Thorsten Renvall. / Turun Sanomat 1905.

Kesämatkani Lapissa.




Etkö tahdo tulla mukaan ”Juhannus-auringonmaahan?" kysyi ystäväni, jota en ollut nähnyt useampaan vuoteen, kun me sattumalta tapasimme toisemme eräässä ruokapaikassa Turussa. ”Minä matkustan sinne yli-huomenna, niin tuleppa nyt mukaan”, jatkoi hän. Onko tämä täyttä tot-ta?" kysyin, sillä tietämättään oli ystäväni koskettanut tunteita, jotka he-rättivät rinnassani eloon nuoruuden kaipuun.

Ja sellaisiin tunteisiin on vaarallista koskettaa. ”Tietysti se on niin", vas-tasi hän. ”Huomenna aamupäivällä matkustan Helsinkiin ja ylihuomenna iltapäivällä tapaamme Toijalassa." Kun olin nukkunut yön, tuntui ehdotus minusta kovin fantastiselta. Mutta määrättynä päivänä olin kuitenkin asemasillalla, kun Helsingistä tuleva iltajuna pysähtyi Toijalan asemalle.

Seuraavana iltapäivänä olin Kemissä, mistä voi sanoa varsinaisen mat-kan alkavan.

Rovaniemen suuri kirkonkylä oli matkamme lähin määrä. Tänne kule-taan rattailla maantietä pitkin, joka etelä-suomalaisen silmillä katsottuna on niin kurja, ettei sitä kuvaamaan pysty. Eteläisessä Suomessa ei ole maantietä, tuskinpa kylätietäkään, joka on huonompi kuin yleinen maan-tie Kemistä Rovaniemeen. Tavattoman syvät, kuoppaiset pyörien jäljet sekä sillat, jotka kehnoudessaan kaipaavat vertaistaan koko Suomessa- sellainen on tie. Ajoneuvot kallistelevat ja heilahtelevat, hyppivät ja rys-käävät. Miten vieterit kestävät, sen yksin herramme tietää.

Näkymä Ounasvaaran pohjoisrinteen alaosalle, Pullinniemelle ja Lainaansaarelle, joka sijaitsee Ounasjoen ja Kemijoen yhtymäkohdassa Rovaniemen kirkon läheisyydessä v. 1900. Metsänhoitaja Nyman ja nimismies Hernberg nojaavat aitaan. Kuva: Hugo Berghell. / GTK.

Voi olla iloinen, jos ei saa pistosta kylkeensä. Syy tien kurjuuteen on rahtiliike Kemin ja Rovaniemen välillä. Kaikki on nim. etelästäpäin kule-tettava viimeksi mainittuun paikkaan kuormarattailla. Ja Rovaniemi on suuri kylä, ylen tärkeä paikka koko Lapille, sillä täältä erkanevat tiet eri tahoille.


Jos jonkin paikan pitäisi saada rautatie, niin on se juuri tämän. Ja todel-linen siunaus olisi se väestölle, joka asuu Rovaniemen ja Kemin välisel-lä seudulla. Maat näillä seuduin ovat nimittäin erinomaisen sopivat hei-nänviljelykselle ja siis karjanhoidollekin. Mutta sen sijaan, että olisivat antautuneet harjottamaan tätä luonnollista elinkeinonhaaraa, on nyt ko-ko miespuolinen väestö sekä isännät, että päivätyöläiset rahdinajossa kulettamassa Kemistä - Rovaniemelle, mikä homma turmelee tiet ja tyl-sistyttää väestön.

Sillä eihän mikään ole enemmän henkisesti lamauttavaa kuin se, että päivät pääksytysten viettää maantiellä. Nykysin nähdään lukematon joukko osaksi kuormitettuja rattaita, ajaja uneliaana ja tylsänä kuorman-sa päällä istumassa, osaksi tyhjiä, ajaja niissä torkkumassa. Miten hän voi nukkua hirmuisessa tärinässä, on minulle arvoitus.

Niin kauvan kuin siis seudulta puuttuu rautatietä, ei voi odottaa mitään todellista parannusta nykyisissä oloissa. Hedelmällinen niittymaa saa jäädä sellaiseksi kuin se nyt on, luonnonniityksi, joka paikoin on suotu-nutta paikoin sammaltanutta ja joka vaan osaksi on raivattu pelloksi, johon ei koskaan kylvetä heinää tahi apilaa.

Seudun huomatuimmista nähtävyyksistä, suunnattoman suuresta katti-laa muistuttavasta Taivalkosken ja Kemijoen yli johtavasta rautatiesillas-ta, en tahdo lähemmin kertoa, Koska moni on sekä lukenut, että kuullut niistä jo ennen. Majatalot matkan varrella ovat siistejä ja hyviä, hevoset eivät ole pahempia eikä huonompia kuin tavalliset ”kyytiluuskat".

Vihdoinkin aukeaa silmiemme eteen Rovaniemen kirkonkylä. Siinä va-lossa jossa ne ensin näemme Rovaniemen kirkonkylän korkealta kun-naalta, minkä yli maantie kulkee, oli se erinomaisen kaunis. Siinä se ui-nui vihreällä tasangolla, oikealla puolellaan Kemivirta, kimallellen kuin hopea ja suurena kuin pikku järvi, jota ympäröivät metsän peittämät kuk-kulat ja jonka taustalla kaukana etäisyydessä tunturien harmaat, lujat ääripiirteet häämöttivät.

Rovaniemen kellotapuli, lääkärin asunto ja sairaala v. 1900. Kuva: Hugo Berghell. / GTK.

Seuraavana päivänä jatkoimme matkaamme Kittilään, Lapin pääkau-punkiin, joksi kylää kutsutaan. Maantie oli nyt huomattavasti parempi ja kyytihevoset varsinkin muutamilla väleillä aivan erinomaisia. Koko seutu, mitä pitemmälle tullaan, saa yhä autiomman muodon, hajallaan olevat talot käyvät yhä harvinaisemmiksi, samaten niittymaat; ja metsä, se ikäänkuin tungeiksee luoksemme. Kuuset ovat nyt yksinomaan pohjolan Kuusia ”medioxima" lajia, pitkiä, kapeita suippenevia puita, joiden latvat ovat kapeat. Paikoin näkyy suuria aloja kaatuneita, mädänneitä puita siinä on kerran metsäpalo hävittäen kulkenut.

Rämemaat, joiden yli kuljemme käyvät yhä yleisemmiksi ja suuremmiksi ja niiden kätköistä nousee usein kimakasti kirkuen suippo siipinen lintu. Se on valkea vikla. Tai kuulee siellä myöskin yön hetkinä pikkukuovin vierivän äänen. Kaikki siten muistuttaa matkustavalle siitä, että hän nyt on Lapin rajan sisäpuolella.

Harmaat tunturit tuolla kaukana etäisyydessä ovat jo tulleet koko joukon lähemmäksi, kun saavutaan Kittilään, joka jossakin määrin muistuttaa Rovanientä, vaikkakin se on pienempi alaltaan eikä lähimainkaan niin kaunis. Se on kuitenkin sivistyksen rajavahti, Lapin sydän, jos sitä niin tahtoo kutsua, harvaan asuttujen Lapin erämaiden sivistyksen ahjo.

Samaten kuin Rovaniemellä on suuri kysymyksensä - rautatie, niin on Kittilälläkin omansa - yleinen sairashuone. Sillä onhan se huutava epä-kohta, että kun sairaat kuvaamattomien vastuksien jälkeen kaukaisista seuduista raivaamattomia teitä pitkin viimeinkin saapuvat lääkärin luo Kittilään, tämä ei usemmissa tapauksissa voi mitään tehdä sairashuo-neen puutteen takia, jossa sairasta esim. leikkauksen jälkeen pitäisi hoi-taa jonkin aikaa. Ja sairas on pakotettu joko palaamaan kotiinsa tahi jat-kamaan matkaansa lääkärin luokse 16 penikulman päässä olevaan Ro-vaniemeen.

Kittilässä päätimme toverini ja minä lähettää tavaramme Ounasjokea ja Loukista myöten Kiistan kylään samalla kun me itse matkustaisimme jokea pitkin vaan puolen penikulmaa ylöspäin ja sieltä menisimme oiko-teitse metsien halki jalkasin Kiistaan. Lähetimme siis päivää ennen ve-neen, jossa olivat tavaramme, ja lähdimme itse iltapäivällä Kittilästä. Ve-nematka oli ihana, vaikka sää olikin kylmä. tuntui suloiselta, että kesäi-sin tomuinen ja hiostava Turku oli kaukana takanamme. Minä nautin au-ringosta, joka kimallelle kuvastui joen pikku laineihin, metsän peittämistä rannoista, punanokkaisen tiiran pehmeästä hyppivästä lennosta ja kuk-kivista jyrkänteistä.

Pian olimme perillä. Minä nousin seisoalleni veneessä, niin kuin on ta-pana tehdä Etelä-Suomessa, hypätäkseni maihin. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä jokiveneet Lapissa ovat kokonaan toisella tavalla rakennetut kuin muualla Suomessa, pitkät, kapeat ja keveät. Yksi mat-katoverimme hyppäsi maihin. Heti heilahti vene niin kovasti, että minä, mitään aavistamatta, horjahdin sivulle ja molskahdin kuin mikäkin sukel-taja suin päin jokeen. Läpimärkänä vedettiin minut ylös vedestä.

Mitä nyt tehdä? Oli turhaa ajatellakaan saada jotakin kuivaa päällensä, kun kaikki tavaramme, kuten mainittu, olivat lähetetyt pitkin jokea ylös-päin. Piti joko sytyttää tuli rannalle ja kuivata vaatteensa sen äärellä tai vääntää vesi niistä ja sen jälkeen jatkaa matkaansa kosteissa vaatteis-sa. Minä valitsin jälkimmäisen keinon ollakseni viivyttämättä matkaa.

Alussa kävi kaikki onnellisesti ja hyvin, mutta mitä pitemmälle yö joutui sitä kylmemmäksi tuli ilma. Kosteat vaatteeni alkoivat käydä kylmiksi ja kylmyys leveni yli ruumiin. Viimein suorastaan värisin vilusta. Ja pahinta oli että tarmoni heikkeni. Kun olimme kulkeneet penikulman, oli se lo-pussa. Heittäysin nurmikolle.

- Tuntuu paremmalta, kun makaan, sanoin ja nojasin pääni kättä vas- taan.

- Älähän ole hullu, sanoi ystäväni. - on vaan kivenheitto lähimpään ta-loon. Vaan ylä- ja alamäki, niin ollaan talossa. Jos jäät tänne, olet kuo-leman oma.

Huasten nousin pystyyn. Oli tuntunut niin omituisen rauhalliselta levätes-säni tuossa erämaan syvyydessä, jolloin ei korviini kaikunut muu kuin kuusten hiljainen humina. Saavuttuamme taloon, aukasi emäntä meille oven. Hän pyysi ystävällisesti astumaan sisään, kuultuansa, että olimme matkustajia. Ystäväni kertoi lyhyesti onnettomuuteni hänelle. Emäntä sy-tytti tulen erään tuvan viereisen kamarin takkaan, toi miehensä villaisen yöpaidan ja parin alushousuja, asetti kahvipannun tulelle ja lähti valmis-tamaan vuodetta minulle.

- Hänen pitää heti mennä levolle, sanoi hän ystävälleni.

- En huoli mistään kahvista, sanoin, kun hän taasen tuli ja minä olin jo riisuutunut.

