Kotiliedelle kirjoittanut opettaja Jenny Paulaharju. 1.7.1927.

Kesäinen sunnuntai Vesisaaressa.


Jäämeren rannoille on tullut kesä. Ja se on tullut melkein odottamatto-mana yllätyksenä Vesisaareenkin, joka vielä eilen värjötti harmaana ja viluisena kylmän myrskytuulen käsissä. Tunturit, joiden rinteiltä kevät jo oli ehtinyt sulatella lumen, saivat eilispäivänä vielä uuden vitivalkean ja hohtavan lumivaipan peitokseen.

Mutta yöllä ilmanhenki muuttui, ja kun Vesisaari heräsi kesäkuun viimei-sen sunnuntain aamuna, kaartui sen yllä huimaavan korkea sininen tai-vas, aurinko paistoi ja Jäämeri välkehti päivän kullassa kuin autuaitten kenttä.

Suuri Luoja on antanut verrattoman sunnuntailahjansa pimeän ja kyl-myyden kanssa kamppailleelle kylälle. Talvinen routa ja keväinen kos-teus kohoavat päivän lämmössä maan uumenista ja hajoavat olematto-miin raikkaiden kesätuulien mukana. Ja karun maan kasvit saavat ih-meellisen elinvoiman.

Niiden täytyy kohottaa teränsä kohti aurinkoa. Keltaiset ja sinipunertavat kevätesiköt, taivaansiniset lemmikit sekä raskaat punakeltaiset unikot puhkeavat kukkaan pikku puutarhojen pikkuruisissa, näkinkenkien tai kauniiden merenrannan kivien reunustamissa penkeissään.

Jäykät, suoraselkäiset myrskyhatut sekä leventelevä rabarberi seisovat omissa ryhmissään. Heiveröinen, hento-oksainen raitapaju avaa lehti-ään aidan vierustalla, pienen pihlajan ja tuulien tuivertaman tunturikoi-vun vierustoverina. Mutta tämä kaikki on melkein Eedenin ihanuutta Jäämeren asukkaan silmissä.

Hän istuu perheineen ja ystävineen pienellä vihreällä ruohokentällä kul-taisessa auringon paisteessa kahvipöytänsä ääressä. Ja puhe ja nauru kaikuvat iloisina ja raikkaina kuin pahan painajaisen alta vapautuneina.

Mutta kun kirkonkellon ääni kiirii yli harmaan kylän, kauas vuonon tuolle puolen ja kumahtelevana kaikuna kajahtaa sieltä takaisin, astelee moni Norjan mies ja nainen, arvokkaista porvareista pikku pirttien vaatimatto-miin asujaimiin asti, kirkkoon kiittämään Herraa tällaisesta ihanasta päi-västä.

Kaupungin monisatalukuinen suomalaiskansa ei vain kykene seuraa-maan vieraskielistä saarnaa. Se istuskelee portaillaan ja katselee merta ja pieniä perunatilkkujaan meren päivän- puoleisella rannalla sekä pu-helee turskan- ja saidanpyynnistä, turpeennostosta sekä pienten niitty-maittensa heinän kasvusta.

Mutta nuori väki ei viihdy tutuilla pihoilla ja kujilla, kun tällainen kauan kaivattu ja odotettu päivä on vihdoinkin tullut. »Sen mieli palaa retkille vuonon poukamiin ja meren autioille kalliorannoille, ennen kaikkea kui-ten kin korkeille sinisille tuntureille. Kesä on niin kovin lyhyt. Siksi siitä on kiirehtien otettava kaikki se valo, lämpö ja ilo, minkä se suinkin voi tarjo-ta.

Vesisaari puuttomalla tunturirannalla.

Vesisaaren katuja. Taustalla kirkko.

Polttoainetta kiskotaan maasta.

Partiolaiset ovat lähteneet jo varhain aamulla Varengin vuonoon laske-van Annijoen korkeille koivikkorannoille viettämään siellä koko kesäisen vuorokauden. Ja nuoret neidot ja pojat ovat astelleet kepein askelin kirk-kaassa aamuauringossa ylös tunturille ja sieltä edelleen toisellekin tun-turille kaukaisen, yksinäisen järvenrannalle, ottaneet päiväksi haltuunsa pienen erämaan kalapirtin ja sytyttäneet sinne kotatulensa, jonka sini-nen sauhu kohoaa korkeuteen yhtä herkkänä ja häilähtelevänä kuin nuorten talostelijain ajatuksetkin.


