauksen aikana.

Rieska eli "lapinkakku" emännän kädessä. Kuva: Museovirasto.

Elokuun p:nä, sunnuntai-aamuna, vesisateessa lähdimme taivaltamaan Harroaivia kohden, kulkien onnellisesti jonkun verran tulvillaan olevan Poroenon poikki. Perille tultua ryhdyin työhön, sillä ilma oli selvinnyt ja lähetin pari miestä ruokatavarain hakuun lappalaiskylästä Rommaenol-ta.

Työn sain tehdyksi seuraavana päivänä, ilman keskilämpö oli työn aika-na +6,6° ja tuuli 4-5 Beaul. NW. Nyt pääsin lähtemään "kylään" lappa-laisten luo ja näkemään lapinakkojen elämää. Matkalla Vartsaskaidiin, jossa Piennien kesäkylän kolme laavua sijaitsi tätä nykyä, jouduttiin ensi kerran Siilastuvalta lähdettyä suolle ja saatiin nähdä hillojen runsaus, jollaista allekirjoittanut ei ennen ole nähnyt. Valitettavasti ne vaan olivat ehtineet kypsyä ja melkein pilalle paleltua tuntureilla olo aikanamme. Saattoihan niitä sentään valikoiden syödä.

Piennin Jussin emännän vieraana viivyin melkein vuorokauden sateen vihmoessa ulkona ja sisällä. Muistissa säilyvä vuorokausi! Lapin kansa on täällä vieraanvaraista ja varsinkin meitä pidettiin hyvänä, sillä toim-mehan "sanomat" kylän miehiltä, joilta moneen viikkoon ei oltu täällä kuultu mitään. Tarjottiin, mitä kodassa oli syötävää ja juotavaa, nim. kak-kua, voita, poronlihaa ja kalaa, sitä lihavaa Lapin siikaa ja harria, jota vain täällä voi saada.


Tosin aikalailla "kesäynyttä", sillä lappalaisen mielestä on hyvin suolattu kala menettänyt kalan maun. Se heidän kalansa on pehmyttä ja lähtee helposti ruodoista irti käsin mistäpä ne haarukat ja lautaset tänne olisivat kulkeuneet! Ja ellei haju olisi sellainen kuin se on, voisi kalaa syödä ehkä hyvinkin hyvällä ruokahalulla. Hiilillä paistaen se kyllä menettelee.

Saatiinpa kodassa iltasella keittoakin harvinaista muuten yleensä, ellei ole lihaa keitettävänä. Keitto oli omituista, riisiryyneistä ja hilloista vedes-sä keitettyä velliä, jossa ei ollut mitään makua, kun siihen ei pantu soke-ria, eikä muuta kuin suolaa. Ja kahvia sitten, tällä kertaa oikeista kupeis-ta, joita säilytettiin talon ainoassa "huonekalussa" arkussa, joka sitäpaitsi palveli pöytänä, y.m. Sokeritkin olivat täällä naisten emännöidessä muis-taakseni valkoisia, sillä niitä säilytettiin erikseen.

Kun kotaan vieras tulee, tarjotaan heti ruokaa ja kahvipannu pannaan samalla tulelle. Tämä on sääntönä kaikkialla. Senvuoksi onkin parasta levähtää hiukan syötyään, ennenkuin siirtyy toiseen kotaan, muuten voi joutua yhtä kiusalliseen asemaan kuin allekirjoittanut. Pistäysin syönnin perästä toiseen kotaan hieman asialle ja siellä toimitettiin heti ruokaa eteeni. Kun olin pahaksi onneksi vielä niin perinpohjin käyttänyt ensim-mäisen kodan vieraanvaraisuutta hyväkseni, etten voinut edes kohde-liaisuudesta syödä, joutui talon emäntä ymmälle.

Lopuksi tarjosi hän jonkun parikiloisen poronpaistikappaleen mukaani laukkuun, arvellen, että kai minä joskus saatan syödä. Vielä suurempi oli hänen ihmettelynsä, kun en lihasta huolinut osaksi siksi, että laukkuni oli jo täynnä ja osaksi siksi, että tiesin rahanhimoisen lappalaisen olevan melko vaikeaa antaa tuo ainakin kruunun arvoinen lahja. Tosin vieraan-varaisuus pääsi tällä kertaa voitolle itsekkyydestä, mutta säästin emän-tää katumuksesta perästäpäin.


