A. A. / Rovaniemi 1939.

Kesäinen matka Hetasta Outakos-kelle ja sivu siitäkin.


Kuukausi ja viikon päivä oli meillä kaikilla vielä tarkassa muistossa, kun elokuun alkupuoliskolla, parrat sileäksi ajeltuina virtaviivaisessa autossa ajaa tuprautimme Enontekiön kirkolle Hettaan alottaaksemme sieltä vai-herikkaan pariviikkoisen matkan Käkkölän jokea ylös ja Tenoa alas Jää-mereen. Tällä monisatakilometrisellä vanhain Ruijan kävijäin, kruunun-voutien ym. matkalla, jota muutamiin viime vuosiin ei ole kukaan päästä päähän veneellä kulkenut, unohtuvat viikon päivät kivisissä koskissa ja vihaisten sääskien parissa, tullen matkailija monessa suhteessa lähem-mäksi alkuperäistä luonnon ihmistä.

Meitä oli neljä matkailijaa: Herra Johtaja, Mestaripoliisi, Olli Pekka ja minä. Kuuma päivä oli Hettaan saapuessamme, aina 24° varjossa. Käväsin siinä ohimennen Fredrik Vuontisjärveä haastattelemassa ja ihmeekseni kuulin, että perunanviljelyä on Enontekiöllä niin paljon viime vuosina edistynyt, että pitäjässä yleensä saadaan oma tarve siitä huolimatta, että kolmisen vuotta sitten ilmoitettiin pitäjässä perunat loppuvan jo joulun tienoilla. Viljan viljelystä sen sijaan piti Vuontisjärvi pitäjänsä alueella taloudellisesti aivan kannattamattomana eikä pitäjässä olekaan viljapeltoja, lukuunottamatta eräitä poikkeustapauksia, joilla on pääasiassa vain kokeilun merkitys. Katselin myös Hetassa keväällä tehtyjä poroaitapylväitä, jotka tullaan talven tullen kulettamaan poroilla useampien kymmenien kilometrien päähän, metsättömälle seudulle. Suomen-Norjan rajalle. Aita tehdään rautalangasta, joka kiinnitetään näihin pylväisiin ja kustannukset maksaa tasan Suomen ja Norjan valtio.

Kauan emme Hetassa viipyneet, vaan ajaa hurahutimme autoillamme lähelle Peltovuoman kylää, jonne maantie loppuu. Siellä Käkkölänjoen sillalla olivat meitä venemiehet jo odottamassa. Kaksi pitkää venettä ja yksi pikku vene oli sinne sauvottu. Täällä liittyi venemiehenä seuruee-seemme Tapionkylästä varta varten saapunut Toimi, jota ehken olisi ni-mitettävä ”virkamieheksi erityisiä toimenpiteitä varten”, sillä hän oli eri-koisen sukkela matkamme varrella ehtimään kaikkeen touhuun ja osasi taitavasti käyttäytyä sekä maalla että merellä. Toimin päätehtävänä oli kuljettaa yksin pikku veneellä Herra Johtajaa ja samalla toimia ylikeittiö-mestarina pitkällä erämaataipaleella.

Olli Pekka ja minä sijoittauduimme veneeseen, jossa perämiehenä oli Oskari Laakso ja keulalla veljenpoikansa Veikko, molemmat taitavia ja uupumattomia venemiehiä. Muonat, keittoastiat, rankiset, louevaatteet, ym. pantiin kolmanteen veneeseen, johon myös istahti Mestaripoliisi. Siinä oli perämiehenä suntio Siimeoni Laakso, mies, joka oli venemies, laskenut mm. Haatajan rajakomisionin venettä kolmen valtakunnan raj-apyykiltä Muonio-Torniojoen aina Tornion kaupunkiin, lukuisat kerrat Tenojokea Jäämereen, puhumattakaan lyhyemistä matkoista. Keulamie-henä oli Simonin veneessä nyt samoin kuin hänen lukemattomilla mat-koillaan ennenkin lankonsa Juhani Palojärvi, nyt jo lähellä kuuttakym-mentä, harvasanainen, erittäin varma venemies. Kaikki nämä venemie-het, Toimia lukuunottamatta, olivat ”yhtä pahnaa”, kuten he itse esittäy-tyivät.

Fredrik Vuontisjärvi eli Reetrikki (1871-1952) ja Anna Kreeta eli Reetu (1874-1964) Kuva: Maija Vuontisjärven albumista.