Mutta kydän kaikkein pienimmillä eläjillä jotka eivät vielä kykene kaukai-sille retkille, on oma ihana Fossefjeldinsä melkein kaupungin äärellä. Moni pieni, pehmeä poskinen on käynyt kalpeaksi pitkän pimeyden aika-na. Ja Vesisaaren äidit kyllä tietävät, mistä on haettava ruusuja sellaisil-le poskille.

Se mitä erinomainen lasten herkku, turskan traani (kalanmaksaöljy) ei kykene yksinään antamaan, sen antavat aurinko, merituuli ja tunturi-ilma Fossefjeldillä. Mutta kun äidit eivät ehdi kotitöiltään koko päiväksi tuntu-riin pienokaisiansa paimentelemaan, panevat he väkensä silmälläpitä-jäksi vaikka sellaisen erinomaisen pikku äidin, kuin on 15 vuotias norja-laistyttö Alfhild Aronsen.

Hän kyllä uskaltaa ottaa monenkin kodin lapset huolehtiakseen, ja silloin hänen laumansa muodostuu hyvin sekarotuiseksi. Hyvässä yhteisym-märryksessä se pyrkii päämääräänsä pitkin aurinkoista tietä. Ponnis- tellaan rinnettä ylöspäin minkä pienillä voimilla jaksetaan ja pysähdytään sitten kaikkein parhaimpaan talonpaikkaan.

Siinä puro tulee solisten alas lumiselta tunturilta, siinä sammal on peh-meä ja lapinuuvana kauneimmassa kukassaan, siinä on kanervaa ja vai-vaiskoivua nuotiopuuksi ja sopiva kivilouhikko kahvinkeittopaikaksi. Po-jat raastavat maasta polttoainetta ja sytyltävät nuotion, Alfhild täyttää pannunsa kirkkaalla purovedellä ja panee sen tulelle. Mutta pienimmät istuvat vain auringossa ja imevät uutta elinvoimaa maasta ja ilmasta kuin tunturikukkaset.

Kahvi saadaan tulelle.

Tunturinkävijät aterialla.

Piiriä osataan pohjan perilläkin.

Sitten kahvia odotellessa leikitään ja lauletaan. Pojat marssivat risut olalla lippunsa jäljessä ja, tytöt tanssivat ja kisailevat kuin pienet tuntu-rin haltijattaret. Mutta Signe ja Arne ovat sillä välin nukahtaneet kallion koloon kuin pienet myyrät pesäänsä.


Ja sitten syödään ja juodaan ja tarjotaan ilolla mitä suinkin voidaan vie-raille kulkijoillekin, jotka sattumalta joutuvat tähän juhlaan, jollei muuta, niin nuhraantunut voileivän puolikas ja kuppi mustaa kahvia. Vasta kun illan kosteus alkaa uhoa tunturista. lähdetään kotiin äitien hoiviin tah-raantunein vaattein, mutta ruskettunein poskin ja kirkkain silmin.

Samaan aikaan palaavat kaikki muutkin retkeilijät harmaaseen matalaan kyläänsä tuoden sinne mukanaan koko olemuksessaan kesäisen sun-nuntain suurta lahjaa. Mutta suomalaiset, joille usealle aamupäivän ju-malanpalvelus oli vieras, ovat iltapuolella kokoontuneet omaan pieneen rukoushuoneeseensa, jossa suomalaissyntyinen opettaja lukee heille elämän sanaa sellaisena, kuin Laestadius on sen selittänyt.

Hartaina siellä kuunnellaan ihania lupauksia: »Ne pääsevät pian siirty-mään pois tästä kylmästä ilmasta ijankaikkisuuden ihanalle rannalle, kussa hukat ja pedot ei ole enää kiskomassa ja raatamassa Jeesuksen karitsoita. Siinä viepi paimen heitä parhaalle laitumelle ja elämän vesi vuotaa joka päivä siitä pahdasta, joka on Kristus.»

Ja hiljaisena iltana vierii avoimesta ovesta kauas vanhan suomalaisen virsikirjan sävel suomalaisten Jäämeren kävijäin särkyneiden äänien kannattamana. Vielä yhtyy siihen joku nuorempi ja kirkkaampi ääni, mutta harvinainen se on. Ja kun Vesisaaren vanhat suomalaismuorit ja äijät vaipuvat kukin vuorollaan pois elämästä, lakkaa suomalainen virsi-kin siellä kaikumasta.