Omituista on ajatella, että tällaisessa asunnossa voivat ihmiset tulla toi-meen kaikkina vuodenaikoina. Tosin kodan päällyskankaana talvella on norjalainen raanu purjekankaan asemasta, mutta sittenkin: mitä se aut-taa, sillä katossa on suuri reikä ja koirat kulkevat vapaasti seinän alatse sisään ja ulos talvellakin. Tuulensuojana on kota melko hyvä, lumisadet-ta se myös ehkäsee ja onpa se apuna vesisateellakin, mutta pakkasel-la? Jonkun lämpöasteen erotus tosin kodassa lienee ulkoilman kanssa, sillä alituisesti keskellä lattiaa palavan tulen lämpö "vastaa seiniin", mut-ta kyllä kai "huoneen" lämpö on sentään melko vaatimaton ja epätasai-nen: tulenpuoleista kylkeä polttaa, seinän puoleista palelee.


Tullakseen tässä toimeen ja terveenä pysyäkseen täytyy asukkaan olla tavattoman karaistunut ja tottunut. Ja niinpä kotalappalaiset ovatkin, sillä heikoimmat ja raihnaisimmat kuolevat ensimäisillä ikävuosillaan. Eikä sovi ihmetellä, ettei lappalaislapsukainenkaan aina kestä "kompsios-saan" samalla aikaa kuumaa ja pakkasta, viimaa ja pyryä. Mutta sallit-takoon sentään ihmetellä, miten sairas lappalainen vaikeastakin taudista selviytyy talvipakkasella ja ennen kaikkea, miten syntyminen näissä olo-suhteissa, hirmuisten matkojen päässä kaikesta ammattitaitoisesta avusta lainkaan voi onnellisesti tapahtua. Mutta kun syntyvä ei sijaa kat-so Lapissakaan, tapahtuu usein, että lappalaisakka suoriutuu koko situ-ationista ypöyksin revontulten alla riekkoja pyytäessään tunturilaaksois-sa, pistää vastasyntyneen peskinsä poveen ja hiihtää penikulmaisen tai-paleen kotikodalleen kahville. Eikä kuole ja Anna Ingakin jää eloon!

Kalttopään kota sisältä: Fiia lapsineen, anoppineen. Kuva: Suomen kuvalehti 01.02.1912.

Mielenkiintoista oli seurata lappalaisten naisten kotielämää ja askareita. Puuhaa heillä kyllä riittää, sillä kaikki kotona tehtävät työt on naisten teh-tävä. Vaatteiden, peskien, kenkien ja muiden nahkatöiden teko, ruuan-laitanta, poronlypsäntä, milloin porokarja on lähistöllä, lastenhoidanta, koiralaumojen ruokinta, vieläpä puiden hakkuukin on naisten huolena. Eikä lappalaisella ole kasahalkoja, vaan on hänen asettauduttava aina metsäiseen paikkaan ja hakattava taakka puita kerrallaan.


Lappalaisen puvusta riittäisi kertomista, mutta mainitsen tässä vain sen, että oleellisin eroavaisuus miehen ja naisen puvussa on päähine ja ai-noastaan siitä eroittaa sukupuolen, mikä muuten on välistä vaikeaa. Lei-pomisesta en vielä malta olla mainitsematta, sillä kakkujen laittaminen on ylen lyhyt toimitus. Taikina, joka tehdään mieluimmin ruis- ja vehnä-jauhoista sekaisin, vastataan puukaukalossa. Puisen kannen päällä "lei-votaan" s.o. rystysillä sivellään taikina hyvin ohuiksi leiviksi ja samalla kannella viedään se tulen ääreen, jossa molempia puolia hiukan kuu-mennetaan. Kun sitten kakku alkaa hiukan kovoa, pannaan se tulen ää-reen jotain puuta vasten "seisomaan" ja paistumaan ja käännellään siinä molempia puolia. Muutamassa minuutissa on se valmis. Täten leipoo la-pinemäntä kymmeniä kakkuja tunnissa.

