U. M. / Rajamme vartija : Suomen sotilaskotiliiton rajaseutujulkaisu no 9. 24.09.1946

Kesäinen kalamatka Paadarjärvelle.


Suomen kansa viettää kesälomaansa monella eri tavalla. ”Miten monta miestä, niin monta mieltä”, sanotaan, ja taitaapa se pitää paikkansa. Pohjoisessa asuva tulee lomaansa viettämään etelän maille, etelän mies mielii pohjoiseen. Kukin taaplaa tyylillään. Mutta ken on kerrankin joutunut Lapin lumoihin, hän kalpaa sinne aina!


Meitä oli kolme kaverusta, jotka päätimme viettää lomamme pohjolassa. Ja siitä lomasta muodostui yllätys itsellemmekin, sillä se oli todellinen loma! Jo keväällä saimme ajatuksen lähteä viettämään kesälomaa Lap-piin, kalastamaan ja marjastamaan. Ja kun loma-aika tuli, niin olikin mei-tä kaksi kaverusta, Usko ja Erkki, matkalla pohjoiseen eräänä heinäkuun hymyilevänä aamuna. Kolmas kaveri, Sulo, oli Rovaniemellä ja valmis-tautui siellä mukaan.

Ohi vilahtelevat sekä Isonkyrön pellot että Limingan niityt. Kemistä edel-leen lähdettäessä sattui pieni junavauriokin Lautiosaaren asemalle tul-taessa. Junan perässä olevat tavara- ja postivaunu olivat siksi eripurai-sia, että vaihteen kohdalla lähtivät vallan eri raiteille. Tavaravaunu kaatui kerrassaan, ja molemmat vaunut jouduttiin jättämiään siihen.

Pelkällä säikähdyksellä siitä kuitenkin selvittiin, ja matka jatkui kohti Ro-vaniemeä. Siellä Sulo jo hääräili matkavalmistelujansa kimpussa, ja me-kin suoritimme erältä täydennyksiä varusteisiimme, alkaen pikiöljystä ja tulitikuista aina sokeriin ja suolaan saakka.

Tuota matkatavaraa alkoikin jo kertyä aika lailla, mutta kun ottaa huomi-oon, että suuren saaliin toivossa tyhjät nelikotkin olivat mukana, niin kyllä sitä kolmeksi viikoksi kolmelle miehelle pitää yhtä ja toista ollakin. Varsinkin, kun perillä oli täydennyspuoli huono.

Rj.R 2:n reipas autonkuljettaja sijoitti meidät kamppeinemme rekkavau-nuun hirvittävän korkean heinäkuorman päälle, ja niin alkoi matkamme kohti perimmäistä pohjolaa ja sen valoisaa yötä. Matka alkoi hyvin en-tein ja tuhansin toivein.

Sodankylään saakka oli minulle ja Sulolle matka tuttua, Erkki sen sijaan oli ensi kertaa: näillä, main. Mutta siitä ylöspäin olimme kaikki vähän ”lantalaisia”, koska emme olleet koskaan siellä käyneet.

Panoraama Inarista: näkymä Inarijärven Pienen Jääsaaren laelta lounaaseen 1931. Kuva: Mikkola Erkki. Museovirasto.

Näkymä Mahlattinuoralle juhannusyönä 1904. Kuva: J. H. Saarinen, 24.06.1904. GTK.

Lappalainen uhrikivi Inarijärven Seidisuollolla. Kuva: Curt Fircks, 1905. GTK.

Matkanteko ilo ja jännitys kasvoi hetki hetkellä. Tarkoituksemme oli alun-perin jäädä pois Peurasuvannossa ja lähteä narrailemaan Kitisen tam-mukoita, mutta veneen puutteessa jouduimme menemään edelleen. Reipas oli mieli miesten nuorten, ja laulukin kajahteli reippaana pohjolan valoisaan yöhön.

Kaunispäälle saavuimme aamuauringon heittäessä kultaisia säteitään vaarojen ja tunturien takaa, sieltä jostakin kaukaa. Ihana on Suomen kesä, ja sen tuntee vasta kyllin selvästi täällä pohjoisessa, missä yön ja päivän raja on melkein olematon! Ivalossa otettiin taas ”pensaa” ja mat-ka jatkui siitä pitkin ihania järvenrantamia Inariin, joka olikin tällä kertaa automatkamme päätepiste.

Päästyämme sinne oli ensimmäinen tehtävämme hankkia vene. Kapt. K:n suosiollisella myötävaikutuksella saimmekin sellaisen, mutta vain päiväsaikana käytettäväksi. Hetkessä olivat varusteemme rannassa ja uistimet vedessä. Vanha tuttu rajamies, Niemistön Topi, antoi auliisti neuvojaan taimenen syönnistä, mutta vakuutti samalla, ettei taimen tahdo oikein uistimeen ottaa.