Hän vei minut vuoteeseen ja kääri ympärilleni peiton ja kaksi vilttiä.

- Nuku nyt hyvin, sanoi hän pehmeällä äänellä kuin äiti sanoo sairaalle lapselleen.

- Kiitoksia, lausuin ja nukuin.

Levitunturi Sirkan kylästä nähtynä v. 1900. Kuva Emil Sarlin. / GTK.

Kun aamulla heräsin, istui emäntä vuoteeni ääressä. Hänellä oli kalpeat, hienot kasvot ja suuret, mustat silmät.

- Ah! olethan sinä nyt terveempi", hän sanoi, - koska silmäsi ovat noin kirkkaat",

- Olen terve, vastasin. - Siitä saan kiittää teidän hellää hoitoanne!
- Älä sano niin, minähän en ole tehnyt niin mitäkään. Mutta eilen todella pelkäsin, että tulisit oikein sairaaksi. Näytit niin tavattoman huonolta

Hetken kuluttua toi emäntä minulle kahvia erinomaisen hyvää kahvia. Yleensä juodaan Lapissa paljon parempaa kahvia kuin muualla Suo-messa. Moni hieno rouva maamme eteläosassa tuntisi mielessään it-sensä, hieman nolatuksi, jos hän tulisi tilaisuuteen juomaan kahvia tääl-lä.

Ystäväni oli jättänyt oppaan taloon ja pian olin valmis jatkamaan mat-kaani puolentoista penikulman päässä olevaan Kiistaan. Kaipauksetta en sanonut hyvästejä mustasilmäiselle emännälle.

Päivä oli tavattoman lämmin. Oli raskasta käydä mutta kolmessa tunnis-sa saavuin Kiistaan, missä ystäväni odotti minua ja minne tavaramme vähän ennen olivat saapunee. Kiistassa otti minut ystävällisesti vastaan majatalon isäntä, hänen vaimonsa ja neljä tytärtänsä. Sanoin majatalon isäntä, ja lukijani voi enkä kummastua tästä nimityksestä, sillä kun ei ole enää mitään maantietä niin eihän pitäisi olla mitään majatalojakaan.

Niin ei kuitenkaan ole asianlaita, sillä majataloja on kyllä matkan varrel-la, niistä ei tosin saa hevosia, mutta sen sijaan täytyy majatalon isännän toimittaa kantajia ainakin seuraavaan majataloon saakka. Tällainen kantaja on velvotettu kantamaan 17 kiloa, ylipainosta maksetaan ylimää-räinen maksu. 20-30 kiloa on tavallinen taakka, mutta on kantajia, jotka ottavat aina 50 kiloa selkäänsä ja kantavat tämän taakan useampia pe-nikulmia pitkin raivaamattomia polkuja soiden ja vaarojen yli.

Myöskin tämän talon väellä oli musta takka ja ruunit, miltei mustat sil-mät. Ainoastaan yhdellä talon tyttärellä oli samaten kuin äidillä, joka oli kotoisin etelästäpäin, vaalea tukka ja siniset silmät. Hyvänen aika, miten ylpeä hän siitä oli! kuitenkin juuri tästä johtui, ettei hän voinut kilpailla si-sariensa kanssa kauneudessa.

Mutta mielipiteethän ovat niin äärettömän erilaiset täällä maailmassa! Sen, että suomalainen väestö Lapissa on niin tummaveristä, katson joh-tuvan rotusekotuksesta lappalaisten kanssa. Sillä juuri nämä mustat loistavat silmät ovat tarkka rotutuntomerkki ja ainoa kauneus lappalais-ten muuten niin rumassa ulkonäössä.

Kello ½ 9 illalla olivat kaikki kantajat saaneet taakkansa. Minäkin olin saanut 7 kilon taakan selkääni ja niin läksimme taivaltamaan erämaan halki, kulkien vaaroja ylös ja alas, pitkin puunrunkoja, joita oli asetettu portaiksi laajojen suomaiden yli. Kun olimme kulkeneet 2 ½ penikulmaa ja saapuneet Jakovaaran(* taloon, en enää jaksanut pitemmälle.

*) Jakovaaran vanha talo sijaitsi Seurujärven (Jakojärven) etelä-päässä. Asukkat sieltä muuttivat Inariin jo 1900 luvun alkupuolella. Jakovaaran (Seurujärven ) talossa asui Seurujärvi nimisiä ihmisiä, saamelaisia. Seu-rujärven sukua on yhä vieläkin Inarissa. Jakojärvi on saanu nimensä siit-tä , että se sijaitsee vedenjakalalla. Kiistalan ja Pokan välillä on Tievan kämppä, siitä pikkusen matkaa Pokkaan päin erkanee juuri ja juuri autol-la ajettava tie oikealle, se tie mennee Jakojärven vanhalle talonpaikalle.


Taakka selässä rasitti ja jalkojeni alle oli tullat rakkoja. Täällä nukuimme sekä minä että kantajat muutaman tunnin. Ennen kuitenkin asetin tur-vonneiden jalkojeni ympäri lyijyetikkakääreen.(* Tämän keinon oli lää-käri minulle neuvonut Rovaniemellä ja jokaisen Lapinkulkijan pitäisi pan-na se mieleensä.

Vesilasiin sekotetaan teelusikallinen lyijyetikkaa ja sillä haudotaan kipeä-tä kohtaa sekä kääritään kipeän paikan ympäri yöksi seokseen kastettu side. Täten poistuu sekä kuumuus, että arkuus jalasta, keinoa en ai-noastaan minä käyttänyt, vaan myöskin kantajat, joiden jalkoihin tuli rakkoja ja aina oli tulos yhtä hyvä.


*) Lyijyvesi on vedellä ja mahdollisesti paloviinalla suhteessa 1:50 lai-mennettua lyijyetikkaa. Lyijyetikkaa taas valmistettiin liuottamalla lyijy-asetaattia veteen ja lisäämällä joukkoon lyijyoksidia. Lyijyvettä käytettiin ulkoisesti hauteissa ja kääreissä hoidettaessa
erilaisia ruhjevammoja. Ote: fi.wikipedia.org


Aamulla tarjoutui muuan kantaja, jonka jalat olin parantanut, oman taak-kansa ohella kantamaan minunkin taakkaani. Tunsin itseni ihan liikute-tuksi hänen ehdotuksestaan, koska taakka selässäni oli ollut minulle ko-vin kiusallinen ja koska minun taasen oli kulettava 1 ½ penikulmaa polt-tavassa auringon paahteessa saavuttaakseni ystäväni ja muutamat muut lapinkulkijat, jotka Kiistassa olivat lyöttäytyneet meihin.

Muutaman tunnin perästä saavuin Pokan majataloon, jossa ystäväni ja hänen seuralaisensa lepäsivät yön vaivojen jälkeen. Pokassa pääsimme saunaan ja väsyneet jäsenemme tulivat taasen joustaviksi, kun ruumis-parkaamme oli vihdottu pehmeäksi, hiljattain lehteensä puhjenneista koivunlehdistä tehdyillä vihdoilla.

Se sauna auttoi. Tästä lähtien en enää jäänyt jälelle. Kun toverini seu-raavana yönä kulki 3 ½ penikulma, niin seurasin mukana. Seutu Pokas-ta pohjoseen on Lapin antioimpia. Siellä ei penikulmien aloilla näy yh-tään ihmisasuntoa. Äärettömät metsät, täynnänsä mädäntyneitä puun-runkoja, jotka joko myrsky tai kulovalkea on kaatanut, loppumattomat suot, joihin vaan mustan viklan valittava ääni luo eloa ja joihin valkeat muuraimen kukat luovat tunnelmaa, missä vaan puolittain mädänneet portaat puhuvat ihmisen työstä sellainen oli erämaa, johon me jouduim-me.

Kun olimme keskellä noita vesiperäisiä maita, missä toinen porras tuskin ennätti loppua kun toinen jo alkoi, sanoi ystäväni:

- Nyt olemme Maanselän harjanteilla.

- Maanselkä?

Luulin kuulleeni väärin. Tosin tiesin, ettei Maanselkä ollut mikään vuo-renharjanne, kuten moni vielä kuvittelee, mutta sitä, että sen muodostai-si joukko vesiperäisiä soita ja että se kohosi niin vähän, ettei edes voi-nut aavistaakaan, että olimme ylöspäin nousseet, ennenkuin jo oltiin ihan sen harjalla, en ollut osannut ajatellakaan. Maanselkä ei siis ole ainoastaan vedenjakaja, vaan sen pohjattomat suomaat muodostavat useiden jokien lähteet, jokien, jotka sitte vaahdoten ja kuohuen syöksy-vät, sekä etelään, että pohjoseen.

Viimeinkin pääsimme me yli. Kohta poikkesimme tieltä syrjään. Liejus-sa näkyi vereksiä suden jälkiä. Vanha koiras-susi oli vähää ennen kul-kenut paikan ohi. Sudet ovat seudun pahin vitsaus, porojen leppymättö-mät viholliset. Niihin verrattuna ei ahma merkitse mitään. Kun porot ke-säksi ajetaan metsään, missä ne saavat omin neuvoin tulla toimeen, ovat ne alituisessa vaarassa joutua suden kitaan. Etupäässä tämä kos-kee pieniä vastasyntyneitä poronvasikoita. On taloja, joissa joka ainoa kesällä syntynyt poronvasikka joutuu suden saaliiksi.

Keskellä tätä autiota erämaata saapuu autiomajalle. Se on rakennus, jossa ei kukaan asu ja jossa on yksi suurempi ja kaksi pienempää huo-netta. Kussakin huoneessa on avoin liesi ja kaksi sänkyä. Autiomajan on valtio rakentanut postikulettajan ja muiden matkustajien suojaksi. Oh-jeet, joita siellä pitää noudattaa, ovat painetut seinällä olevaan paperiin.

Eräs ohjeista määrää, että jokaisen kävijän pitää ennen lähtöään noutaa sylen halkojahuoneen ulkopuolella olevasta halkopinosta, sekä eräs toi-nen, että hänen täytyy tehdä puhdasta ja siivoa jälkeensä. Kuitenkaan ei yhtään niitä ohjeita noudateta. Jälkimmäistä on melkein mahdotonta täyttää, kun ei yhtään apunenvoa siivoamiseen ole tuvassa saatavissa, mikä minun mielestäni olisi tuiki tarpeellista.

Autiomajassa valmistimme me teemme. söimme mukanamme olevaa kuivaa ruokaa, vedimme sauhut ruuan päälle ja nukuimme valtion sän-kyjen koville pohjille. Vain tunnin verran saimme nukkua, sillä yö kului ja ennen kuin päivänpaahde alkoi, piti meidän olla Ivalon Matin luona.

Huoasten nousi kovalta vuoteeltaan vetäisi takin päälleen, kiinnitti ”pau-lakengät" jalkoihinsa ja lähti matkaan. Peseminen ei tullut kysymykseen-kään, se sai jäädä siksi, että saavuttiin Ivalon Matin luo. Ja hänen luo-naan peseytyikin halulla ja hartaudella.


Ivalon Matti(* on eriskummallinen mies ja hänen mökkinsä on kukaties li-kaisin lappalaismaja koko Inarin pitäjässä. Lapset ovat oikeita ryysy-res-suja ja tympeä, ummehtunut ilma virtaa vastaan, kun aukaisee hänen tupansa oven. Mutta Ivalon Matti viihtyy hyvin liassa ja hajussa. Hänen pienet ketunsilmänsä vilkkuilevat oveluutta ja viekkautta. Hänellä on lie-hakoiva käytös ja hän nauraa jokaiselle sukkeluudelle, koskipa se sitte häntä itseään tahi jotakin muuta.