Käkkölänjoki, jonka latvoille meidän tuli pyrkiä, mennäksemme sieltä Maanselän yli Jäämereen laskeville vesille, on sillan seudulla vielä ver-rattain leveää, muuttuen vähitellen alkulähteille Pallastunturin rinteille kiivetessä kivien lomasta liriseväksi puroksi. Nyt sattui kuiva-aika, minkä vuoksi kiviset kosket olivat vaikeasti sauvottavissa. Eivätkä ne kaikin paikoin liikkuneet sauvomallakaan, vaan oli hypättävä koskeen ja vedet-tävä sekä pahimmat paikat etukäteen varatuilla hevosilla vedätettävät. Viimeksi mainittua touhua kutsuttiin muotkaukseksi ja sitä varten olimme jo etukäteen lähettäneet kaksi hevosta Kalmakaltion autiotuvalle, toiseen yöpaikkaamme tällä erämaataipaleella.

Ensi yön jouduimme viettämään Sankaraskosken rannalla metsässä, n. 15 km päässä Näkkälän sillasta. Pystytimme louevaatteet ja rankiset, teimme tulet sekä nautimme mitä suurimmalla ruokahalulla Toimin uisti-milla saamistamme ahvenista ja hauista keittämän kalasopan. Toimi oli -sopan höysteeksi varannut paljon sipulia, jotka hän ensin kauhalla käristi voirasvassa saaden meidät kaikki lämpimiksi sipulin viljelyksen kannat-tajiksi. Pitkin päivää olin ihmetellyt, että mitä jauhoa Toimi kaateli juoma-vetensä sekaan, mutta nyt se selveni kun syömään ruvettiin. Se oli Eno-nimistä hedelmäsuolaa, jonka pullonkylessä oli lueteltu kaikki mahdolli-set taudit, joihin sen pitäisi tehota. Toimi sanoi, että se on ”ätyä” ja sillä nimellä hän sitä ostaa Rovaniemen apteekista. Suola oli useimpien mie-lestä hyvää janoon ja lisäsi ruokahalua. Unta ei meillä kyydittävillä tullut ensi yönä juuri ollenkaan, sillä kuumuus ja sääsket ahdistivat tavatto-masti. Venemienet sen sijaan rankisessa nukkuivat raskaasti ja tuumi Oskari herätessään, että rankisessa oli kaalo nukkua eikä ollut syöpää-kään. Herra Johtajaa oli yön aikana purrut tavallista myrkyllisempi sääski silmäkulmaan, niin että silmä oli aamulla ummessa. Tiedustelimme, että kuinkahan se nyt käy puolivaloilla ajaminen, mutta Mestaripoliisi ehätti lausumaan, että Herra Johtaja on oikeutettu tekemään tällaisia poik-keuksia voimassa olevaan liikenneohjesääntöön.

Aamulla lähdimme taas matalaa ja yhä kapenevaa Käkkälänjokea kii-peämään ylös. Mäntypuuta ei enää juuri paljoakaan näkynyt, vaan sen sijaan lyhyttä mutkarunkoista koivua oli 'pääasiallisin puukasvullisuus. Alavimpia osia jokirannasta olivat jäät aikojen kuluessa kyntäneet niin paljon, että paikoin jokitörmillä voitiin heinäladoista ja suovanperistä päättäen tehdä heinää, joskin heinäinen ranta oli paikoin vain syltä tai paria leveää ja niin jyrkkääkin, että viikatemiehellä varmaan täytyi olla ”piikkarit” kengänpohjissa, ettei suistu jokeen. Kuului olevan sellainen tapa, että poropaliskunta ottaa osaa puolella latojen tekoon. Jos maan-omistaja tekee ladon seinät, tekee paliskunta katon ja päinvastoin.

Simeoni Laakso.

