Anna Boisman. 23.06.1905 Helsingin Kaiku no 24-25

Kesämatka Aavasaksalle

(muistelma edelliseltä vuodelta.)


Töiden sulaessa keväällä ruvettiin kotona puhumaan matkasta Aava-saksalle Juhannukseksi. Halu nähdä kesäyönä aurinkoa kasvoi, kuta enemmän kesä valkeni täällä Etelä-Suomessa. Ja 18 päivänä kesäkuu-ta olimme valmiit matkamme alkamaan. Hätäkös on mennessä!

Kun Helsingissä iltasella k:lo 6 aikaan otimme omaksemme erityisen osaston makuuvaunussa, meni matka hupaisesti uusia seutuja katsel-lessa, lukiessa ja levätessä Tornioon saakka. Ei ollut muuta moittimista koko matkalla, kuin että oli melkoisen pitkät ruokavälit. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla, kun Tornioon k:lo 9 illalla saavuimme, ja luonnollista oli, että heti päätettiin tehdä matka ulkomaille, kun kerran rajalla oltiin. Auringonvarjoilla varustettuina k:lo 10 aikaan iltasella riensimme Han-dolinin siltaa pitkin vieraaseen valtakuntaan.

Me näimme edessämme valkoisenvihreän, saman pikkukaupungin, jon-ka katuja pitkin rauhaisa, siisti poliisimies, yksinkertaisessa, mustassa kultanappisessa puvussa hiljaisena vaelteli. Tunnin verran leikkiä lasket-tua käännyttiin kotimaata kohti. Aurinko laski, kun juoksujalassa siltaa taas kopistelimme, sen verran vaan henkeämme vetäen, että silta-mum-molle maksoimme hänen 5 äyriänsä Ruotsin valtakunnan rahassa.

Ilma oli meille suotuisa seuraavana päivänä maamatkaa alkaessam-me, lossilla ensin kaupunki-saarelta mantereelle ja sitte hiljaista menoa pohjoiseen päin. Luonto on yksitoikkoista Torniojoen suulla, rantamaat matalat ja metsät huonoa. Nautimme kumminkin heti matkastamme. Tämä oli sentään toista kuin pölyisen junavaunun ummehtunut ilma! Kii-rettä meillä ei ollut, myöhään iltasella meitä vasta odotettiin Väinö Kata-jan kodissa ja tiesimme ihanuudet löytävämme matkamme päässä.

Mutta jo Heikkilän kestikievariin tullessamme pääsi meiltä kaikilta ihas-tuksen huudahdus. Edessämme laajeni Tornion joki siintävinä selkinä, joiden toisella puolen häämöitti kaukana vaara vaaran takaa. Tähän py-sähdyimme hetkeksi lepäämään, ja hyvä tässä oli olla. Puhdasta ja siis-tiä joka pielessä, niin että kuulsi! Juhannusta, pohjois-pohjalaisen suu-rinta juhlaa varten oli kaikki jo valmistettu.

Aavasaksalta pohjoiseenpäin. Lähempänä Tengeliön-, ulompana Tornio-joki.

Taas taipaleelle lähdettyämme pisti silmiimme vaara, ensimmäinen kor-kea vaara, joka nytti lähenevän. Kyytimies sanoi sitä Nivavaaraksi ja kertoi seuraavan kestikievarin olevan sen juurella. Sitä ennen oli lossilla kulettava vasta virtaan. Lossituvasta tulvasi lapsilauma vieraita katso-maan. Me heille makeisiamme jakelimme ja otimme esiin nukkekin, joka lasten mukana oli päässyt maailmaa katsomaan. Sitäkös lapset ihmette-livät! Tuli siihen joukkoon itse lossin kuljettajakin, ja kaikesta huomasim-me, ettei sellaista kummaa kapinetta kuin nukkea niillä kylillä ennen oltu nähtykään.

Heitimme Nivavaaran taaksemme, ihmetellen raivoaavan kosken pauhi-naa, alaspäin kiitäviä tukkilauttoja ja tiheästi asuttua jokirantaa sekä Suomen että Ruotsin puolella. Yhtä ja toista kyytimiehet meille kertoi-vat. Saimme tietää, että kylien nuoret, molemmin puolin jokea usein yksissä ovat ja moni poika morsiamensa toiselta puolen jokea hakee. Ruotsin puolella ovat kylien nimet suomalaisia ja nykyinen kansa puhuu suomea. Vasta viime aikoina on pantu pakolliseksi ruotsinkielen oppi-minen sikäläisissä kansakouluissa.

Oli jo ilta lähenemässä, kun hiljaa kohosimme Kierivaran kukkulalle, ja tähän jäimme ihastuksissamme ihmettelemään. Vasemmalla oli meillä Hietaniemen kirkonkylä, pehmeässä, viheriässä laaksossa Ruotsin puo-lella, josta karjan kellojen kilinä ja karjakon houkutteleva, sointuva huuto korviimme kohosi.

Aavasaksalta eteläänpäin. Torniokoen laakso.