*) Enontekiön Peltovuoman kylästä muuttanut lantalainen.

Mutta hänen silmänsä ovat koko ajan mukana ja ennen kuin huomaa-kaan hän jo näykii ketun-pojan tavoin, Me tilasimme muutamia kaloja ja keitimme ne padassa, joka Ivalon Matin naisvesan ennen piti pestä puh-taaksi joen rannalla. Kun olimme syöneet ja tahdoimme maksaa, niin tahtoi Ivalon Matti maksun kahdeksasta kalasta, vaikkakin olimme syö-neet vain viisi, jotka ystäväni oli pannut pataan.

-Sepä nyt on poika, kun ei ikinä voi oppia laskemaan, sanoi Ivalon Mat-ti, pannen syyn pienen ryysymekkonsa viaksi, joka oli perannut kalat.

Ja kun Ivalon Matti vei meidät yli virran, tahtoi hän 10 penniä hengeltä. Jos jokin kieltäytyi maksamasta tahi antoi hänelle vaan 5 penniä, niin tyytyi hän siihenkin. Ivalon Mattia ei saa ottaa tyypiksi arvosteltaessa seudun lappalaisia. Ivalon Matti on pohjaltaan ihmisiä karttava erakko joka jos hän voisi, asuisi erillään koko ihmiskunnasta, jota hän sekä pel-kää, että epäilee, tuosta ihmiskunnasta, jota hän ei ymmärrä, koska se tekee ivaa hänestä eikä tahdo käsittää häntä.

Hän pitää ihmisiä salaisina vihollisinaan, jotka kaikin keinoin koettavat vahingoittaa häntä ja tuottaa hänelle onnettomuutta. Eikä Ivalon Matti ole niin vallan väärässä. Kuulin,miten kantajat ivasivat ja laskivat leikkiä hänestä, olen kuullut, että kun hän kerran lähetti pari lapsistaan osta-maan naapurilta muutaman harrikoukun, niin naapuri otti kaksi markkaa koukulta, vaikkakin sellaisia myymälöistä saa 30 pennillä.

Ja Ivalon Matti käy yhä erinomaisemmaksi. Ivalon Matti on se, miksi ih-miskunta hänet on tehnyt. Ihmiset pitävät puhtaudesta, sentähden Iva-lon Matti pitää liasta, sentähden viihtyy hän likaisuudessa. Se estää ih-miset kauemmaksi ajaksi jäämästä hänen tupaasa kuin välttämätön tar-ve vaatii. Lika on Ivalon Matin ystävä ja liittolainen taistelussa sydäm-metöntä ihmiskuntaa vastaan.


Ivalon Matin pohjoispuolella jatkui erämaata vielä useita penikulmia il-man yhtään ainoata ihmisasuntoa. Sen vuoksi onkin täällä kaksi autio-majaa parin penikulman päässä toisistaan. Ensimmäinen niistä on kui-tenkin jonkin matkan päässä tiestä. Minulle on arvotus minkätähden se on sinne viety. Sillä jos tarkotus on, että tuvan pitäisi myöskin olla kotina matkailijalle ja muille seutua tuntemattomille henkilöille, niin ei se vastaa tarkotustaan.

Matkailija ei koskaan voi löytää tupaa, siksi kaukana on se tiestä. Muu-tamat kantajista osasivat kuitenkin tupaan ja osottivat muille tietä, joten löysimme sinne. Kuljettuamme noin puoli penikulmaa toisesta autioma-jasta, yllätti meidät ukkossade. Salamoi ja jylisi samalla kun sade virta-naan valui alas. Ainoatakaan majaa ei ollut lähistöllä, puun alle ei taas uskallettu seisahtua.

Eteenpäin täytyi läpimärkänäkin. Kaikeksi onneksi olimme lähteneet liik-keelle päivällä autiomajasta, niin, että, kun aurinko lyhyessä ajassa oli kuivanut vaatteemme, kaikki pääsimme pulasta ilman nuhaa ja yskää. Ainoastaan muutamien kantajien taakat enentyivät usealla kilolla.

Ivalon-Matin Elli leivän paistannassa Ivalojoen Ivalon Matissa. Kuva Aarne Laitakari, kesä 1925, GTK.

Menesjoen rannalla oli vene, jonka postintuoja, eräs lappalainen, kuljet-tuaan tiellä ohitsemme, oli hankkinut. Postinkulettajat Pokan ja Inarin välillä ansaitsevat erityistä mainitsemista. Kolme veljestä ja eräs neljäs lappalainen ovat yhteisesti ottaneet toimekseen postin kulettamisen 50 mk maksusta joka matkasta. Matka Kittilästä Inarin kirkonkylään tekee vähän yli 21 penikulmaa. Tutustuin myöhemmin kaikkiin kolmeen vel-jeen, jotka kaikki olivat miellyttäviä miehiä, Ja nopeaan he kulkevat se-lässä postilaukku, joka monasti painaa useampia kymmeniä kiloja.

Postinkulettaja, joka lähti Pokasta muutamia tunteja meitä myöhemmin, kohtasi meidät eräässä autiomajoista, ja jätti sen ennen meitä sekä saapui puolta päivää aikasemmin postikonttoriin. Kun näin postimiehen tulevan ja menevän omituisessa puvussaan heleänvärisineen nauhoi-neen, aistikkaasti ommellut takkiin joka ulottui polvien alapuolelle, tulin tahtomattani ajatelleeksi intiaaneja, Pohjois-Amerikan metsäkansaa, tämä ensivaikutelma on vaan vahvistunut, mitä enemmän olen tutus-tunut lappalaisiin.

Heidän kaunistelematon luonnollisuutensa, heidän likaiset talonsa eli paremmin mökkinsä, jossa naiset toimittavat kaiken, miehet hyvin vähä-sen, tämäkin on yhteinen piirre lappalaisissa ja intiaaneissa. Lappalai-nen on poikkeuksetta arka pieni olento, näyttää vieläkin pienemmältä kuin hän todellisuudessa on siitä syystä, että hän käyttää lyhyitä hamei-ta. Hänellä on väärät sääret ja käy usein kärjet sisäänpäin, vanhenee hyvin pian, ja on vanhana puettu likaisiin vanhoihin vaatteisiin ja näyttää silloin mustalaisakalta.

Mutta hän on ystävällisin ihminen, mitä tavata voi. Vaan iloinen sana, kun astuu tupaan ja jää on ikiajoiksi murrettu. Hänen tummat, usein kau-niit silmänsä ihan loistavat mielihyvästä. Kahvipannu pannaan tulelle, ja jos on nälkä, laittaa hän pöytään, mitä hänellä on, viiliä, lappalaisleipää voita, kalaa ja jos onni on hyvä, auringon kuivaamaa peuranlihaa. Jos tahtoo saada kirnupiimää huuhtoaksensa ruoan alas saa sitä melkein aina. Tämän jälkeen tahtoo hän kuulla uutisia suuresta maailmasta, ennen kaikkea sodasta. Niinpä hän kysyy, mistä on kotoisin ja onko en-nen käynyt Lapissa. Tämän jälkeen saa itse keksiä keskustelun aihetta.

Lappalaisvaimo on muuten talossa kaikki kaikessa. Hän neuloo kaikki talon vaatteet, - hän kutoo aistikkaita vöitä sekä kengännauhojan. ns. ”pauloja”, hän kutoo vanttuita ja valmistaa täydellisesti vedenpitäviä lappalaiskenkiä poronnahasta, jonka hän neuloo yhteen jänteillä: hän keittää ruoan (ainoastaan illallisen laittaa mies) hän paimentaa poroja. Mies sitävastoin ei usein tee mitään muuta kuin kokoa syksyllä porot, erottaa omansa naapurin poroista, kalastaa, metsästää ja kulettaa tava-roita. Kun hän tulee kotiin, niin hän usein heittää vaatteensa hujan ha-jan, heittäytyy itse sänkyyn ja nukkuu.

Vaimo kokoo silloin hänen tavaransa, asettaa muut johonkin määrättyyn paikkaan. Sillä kun mies herää, niin hän heti huutaa vaimoaan ja kysyy milloin mitäkin kapinettaan. Ja kaikki pitää vaimon tietää ja kaikki hän tietääkin. Vaivaa ja raadantaa on lappalaisnaisen elämä. Kukahan sil-loin kummastelee, joskin hän vanhenee ennenaikojaan, joskin hänen sil-miinsä tulee sama kaihomielinen ilme kuin haavotetun hirven silmiin.

Meneslatvan autiotupa Repojoki - Inari postitien varressa v. 1925. Kuva Aarne Laitakari. / GTK.

Saavuimme Menesjärven toisella puolella olevaan lappalaistaloon. Tä-mä oli talo jossa oli nuori emäntä ja vanha likainen lappalaisukko, jon-kinlainen loinen. Emäntä oli ystävällinen ja sydämmellinen. Hän sytytti tulen suureen avoimeen takkaan ja sen äärellä kuivasimme sateesta vielä kosteita vaatteitamme. Mutta ruokavaroja oli vähän talossa ja me jatkoimme matkaamme 1 ½ penikulman päässä sieltä olevaan lappa-laistaloon. Tämä talo, oli ollut seudun siisteimpiä, oli kuitenkin kevät-talvella palanut poroksi. Nyt asui perhe vallan pienessä tuvassa, joka ennen oli ollut sauna.

Oli yö, kun saavuimme, sellainen yö, on kuin päivää. Aurinko paistoi ja kiiltäen kimaltelivat Paadarjärven pikku laineet, joita verhosi auerhuntu ja kaukana etäisyydessä kohosivat yli punertavien männynrunkojen peittämien kukkulojen tunturien punasinervät ääripiirteet. (*

*) Elli Aili Eira (isä Mathias (Ivalon Matti) Eira. Syntynyt 1.5. 1882 Inari. Kuollut 5.10.1961 Inari. -Puoliso 13.8. 1905 Inari Aappo Olli Aikio. Syn-tynyt 14.9.1879 Inari. Kuollut 11.7.1945 Inari. Inarin rippikirjassa 1859-1885 on Paadarin kylän talooon Menesjärvi 8 merkitty asujiksi Adam Kyrö, vaimo Maria Kyrö ja heidän lapsiaan.


Yörastas kaiutteli neljää huilunsäveltään ja veden pinnan yläpuolella tanssi keijujen tavoin kaksi hopeanvalkeaa tiiraa kevyttä tanssiaan ilman muotoa, ilman poljentaa, mutta kuitenkin niin pehmeän pehmeästi. He-rätimme lappalaisperheen kun olimme juoneet kahvia, tuli lappalainen itse ja johti meidät Tirroon, postimiehen kotiin. Tämäkin talo on lappa-laistaloista siisteimpiä ja puhtaimpia. (*

*) Inarin rippikirjassa 1859-1885 on Padarin kylässä Tirro-niminen talo, jota asuu Mattus-niminen perhe. 9.4.1870 s. Hannu Martinp. Mattus on merkitty taloon Padarin taloon Tirro.


Täällä söimme erinomaisen hyvin laitettua taimenta jonka jälestä, puo-len tunnin kävelymatkan jälkeen jatkoimme matkaa veneessä Thuleen, metsänhoitaja Waenerbergin luonnonihanaan kotiin. Täällä sain levätä matkan vaivojen jälkeen, sain maata hyvässä vuoteessa. Jokaista luon-nonystävää, jokaista matkailijaa kohdellaan tässä kodissa kuten vanhaa tuttua, kuten ystävää. miltä tämä tuntuu, voi vaan se ymmärtää, joka pit-kän ajan on samoillut ympäri erämaita.

