K.H. / Suomen Urheilulehti no 6. 01.12.1903.

Kesäisiä muistelmia Kitkan rannoil-ta.


Yksi ja toinen Urheilulehden lukijoista lienee tehnyt matkan Kuusamon kauneudestaan kuululle Paanajärvelle, vaan harvapa lienee kesänsä viettänyt tuolla ”Suomen Sveitsissä”. Kun minä viime kesänä oleskelin lähes kolme kuukautta Kitkajärven rannoilla, noin 50 km pohjoiseen Kuusamon kirkolta, piirtelen tähän muutamia muistoja sieltä.

Oleskelupaikkani oli aivan Maanselän itärinteillä, Kitkajärven länsiran-nalla. Semmoiselle, joka on tottunut onkimaan lohia, forelleja ja harreja, olisi paikka ollut huonosti valittu. Mutta raitis ilma, villi luonto, valoisat yöt korkeat vaarat, joille usealle näkyy Juhannuksen aikaan keskiyönaurin-ko ja peräti kalaiset järvet, siinähän oli jotakin minunlaistani kaupunkil-aista ”koulujörriä” tyydyttämään. Ilmat vaan tahtoivat estää viime kesänä kaiken tämän hyvän nauttimista.

Mitä pohjoisempaan viime kesänä meni, sen sateisempaa oli. Jos oli joku lämmin, paisteinen päivä, olivat yöt kumminkin kylmät ja useimmi-ten tuuli kovasti. Minä pystyin kumminkin kalastelemaan huonommillakin ilmoilla, sillä kalapaikat olivat minulla lähellä, vieläpä semmoiset, että ka-lastaminen niissä usein oli enemmän ”kalan tappamista” kuin ”pyytämis-tä”. Semmoisia kuin haukia, ahvenia ja säynäitä sai vaan käydä otta-massa kuin ”aitastaan”.

Erittäin antelias oli Kuorinki niminen noin kilometrin pituinen ja 300 m le-vyinen aivan Maanselän rinteellä oleva järvi. Usein sain siitä uistimella 10 kg kaloja tunnissa. Erittäin paljon oli siinä suuria, lihavia säynäitä. Nii-tä sain uistimella sekä pitkällä siimalla, ja kun opin niitä onkimaan, oli se mitä hauskinta pyydystämistä. Useimmalla uistinmatkalla olin niitä saa-nut erään lumpeikon ja maan välisestä salmekkeesta. Minä miettimään, että eikö onkiminen tässä luonnistaisi vielä paremmin kuin uistiminen.

Mutta mitä saada syötiksi, sillä kastemadoista ei täällä ollut puhetta-kaan, vaivalla löysi vaan muutamia viheliäisiä lieroja. Hätä keinon keksii! Tuli lämmin, kaunis päivä. Lähdimme yhdeksänvuotiaan poikani kanssa koettamaan. Ongimme ensin muutamia särkiä ja menimme tuolle tutulle säynäiden asuntopaikalle. Panimme isommat onget siimaan. Syötiksi leikkasimme pienen palasen särkeä. Vähän ajan kuluttua painui toverini koho näkymättömiin. Kehoitin häntä vetämään onkensa ylös. Se oli kumminkin turha yritys ja teimme semmoisia ensialussa useampiakin kumpainenkin.

Vihdoin keksimme sen keinon, että annoimme kohon olla pitemmän ai-kaa veden alla, annoimme viedä noin pari syltä pitkän siiman suoraksi, vieläpä ojensimme vapaakin sinnepäin, minne kala onkea kuletti. Jo otti toverini onki kovalle, rytivapa notkui pahasti eikä pieni mies saanutkaan nousemaan saalista veneeseen. Pahasti rynnisteltyään pääsi se vihdoin irti. Tuo tapahtui ensialussa useita kertoja.

Vihdoin keksimme sen keinon, että uittelimme kalaa vedessä veneen viereen, josta sitten käsin nostimme veneeseen, kun ei meillä ollut haa-via. Kun pois lähdimme, oli meillä 10 säynäänvinkaletta 1-1 ½ kilon pai-noisia, vaikka niitä useita poiskin pääsi. Usein kävimme sitten säynäitä onkimassa, vaikka emme niitä toista kertaa aivan niin hyvällä syönti-tuulella tavanneet.

Pitkälläsiimalla saimme samasesta järvestä myöskin hyvästi kaloja. Syö-tiksi leikkasimme sären 15-20 kappaleeseen. Särenkappaleesen ottivat säynäät ja ahvenet, pienempiin säynäihin ja isompiin ahveniin sitten hauet. Kerrankin oli 100:ssa koukussa 10 suurta säynättä ja kahdeksan haukea, 3-5 kg painoisia. Yhdeksän peninkulmaa pitkä Kitka aavoine selkineen, korkeavaaraisine rantoineen, kirkkaine vesineen on komea järvi.