Kalmakaltion autiotuvalle oli yöpaikastamme vaan n. 25 km matka, mut-ta siinäpä se päivä tarkoin hupeni, kun kuivaa jokea oli niin kovin työ-lästä nousta. Autiotuvalle saavuttaessa näkyi tuvan läheltä savuja, jotka sinne ennakolta saapuneet hevosmiehemme Evert Eira ja Frans Stoor olivat hevosilleen tehneet sääskien peloksi. He olivat koivuista myös tehneet tukkireen takarekeä muistuttavan kulkuneuvon veneiden kuletusta varten. Näitä muotkauspaikkoja Jäämeren vesistölle tullessa tiedettiin olevan yhdeksässä paikassa, pituuden vaihdellessa 200 metristä neljään kilometriin. Kalmakaltion autiotupa oli nyt siisti, sillä sen olivat tänä vuonna Enontekiön nimismiehen toimesta uusineet Juho Pekka Stoor ja Kalle Harju. Kehoittaakseen matkustajia pitämään autiotupaa siistinä ja antaakseen siinä asiaan kuuluvia ohjeita olivat korjaajat seinälle panneet erikoisen taulun, johon oli kirjoitettu seuraavat muihinkin autiokämppiin sopivat ohjeet:

”Huomio asustajille.
1) Tupaa ei saa raiskata millään tavalla.
2) Seinille kaiverrus puukolla joka paikasta kielletty.
3) Tupa on roskista joka lähtijän puhdistettava.
4) Asustaja ei saa puun pilkkomapaikkaa pitää lähempänä viittä metriä tuvan seinustasta.
5) Lähtijän on kynnys ovesta puhdistettava ja ovi ulkoa huolellisesti sul-jettava.
6) Tuli on tarkoin sammutettava.
7) Käymälää ei saa pitää seinän vierellä.”

Vas. Veikko, Siemeoni ja oik. Oskari Laakso 1950-luvulla.

Kalmakaltion siistissä autiotuvassa maistui uni mitä parhaiten. Aamulla lähtivät hevosmiehet mukanamme ja heti alkoikin ensimmäinen muotkaus, veneiden veto hevosilla, mitä sitten jatkui aina lyhyiden väliaikojen kuluttua, könkäiden ja kurkkioiden kohdalla. Jo olivat nämä muotkauspaikat ehtineet vesottua, mutta vesojen alla olevista lahonneista teloista ja kivien siirtelyistä saattoi päätellä, että nämä tiet ovat vanhaan aikaan olleet käytännössä. Käkkälän jokitörmät kävivät entistä jyrkemmiksi. Jokirannassa olivat villihanhet syöneet heinäin latvukset. Jonkun ketun ja saukonpesän havaitsimme jokitörmässä. Tervapääskyset olivat eräissä paikoin jyrkkään jokimellaan tehneet pesiään, mutta ketut olivat ne kaikki kaivaneet. Haukia saimme tavan takaa uistimella, mutta ne eivät enää kelvanneet ruuaksemme, koska saimme kulkiessamme myös parempaa kalaa, nimittäin narria ja kueria, kuten Käkkäläjoen tammakkoa kutsutaan. Haukejakaan emme voineet pois heittää, vaan panimme niihin vähän suolaa antaaksemme ne myöhemmin lappalaisille Angelissa. Haukien päät pujotteli Juhani vitsan läpi ja nosti autiotupien lähellä korkealle puuhun, sanoen, että pitää panna evästä, jos erämaassa sattuu ruuaton kulkija autiotuvalle.

Käkkäläjoen muuttuessa Peltotunturin rinteitä kohden noustessa yhä enemmän tunturipuron luontoiseksi, muuttui kulkumme aina vaan vai-keammaksi. Joen pohja muuttui monin paikoin perään antavaksi hiedak-si, joka ei kestänyt sauvomella pukata eikä kunnolla kävelläkään ja ran-noilla oli erittäin vaikeasti läpi päästäviä pajukoita. Hyviä poronmerkin tuntijoita tuntuivat venemiehemme olevan eikä se ollut ihmekään, sillä olivathan he kukin poromiehiä, kertoipa Juhani nuorena miehenä ol-leensa porolappalaisilla renkinä. Kaukaa tunsi Juhani jokitörmälle il-maantuneen yksinöisen poron, että se oli liskan Jussin (Näkkäläjärvi) poro. Pian tämän jälkeen kuulimme edestämme tunturin liepeiltä koiran haukuntaa. Heti olivat venemiehemme selvillä, että siellä on lappalaisten eloa, millä he käsittävät porokarjaa. Joudutimme kulkuamme ja kuulim-me ihmisenkin ääniä, lapinmiehen lapinkielisiä kamentosanoja koirilleen. Jo saattoi erottaa kuinka metsässä ainoa puukasvullisuus, miehen kor-kuiset koivurungot sujahtelivat, tuhatpäisen porokarjan mennessä sinne, minne värikkääseen umpitakkiin ja neljäntuulen lakkiin puettu lapinmies määräsi koiransa ne ajamaan. Se oli todellakin lappalaisen elo, jota kel-pasi illansuussa katsella. Siellä oli vankkoja, uudelle karvalle juuri pääs-seitä tummia poroja, oli valkokuonoisiäkin, vieläpä aivan valkeitakin.