Metasänhoitaja, seudun ehkä paras lintujen tuntia on ottanut huolek-seen lappalaisten kasvatuksenkin, opettanut heille järjestystä ja siivout-ta. Tekee oikein hyvää sydämelle kuulla, millä rakkaudella lappalaiset puhuvat hänestä, jota ne pitävät miltei isänään. Sen tähden, kun met-sänhoitaja käy tervehtimässä, on ilo joka lappalaismökissä ja hänen lähtöään kunnioitetaan aina pyssyn laukauksella, suurimmalla kunnian-osoituksella, minkä lappalainen voi näyttää.

Tehtyäni retken eräälle tunturille, saavuin muutaman päivän perästä Ina-rin kirkonkylään, jossa olin päättänyt viipyä juhannuksen yli. Juhannus on näet lappalaisten juhlapäivä. Silloin saapuu Inarin kirkokylään vene-kuntia läheltä ja kaukaa viettämään kesän juhlaa. Täällä on kymmen-kunta pientä majaa, joihin lappalaiset ja muut matkustavaiset voivat asettua asumaan. Väririkkaissa puvuissa pitkillä kapeilla veneillä, joissa on korkeakokka ja perä ikäänkuin viikinkialuksissa ennenmuinoin tulevat erämaittemme lapset, lappalaiset parhaissa puvuissaan.

Naiset kirjavissa silkkihuiveissa ja mustissa tahi sinisissä hameissa kel-taisine eli punaisine päärmeilleen liepeessä ja kudotut vyöt uuman ym-pärillä sekä kellankirjavat paulat jalkineissa. Miehet kauhtanan pituisissa takeissaan, hekin kudotuissa vöissä, mutta punakirjavat paulat säärien ympärillä. Takit olivat ennen valkeita. Nyt ovat ne harmaita, mustia tahi sinisiä. Mutta kaikilla on punakeltaiset, sinikeltaiset tahi yksiväriset om-mellut nauhat takin kauluksen ympäri ja siitä alaspäin yli olkien ja selän. Takin lieve on reunustettu heleänvärisellä nauhalla. Ikävä kyllä on vä-reistä rikas, neljäkulmainen lappalaislakki viime aikoina saanut väistyä tavallisen mustan huopahatun tieltä, joka on sekä halvempi, että käytän-nöllisempi, koska se suojelee auringolta ja sateelta, mutta joka muuten ei sovellu puvun kanssa yhteen.

Lappalaisten juhlapäivä muistuttaa heidän tavallista elämäänsä. Ilotonta, tunnelmaa vailla! Ei mitään laulua ei mitään soittoa, ei mitään tanssia, ei mitään nuorison karkeloa. He istuvat joko tuvassaan, johon ovat asettu-neet asumaan tai sen edustalla, poltellen tupakkaa ja hiljaa keskustel-len, tahi käyvät lyhyeen tervehtimässä muiden tupien asukkaita. Tämä on heidän huviaan. Suurimman osan yötä valvovat he tällä tavoin. Myöskin minä kävin ystäväni, taiteilijan, kera eri tuvissa. Kaikkialla otet-tiin meidät vastaan samalla lappalaisille omituisella herttaisella tavalla. Me laskimme leikkiä ja puhuimme joka tuvassa. Jos jokin nukkuvista heräsi leikin laskuun ja nauruun, niin katsahti hän poronnahan yli ja kun silmämme sattuivat yhteen, niin näimme sieltäkin saman iloisen lapsel-lisen hymyilyn.

Sunnuntai iltapäivänä pani taiteilija-ystäväni toimeen kilpajuoksun mies-ten kesken. Palkintona oli juusto. Ilolla ja riemulla alkoi kilpailu erään ra-kennuksen ympäri. Kukaan ei jäänyt matkalle, vaan huonoinkin juoksi minkä koivet kannattivat matkan loppuun. Sen jälkeen saivat naiset juosta väärine säärineen.

Palkintona oli 1 mk. 50 p:iä. Ilta-päivänä pani ystäväni maanmittari toi-meen ampumakilpailut. Sisäänpääsymaksu oli 1 mk. ja siitä sekä va-paaehtoisista lahjoista muodostettiin palkinnot. Ensi palkinto oli 15 mk. ja viimeinen, 7, sisäänpääsymaksu, 1 mk. Innostus oli suuri ja osanotta-jia 20. Ensi palkinnon sai muuan suomalainen, toisen lappalainen j.n.e.


Myöhemmin iltapäivällä pantiin vielä kerran yleisestä pyynnöstä toimeen kilpajuoksu naisille. Muuan lappalaistyttö sai ensi palkinnon. Ja hänen isänsä! Olisittepa nähnyt, miten ylpeä hän oli tyttärestään! Tämän jäl-keen seurasi korkeushyppyä nuoran yli. Voi kuinka hauskoja silmänrä-päyskuvia tässä saatiin nähdä! Muuan tyttö hyppäsi hämmästyttävän hyvin, lähes metrin korkealta. Toisin sanoin tahtoo tämä sanoa: esteen yli, joka ulottui hyppääjän rintaan saakka, sillä lappalaiset ovat, kuten sanottu, säännöllisesti hyvin lyhyitä. Kaikki palkinnot joutuivat lappalais-tytöille.

- Sellaista juhannusjuhlaa kuin tänä vuonna, ei meillä ole koskaan ollut. Kukaan ei voinut ajatella, että hänelle tulisi niin hauskaa, kun hän tänä vuonna matkusti kirkonkylään, sanoi muuan lappalaisukko, joka aamulla tuli kiittämään meitä siitä ilosta, jonka me herrasmiehet olimme toimit-taneet väestölle.

Ja iloisempaa Juhannus-iltaa en minäkään tiedä viettäneeni. Sillä suu-rinta iloa, suurinta tyydytystä tuntee, kun voi tuottaa muille riemua. Näin. että sekä taiteilija että maanmittari, juhlan varsinaiset toimenpani-jat, tunsivat sitä. Kunnialaukauksella tervehdittiin lähtöämme ja kaipauk-sella jätimme Inarin kirkonkylän ja sen valoisat muistot, kun vene täysin purjein suunnattiin pohjosta kohti ”suuren Inarin” kirkkaitten vetten yli.

Kuva: Kotiseutu : Suomen kotiseutututkimuksen äänenkannattaja no 6-7. 01.06.1915.

lnarinjärvi on noin 9 peninkulmaa pitkä ja 5 leveä, mutta se ei näytä suu-relta sisämaan mereltä, kuten esimerkiksi Laatokka. Sen aavoilla ula-poilla on lukematon joukko saaria ja luotoja ilman järjestystä sinne tänne sirotettuna runsaan mänty- ja koivukasvullisuuden peittäminä. Kuusia täällä on enää vaan poikkeustapauksissa. Milloin kallioisten, milloin ala-vien saarien pitäisi antaa Inarinjärvelle eloisa, vaihteleva näky. Mutta niin ei ole asianlaita.

Asumattomat ovat sen rannat, harvoin näkee purjeveneen halkovan sen pintaa, harvoin jonkin pulikoivan sorsan, harvoin jonkin lokin. Aino-astaan kuikan käheä kirkunta kaikuu yli aaltojen. Vaikkakin saarilla, kun nousee maihin niihin, on sekä kukkia, että linnunlaulua, niin seuraa kui-tenkin aina ihmistä yksinäisyyden tunne. Tuntuu kuin näkisi antiikin mar-moriin hakatun venuskuvan silmineen silmäterättä, silmäkehättä, liikku-mattomine kylmine jäsenineen.

Sellaiselta tuntui minusta Inarin Lapin suurin järvi. Inarin saarilla tulee usein tilaisuuteen näkemään poroja, tavallisesti porolehmiä vasikkoi-neen, Lapin vitsausta, sääskiä ja muita kaksisiipisiä hyönteisiä. Jo en-nen juhannusta ilmestyy sääskiä. Päivä päivältä kasvaa niiden luku. Sa-de ja sitä seuraava auringonpaiste, ja metsät ja rämeet vilisevät noita pieniä verenimijoitä, jotka ahdistavat sekä eläimiä että ihmisiä. Ihminen suojelee itseään näiltä pään yli vedetyllä niin kutsutulla hyttysverkolla, niin että ainoastaan kasvot jäävät vapaiksi ja kasvojaan ja käsiään piki-öljyvoiteella, mutta porolla ei ole mitään vastaavia suojelusvälineitä, sil-lä ei edes ole häntää, jolla se voisi edes jostakin ruumiinosasta karkot-taa sääsket. Sen täytyy pääasiallisesti kestää ja kärsiä.

Kun porot alkavat tyytyä kohtaloonsa, alkavat tottua sääskiin, ilmestyy muutamia viikkoja myöhemmin ”mäkäröitä", varsin pieniä itikoita, jotka tunkeutuvat karvojen väliin, korviin ja silmiin, kutittaen ja pistäen. Ja sa-moihin aikoihin ilmestyy lehmänpaarmoja(*, noita suuria surisevia nope-aan lentäviä hyönteisiä, jotka Etelä-Suomessa saattavat lehmät aivan villeiksi pelosta. Täällä Lapissa on niitä paljon suuremmassa määrässä ja poro on eläin, jonka kimppuun ne mieluummin käyvät. Eivätkä tähän-kään lopu poron kesän kärsimykset.

*) Suppupaarma.

Pahin vihollinen poronpaarma on vielä jälellä, Tätä paarmaa ei löydy Etelä-Suomessa, sillä ainoa eläin, jonka kimppuun se käy, on poro. Se tunkeutuu poron sieraimiin, jonne se asettaa munansa. Näistä syntyneet toukat syövät itselleen tien lihaksien läpi siihen nahan osaan, joka peit-tää selkää ja kaulaa. Sellaisia toukkia voi tavata sadottain ja tuhansit-tain. Usein niitä on niin suuri joukko että poro kuolee tukehdukseen.

Kun poronpaarma ilmestyy, joutuu poro epätoivoon. Porot kokoontuvat monasti tuhansiin nouseviin joukkoihin ja sulloutuvat yhteen kasaan. Sellaisen joukon sisällä tulee niin kuumaa etteivät sääsket voi viihtyä. Tällä tavoin yhteensulloutuneina seisovat porot tuntikausia. Silloin eivät poronpaarmat lentele ja porot hajaantuvat syömään ja juomaan.

Ne kokoontuvat taasen, kun paarmat aamulla ilmestyvät. Suojellakseen porojaan poronpaarmoilta oli lappalaisilla ennen tapana juhannuksesta alkain noin 6 viikon ajaksi eli siksi ajaksi kuin poronpaarmojen lentokausi kestää koota poronsa suureen joukkoon jonkin korkean tunturin laelle, jonne oli laitettu luja korkea aitaus. Tähän ajetaan porot ja tuulen puolel-le kootaan kasa savuavia aineita, jotka sen jälkeen sytytetään. Savu, jo-ka täydellisesti peittää porot, karkottaa niistä kaikki hyönteiset. Illalla las-ketaan porot pois aitauksesta. Janoisina ja nälkäisinä syöksyvät ne sil-loin ulos minkä koivet kannattavat.