Kun pistimme piippuun oikein norjalaista, olimmekin valmiita lähtemään kohti Ukonkiveä, joka Ukonselän takaa näkyi suurena kuin aavelaiva. Ja pian kajahti ilmoille suruisana sävel: ”Etäällä Pohjanmaalla hylätty järvi on”, Inarin järven laineiden keinutellessa venettämme ensi kertaa.

Jo sen päivän vietimme kalastellen, uiden ja aurinkoa ottaen. Mutta em-me me taimenia saaneet. Yksi hauki ja kopallinen isoja ahvenia oli tu-loksena ponnistuksistamme. Yöksi laskimme vielä pitkänsiiman, mutta senkin tulos oli laihanlainen.

Mutta näiden poikien mieli paloi paremmille kalavesille, ja niin teimmekin seuraavana päivänä onnistuneen jalkapatikkamatkan Inarin kirkonky-lään, jossa ensimmäiseltä vastaan tulevalta isäntämieheltä saimme ve-neen. Tosin se oli vuotava ja ilman airoja, mutta kolmen tunnin työn jäl-keen se ei vuotanut, ja vankat, kirvestyönä tehdyt airot alkoivat kiidättää venettä lasteineen Juutuanjokea ylös.

Se oli kuitenkin lyhytaikainen ilo, sillä päästyämme lossin ohi oli tie pys-tyssä: edessämme oli koski, eikä se ollut ainoa laatuaan siinä joessa. Mutta pian oli tapsiköysi veneen kokassa, kaksi miestä vetämässä ja yksi keulasta pitkän riu’un kanssa ohjailemassa, ja niin alkoikin meille kaksi päivää kestänyt koskivaellus.

Se oli ensikertalaiselle kovaa urakkaa, ja vastakerralla mekin olemme viisaampia. Mutta eipä surtu. Etehen elävän mieli! Saarikosken niskalla sököpannu (korvikepannu) tulelle ja vilkku veteen. Yön kalastelimme, ja tuloksena oli toistasataa pikku tammukkaa sekä Erkin komeat harrit, joista hän vieläkin ylpeilee!

Ukonsaari. Kuva: Curt Fircks, 1905. GTK.

Tuli kalaa, mistä suolata, paistaa, keittää - ja kertoa.

Ja ylöspäin taas lähdettiin tuuma tuumalta pyrkimään. Välillä kalastelles-samme meiltä meni kaksi päivää,, ja sitten levittäytyikin kaunis Solojärvi eteemme. Jänis- ja Ritakosket olivat kovia ylitettäviä, kun täytyi kaikki varusteet kantaa maitse ja vetää venekin pukkisiltaa pitkin, mutta eipä vain antanut sisu periksi.

Sököpannu näytteli hyvin suurta osaa matkallamme, ja niinpä se iloisesti porisi nuotiolla nytkin. Juotuamme lähdimme uistinta koettelemaan. Kala söi ja saalis karttui. Soudettuamme Solojärven päähän yllätti sade, ja pi-kaisesti rakennettu laavu oli rakovalkeinaan kotinamme useita päiviä.
Solojärvessä tuntui kaloja olevan, mutta en kerro mitään kalamiesten juttuja, kun niitä ei uskottaisi.

Sen vain voin sanoa, että saaliiseen olimme tyytyväisiä. Eräänä aamuna soudimme Solojärven toiseen päähän lappalaistaloon. Siellä kuuromyk-kä vanha lappalaisukko kirjoitti meille kauniilla käsialalla vihkoonsa sa-nat: ”En tunne vieraita”. Ilmoitimme, keitä olimme, ja sitten saimme kirjoi-tella useita kysymyksiä ja vastauksia.

Tällöin kävi selville, että vielä kalaisempijärvi, Paadarjärvi, on edessä-päin. Poikkesimme vielä pikku purolle, mutta kun sielläkään ei tuntunut olevan suurempia saaliita, niin käänsimme veneen kohti Paadarjärveä. Paadarjärvi alkoikin näkyä kohta Kettujoen suun ohitettuamme, ja sa-massa nappasi uistimeen parikiloinen taimen kuin merkiksi siltä, mihin ollaan tulossa.

Kettujoen rannalla olevalta jängältä söimme ja keräsimme hilloja koko iltapäivän. Mutta kun kaikki marjat eivät olleet vielä kypsiä, jätimme ne ja jatkoimme matkaa. Paadarin alkupäässä tapasimme lappalaisen vaimoi-neen ja tyttärineen nuotanvedossa. Taas sade yllätti meidät, mutta saim-me Sotkaniemestä isännän ystävällisellä myötävaikutuksella katon päämme päälle.