Vasojen röhkimiset ja poroemien vastaukset niihin kuuluivat kauas. Ve-nemiehemme, jotka ymmärsivät lapinkieltä, sanoivat, että nyt se poro-mies käski koiriaan ajamaan poroja yöpymispaikalle ja ajamaan niitä hi-taammin, etteivät pienet poronvasat vauhdista kärsisi. Ja koirat tuntuivat totelevan tarkasti joka käskyä. Etempää parin kilometrin päästä kulku-suuntamme mukaisesti kuului toisenkin lapinmiehen ja hänen koiransa ääniä. Pian olimme hänen kohdallaan, jossa astuimme maihin miehiä tervehtimään. Saimme selville, että tässä oli kahden Näkkilän porolap-palaisen karjat, Niila Magian ja liskan Jussin, yhteensä parituhatta poroa. Pian olivat molemmat poropaimenet koirineen kahvitulillamme. Kaksi miestä ja viisi koiraa hoiteli tällaisen parituhantisen porokarjan paimennuksen. Kahvitellessame siinä yhdessä oli jo iltakin ehtinyt tulla ja porot paneutuivat maata toistensa vierelle läheisen puljun lakeen.

Tämä oli samalla meidän muotkauspaikkamme. Täytyi vene vetää ensin kolmen eri tunturijärven rantaan, soutaa ne yli ja vasta sitten päästiin päätunturille, Peltotunturille, jossa oli Norjan rajan yli kulottava ja laskeuduttava sitten Tenojoen sadealueeseen kuuluvan Nuolastenojan latvoille. Peltotunturin yli kapuaminen jäi seuraavaan päivään, nyt oli mentävä yöksi lähellä olevalle Naltijärven autiotuvalle. Pian siihen muotkapaikkaan tulivat hevosmiehemmekin Evert ja Frans, vaikka heidän oli pitänyt hevosten kanssa tehdä pitkänpuoleisia kierroksia, sillä eräissä paikoin ei sopinut hevosia tuoda jokitörmäin lähelle. Oltiin jo tultu sen verran korkeammalle, että tuulen henki pystyi karkoittamaan syöpä-läiset. Oli saavutettu raja, johon sääsken pää ei kestä nousta, kuten joku venemiehistämme huomautti. Lappalaiset halusivat ennen yöpymistään tarkistaa, olivatko kaikki porot yhdessä kasassa ja sen vuoksi he antoi-vat lapinkielellä määräyksen kahdelle koiralle käydä kiertämässä poro-karja. Viipymättä komennuksen saaneet koirat lähtivät vastakkaisiin suuntiin tarkastamaan tilannetta toisten koirain jäädessä odottamaan lisämääräyksiä.

Naltijärven tunturijärven rannalla olevalla autiotuvalla ei tarvinnut enää syödä keittoa ”hauen roistoista”, kuten venemiehemme sanoivat, Mes-taripoliisin kutsuessa niitä ”hauen juristeiksi”. Punalihaisesta kuerista valmisti Toimi maukkaan kalakeiton, johon hänellä oli sipuli ja pippuritkin höysteeksi. Pian siinä uni tuli silmään, tievän takaa kuuluessa lapin koi-rain aika-ajoittaista haukkua ja poromiesten huutoja. Ne, jotka valvoivat vähän pitempään, kuulivat kun lapinmiehet, saatuaan elonsa kokoon, rupesivat yötä porojen keskellä puljun laessa viettäessään laulamaan kauniita joikuja. Raskaasti siinä muut nukkuivat, mutta hevosmiehemme Frans ei saanut koko yönä unta silmäänsä kun häntä vaivasi hammas-tauti. Aamulla tarjoutui Juhani vetämään hampaan pois, muttei siihen voinut potilas suostua. Keskellä yötä kuulimme Mestaripoliisin lausuvan: ”syytön sen pitäisi olla”. Hän oli nähnyt unta jostain neitosesta, jota hä-nen mielestään aiheetta syytettiin rikoksesta.