Suoraan eteenpäin vie matka, kunnes ne kohtaavat vettä. Eikä mikään ihmisvoima voi pidätää sellaista joukkoa. Kun porot kohtaavat vettä, juo-vat ne ensin ja sitte vasta syövät, ja sen jälkeen lappalaiskoirat voivat ajaa ne takaisin. Tänä vuonna on tätä vanhaa tapaa käytetty, mutta, ikä-vä kyllä, en ollut tilaisuudessa lähtemään tunturille, koska tarvitsin aikani muualle. Suurin vaara, joka kesällä uhkaa poroja Lapin metsissä, ei kui-tenkaan ole poronpaarmat, ei kotka, joka sieppaa pienoiset poronvasi-kat, ei susi, joka tappaa suuret ja pienet, vaan poronvarkaat.

Oppaana toiminut Yrjö Sarre perheineen Paatsjoen Vuopionsuussa v. 1904. Kuva: J. H. Saarinen. / GTK.

Poronvaras on itse vitsaus jokaiselle poronomistajalle. Se esiintyy osak-si salaampujana osaksi vääränä merkitsijänä. Jokaisella porolla on nim. omistajansa merkki, joka on leikattu korvaan. Tällainen väärä merkitsijä, joka aina on lappalainen ja taitava poronpyytäjä, menee syyskesällä metsään ja muuttaa vieraan poron merkin omaksi merkikseen, sekä merkitsee sen ohella jokaisen poronvasikan, joka jo on jättänyt emonsa, niinikään omalla merkillään.

Täten käy seudulla asuville suomalaisille, joiden porojen pyytämiseen täytyy käyttää lappalaisia, miltei mahdotomaksi voidaan pitää joitakin poroja, Koska heidän porojensa luku poronvarkauksien vuoksi ei lisään-ny, vaan päinvastoin vähenee. Salaampujat taasen ampuvat poroja ja myyvät lihan ja nahan Norjaan. Kun muutaman vuorokauden olin viettä-nyt erämaan elämää Inarin saarilla, maannut teltoissa, syönyt kalaa ja ollut mukana kalastamassa, juovut kahvia ilman kermaa, läksin tuntu-riseudulle.

Paha kyllä tuli oloni siellä varsin lyhyeksi, koska jo vuorokauden perästä olin pakotettu palaamaan takaisin. Mutta minä tahdoin nähdä allin ja me-riteeren pesimäpaikat ja sentähden lähdin yhtä kaikki matkalle, puolen penikulmaa veneessä ja kaksi ja puoli

Jalkasin. Klo oli 10 illalla, kun saavuin lappalaistaloon, josta minun piti saada opas tunturijärville, joissa yllämainittujen merilintujen piti pesiä. Klo 12 yöllä lähdimme matkalle yli pehmeitten väsyttävien rämemaitten, joihin tunturikurmitsan valittava ääni loi tunnelmaa, yli koivupittoisten kukkuloiden, joilla hyttysiä vilisi miljoonittain. Mänty oli näillä seuduin harvinainen. Kuljimme järveltä järvelle, mutta kumpaakaan lintua emme nähneet.

Klo 5 aamulla saavuimme takaisin lappalaismajaan. Oppaani, nuoren lappalaisen nuori vaimo, istui valveilla ja odotti meitä Hän oli laittanut minulle erääseen ulkohuoneeseen pehmeän vuoteen koivun lehvistä, asettanut sen päälle sadetakkini ja porontaljan sekä pingottanut vuoteen yli itsensä ja miehensa yhteisen rankisen. En tahtonut ottaa rankista, ”jos vaan voit - lappalaiset sinuttelevat kaikkia - maata niin huonossa vuoteessa, olen iloinen,” sanoi hän. Kaikki kaunopuheliaisuuteni oli tur-ha. Hän lopulta suuttui vähäsen vastustelemisestani.

Ja makeasti nukuin heidän sääskiverkkonsa suojassa ja näin unta, että kuljin sääskettämässä koivikossa, joka oli täynnä omituisia, harvinaisia tuntemattomia lintuja. Klo 9 heräsin ja klo 10 olin taasen lappalaisen kera ulkona. Ja nyt tulivat vaivani osittain palkituiksi. Löysin molemmat lintulajit, löysin ne samasta järvestä ja näin niiden käytöstavasta, että ne molemmat pesivät täällä. Mutta kumpaisenkaan pesää en löytänyt, niin paljon kuin etsimmekin kolmen tunnin ajan. Oli vaikeata jättää työ kesken, mutta aika kului ja minun täytyi lähteä takaisin. Nälkäisenä, sääskien pureksimana ja perin uupuneena saavuin takaisin lappalais-majaan, mutta kun olin nukkunut muutaman tunnin ja syönyt, sain takai-sin joustavuuteni ja voimia lähteäkseni paluumatkalle yön aikana. Seu-raavana päivänä istuin veneessä matkalla Ivalonjoelle.

Mahtavan autio ja jylhä on lappalaisten maa. Sitä ei halo maantiet, vaan matkamiehen on samoiltava porojen sotkemia polkuja läpi metsäin, kautta korpien, löytääkseen lappalaismajan useinkin penikulmain tallus-tamisen jälkeen. Mutta huonosti käy etelän miehen, jos hän uhmaillen oppaatta painuu erämaihin. Ennenkuin hän vielä aavistaakaan on hän joutunut väärälle tielle, on lähtenyt kulkemaan porojen polkua, joka vie hänet yhä syvemmälle erämaahan ja päättyy sitten viimein johonkin suohon. Ja matkamies kääntyy takasin.

Hän lähtee seuraamaan toisia teitä, toisia polkuja; hän harhailee sinne tänne; kuluu tunti, toinen; hän nousee vaaralle, toiselle; samoilee suo-maita ja laajoja kivikoita. Hän joutuu pyörälle, ei tiedä viimein pohjoises-ta, ei etelästä. Erämaa kietoo hänet syleilyynsä, hongat alkavat laulella kummallista kolkkoa lauluaan, ja hänen sydämensä valtaa tuo kauhista-va yksinäisyyden tunne, jota kutsutaan erämaan kauhuksi. Näin kävi mi-nulle kerran, kun ominpäin, oppaatta uskalsin painua Lapin metsäiseen erämaahan.

Olin 10: stä aamupuolella kuleksinut ruoatta, pyssyttä, kompassitta ja 12 aikaan yöllä olin keskellä autiota erämaata. Tapasin tosin onton puun, joka päivällä oli pistänyt silmääni, mutta en lainkaan muistanut, oliko se lähellä vai kaukana lappalaismajasta, enkä edes aavistanut mihin suun-taan minun olisi pitänyt lähteä astumaan. Olin nälkäinen ja uupunut. Marjoja vielä ei ollut metsässä. Pienen leipäkannikan, joka minulla oli lähteissän taskussa, olin jo aikoja sitten syönyt.

Toivottomana lähdin ensin yhtäälle onton puun luota, sitten toisaalle, mutta joka puolella näytti erämaa yhtä tuntemattomalta ja vieraalta, ja viimein eksyin täydellisesti sen hämärään, löytämättä lopuksi enää ont-toa puutakaan. Silloin valtasi minut erämaankauhu, ja minä huutaa hoi-lahutin minkä kurkusta lähti, mutta sinne vaimeni ääneni soiden uume-niin ja vaarojen väliin, eikä edes kaiku sitä uudelleen tuonut kuultaviini.

Himmeänä ja kylmänä paistoi aurinko. Ei elävän ääntä kuulunut tässä jylhässä metsässä, ainoastaan yötuuli kaameana soitteli honkain lat-voissa. Kapusin eräälle vuorelle, mutta näin ainoastaan metsää, sank-kaa erämaan metsää. Kiipesin vuorella puuhun, mutta en suuria hyöty-nyt: näin ainoastaan jonkun verran laajemmalle, mutta yhä vaan met-sää, loppumatonta metsää. Uupuneena, toivottomana vaivuin kivelle. Mutta yö oli kylmä, ja minä olin hiestynyt. - Minua palelsi.

Minun täytyi nousta ja lähteä astumaan edelleen. Sitten kuulin yhtäkkiä kaukaa koiran haukuntaa. Siellä siis oli matkani määrä, siellä on järven ranta, jota turhaan olin etsinyt! Epätoivo lisäsi voimia. Lahdin juokse-maan haukuntaa kohti, suoraan eteenpäin, yli mäkien, rämeiden ja ki-vikkomaiden. Hetken kuluttua taukosi haukunta, mutta olin jo varma suunnasta ja puolentoista tunnin kuluttua olin lappalaismajalla.

Talontytär se oli, joka minua oli auttanut. Hän näet oli pitänyt muistis-saan ne leikilliset sanat, jotka minä lähtiessäni olin nauraen hänelle lau-sunut: Viimeistään klo 10 illalla olen taas täällä. Silloin kai varmasti saan hyvää kuumaa kahvia. Vaan kun kello läheni 12 eikä mitään sen enem-pää kuulunut, rupesi hän epäilemään, että olin metsään eksynyt, jonka tähden hän viekotteli koiran haukkumaan yhtä mittaa noin puolen tunnin ajan.

Minulla oli kauhean nälkä ja tuossa tuokiossa hänlatoi eteeni, mitä talos-ta parasta irti voi saada. Jos lukijaa huvittaa, niin esitän tässä ruokase-telin selityksineen.

Poronliha.

Sitä kuivaa lappalainen seuraavalla tavalla: talon katolle tehdään häkin
muotoinen aitaus ja häkin kattorimoissa riippuvat poronlihat viikkokausia tuulilla, sateissa ja auringonpaahteessa. Kun liha lopulta on kypsynyt, ei se ole rahtuakaan kadottanut ravintoarvostaan, päinvastoin on se tavat-toman voimakasta ja ravitseva.

Leipä.

Tämän valmistaa lappalainen siten, että hän vatkaa ensin taikinan ve-destä ja jauhosta, leipoo siitä sitten ohuvia kyrsiä erityisellä pyöreällä leivinlaudalla, joka asetetaan syrjälleen tulen paahteeseen. Leivinlauta tuetaan pienillä ohuvilla kepaloilla. Koska jokaisessa lappalaiskodasa on suuri, avonainen liesi, niin käy tällainen leivän paahtaminen verratto-masti. Ja tästä avonaisesta liedestä loimuaa kodikkuutta lappalaisen pienoiseen, likaiseen majaan.

Kala.

Tavallisimmat Lapin kesäkaloista ovat siika, taimen ja rautu. Mutta lap-palainen ei syö kalaansa mielellään tuoreena eikä hiilipaistoisena, vaan antaa hän sen kesääntyä, s.o.mädätä. Kesääntynyt kala löyhkää kau-heasti, mutta silloin vasta on se lappalaisen mielestä murea ja maukas.

En voinut tuon löyhkäntakia koskaan edes maistaa tällaista kalaa, mutta tyhmästi taisin tehdä. Olisihan minun pitänyt muistaa, että me Etelä-Suomessa pidämme pilaantunutta juustoa herkkuna.

Viili.

Tämä on erinomaista, oikeata pitkää-piimää, ei tuollaista ilkeätä vatkulia, jota syödään monin paikoin Etelä-Suomessa.

Ja entäs kahvi sitten?

Se on a ja o, alku ja loppu lappalaisten kestityksissä. Se on väkevää, maukasta, eikä siinä ole hituistakaan sikuria. Suolaa pitää lappalainen kahvissaan, maun sanovat sen avulla paremmin tuntuvan. Ja kenties ovat he oikeassakin. Mutta usein tapahtuu, että suolaa tipautetaan lii-emmalta, ja silloin on keitto etelän akkain mielestä piloilla.