Hauska on sillä soudella, kun se kesäyön omituisessa pehmeässä va-laistuksessa tyynenä päilyy. Eivät tosin sen rannat ole neitseellisten lehtimetsäin verhoomat, ne ovat köyhähkön näköiset, mutta omituisen tunnelman synnyttää erämaan rauha ja autereeseen kiedotut kaukana häämöittävät vaarat. Näillä selillä kun soutelee, ei ole harvinaista, että tomera lohi uistimeesi tarrahtaa.

Oli eräs viimekesän kauniimpia päiviä. Hiljailleen oli päiväsydännä ete-lästä tuulta loikutellut, mutta iltapuolella tyyntyi tyyntymistään ja ennen auringonlaskua tuli aivan rasvatyyni. Läksimme tuossa kuuden seudus-sa poikani kanssa Kitkalle uistinta soutelemaan. Noin pari tuntia sou-deltuamme oli meillä kaksi säynästä, kaksi haukea ja toistakymmentä ahventa.

Silloin rupesivat muikut näkymään. Aivan pellon alla soudimme yhteen parveen. Pian sanoi toverini, joka uistinta piti: ”nyt on iso kala uistimes-sa!” Se hyppäsikin heti ilmaan. Käskin päästää siimaa enemmän ja kai-ken se veikin, niin oli menoillaan, vieläpä täytyi kelakin viskata veteen, siima kun loppui. Sitten vaihdoimme paikkoja eikä kauvan viipynytkään, kun se potki veneessä. Se oli kolmikiloinen lohi.

Viskasimme taas uistimen järveen eikä päässyt siima vielä suoraksi, kun taas lohi kävi kiinni. Nyt oli naisväki pihasta huomannut puuhamme. Huusimme heitä tuomaan haavin, sillä ensimmäistä ottaissamme oli sy-dämmemme ollut kovin ”kintaanpeukalossa”, Pian he saapuivatkin ja ”naisissa” sekä ”miehissä” rynnistettiin veneeseen edellisen kokoinen lo-hi.

Lohia Kitkasta pyydetään myöskin pitkällä siimalla sekä verkolla. Syöt-teinä käytetään pieniä siikoja sekä isoja muikkuja. Sen havainnon tein, että lohet Kitkassa ovat pienempiä kuin esim. Keiteleessä, josta niitä myöskin saadaan sekä uistimella että polukoukulla. - Joka Kuusamossa lohia, ”tankia” eli forellia sekä harreja tahtoo onkia, hän menköön itä-puolelle pitäjää. Siellä Maanselän rinteeltä lähtevät vedet jo puroina lori-sevat ja koskina kohisevat. Niissäpä nuo veden vilkkat asujamet kuulu-vat kilvan leikkiä lyövän, usein ahneesti onkeenkin ottavan.

Veneet ovat Kuusamossa kovin kömpelöitä, soutuneuvot sitäkin keh-nommat. Rautatulleja ei niillä seuduilla tunneta ensinkään. Pienemmissä veneissä oli vaan puuhangat kokaupuolella, perässä ei soutimia ensin-kään. Airot kiinnitettiin hankoihin vihdaaksilla tahi köydenpätkällä. Täm-möisillä veneillä ja soutuneuvoilla ei hevillä pitemmälle soutuumatkalle itsekseen lähde. Eivät paikkakuutalaisetkaan usein itsekseen laineilla liiku. Toveri täytyy olla ”perää pitämässä”, kovin pyörii pahasti muuten vene ylähangoilla soutaessa.

Minulle, joka olin tottunut siroihin keski-suomalaisiin veneisiin ja hyviin soutuneuvoihin, olivat semmoiset kauhistus. Moni kuusamolaisten van-hemmasta polvesta on kulkenut kalastamassa Jäämeren rannoilla asti ja usea on sinne jäänyt asumaankin. Nyt ovat Ruijan matkat melkein kokonaan lakanneet ja Ameriikan matkat tulleet tavallisiksi.

Näistä Ruijan kävijöistä oli oikein mieleiseni mies ”Pentti-Paavo”. Mies ei ollut suuren suuri, noin kaksi kolmannesta tavallisen miehen mitasta. Kasvojen piirteet selvät, vakavat, jäykät, mutta omituisen hyväntahtoi-suuden sävyn lieventämät, ympäröidyt punahkolla täysiparralla.

Ääni syvä rintaääni, semmoinen, että jos sen ensi kerran kuulet miestä näkemätä, nostat katseesi kyynärää korkeammalle äänen lähtöpaikkaa. Jo yli kuudenkymmenen, mutta vielä täydestä miehestä käypä. Rehel-linen, ystävällinen, avulias, sydän kultaa kokonaan. Mielikuvituksissani täydennän nyt usein hänen kuvansa punaisella piippahatulla, ja silloin on minulla lapsuuteni herttainen ”joulu-ukko”.