Seuraavana päivänä oli Käkkälänjoki jäänyt ja kolmen tunturijärven vä-liset kannakkeet sekä Peltotunturi olivat viimeiset muotkapaikat hevos-ten avulla. Peltotunturin muotkaus oli kaikkein pisin, arviolta 3 - 4 km. Siinä täytyi mennä Norjan puolelle, mistä kulku jatkui Norjan puolella Nuolasten jokea myöten parisenkymentä kilometriä ennenkuin tultiin Ra-jajokeen, Skietshemjokeen yhtyvään vesistöön. Sinne Peltotunturin lie-peille, kun olimme veneemme saaneet onnellisesti lasketuksi korkean jokitörmän alle, kallioiden välissä kulkevaan tunturipuroon, Nuolasten-jokeen jäivät hevosmiehemme palatakseen sieltä Nunnaseen Enonte-kiölle.

Nuolastenjoen kulku se vasta vaikeata oli. Voi arvata, että raskaiden ve-neiden vetäminen vetensä äkkiä pudottavissa kivisissä tunturipuroissa ei ole helppoa. Joen rannoilla kasvoi lisäksi sellainen pajukko että siitä oli jalkamiehen vaikea läpi päästä. Joen rannat olivat Norjan puolella koko-naan vesoista raivaamatta sillä seurauksella, että monin paikoin pajukko ulottui aivan joen yli, pidätellen venettä siis myös yläpuolelta. Kyllä siinä täytyi matkustajain pyrkiä olemaan verrattain matalana, etteivät pajut raappisi kasvoja. Kalaa, varsinkin haukikalaa, mutta myös harreja, tuntui tässä joessa olevan runsaasti. Välistä oli meillä suvantopaikoissa kol-mellakin miehellä yhtäaikaa hauki uistimessa. Juhania rupesi haukien tulo kiusaamaan. Kirveshamaralla hän niitä veneen keulalla kopisteli sitä mukaa kun niitä veneeseen nostimme. Yöpaikan löytäminen Nuolasten-jokivarrella oli vaikeaa, sillä tulipuuksi ei ollut saatavissa muuta kuin koi-vua ja katajaa. Lisäksi olivat rannat jyrkkärantaisia kallioita. Nuolastenjo-kivarressa, korkealla kalliotörmällä vietimme kuitenkin yön ja seuraavak-si yöksi pääsimme Norjan puolelta pois, Skietsham-rajajoen varteen, Skietsharriin autiotuvalle. Seinissä olevista kirjoituksista saimme tietää, että tällä erämaa-autiotuvallakin oli kesällä jalkaisin kulkenut matkailijoita aina Helsingistä asti.

Muutamia peninkulmia Skietshemhn autiotuvan alapuolella yhtyy puolel-ta tuleva Inarinjoki Skietsihamjokeen, minkä jälkeen valtakunnan rajajoki kulkee monia peninkulmia, aivan Utsjoen pitäjän puolelle Kangasnie-meen Inarinjoen nimellä, muuttuen sitten nimeltään Tenojoeksi, jonka suupuolta suomalaisetkin nimittävät norjalaisen nimen mukaan Taanak-si. Skietshamin autiotuvan seudussa muuten jo jokivarressa näkyy män-tyäkin ja alempana Angelin seudussa on olosuhteisiin nähden verrattain hyviä mäntymetsiä, muuttuakseen vähitellen jo ennen Outakoskea lyhyt vartiseksi koivikoksi. Inarinjoen ja Skietshamin yhtymäkohdassa näkyi vedessä suurta, lahovikaisia tukkeja korkealla rantakiville jääneinä. Niitä oli Norjan puolelta Inarinjoen varresta joku norjalainen keväällä uitatta-nut suomalaisilla, minkä johdosta tehtiin viranomaisille kantelu, että nor-jalainen uittaa puitaan suomalaisella työvoimalla ja sen vuoksi uitto oli keskeytettävä mainituin seurauksin.

Ensimmäinen paikka, jossa tiesimme matkamme varrella tapaavamme muitakin ihmisiä, oli Angeli. Korkean Porttikönkään alapuolella, luonnon-ihanassa paikassa rupesimme tämän johdosta vähän siistimään itseämme lähestyessämme Angelia. Koskikivellä siellä näkyi suntio ja Juhani vetelevän partaansa sileäksi. Angelissa, jossa meidän oli jätettävä Enontekiön venemiehet, olivat meitä moottoriveneet vastassa. Soutuveneemme olivat siksi kuluneet kivisissä koskissa, että ne täytyi myydä huutokaupalla Angelissa ja Enontekiön venemiehet lähtivät jalkaisin kotiansa kohde.