Oikealla loppumaton, synkkä korpi, joka olisi voinut mieltä ahdistaa, ellei ilma täällä ylhäällä olisi ollut niin ihmeellisen keveätä, ikäänkuin yhä ylöspäin nostattavata. Edessämme luvattumaa – hymyilevä laakso, tum-mien, korkeiden vaarojen – Luopiovaaran, Reväsvaaran, Aavasaksan ja muiden — reunustamana. Lempeän iltatuulen hyväileminä rinsimme vaaralta alas, ja pian oli viimeinen penikulma ajettu ja matkan pää edes-sämme. Katajan koti Alkkulan kirkonkylässä Ylitorniolla, pienen puutar-han takana maantien vieressä, meitä vanhan-aikaisella, sydämellisellä vieraanvaraisuudella vastaan otti. Näin siellä emännän, äidin – karjalai-nen syntyältään - jonka silmistä ei edes 36:n talven pimeys ja monet vastoinkäymiset ole voineet elämän-intoa sammuttaa.

Kirkas auringonpaiste ruokahuoneessa haihdutti kaikki pimeät muistot, ja niin häikäisevä oli vielä kello 1 l:n aikaan auringonloiste, että illalli pöy-tään istuessamme täytyi vetäs uutimet ikkunan eteen. Kun meillä oli ai-kaa muutama päivä, ennen kuin Aavasaksalle kiipeisimme, esille sinne tahdoimme lähteä tottumukselle pyhitettynä Juhannusiltana. Kulimme sen vuoksi näinä päivinä seutua sinne ja tänne, nauttien ja ihaellen. Eräänä päivänä toimitti talonväki huviretken laaksoon, johon karja ke-väällä viedään, sillä jokilaaksossa ei ole karjanruokaa kylliksi. Edessäm-me oli noin penikulman matka saloon päin. Hevonen oli meillä mukana, joka rattaille ladottuja eväitä hiljalleen kivistä tietä myöten kuletti. Nous-tiin vaaralle, jolta tie kierteli alas alankoon pienen metsäjärven ohitse. Kierrettiin vaara, ajettiin alankoon ja noustiin taas uudelle vaaralle, josta viimeisen kerran Luopion tumma huippu kaukaa siinsi.

Siihen heitti jäähyväiskatseen maailmalle ja kaikelle, sekä hyvälle että pahalle jonka se kätkee. Suuri rauhan tunne rintani valtasi ja korpeen painuessani hyräilin itsekseni laulua

”Kaukana on vaino, riita. Kaukana kavala maailma.”

Tien kääntyessä, ennenkuin arvasimmekaan, olimme Kaiholan kentän veräjällä, jonka vierellä metsäpuro iloaan soitteli. Kahvisavu iloisena tu-van katosta tupruili ja Johanna, kentän ja karjan suotuisa kesä-emäntä, ystävällisesti meidät vastaan otti. Me pihapetäjän siimeksessä, tuvan ja tupakamarin, maitoaitan ja pienen soman saunan tutuiksemme teimme. Sen saunan ovella minä kotvasen viivähdin. Olihan tässä pirtti ”kuusikon keskellä” jossa Juhani Aho olisi ”yksinäisyyden alakuloisuutta ylistänyt” ja silmäni hakivat sen puhtaiksi pestyiltä, vaikka mustuneilta seiniltä sitä ”vaskikannelta,” jonka kielet olisivat ”haikean mielen sanatonta surua" soineet.

Aavasaksalta Tengeliönjoen vesistölle päin.

Minä kuvittelin tämän pirtin ”hankien peittoon" ja ”surullisen kuun" pihaa pitkin paistamaan ja ajattelin sitä suurta ”yksinäisyyden hiljaisuutta", joka tämän paikan silloin hallitseisi. Syötyämme ja juotuamme haimme jokai-nen tyytyväisenä itsellemme lepopaikan pitkin pihamaata. Ja nyt kerrot-tiin lasten iloksi Reväsvaaran peikoista ja noitapöydästä, viereisen Ehoj-ärven keijukaisista ja niistä ihmeistä, joita sen läpikuultava vesi pohjal-taan ilmaisee.

Kerrottiin Ehovaaran kummallisesta kaijustakin. Sanottiin, että kun Jo-hanna kenttäpoikaa metsästä huutaa ja Ehovaaralle päin kimeällä ää-nellään kaijuttaa ”Heikki hoi"! niin Ehovaaran kaiku vastaa ”ketäs Heik-kiä te meinaatte? - sillä muittenkin kenttien pojat sattuvat olemaan Heik-kejä.

Ihana päivä korven kätkössä!


Niin noustiin kuin piilosta, kun taas Luopiovaara, väylä ja maantiekin nä-kyivät. Kaihon silmäyksen heitimme korpeen päin, johon luultavasti em-me koskaan enää palaja. Seuraava päivä oli Juhannusaatto. Ilma oli sel-keä ja lupasi meille kauniin illan ja yön. Seitsemän aikaan iltapäivällä lähdettiin sitte kolmella hevosella Aavasaksalle ajamaan.