Rommaenolta johdimme matkamme kohti Virdinanippaa, joka on sikäli kolmioverkon keskipisteessä, että siitä voi nähdä kaikki pääkolmiopis-teet. Tähtäyksiä oli otettava seitsemään lähipisteeseen ja lisäksi tähtäsin korkeuskulmia mitatessa Veuniin. Ilma on täällä Lapissa yleensä niin kir-kas, että ellei sumu ja sade ynnä pilvet ole estämässä, voi varsinkin tai-vasta vasten näkyviin signaleihin tähdätä koko päivän ja alkukesästä ko-ko vuorokauden ja tässä suhteessa onkin teodoliittimittausten suorittam-inen täällä paljon edullisempaa kuin esim. Perä-Pohjolassa (Kemijoki-laaksossa), jossa pitempiä tähtäyksiä voi toimittaa vain joinakin päivinä ja silloinkin vaan muutaman tunnin ennen auringon laskua ja mahdol-lisesti juuri auringon nousun seuduissa.


Autereesta ja ilman väreilystä ei ollut juuri isoa haittaa työn kestäessä, mutta sitä kiusallisempia olivat alituiset sateet, murkut, ja tavattoman ko-va tuuli ynnä kylmyys. Nämä seikat kiusasivat entistä enemmän Virdain-nipalla ja vain siten sain tuulelta työn tehdyksi, että annoin apurimiesten vuorotellen seistä koneen suojana peitteineen. Vähemmän hauskaa työ-tä tuntui heistä olevan tuo tuntikausia samassa paikassa tuulen murtaja-na seisominen, mutta kun he kuitenkin saivat pitää käsiään missä tahan-sa huomasivat he olevansa minua edullisemmassa asemassa. Erikoi-sesti rasitti kovassa tuulessa tähtäileminen silmää, joten sain monta päi-vää perästäpäin kärsiä kroonillista "itkutautia" ja silmän pakottamista. Silmälle ei ole erikoisen terveellistä tyynelläkään äärimmäisen tarkasti katsoa, jopa 8-10 tuntia päivässä!

Saatuani tavattomalla tahdonponnistuksella työn Virdainnipalla tehdyksi elokuun 10 päivänä, keskilämpömäärän oltua vain +4,00° C, tuulen ar-violta 6-7 Beauf W. ja WNW, lähdimme yötä myöten taivaltamaan Terp-misvaaralle, joka oli päästävä meidät tässä melkein epäinhimillisen työ-läästä työstä ja tunturielämästä taas hirsimajoille ja ihmisten ilmoille. Ter-pmiksellä kohosivat vielä vaikeudet huippuunsa: olimme aivan sanan-mukaisesti paleltua tuulen ja lumisateen vuoksi ja työtä ei voinut ajatel-lakaan ensimäisenä päivänä.


Eväät olivat myös taaskin vähissä ja suuri oli yleinen ilo, kun elokuun 12 päivänä vihdoin sain puoliväkisin, sormet aivan kankeina työn tehdyksi k:lo 5 tienoissa iltasella. Lämpömittari oli näyttänyt jo 0° yöllä ja keski-lämpö oli + 4,5° C, tuuli 4-5 Beauf. NW.


Työmiehet olivat jo aivan kyllästyneet koko tunturivaellukseen ja eräs heistä oli jo Virdainnipalta väkisin lähteä heinäntekoon Hettaan. Sain hä-net kuitenkin matkapäiviä lupaamalla tulemaan väylän varteen saakka ja nyt erosimme, sillä hän lähti erään toisen miehen kanssa viemään teo-doliittia Peeravaaralle meidän toisten lähtiessä veneen hakuun Siilastu-valta. Melkein juoksujalkaa kulki "Juntti" tuon peninkulmaisen taipaleen Siilastuvalle, jonne saavuttiin keskiyöllä ja saatiinpa peseytyä oikein saunassa vielä samana yönä 18 vuorokauden perästä.