Angelinkylä Inarijoen varrella v. 1925. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Mu-seovirasto.

Valtio oli tänä vuonna saanut puhelinlinjan vedetyksi Angeliin ja kolmisen peninkulmaa etäämpänä olevaan Ranttilaan. Tietysti käytimme puhelinta ja soitimme Rovaniemellekin, mutta kaikkia puheluja emme saaneet kuulumaan. Sen sijaan Ranttilaan, josta tilasimme saunan ja ruokaa, kuului puhelumme vallan hyvin. Koko Angelin väestö, kaikki lappalaisia ja lapihkieltä puhuvia, oli meidän kanssa samassa seurassa. Paljon em-me kuitenkaan kylässä viipyneet, sanoimme hyvästit asukkaille ja vene-miehillemme sekä lähdimme moottoriveneillä taivaltamme jatkamaan.

Erittäin kapeita ja pitkiä ovat nämä Tenon veneet. Perämoottorit, jotka voidaan kivisissä koskissa helposti kohottaa, ovat myös yleisiä. Rantti-laan mennessä olivat kosket vielä siksi kuivia, että ne olivat sauvomilla alas pukattavat ja moottorit nostettavat ylös. Erinomaista kätevyyttä ve-nemiehinä osoittivat uudet venemiehemme, erityisesti utsjokelainen pos-timies Antti Helander. Postimiehelle pakostakin kertyy vuosien varrella suuri ammattikokemus koskien nousussa ja laskussa tällä useamman sadan kilometrin taipaleella Utsjoelta Angeliin ja takaisin, millä välillä on säännöllinen postinkulku. Maanteitä ei ole Utsjoella lainkaan toistaiseksi, lukuunottamatta mantiepätkää Nuorgamissa veneiden vetoa varten kos-ken sivuitse.

Ranttilan talon viihtyisissä ja siisteissä suojissa vietimme erittäin rauhal-lisen yön saatuamme illalla lisäksi virkistyä saunassa ja saatuamme ruuaksemme mm. hyvin suolattua Tenon lohta ja hilloja. Ranttilan isäntä on muuten yksi niistä harvoista sen perän asukkaista, joka ei ole koko-naan lappalaista syntyperää. Hänen esi-isänsä ovat Rantsilasta.

Lähdettyämme edelleen jatkamaan luonnon kaunista Tenojokea, jossa molemmat rannat kohoavat yleensä korkeina, mahtavina vaaroina, kiin-tyi huomiomme Norjan puoleisilla rannoilla oleviin komeisiin, puusta se-menttiperustalle tehtyihin, punaisiksi maalattuihin, useamman lehmän navetoihin, joiden vieressä oli pienen pieni kurjan näköinen asuinhuone, mistä näkyi lasten kasvoja. Norjan valtio oli uudisasukkailleen nämä na-vetat tehnyt, mutta asuinhuoneista ei oltu välitetty. Nämä navetat olivat kuulemamme mukaan siksi suuria ja hatarasti tehtyjä, että kaikesta huo-limatta oli asukkaan välistä ainoa lehmänsä pantava entiseen turvena-vettaansa. Oli paikkoja, joissa oli tällainen komea navetta, mutta asuk-kaita ei silti oltu saatu.

Seuraava pysähtymispaikkamme oli Rovisuvanto, aivan lappalaiskylä. Oli siellä sentään yksi ”riuku”, jolla nimellä lappalaiset kutsuvat suoma-laista ja norjalaista naista. Hän oli majatalon emäntä. Isännän nimi on Sammeli Paltto. Emäntä on syntynyt suomalaisista vanhemmista Vesi-saaressa, siellä käynyt 10 vuotta koulua ja puhuu paitsi suomea ja nor-jaa myös lapin ja englannin kieltä. Majatalo on Pohjois-Suomen kaikkein siisteimpiä. Siihen saattaa kesäisenä sunnuntaipäivänä tulla moottori-veneellä Norjan Kaarasjoelta lähelle parikinsataa norjalaista. Kaaras-joelle on parinkymmenen kilometrin venematka saman nimistä jokea myöten. Sieltä on edelleen maantie Jäämeren rannalla olevaan Ham-merfestin kaupunkiin, jonne on 250 km. Majatalon päiväkirjassa ei huo-maa montakaan suomalaista nimeä, mutta sen sijaan norjalaisia nimiä on varsin paljon. Rovisuvanto on talviseen aikaan melkoinen porojen teurastuspaikka ja jonkullainen liikevaihdon väliasema Kaarasjoelle suuntautuvalle kaupalle.