Vaaran rinnettä joksikin mukavaa tietä noustessamme oli meitä pitkä jono kulkijoita, ja kukkulalle tullessamme näimme siellä sankan kansa-joukon, matkailijayhdistyksen väljässä tuvassa oli sentään hyvä tila niil-le, jotka kahvia tai ruokaa tarvitsivat. Katseltiin siinä ensin läheistä seu-tua, Matarengin somaa kirkonkylää Ruotsin puolella, Tengeliönjokea ja satoja vaaroja, jotka siintävinä, hopeanhohtavina taivaanrannalle painui-vat. Ja katseltiin siinä ihmisjoukkoakin, joka ympärillämme kihisi. Ei sitä niinkään salolla oltu! Oli täällä maailma mukana - oli kaksi santarmiakin. Oli siellä tunnettuja helsinkiläisiä ja viipurilaisia - puhumattakaan poh-jois-suomalaisista, ja oli siellä ulkomaalaisiakin, muiden muassa eräs saksalainen ylioppilas.

Kello 10:n jälkeen ilmestyi pohjoiselle taivaanrannalle pilvenkaistale, aivan pahimmalle paikalle. Toivoimme sen häviävän, mutta se näytti sii-hen asettuvan. Kahtatoista käydessä ilmestyi kuitenkin pilveen rako, jo-ka leveni. Auringon lähetessä rakoa, salamoivat sen reunat. Kaikki vie-raat seisoivat keila kädessä henkeään pidätellen - ja juuri, muutama mi-nuutti ennen kahtatoista tuli aurinko kokonaan näkyviin.

Se vielä säteili, hetken perästä himmentyäkseen. Lyhyt, hetkisen kestä-vä yö, jolloin linnut tuskin ennättävät painaa päänsä siipensä alle, oli niin suurenmoinen, että värisytti. Katsojat tuskin silmää räpäyttivät, ja kan-sanjoukossa vallitsi äänetön hiljaisuus. Ja heti - on kuin lentäisi salamoi-ta auringon reunoilta! Linnut sirahuttavat ensimäiset, vielä uniset aamu-virtensä ja juhlallisena pyörii kultainen kehä uutta päivää alkamaan. Useimman huulilta pääsee tietämättänsä ihmettelyn huudahdus.

Kun vuoren rinnettä laskeudumme, on metsä täynnä linnunlaulua, ja kun hiljalleen kotiapäin ajelemme, niin aurinko lämmittää selkäämme. ei tämän yön unesta tule sen enempää, kun entistenkään. Se on kummal-lista tuo pohjolan keskikesä, sen valo ja kevyt ilma. Lapsetkin valvoivat kolmeen saakka, eikä niitä ajamallakaan sitä ennen levolle saanut, ja kumminkin olivat reippaita ja iloisia muutaman tunnin nukuttuaan.

Juhannuspäivänä näkyi Alkkulan kirkonkylässä liikkuvan vieraita kau-empaakin pohjolan periltä, eräästä, jonka metsänkulkijan pitkät askeleet huomiomme herätti, kertoi isäntämme, että hän oli 13:n penikulman päästä, korvesta, kruununtorpasta yksinäisen järvenrannalta.

Puolet matkaa jalkaisin kulkee, toisen pikku jokia ja väylää laskettelee. On nyt tullut jauhosäkkiä ostamaan. Venheessään sen vesiä myöten hil-jalleen kotiapäin kulettaa, mutta metsätaipaleelle jouduttua on säkki jaet-tava eri pusseihin ja monta kertaa edes takaisin kuletettava, ennenkuin jauhot kotona ovat. Tyytyväisen näköinen mies kuitenkin oli — ja minä ajattelin niitä, jotka kyllästyneinä hikoilevat Helsingin katuja kummipyö-rillä ajaessaan.

Kertoi isäntämme samassa torpassa kerran käyneensäkin. matala oli ovi, mutta eivät olleet korkeakasvuisia emäntä eikä isäntäkään, ja kah-deksan lasta, punakkaa ja pyöreäposkista, sen sisäpuolella elämäänsä elävät, vaikkei silloinkaan — kevät kun oli — ollut leivän muruista mökis-sä. Järvestä otettiin kalat, perunoita oli vielä tallella ja lehmä antoi voin ja maitoa. Kävi meitä helsinkiläisiä katsomassa vanha Viinamäen Jussa-kin, joka, 80:n vuotiset, vetiset silmät sirrallaan, minua katseli ja kaikkien iloksi päästi suustaan korupuheen: ”sievä akka".

Oli ikävä erota kaikesta siitä, josta viikon päivät olimme nauttineet, haus-kasta, vieraanvaraisesta kodista - keskikesän lämmöstä - rauhoittavasta seudusta - raittiista väylästä lohipatoineen - myllyn purosta, jossa lapset päivänpaisteessa saivat pulikoida - keveästä ilmasta ja ylenihanasta luonnosta.

Heikkilän kestikievarin pihalta heitimme viimeiset kiitolliset jäähyväisem-me kaukana häämöittävälle satumaailmalle, joka unentapaisena sade- ja ukkospilvien taakse silmistämme hävisi.