Seuraava päivä oli sunnuntai. Ja mikä ihana Lapin syyskesän päivä! Oli kuin olisi meidän kiusalla tullut taas lämmin auringonpaiste Lapin kuulu-isine sääskineen, joista muuten ei ollut ollut haittaa enää kahteen viik-koon. Vietimme päivän mukavasti ja hauskasti Skibotten'ista saapunei-den vieraiden kanssa, syöden "lehmänantia", tuoretta, lihavaa kalaa, leipää, itäneitä punaisia perunoita ja paleltuneita hilloja, ynnä ihaillen Lapin taivaan korkeaa sinikaarta, tyyntä tunturijärveä ja uuden lumen hohtavanvalkoiseksi maalaamia tunturihuippuja sekä auringon, että kuun valossa. Emmekä muistaneet taannoisia kärsimyksiämme enää lainkaan!


Luonto näytti ruvenneen maksamaan velkaansa, sillä seuraavana päi-vänä puhalsi navakka luodetuuli, joka vei meidät tilapäisen purjeen avul-la Keinovuopioon melkein airoon koskematta. Ja ilma oli edelleen kirkas. Tosin yritti jyrkkä Kilpislaspa, Könkämäenon ensimäinen koski tehdä ve-neestämme hylyn, sillä kolmen miehen emme ryhtyneet sitä vetämään pitkää maamatkaa, vaan koetimme sauvomien varassa laskea ja alle-han lopuksi pääsimmekin, menetettyämme yhden sauvomen ja yhden hatun.

Mutta aamulla, kun lähdimme työhön Peeravaaralle, olikin sen huippu pilven sisässä. Alhaalla oli pouta ja kirkas, mutta vaaran laella tanssi pil-vi karkeloaan ja hieno sadesumu kiivasta , eikä kymmenen metrin pää-hän näkynyt mitään. Palasimme "niine hyvinemme" Keinovuopioon, jos-sa olimme edellisen yön aikana jo päässeet tuoreiden harrien ja tuorei-den perunoiden, alias "kalapatun" makuuun. Epäilen, mahtaneeko ku-kaan "maallikko" voida kuvitellakaan, miten hyvälle ensimäinen tuore kalapottu syksyllä maistuu!


Kulmamittaus Peeravaaralla saatiin tehdyksi ikuisista sadekuuroista huolimatta seuraavana päivänä, elokuun 16, 5,6° lämpimässä ja 3-4 Beauf. NW-tuulessa. Kun seuraavana päivänä sain vielä työn tehdyksi Vittanginjärven rannalla olevalla rajapyykillä N:o 3, joten tämän sain si-dotuksi kolmioverkkoon, pääsimme taas pääkortteeriimme littoon mel-kein kuukauden kestänaen poissaolon jälkeen. Sadekuuroja kulki seu-raavanakin päivänä, jolloin valmistelimme viimeistä tunturiretkeämme Ropille ja Tshaimoon.

Matkasta ei kuitenkaan näyttänyt tulevan mitään, sillä viikkokauden kesti oikeaa Lapin syyskesän ilmaa: vuoroin sadetta, vuoroin läpinäkymätöntä sumua, jolloin tunturilla on yhtä mahdoton liikkua kuin merellä. Apurimie-heni tästä tuskin olivat pahoillaan, vaikka heilläkin tuntui jo alkavan teh-dä mieli Hettaansa, mutta allekirjoittaneelle se oli oikea henkinen piina-viikko, vaikka ruumis nauttikin kalapatusta.

Jos tällaista ilmaa kestäisi niin kauan, että olisi rahojen loppumisen ja erinäisten toimien vuoksi lähdettävä täältä pois käymättä Ropilla, joka oli koko työn toinen lähtöpiste, olisi kesän työ ollut sikäli turhaa, ettei ensi kesäksi voitu saada kartoituskiintopisteitä. Tosin olin päättänyt mahdol-lisimman sitkeästi odottaa, mutta syyskuun alkupäivinä olisin ollut kaikis-sa tapauksissa pakoitettu palaamaan. Mutta tilanne selvisikin jo elokuun 24 p:nä, jolloin taivas suvaitsi selvitä ja niin matkasimme Ropille.