Heikuraksen eli Rovisuvannon kylä Ylä-Tenolla 1931. Oik. Biennáš-Elle Rasmus (o.s. Vest), poika Elle-Piera ja aviomies Heiken-Ovllá-Sámmol eli Samuel Rasmus. Kuva: Erkki Mikkola. / GTK.

Outakosken taloja v. 1925. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Rovisuvannossa puhuttelimme luoksemme kerääntyneitä lappalaisia. He kertoivat, että vientitulli Norjaan on varsin suuri. Niinpä Lapin kengistä, joita paikkakunnan asukkaat tekevät, on tulli 27 kruunua kilolta. Poron lihasta ja riekoista on myös korkea tulli. Sairastapauksen sattuessa on lähdettävä Kaarasjoelle, jossa on norjalainen lääkäri ja sairaala, mutta siihen pääsy on suomalaisille aivan sattuman varassa ja maksut kovin korkeat. Sairasmajaa toivottiin kipeästi Outakoskelle.

Paistunturin poropalkisen isäntä Antti Porsanger kertoi, että porotalous on suuresti edistynyt, sillä palkisessa oli v. 1912 vaan 630 poroa, mutta nyt lähes 5000. Tänä kesänä ovat kuitenkin hukat tuottaneet hallaa. Raadeltuja poroja on paljon tavattu metsistä. Porsanger innostui edel-leen kertomaan, että on aivan kummaa kun nykyinen nuori polvi pakkaa vieroksumaan työtä. Toista oli, kertoi hän, hänenkin nuoruutensa aikana, jolloin esim. 142 kg painavat, niinimattoon käärityt jauhokulit olivat sau-vottavat kivisiä koskia Vesisaaresta, 250 km takaa. Se oli kovaa työtä aina ja varsinkin syksyllä, kun sauvon jäätyi. Lisäksi oli tämä lasti Tenon Alakönkään kohdalla 6 km matka kannettava. Rovisuvantolaiset ihmet-telivät sellaista määräystä, ettei etelässä saa samassa paketissa lähet-tää raskaampaa kuin kolmen kilon paketin. Kenkäpari oli esimerkiksi lähetettävä kahdessa paketissa, minkä näimme eräästä majataloon saa-puneesta paketista. Toisen kengän arvelivat olevan Kaamasessa, jonne oli kertynyt paljon paketteja, joita kantoposti ei ollut jaksanut kuljettaa.

Samalla kun Rovisuvannossa keskustelimme paikkakuntalaisten kans-sa, oli Toimi lähtenyt tutkimaan kylää ja käynyt joka talossa. Palattuaan kehui löytäneensä pulskan miehen, jolla on hyvä talo, siinä nautakarjaa ja vielä huomattav aporokarja, mutta emäntää ei ole löytänyt. Toimi sa-noi lupautuneensa puhemieheksi ja sanoi, että Tapion kylästä siihen ta-loon emäntä tuodaan. Tapionkylän neitosilla on näin ollen täysi aihe asettua asiasta keskusteluun Toimin kanssa.

Rovisuvannossa muuttui toiseen moottoriveeneseen venemieheksi Jou-ni Vesti, joka pienen kasvunsa takia kutsui itseään matalaksi Vestiksi ja jotkut kuuluivat häntä sanovan myös Pienas-Jouniksi. Hänkin oli ikänsä kesäisin veneellä liikkunut eikä mitään ”haaveria ollut sattunut. Kohteli-aana miehenä hän heti matkalle lähtiessä moneen kertaan pyysi pienet erhetykset anteeksi, vaikkei mitään erhetyksiä ollut vielä sattunutkaan.