Kahvipannutta ja ilman emaljoittua kipposta, jota käytetään kahvikuppi-na, ei lappalainen lähde pitkille matkoille. Kermasta vähät välitetään, mielellään juo lappalainen kahvinsa mustanakin. Kolmen penikulman matkalla pysähtyy lappalainen jo puolitiehen, tekee tulen ja keittää kah-vit. Ensin juo hän yhden kupposen, syö sitten kuivan eväänsä ja juo sit-ten vielä pari kolme kuppia ennen kuin jatkaa matkaansa.

Tupakkaa polttaa lappalainen paljon vähemmän kuin suomalaiset. Omasta puolestani olin huomaavinani, että väsyin pikemmin ja hengitin raskaammin, jos polttelin kuljettaessa. Lapissa ollessani poltin tuskin puoliakaan siitä, mitä tavallisesti poltan Etelä-Suomessa.

Omituista on myös, että on miltei mahdotonta määrätä edes osapuilleen lappalaisnaisen ikää. Minäkin koettelin useamman kerran, mutta aina löin kirveeni kiveen, ja vieläpä oikein tuntuvasti. Kerran luulin 14 vuo-tiaan tytön olevan ainakin 24 vuotisen ja kerran taas pidin 23 vuotiasta 14 vuotiaana. Mainitsen nämä tapaukset ainoastaan esimeikkeinä, sillä samallaisia erehdyksiä tapahtui aina kun vain yritin määrätä lappalais-naisen ikää.

Selitykseksi meikäläisille naisille olkoon heti mainittu etteivät 24 vuo-tiaat suinkaan näyttäneet lapsilta, vaan 13 ja 14 vuotiaat näyttivät aivan aikuisilta. Ja eivät lappalaisnaiset suinkaan ole kaunottaria, eivät aina-kaan kasvojensa eikä vartalonsa puolesta. Mutta luullakseni on heidän vartalonsa sentään kauniimpi kuin se silmälle näyttää, mutta sen mah-dollinen sulo kätkeytyy ylen huonosti tehtyihin pukuihin, etenkin hamee-seen, joka lappalaisnaisten muodin vaatimusten mukaan on poimutettu selältä, lapaluiden alapuolelta ja rinnalta rintalastan alapuolelta.

Täten ovat lappalaisnaisen vartalosta näkyvissä ainoastaan väärät tai-puneet jalat. Eivätkä nämäkään ole edes minään rodun merkkinä, joka olisi ominaista ainoastaan lappalaisille, vaan ovat ne seurauksena luon-nonlakien polkemisesta, suoranaisena seurauksena harhaan mennees-tä lastenkasvatuksesta. Kun lapsi on jonkun päivän vanha, asettaa äiti hänet kevyeen, kaukalon näköiseen, sangen mukavaan kehtoon, joka on tehty ohuesta poronnahasta. Kehto pidetään helmassa, ja kun sen pohja on kupera, käy lapsen uneen keinuttaminen sangen mukavasti.

Mutta kun lapsi kasvaa suuremmaksi eikä enää tyydy pelkkään ruo-kaan ja nukkumiseen, vaan tahtoo valvoa ja tarkastella, mitä sen ym-pärillä toimitetaan, silloin on äidillä omat keksintönsä, joiden avulla hän saattaa valmistaa lapselleen tähän tilaisuuden, estymättä itse kotoisilta askareilta. Kehdon molempiin sivuihin on tehty reikiä vino-vuoroon. Nuk-kuva lapsi asetetaan pitkälleen kehtoon, kädet pistetään peitteen alle, ja kehdon reunoissa olevien reikien kautta pujotellaan nauha tai ohut nah-karihma vuoroon puolelta toiselle, niin että lapsi lopulta on aivan kuin punottu kehtoon.

Kun lapsi herää,alkaa se parkua ja yrittää nousemaan. Mutta äitipä ei täytäkään lapsen tahtoa, nostaa hän vain kehdon seinän nojalle pys-tyyn, pohjin seinään päin. Lapsi on tyytyväinen tähän toimenpiteeseen, sillä saahan se nyt vapaasti seurata kaikkia talon toimia ja tapahtumia. Ja näin seisoo lapsi kehdossaan siksi kunnes alkaa oikein toden teolla jumottaa jalkalaisia, mitkä sillä ovat hennot eivätkä kannata ruumista.

Parkumalla ilmottaa lapsi vaivansa. Silloin tulee äiti avuksi, avaa kehdon ja ottaa lapsen rinnoille. Mutta tästä alituisesta seisomisesta käyvät lap-sen heikot, rustomaiset jalat vääriksi. Mitä heikko rakenteisemmat lap-sen jalat ovat, sitä vääremmiksi ne käyvät. Tässä on siis syy lappalais-ten käyriin ja niin kumman kieroihin sääriin.

Ahdastaja likaista on lappalaisen majassa, eikä heidän elämänsä mat-kamiestä suuriakaan alussa viehätä. Mutta sen täänkään ei yön vietto hänen majassaan ole niinkään kauheata kuin alussa luulisi. Sillä lappa-laisen majassa ei milloinkaan ole luteita, noita ilkijöitä, jotka ovat ainaisia vieraita jokaisessa suomalaisen pirtissä Inarin pitäjässä.

Selittämätöntä on, miksi tämä verenimijä ei viihdy lappalaisen majassa. Ja sitä paitsi eivät mitkään syöpäläiset viihdy porontaljassa, joka on ai-noa vuode lappalaisen majassa. Lammasnahka-vällyjä on aina vältettä-vä, sillä niissä elostaa hirmuinen syöpäläinen - vaatetäi.

Lappalaisten sivistyskanta on yleensä vielä alhainen, ei kuitenkaan niin alhainen kuin voisi luulla, kun ajattelee heidän eristettyä asemaansa ja heidän kielensä erilaisuutta verrattuna naapurikansojen kieliin.

Lappalainen on luonteeltaan vilkas ja tiedonjanoinen. Hän opiskelee mielellään ja hän käsittää asiat yleensä helposti ja nopeasti. Ken kun-nialla on käynyt rippikoulunsa, hän nauttii toisten kunnioitusta. Ja kuiten-kaan eivät lappalaiset ole riemuin tervehtineet uutista lapinkielisen kan-sakoulun perustamisesta Inariin. Miten on tämä selitettävissä? Lappalai-set, joiden kanssa puhelin asiasta, selittivät asian seuraavasti:

Lapsemme oppivat kotonakin puhumaan lapinkieltä, jos lie vielä koulus-sakin lukevat lapinkieltä, niin eivät he lainkaan opi suomea, mitä välttä-västi tarvitaan täällä lnarissa. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, ettei tämä ole tärkein syy lapalaisten vastenmielisyyteen lapinkielisen kansa-koulun perustamishommissa, vaan näyttävät he pelkäävän, että lapin-kieli koulun kautta tulee tunnetuksi koko Suomessa ja he siten menettä-vät salakielensä, josta heillä usein on suuri hyöty.

Lappalaisten lahjakkuudesta tahdon tässä kertoa erään esimerkin. E-räänä iltana olin Venäjän Lapin puolella rajaa ja tulin erääseen taloon. Tämä ei ollut tavallinen lappalaismaja, vaan oikein tukeista salvottu rakennus. Tuvassa puuhaili eräs neiti, kastellen ruukkukasveja. Kumar-sin oikein kaupunkilaistapaan ja sanoin:

- Anteeksi, jos häiritsen teitä, mutten voinut edes aavistaa, että tapasin täällä säätyläisiä kesälomalla. anteeksi, neiti ei varmaankaan ymmärrä suomea! sanoin ruotsiksi.

Silloin alkoi neiti nauraa helittää hienon pehmeästi.

- Suomi on oikeastaan äidinkieleni, vaikka vanhempani ovatkin lappalai-sia, käykää istumaan, tehkää hyvin, ilmoitan miehelleni, että olemme saaneet vieraita. Se on häntä riemastuttava ja samalla oli hän kadon-nut.

Tunsin yksinkertaisuuteni. En ollut edes esittänyt itseäni. Miten hienosti hän käyttäytyikään, kun ei edes kysynyt, mitä olin miehiäni. Sitten tuli hänen puolisonsa, kookas, hoikka, kaunis norjalainen. Hän oli ”lintu-ihminen”, kuten minäkin, ja pian olimme paraat ystävät. Kumpikaan meistä ei halunnut mennä levolle, vaan lähdimme yhdessä kirkkaana kesäyönä kuleksimaan kauvas rämeelle.

Täällä kertoi hän minulle elämänsä tarinan, ja lappalainen oppaani täy-denteli hänen kertomustaan seuraavana päivänä. Lyhyesti kerrottuna on se seuraava:

Hän on syntysin Kristianian hienostosta. Lappiin oli hän tullut eläintietei-lijänä. Oli täällä tavannut lappalaistytön ja rakastunut häneen. Tämä ei ollut tuollaista ohimenevää mieltymystä, vaan luonnonystävän hehkuvaa rakkautta. Hallan puremasta umpusta kehittyi ruusu. Vaikkakin perhe rimpuili vastaan, otti hän tytön vaimokseen. Silloin pyysi äiti, että hänen miniänsä lähetettäisiin Kristianiaan kasvatettavaksi. Vuoden oli nuori rouva Kristianiassa, ja palattuaan oli hän niin sievistynyt ja käynyt nai-sellisen hienoksi, että luulin hänet syntyperäiseksi suurkaupunkilaiseksi, joka vain oli saapunut Lappiin kesää viettämään.

Lapin yli puhaisi Jäämeren tuuli, kylmä, kolakka tuuli, tuodenmukanaan sumua, sadetta ja myrskyä, lämpömittari laski 7:mään c. Yöllä oli vilu, päivällä värisi. Tätä ilmaa kesti lähes kaksi viikkoa. Rajuilmassa matkus-tin Patsjoelle. Myrskyssä ja sateessa saavuin tälle verrattain pienelle joelle, joka yksin kulettaa suuren Inarin mantavat vedet jäämeren kyl-mään helmaan.

Kukapa silloin ihmetellee, jos Patsjoki on vuolas, jos se vaahtoaa ja ryöppyilee. Matka Patsjokea pitkin on hyvin hauska, joll´ei pelkää ja jos saa koskenlaskijan, joka ei pelkoa tunne. Sillä koskenlaskijakin voi pe-lätä, ei itsensä vaan matkustajan vuoksi. Mutta pelkuri matkustaja tai pelkuri koskenlaskija ovat yhtä harmillisia!

Matkani alussa jokea pitkin sain koskenlaskijan, joka ei pelännyt. Yh-dessä laskimme kaikki kosket. Kun vaahto ryöppysi ympärilläni, ja aalto loiskahteli veneeseen, koski kuohui kuin kuohuva kattila, silloin tunsin selittämättömän, ihmeellisen halun hautaantua, vajota tuohon ahnaan imevään vaahtoavaan pyörteeseen.

Eräässä sellaisessa tilaisuudessa, kun onnellisesti olimme laskeneet kosken, jossa vene neljänneksi osaksi oli täyttynyt vedellä, sanoi minulle airoissa oleva mies, siellä koskenlaskijat käyttävät mestarillisesti airoja myöskin koskea laskettaessa:

- Olette tosiaankin ihmeellinen mies,kun ette ensinkään pelkää. - Pelkää! sanoin nauraen.

Nauruni tuntui minusta kovalta ja luonnottomalta. Mies nosti silmänsä, katsoi terävästi minua, eikä kysynyt enempää. Myöhemmin sain pelkurin laskijan, silloin en enää saanut olla mukana veneessä koskia laskettaes-sa. Koskenlaskija jutteli mielellään koskiin hukkuneista henkilöistä. Miten tympäisevä hän oli!