Ylä-Kilpisjärvi, takana Siilastupa, oikealle jää Saana, takana oikealla Goallárrášša. Edessä vasemmalla Piritan Nilppa eli Nils Tornensis,- toinen peränpitäjistä, oikealla, mahdollisesti Silis-Ville, Ville Mäkikokko sittemmin Ørnebakkina Skibottenissa. Kuva: Aulis Hämäläinen/Hartti Hämäläinen/ Seppo J. Partasen arkisto Kuvateksti: Nils-Henrik Valkeapää.

Tosinhan perille tultuamme taas saimme majoittua telttaan sadetta ja su-mua ihailemaan tässä "erämaan rauhassa", mutta barometri ennusti sentään ilmanmuutosta joskus ja se tulikin jo seuraavana päivänä. Ja tulikin perinpohjainen. Koko päivän oli ilma melkein tyyni, taivas melkein pilvetön ja lämpömäärä + 10,o° C, (tuuli Beauf. S.) Ei sääskiä, eikä ker-rassaan mitään, mikä työtä olisi estänyt. Täällä oli paras työskennellä tä-hänastisista pisteistä. Ja kun iltasella työ oli tehty, oli voitto meidän.


Tshaimalle mentyä seurasi vanha temppu: kiireimmän kautta telttaan sa-detta pakoon. Teroitin iltasella mieliin vanhaa sääntöä, että oli noustava silloin kuin ilma oli kirkas, mutta miehet olivat väsyneitä ja nukkuivat ma-keasti, kun heräsin k:lo neljän ajoissa auringon juuri kohottautuessa tun-turin kupeesta. Ei satanut, taivas oli sininen, mutta alhaalla lepäili vielä yön mahtavia sumupilviä. Nopeasti söimme "keveän teeaamiaisen" ja suoriuduimme tunturille, jossa työn sain suoritetuksi puolelle päivin +9,4° lämpimässä ja 3-4 Beauf. SW tuulessa. Ja silloin alkoi sataa!

Mutta nyt oli sade meistä maailman vähäpätöisin asia, sillä saimmepa tehdä täyskäännöksen ja lähteä pyrkimään kukin omalle maalleen. Yötä oli meidän kuitenkin vielä oltava tunturilla, komean Akkispahdan alla, josta oli hauska katsella ylös tunturin laen äkkijyrkällä reunalla liikkuvia poroja pienoiskoossa. Täällä viimeisellä yöpaikalla, joka oli harvinaista kyllä oikein "koijjuoudassa", söimme viimeiset ryynivarat, joten niitä oli varattu oikea määrä. littoon matkasimme seuraavana aamuna ja sama-na päivänä kokosimme tavaramme, suoritimme laskumme ja kylvimme lähtökylvyt.


Ja aamulla sitten, ystävällisen talonväen matkaonnea ja ensikesäistä jäl-leennäkemistä toivottaen, lähdimme kauniilla ilmalla ja iloisella mielellä solumaan alas Könkämäenon virtoja ja lukuisia koskia ja nivoja. Työ oli usein työlästä kuivuneissa koskissa, mutta reippaalla mielellä kuljettiin koko valoinen aika vuorokaudesta. Toisena päivänä pistäysimme Kare-suannon kirkolla, jossa sain täyttää mieluisen velvollisuuteni: kiittää sikä-läistä postitoimiston hoitajaa säännöllisestä postini välityksestä. Ja sa-malla jouduin sellaisen vieraanvaraisuuden jaystävällisyyden "uhriksi", kuin vaan Ruotsissa, vapaassa ja kohteliaassa maassa voi sattua.

Sain hävetä kaksikuukautisen tunturielämän jälkiä, ajelematonta naa-maa ja epäilyttävää ulkokuortani tuossa sivistyneessä ympäristössä, jos-sa musiikki ja kahvileivät ynnä hyvä päivällinen olivat kai maailman luon-nollisin asia, vaikka ne minusta tuniutvat niih ihmeellisiltä. Palojoensuu-hun saavuttuamme elokuun viimeisenä päivänä päätin etelään lähteä Ounasjokea myöten, vaikka matka tulisi kestämään muutamia päiviä kauemmin ja tulisi huomattavasti kalliimmaksi kuin meno maanteitse Tornioon. Mutta tämän viimemainitun varjopuolet: hirveän pitkä maantie-matka ja joka nurkan juuressa vahtaava passintarkastaja ynnä uuden reitin tuottama vaihtelu saivat päätökseni aikaan. Matkasimme siis yh-dessä Enontekiön kirkolle, josta kaksi apurityömiestäni sain kyytimiehiksi Kittilään.