Niin sitä siten kauniina sunnuntaipäivänä moottoriveneillä ajettiin Outa-kosken kylään, kansakoulun rantaan. Siellä olivat kaikki kylän asukkaat kirjavissa Lapin puvuissa jokitörmällä. Opettaja Gutorm vanhempi tuli it-se meitä ensimmäisenä tervehtimään kulettaen meidät koulun suojiin. Kovin näytti jo vanhaksi käyneen tämä puukoulu ja sangen asialliselta tuntui kyläläisten toivomus, että uusi koulu olisi pian saatava. Muuten kylään odotettiin maantietä ja puhelinta sekä aivan erikoisen selväksi tehtiin Outakosken sairasmajan välttämättömyys. Sairasmajan yhtey-dessä voitaisiin paikkakuntalaisten mielestä järjestää myös asunto ja vastaanottohuone kiertävälle diakonissalle, joka on samalla myös kotita-lo. Viimeksi mainitusta toimihenkilöstä kertoi muuten Jouni Vesti erään tapauksen, joka sattui hänen kohdalleen takavuosina. Jouni oli sairas-tunut, saanut kuumetta ja hänen luokseen kutsuttiin diakonissa, joka on myös kätilö. Tämä tulikin sangen kiireesti, nosti Jounin sängyn peitettä ja hämmästyneenä kysyi, että äijän rietasko tänne on sänkyyn pantu. Samalla Jouni huomasi hoitajan kamppeista, että tämä oli erehdyksessä luullut tulevansa synnytyspotilaan luokse. Mutta Jouni sai jokatapauk-sessa kaikesta huolimatta hoidon.

Sattui meille Jounin kanssa vielä eräänä seuraavista päivistä pieni kom-melluskin Tenolla, Utsjoen ja Nuorgamimin välillä. Nuori Piera Niittyvuo-pio oli peräsimessä ja Jouni itse keulalla, kaksi seurueeseemme kuulu-vaa matkustajaa keskellä venettä, kun vastavirtaan tuli vastaamme suu-rella nopeudella norjalainen postimoottori. Moottoreiden lähestyessä toi-siaan kovalla nopeudella käännähytti Piera veneensä äkkiä poikkivir-taan, tarkoituksella sivuuttaa oikealta. Norjan postimoottorin käyttäjä nähtävästi osaksi hämmästyi, osaksi häikäisi hänet kirkas aurinkon valo, minkä vuoksi norjalainen ajoi sivulta päin keskelle Jounin venettä. Se särkyi, moottori meni pohjaan ja tavarat joutuivat kovaan virtaan Tenos-sa. Ihmiset pääsivät heti postimoottoriin ja kohta sinne saatiin kastuneet tavaratkin. Mutta Jouni piti sen asian valitettavana vikana ja erittäin pal-jon hän tuntui lapinkielellä moittivan norjalaista, joka Jounin mielestä si-vuutti väärältä puolen. Meille sanoi Jouni, että kaikesta sen näkee, että on tultu Polmakin piiriin, jossa ei tunneta merilaista aikeitakaan. Se on Guarnjarganlaki, joka on Polmakin piirissä voimassa. Toista on ylempä-nä Tenolla, jossa myötään sivuutetaan toisia moottoreita eikä ikinä pääl-le ajeta se taasen on Kaarasjoen laki.

Jounin veneestä irronneen moottorin kiskoimme Tenon pohjasta, laina-simme siihen Hans Laitilta uuden magneeton, häneltä otimme myös ve-neen, johon moottorin kiinnitimme ja niin lähdimme taas ajaa sytkyttele-mään alemmas, ensin Nuorgamiin, sitten Norjan puolelle Skiippakuruun, josta alkoi automatka Näätämön ja Kirkkoniemen kautta Suomeen. Joku oli ennen Nuorgamiin tuloamme sinne soittanut, että Pienas-Jouni on ajanut postimoottorin päälle. Nuorgamissa kyläläiset heti kiiruhtivat tie-dustelemaan meiltä, että kuinka Jouni on voinut ajaa postimoottorin päälle. Jouni puolestaan loukkaantui syvästi siitä, että hänen sanottiin ajaneen postimoottorin päälle, kun kerran asia todellisuudessa oli aivan päinvastoin. Sen vuoksi Jouni sanoikin kysyjille, että

- no hivenen aika kun sanotaan minun ajaneen postimoottorin päälle, vaikka minulle kaksi elävää herraa todistaa, että postimootori ajoi minun päälle.

Paikkakuntalaiset sanoivat, että tästä yhteenajosta puhutaan Tenojoki-varressa vielä kauan.