- Minä puran lastin ja vien teidät tästä koskesta alas, sanoi hän kerran suuttuneena matkan kestäessä ja näytti sormellaan vaahdosta kuohu-vaa koskea edessämme.

- Silloin tulee kerrankin hauskaa, vastasin minä.

- Mutta jos menetätte henkenne siinä lystissä? Minulle, vanhalle miehel-le merkitsee se vähemmän, mutta teille?

- Ajatelkaa vaan itseänne, niin pidän huolen itsestäni, sanoin lyhyesti.

Mutta koskesta alas ei hän minua vienyt. Hän muisti äkkiä, että hän oli mennyt edesvastuuseen matkustajain hengestä. Sen tähden ei hän luonnollisesti voinut. Muuten hän sen kyllä olisi tehnyt. Tämä mies sai todellakin sappeni kiehumaan.

Vihdoinkin loppui matka. Koskenlaskijan vuoksi olen koko matkan ollut kovin huonolla tuulella. En ollut voinut nauttia kauniista vuori muodos-tumista rannoilla, en tiiran hilpeästä leikistä koskien alla, en vesipyör-teistä enkä vaahtoavasta virrasta.

Patsjoen matkani tuli tämän takia ikävimmäksi koko matkallani, helpo-tuksen huokaus pääsi rinnastani, kun näin Boris Glebsin luostarin val-kean kirkon kohoavan edessäni. Seisoin Norjan alueella ja saatoin Ina-rissa oloani muistella kuin jotakin aikoja sitten elettyä. En voi sen vuoksi jättää tätä seutua unohduksen yöhön koskettelematta sitä ennen niin pitkälle kuin heikko ääneni kantaa muutamia sikäläisiä huutavia epäkon-tia.

Petsamon luostarin kuvia, Boris-Gleb Paatsjoen varrella. Kuva: Museovirasto.

Ensimäinen epäkohta koskee postia. Inariin saapuu posti sekä Kittilän, että Sodankylän kautta. Kittilästä tulee se perjantaina Toivoniemen kautta, missä nimismies, joka samalla on postinhoitaja asuu. Täältä menee se kirkonkylään jaettavaksi pitäjälle. Mutta posti, joka seuraava-na päivänä saapuu Sodankylän kautta kirkonkylään, vaikkakin se aika-semmin on lähetetty Rovaniemeltä on avaamattomana lähetettävä kol-men penikulman päässä kirkonkylästä olevaan Toivonniemeen sieltä taasen takaisin kirkonkylään.

Vasta tämän kiertomatkan jälkeen saadaan posti avata ja levittää pitäjäl-le, en tiedä, onko postin kulettava muitakin kiertoteitä. Yksi on kuitenkin varma. Sanomalehden tilaajat Inarissa saavat lehtensä kaksi kertaa vii-kossa. Ensimäisessä lähetyksessä saa hän muutamia sanomalehtiä perätysten ja yhden numeron kolme tai neljä päivää myöhemmältä ajal-ta kuin muut; toisessa lähetyksessä, jonka hän saa muutamia päiviä myöhemmin, saa hän välillä olevat sanomalehdet.

Yksinkertaisin parannuskeino sellaisiin säännöttömiin postioloihin olisi, että pääpostikonttori sijotettaisiin kirkonkylään että ainoastaan siellä asuva henkilö voisi olla postinhoitaja. Väliaikaisestikin voitaisiin siksi, kunnes postiliike ehdittäisiin järjestää Inarissa, tehdä niin, että ainakin Sodankylän kautta tuleva postilaukku olisi avoinna sanomalehtien ja vakuuttamattomien lähetysten kujetukselle, joita postimies sitte matkalla jakaisi.

Maantien, jonka tekemistä jo kauvan on ajateltu, pitää, alkoipa se sitten Kittilästä tahi Sodankylästä, johtaa suoraan Inarin kylään ilman että se sanottavammin poikkeilee matkan varrella oleviin taloihin ja kyliin, sillä näistähän voidaan johtaa sivuteitä yleiselle maantielle.

Vast'edes, kun uusia taloja syntyy, rakennetaanne varmastikin maantien varrelle. Muussa tapauksessa pidentäisi se tarpeettomasti useammilla penikulmilla itsestään jo pitkän tien Inariin. Inarissa eivät virkamiehet asu kirkonkylässä, vaan hajalla ympäri pitäjää. Pitäjässä, jossa matkat ovat niin pitkät ja kulkuneuvot niin huonot, täytyy tätä pitää epäkohta-na. Ilahuttava ajanmerkki yllä viitattuun suuntaan on, että tulevan met-sänhoitajan ja lääkärin asuinpaikaksi on määrätty kirkonkylä. Niin seisoo paperilla.

Mutta ihmeellistä kyllä, ei vielä ole mitään tehty näiden asuntojen raken-tamiseksi. Inarin kunnallislääkärin virka on kuitenkin julistettu avoimeksi, niinkuin niin monta kertaa ennenkin. Ketään hakijoita ei ole, on aina ollut vastaus, omituiselta tuntuu julistaa lääkärin paikka avoimeksi ilman ettei pitäjässä ole ainoatakaan apteekkia, ei edes kiertävää apteekkilaatik-koa.

Pelkään, ettei kukaan lääkäri ala tointaan niin epäsuotuisilla edellytyk-sillä. Paraskin lääkäri voi lääkkeiden puutteessa joutua huonoon mai-neeseen. Ja täällä Inarissa. Jossa ei milloinkaan lääkäri ole asunut, on lääkärin kuitenkin näytettävä Kansalle, miten välttämätön lääkäri monta kertaa on. Kuka lääkäri ottaa opettaakseen tämän ilman apteekkia läheisyydessään.

Niin suuressa maassa kuin Suomi, ulottuen niin pitkälle pohjoiseen ja etelään, jossa on harvaan ja tiheään asuttuja seutuja, on suora hulluus laatia yhteinen kalastusasetus. Inarissa ainakin ei se ainoastaan ole so-pimaton vaan suoraan mahdoton noudattaa. Meidän pitää muistaa, että suuren osan Inarin väestöä, niin pitkälle kuin voidaan muistaa taakse-päin, ainoana elantona on ollut kala, parhaasta päästä taimen, harri, rautu ja siika. Mutta nyt ne ovat juuri lohensukuiset kalat, joista uudes-sa kalastusasetuksessa on suurin huoli pidetty. Siinä kielletään nimit-täin:


Lohenpyynti

kokonaan syysk. 1 pv alusta huhtik. 30 p:n loppuun asti.


Siianpyynti

toukok. 1pv alusta marrask. 30 p:n loppuun asti.


Lohen- tai siianpitoisessa joessa ja sen suussa

kalastus liikkuvalla rihmapyydyksellä paitsi haavitseminen eli lippoami-nen rannalta tai maakiinteiseltä sillalta.


Jäitten lähdönaikana ja sen jälkeen

heinäk. 1 p:ään asti kaikki kalastus muilla liikkuvilla rihmapyydyksillä kuin haavilla.


Mutta kieltää nuotalla kalastaminen keväällä, kun kala kutee syksyllä, on sulaa järjettömyyttä ainakin Inarin pitäjään kuuluvissa vesistöissä. Miksi tämä kielto, kysyy itseltään kummastellen? Onko se sentähden, että ka-la nousee keväällä ylös virtoihin ja jokiin? Mutta niin se tekee kesälläkin ja silloin on kalastaminen sallittua.

Täällä Inarissa, jossa asutus on hyvin harva, ei olisi mitään vaaraa, että kalat vähenisivät, vaikkakin rauhotusaika keväällä poistettaisiinkin. Vielä pitää muistaa, että säännöllisesti ei väestölle anneta tilaisuutta työan-sioon kesäaika-na, koska, kuten jo mainitsin, kala juuri kesäaikana on välttämätön väestön elintarve. Kieltolaki sellainen kuin uusi kalastusase-tus, on suora mahdottomuus noudattaa Inarissa.

Raudankova välttämättömyys pakottaa väestön rikkomaan sitä. Mutta eihän lain tarkotus ole kasvattaa lainrikkojia. Jollei tähän tulokseen tah-dota tulla, niin pitää kumota uusi kalastussääntö, ainakin Inariin nähden ja väliaikaisesti määrätä uusi siellä vallitsevien olojen mukainen ja väes-tön tosi tarpeita vastaavalla lailla, kunnes valtiopäivät ovat vahvistaneet laillisen muutoksen, sillä tämän epäkohdan parantaminen ei siedä mi-tään viivyttelemistä.

Näkymä Jäämerelle. Kuva: Esko Töyri. / SA-kuvat.

Viilletin Jäämeren aaltoja matkalla länteenpäin. Tunturit ympärilläni etääntyivät, tehden tilaa pohjosen napameren suolaisille laineille. Mutta kaukana häämöttävät jo Vadsö, sen kirkontorni Vadsö on pieni kaupunki, jossa on noin 2,000 asukasta. Sen satama on täynnä kalastaja-aluksia, leijailevia lokkeja ja kalakaijoja. Siellä on suuria kalan kuivauspaikkoja, suomalaiskyliä ja kivillä laskemattomat kadut. Muutamina vuoden aikoi-na täyttää ilman ”traanin" ja kalanjätteiden katkat. Mutta vilkas ja eloisa kaupunki se on joka tapauksessa. Ystävällistä on kansa, norjalaisuutta ja isänmaanrakkautta sykkivine sydäinmineen.

Kaupungissa asuu paljon suomalaisia, nyt kuitenkin vähemmän kuin ennen. Ennen puhuttiin kaupungissa yleisesti suomea, vieläpä hienom-massa seurapiirissäkin. Nyt on Norjan kansan heräävä itsetunto ja it-seensä luottamus viikuttanut kieleenkin, kaikki sekä suomalaiset että lappalaiset pitävät kunnia-asianaan osata norjankieltä ja moni tahtoo mieluummin häntä pidettävän norjalaisena kuin suomalaisena. He eivät enää isillä perityllä itsepäisyydellä pidä kiinni suomenkielestään. Siihen on myöskin osaltaan vaikuttanut se raukkamaisuus, jolla me suomalai-set olemme puoltaneet suomessa oikeuksiamme.

Niinpä tapasin minä Vadsössä kalastajan, joka puhui niin selvää suo-mea, että kysyin:

- Oletteko kotoisin Suomesta?
- En", vastasi hän, - mutta äitini oli Suomesta. En kuitenkaan tarkota, et-tä hän oli Varsinais-Suomesta, vaan Pohjanmaalta, missä kansa ei tai-punut Bobrikoffin edessä.

Tällainen todistaa, että huhu raukkamaisuudestamme on tunkeutunut kansan keskuuteen aina Norjan Jäämerenran-noille saakka. Muuten ovat suomalaiset tulleet tunnetuiksi Pohjois-Norjassa sitkeinä ja vankkoi-na työmiehinä. Kalastuksessa ovat he haluttua työväkeä ja tienraivaa-jina erämaissa voittamattomia. Norjan hallitus on kyllä koettanut norja-laisilla. Se on ilmaiseksi rakentanut niille asunnot erämaassa ja sitä-paitsi antanut jokaiselle sellaiselle uutisasukkaalle niin on kertonut mi-nulle oloihin täysin tutustunut henkilö 2,000 kruunua korottomana lai-nana. Mutta muutamien vuosien perästä, kun summa on kulutettu, muuttaa norjalainen uutisasukas pois, jättäen mökin autioksi.