Ounasjoki on Hetanjärvestä lähtiessä niin kapea, ettei kaikin paikoin so-vi soutamaan. Myöhemmin se tosin levenee, mutta koko matkan haittasi veden vähyys ja koskien runsaus. Olihan niitä Könkämäenossakin, mut-ta täällä niitä vasta olikin tiheässä, ei tosin kovin suuria. Enontekiöstä Könkään kylään, n. 10 pk:n matkalla laskin kaikkiaan 71 koskea ja nivaa ja useimmissa tahtoi veneen pohja kolista kiviin huolimatta sauvonlas-kennasta. Mutta matka kului muuten hauskasti ja nopeasti ilman pysyes-sä kauniina.


Erikoista näkemistä ei matka Ounasjoen yläosassa tarjoa Lapissa liikku-neelle, rannat ovat yleensä yksitoikkoisia pensaikkoja, koivikoita ja alempana jo havumetsiköitäkin. Taustalle tosin näkyvät komeat tunturit, varsinkin Ounas- ja Pallastunturit oikealta, ovatpa ne muutamin paikoin aivan erikoisesti viehättäviä, m.m. valkoisine jäkälärinteineen, mutta sit-tenkin siihen on jo tottunut. Mieli tahtoo kiirehtiä veneen edelle sinne, missä taas saa pitkän ajan perästä puristaa omaisen ja hyvän tuttavan kättä.

Simeoni Laakso Ounasjoella 1950-luvulla.

"Konkkaan" kylässä tuli maantien pää vastaan ja silloin hyväksyin mie-lelläni kyytimiesten ehdotuksen, että jatkaisin matkaani hevosella, joten heidän ei tarvitseisi enää koluta peninkulmaista taivalta Kittilän kirkolle. He saivat muutamia Enontekiön kunnalle kuuluvia jauhosäkkejä jo täällä veneeseensä ja lähtivät taas sauvomaan vaivaloista väylää kohti koti-nurkkiaan.


Minä huomasin samassa tarkoituksessa istuvani "paukkukärryissä" ja mukauduin pian uuteen kulkutapaan. Edessä oli lähes kahdensadan ki-lometrin pituinen maantietaival Rovaniemelle, mutta se katkesi kuin lei-killä, sillä tämän tien varrella eivät hevoset olleet "sotainvaliideja" ja maantie oli tasaista kuin pöytä. Tai melkein niin tasista. Kittilän kirkon valokuvasin kärryiltä hevosen kulkiessa, enkä muutenkaan kauan viipy-nyt tässä Suomen Lapin monessa suhteessa keskeisimmässä kirkon-kylässä, joka puolikymmentä kilometriä pitkänä raittikylänä seuraa Ou-nasjoen ja maantien vartta.


Tähän voinkin sopivasti lopettaa matkakertomuksen, sillä mitään erikois-ta ei tapahtunut matkalla Rovaniemi-Oulu-Kajaani-Helsinki. Loppulau-seena tästä ensimäisestä Lapinretkestäni voisin mainita tuon Lapinkävi-jäin usein lausuman väitteen, että ken on Lapissa kerran saanut olla, hän sinne kaipaa, olkoonpa, että oli on usein tuntunut melkein sietämät-tömältä.

Lapin elämä ja luonto viehättää sanomattomasti varsinkin jälkeenpäin, jolloin on ehtinyt unohtaa kaikki pienet vastoinkäymiset ja ikävyydet ja muistaa vaan terveyttä ja iloista mieltä tuottavan reippaan toiminnan, luonnollisen elämän ja suurenmoisen luonnon.

Ja allekirjoittaneella on ilo kuulua näihin Lapin ihailijoihin