Aamu koitti kauniina, ja Paadar levittäytyi peilityvenenä edessämme. Jatkoimme matkaa kohti Menesjoen ja Lemmenjoen suita. Oli niin hyvä ilma, että kala ei syönyt, ja pienen saaliin kanssa saavuimme Menes-joen suulle. Siellä Sietiön talon emäntä tyttärineen puheli kanssamme suomea, mutta keskenään lapinkieltä, jota kuulimme nyt ensi kertaa oi-keassa ympäristössään.

Mutta Lemmenjokisuulle tultuamme vasta oikein huomasimme, että kyllä Paadar on sentään kalainen järvi. Keitimme, paistoimme ja suolasimme kalaa kaikenlaista aivan tarpeeksemme. Eipä aina uistinta heittäessään ehtinyt kunnolla piippuaan sytyttää.

Lemmenjokisuulla on Paadarin rannalla rovasti Virkkulan huvila, ja siellä mekin isännän poissa ollessa vietimme yön, koska ukkossade pieksi tunturien kylkiä ja karkoitti kalat syville vesille. Parhaat kiitokset vain ro-vasti Virkkulalle yösijasta!

Muutamien vaarojen takana poimimme taas hillojakin, ja välipalaksi kat-selimme maisemia, jotka eivät olleet meille ainakaan kotoisia. Mutta jyl-hiä ja mahtavia näköaloja meille avautui. Mutta niinhän se on, ettei hy-vää liialti, ja niin alkoi meidänkin lomamme lähetä loppuaan. Täytyi kääntää veneen kokka kotia päin.

Tehtyämme Sietiön, Lusmaniemen ja Solojärven isäntien kanssa poron-sarvikauppoja oli veneemme jo täydessä lastissa. Mutta Solojärven ran-nalla teimmekin veneestämme ”maat meret kulkevan laivan”, sijoitimme koko varastomme hevoskärryille ja ajaa köröttelimme aamuhämärissä Inariin.

Ahkioniemen autio lapintalo Salojärvellä; asuinrakennuksen ikkuna luukulla suljettu, porstuan ovi lukossa, kenttä kasvaa korkeaa heinää 1979. Kuva: Linkola Martti. Museovirasto.

Inarin Paadarjärven rannalla, Lemmenjoen suulla 1932. Kuva: Stenbäck W. Museovirasto.

Niin oli suuria joukossa, että päätä ki-visti niitä katsoessa...

Kylläpä olimme likaisia ja partaisia taas ihmisten ilmoille saavuttuamme. Silloin sauna maistui. Tasan kolme tuntia kesti saunareisumme, ennen kuin parta ja pikiöljy oli nahastamme lähtenyt. Ja unikin kelpasi! Erkki poikakin taisi vetäistä unta vuorokauden ympäri, vaikka ei hän reisun ai-kanakaan huonommalle puolelle nukkumisessa jäänyt.


Kun emme päässeet Inarista jatkamaan matkaa, päätimme vielä lähteä kalaan. Lainasimme ylikers. L:n veneen ja suuntana oli taas Ukonkivi. Kolmen tunnin soudun jälkeen nappasi yli viisikiloinen taimen pikku pro-fessoriin. Se oli aivan kuin lähtökala meille.

Ukonkivellä keitettiin taas pari pakillista sököä, ja aamun koittaessa saa-vuimme rantaan. Kiitos vain ylikers. L:lle veneen lainasta! Rykmentin au-to huristeli taas kohti Rovaniemen. Maisemat vaihtelivat. Kaunispäällä ihailimme ympäristöä puolen tuntia. Siellä teki mieli täysin rinnoin yhtyä runoniekan sanoihin; ”Nouse tuonne kunnahille, katso maatas kaunis-ta!”

Koko retkemme ajan vallitsi keskuudessamme hilpeä ja iloinen mieli, sil-lä olimmehan karjalaisia. Sanontatapamme: ”eräs tyyppi, nimeä mainit-sematta” (teki sitä ja sitä), muistuu varmaan mieliin vuosien takaa. Ja muistuupa mieleen sen Sodankylän ylikersantin ihmetystä kuvaava naa-ma, kun Sulo, tavallisissa jätkän kamppeissa kulkien, kysäisi:

”Ka veli, kuzpa tiäl ripatskua tanssitah?”, kun hanurin haikea sävel kuu-lui joen takaa.

Loma loppuu aikanaan ja niin meiltäkin. Kokemukset ja muistot vain jää-vät. Ja niitä kokemuksia meillekin ensikertalaisina kertyi ”enemmän ja vähemmän”, kuten Kokkos-Martti tapasi sanoa. Odotamme taas ensi ke-sää ja sen kalaretkeä!


Parhaat kiitoksemme ja terveisemme kaikille niille Rj.R 2:n miehille, joi-den myötävaikutus ja apu vaikutti retkemme onnistumiseen. Ja lopuksi terveisemme Paadarin rannoille Sietiön ja Lusmaniemen iloisille tyttäril-le, jotka pois lähtiessämme toivottivat:

-Näkemiin ensi kesänä!