Suomalaiset sitä vastoin kiintyvät maahan, he kestävät erämaan vaivat, saamatta mitään avustusta Norjan valtiolta. Heillä on ainoastaan yksi toivomus, saada suomalainen kansakoulu johonkin Ruijaan. Sillä täällä ei ole yhtään suomenkielistä kansakoulua. Mutta kun samalla on koulu-pakko, täytyy suomalaisen väestön panna lapsensa norjalaiseen kou-luun opetettavaksi sellaisella kielellä, jota lapset eivät ymmärrä ja heidän vanhempansa käsittävät epätäydellisesti. Mutta se synnyttää katkeruut-ta.

Minä olen puhellut erään nuoren emännän kanssa tästä. Hän kertoi koulunkäynnistään tällaisessa norjalaisessa koulussa ja hän oli vielä niin katkeralla mielellä, että se minun koski kipeästi. Voisi norjalaisilta odottaa sen verran, että he antaisivat näille oman kansakoulun, että suomalaiset saisivat länsimaista sivistystä omalla äidinkielellään. Täm-möisen oikeutetun vaatimuksen pitäisi Norjan kansan ymmärtämän, eh-kä paremmin kuin minkään muun kansan.

Vardösta jatkui matka pitkin Jäämeren rannikkoa. Jokaisen matkailijan pitäisi tehdä tämä matka. Sitä ei sujauteta vain noin tunnissa, vaan me-nee siihen päiviä. Ja sittenkin tuntuu matka lyhyeltä. Täällä avautuu matkailijan silmille yhä uusia ja uusia näköaloja, jotka etsivät vertaisiaan mahtavuudella ja ihanuudella. Kaikki tähän saakka nähdyt tuntui pienel-tä, vähäpätöiseltä ja kääpiömäiseltä näiden mahtavain kivihirviöiden rinnalla, joihin niiden huipulta, ikuisten lumien mailta ryöppyävät virrat olivat kaiverrelleet syviä uurteita.


Toisinaan nousevat tunturi merestä sileinä ja tasaisina; toisinaan ovat niiden kupeet uurteiset ja rösöt; toisinaan ovat ne kokoon lätistyneet ja ainoastaan syvät, kaidat laaksot luikertelevat niiden huippujen välillä; toisinaan ovat ne kuperia, mustuttaen äärettömän suuria hyytyneitä aal-toja, toisinaan kaverrettuja, onttoja, muistuttaen jättiläismäisiä madon syömiä hampaita

Tarkastelehan värejä! Katsohan noita loistavia ruohonvihreitä, aurinkoi-sia värejä, jotka ovat pehmeät kuin hienoin silkki, vienot kuin hempein naisen tukka! Kumman lumoavasti imeytyvät ne toisiinsa, muodostaen keijukaisen keveitä, mutta kuvaamattoman epämääräisiä väri-vivahduk-sia. Ja vielä! Vähän katkeavat ne äkkiä joko mustaan paksuun varjoon, jolla ou ankaran selvät rajapiirteet, tai säteilevän huikaisevaan lumikent-tään. Ja kun olet tämän nähnyt, käännä katseesi varjojen puolelle. Tum-mina, muodottomina, uhkaavina kohoutuvat vuoriröykkiöt, kuin mitkäkin Bastiljit, harmaan usvan ympäröiminä, muodostellen jonkinlaisia kama-lia, synkkiä, selittämättömiä kuvioita. Näet ainoastaan ääriviivoja, muu kaikki on sulautunut jonkinlaiseksi suureksi, tiiviiksi, kolkoksi, muodotto-maksi ja värittömäksi. Jos olisin maalari, niin olisi minulla aiheita kuva-takseni helvettiä ja sen kauhuja!

Katsohan tunturien juurilla olevia taloja vuonojen rantamilla, joiden vie-ritse höyrylaiva kiitää! Miten kääpiömäisen pieniltä ne näyttivät. Aivan ovat kuin nukenhuoneita, joita lapset leluistaan kyhäilevät. Silmä ei voi erottaa välimatkoja, ei mittoja. Tunturien äärettömät laajuudet ovat hä-vittäneet silmiemme arvioimiskyvyn. Mahtavia, suuremmoisia ovat nä-mä jäämeren syleilystä kohoavat paljaat väririkkaat kalliotunturit!

Höyrylaiva poikkeaa sivulle ja kääntyy Hammerfestiin, maailman poh-joisimpaan kaupunkiin. Lahdeke, jonka perukassa kaupunki sijaitsee, on jotenkin ahdas. Se onkin täynnä sekä purje- että höyryaluksia Itse kanpunki on kapealla rantakaistaleella, jonka takaa kohoaa valtava tun-turi, jonka kupeita kiertotie vie huipulle.

Tänne on rakennettu maja, jonka katolla liehuu Norjan lippu. Kaupunki on hauskan näköinen kolmikerroksine puutarhoineen ja leveine siisteine katuineen. Sivistyksen tuulahdus löyhkyy vastaasi, ja se virkistää erä-maiden samoilijaa. Tunnet olevasi kuin kotona täällä Hammerfestissa ja joutuneesi taas elämän ahtaille poluille, joita meidän on tallustaminen kuin veturin raiteillaan.

Lödingen v.1903. Kuva: Vanha postikortti

Lödingenissä olin pakotettu viipymään vuorokauden, ja tutustuin siellä useihin matkatovereihini Norvikiin. Kun eräälle heistä ilmoitin aikomuk-seni matkustaa ”lappalaismatkailija junalla", väikkyi hänen huulillaan omituinen hymyily. Hän katsoi merkitsevästi minuun, pyysi saada puhua ja alkoi:

- Se, josta nyt aion kertoa, tapahtui vuosi sitten. Liikuin ensi kertaa näillä seuduilla matkalla Huippuvuorilta Tukholmaan. Silloin kiintyi huomioni ihan kuin teidän nyt ”matkailijajunaan”, joka puolessatoista vuorokau-dessa vie matkustajan Norvikista Tukholmaan.

Kun huhu tästä levisi matkatoverieni keskuuteen, muuttui heidän käy-töksensä minua kohtaan kuin taikaiskusta. Toverillista ystävyyttä seu-rasi sievistelevän kohtelias käytös.

- Vai niin, te matkustatte sillä junalla?

- Kyllä. Sillähän pääsee pikimmin perille, se kun kulkee yöt päivät. - Kyllä.

- Tietysti, kyllä!

Tulin sitten Narvikiin ja kapusin erääseen kaupungin hotelliin.

- Ei ole yhtään vapaata huonetta, sanoi ovenvartijaja loi minuun tutki-van katseen. Mutta niin tirkisti hän minua vielä kerran.
- Olette ehkä alkoi hän vähän viivytellen - se herra, joka aikoo matkus-taa ”Lapin pikajunalla?

- Matkailijajunalla, vastasin.

- Se muuttaa asian. Ja ovenvartija kumarsi kohteliaasti - Olkaa hyvä!

Mitä herran nimessä tämä oikeastaan tarkoittaa, ajattelin itsekseni. Ol-laanko täällä tosiaankin niin tavattoman kohteliaita matkailijoita kohtaan. Ja minä kun en edes kuulu matkailijayhdistykseen.

Ovenvartija vei minut koko hotellin hienoimpaan huoneeseen. Pehmeät, täytetyt vihreät huonekalut. Kaksi tavattoman suurta peiliä. Sängyn ylä-puolella öljyllä maalattu kuninkaan kuva. Aistikkaasti kudotut uutimet ikkunissa, marmorilavoarit, sohvan edessä brysseliläinen matto, ruusu-vihko pöydällä. Herra tien, mitä kaikkea komeutta siellä olikaan tarjottu minulle, joka viikkokausia olin maannut kylmissä teltoissa.

- Huippuvuorilla - toivottavasti herra antaa anteeksi yksinkertaisuuden täällä pohjan perillä, sanoi ovenvartija syvästi kumartaen ja ennen kuin ennätin vastata, oli hän kadonnut. Mitä mitä tämä tahtoo sanoa ajattelin ääneen itsekseni. Naispalvelija ilmestyi oviverhojen välistä, jotka olivat vedetyt oven eteen.

- Herra taisi kutsua minua. Tahtooko herra jotakin? Ehkä viltin? Herra on kuulemma väsynyt matkasta.

- Ei kiitoksia.

- Herätän kyllä ajoisssa, jos herra tahtoo hetkeksi heittäytyä pitkäksi sohvalle tai sängylle. Ja sitte katosi hän.


Silloin aloin epäillä ja soitin kelloa. Heti ilmestyi oviverhojen väliin toinen naispalvelija nöyrästi kumartaen

- Mikä juna se oikeastaan on. jota toiset kutsuvat ”matkailijajunaksi?" Ja palvelustyttö kertoi:

- Lapin pikajuna on juna matkailijoita varten. Se on loisteliain juna koko Skandinaviassa. Siinä junassa on mainio ravintola, erityinen sanoma-lehtihuone ja kaikki mahdolliset mukavuudet. Siinä on ainoastaan ensi luokan vaunuja. Hinta on ainoastaan ensi luokan piljettihinta sekä 50 kruunua ylimääräistä täältä Tukholmaan. Luonnollisesti ylimääräinen maksu on ruuasta, makuupaikasta ja muista sellaisista pienistä.

- Luonnollisesti, vastasin minä, joka olin laskenut että suurinta säästä-väisyyttä noudattaen voisin tehdä matkan Huippuvuorilta Tukholmaan 200 kruunulla, keitä ovat matkustajat sitten?

- Ne ovat enimmäkseen rikkaita amerikkalaisia ja englantilaisia mutta myöskin muuta rikasta väkeä.

Mutta silloin en enää voinut pidättäytyä.

- Minkätähden kutsutaan junaa sitten ”lappalaismatkailijajunaksi?” Se on pilkkaa!

Ja minä löin nyrkkiä pöytään, palvelustyttö vavahti.

- Kutsukaa sitä sitte ”ylellisyysjunaksi", ärjäsin, mutta älkää sekottako rehellisen luonnonihailijain nimeä rikkaitten laiskiaisten ”kuletusmasii-nan" kanssa yhteen. Sehän on heidän tähtensä kun vuoremme ovat pilatut niihin maalatuilla kaikilla ilmoituksilla Pelleriinin margariinista, van Houtenin kaakaosta y.m. Ettekö ymmärrä että sellainen on ivaa Lappia vastaan ja matkustajain häväistystä.

Jos palvelustyttö olisi ollut katoolilainen, niin olisi hän varmaan tehnyt ristinmerkin, niin hän pelästyi herjaavasta puheestani, nyt hän löi käten-sä ristiin ja huusi ”herrajesta” ja katosi kuin varjo oviverhojen väliin.

Matkatoverini lopetti:

- Minä tunsin itseni yhtä avuttomaksi kuin silloin, kun minut matkani alussa läpimärkänä vedettiin Ounasjoesta. kuvittelun vuoksi olin uhran-nut ihanan matkani Trondjemin kautta. Rangaistukseksi sain matkustaa tavallisessa ihmisjunassa, joka kolmessa vuorokaudessa kulkee matkan Norvikista Tukholmaan, joka sivuuttaa ikäviä; huomiota herättämättömiä seutuja, seisoo koko yön liikkumattomana ja tarjoo Kirunassa tai ehkä se oli Gellivaarassa luonnotointa ja kalliinta ruokaa, mitä koskaan olen syönyt rautatieasemalla. Tässä junassa sivuutin Napapiirin ja olin ulko-puolella Lapin rajoja.