Pertti. / Satakunnan kansa 1938.

Kesäyö Ounastunturilla.


Helteisenä kesäkuun iltana lähdimme Enontekiön kirkonkylästä kohti komeana nousevaa Ounastunlurin huippua. Sen keron hartioilla hohti vielä huikaisevan kirkas lumi, vaikkakin alemmat rinteet jo vihersivät, ja laaksoissa lappalaiset alkoivat jo kohta tehdä kenkäheinää. Monta ker-taa oli Ounastunturi meitä viekoitellut huipulleen ja vihdoinkin tänä iltana saapastelimme laukkuinemme Hettajärven rantaan, missä Simooni - ly-hyt, vääräsäärinen lappalaisukko - jo odotteli meitä veneensä kanssa.

Hettajärven rannat ovat ihanteellisia hiekkarantoja, ja sen vesi on mitä kuulainta. Veneestä voi seurata kalojen liikkeitä miltei kullanhohtoiseen pohjaan saakka. Etelästä puhalteli hiljainen tuulenviri, sininenvesi väreili, ja vene lipui nytkähdellen eteenpäin Simeonin vedellessä aitoilla.

Jätimme veneen erääseen poukamaan ja lähdimme patikoimaan tuota noin 15 km:n pituista taivalta Hettajärven rannasta Ounastunturille. Mat-kalla on jänkää, missä kasvaa vain vaivaiskoivuja siellä täällä ja kaner-vaa mutta on myöskin kiveliöitä, joissa kohoaa komeita pohjolan petäjiä, ja kaunista kangasta, missä monet matkailijat olivat ennen meitä leväh-täneet, sytyttäneet nuotion, keittäneet kahvia ja sitä monta kipollista juo-tuaan oikaisseet väsyneet jalkansa ja nukahtaneet jäkälämatolla suloi-sen tuokion. Tai ehk`ei tullut unikaan, silmät katselivat vain korkealla kaartuvaa taivaankattoa ja korvat kuuntelivat suuren luonnon salaperäis-tä huminaa.

Mitä etemmäksi etäännymme kylästä, sitä syvemmäksi ja jylhän tuntui-semmaksi käy erämaan rauha. Pesivät riekot kavahtavat tuon tuosta ka-nervikosta ja rupeavat kiukkuisesti kotkottaen torumaan rauhansa häirit-sijöitä. Palokärjet soittelevat pillejään ja takovat puiden runkoja ruokaa etsiessään.


Ken kerran on käynyt pohjolassa ja asunut muutaman kuukauden lap- palaisten parissa, hän tietää, että he ovat miltei voittamattomia valehteli- joita. Oikeastaan eivät he sentään valehtele, eivät ainakaan omasta mielestään,vaan he sanovat, - "muistelevansa” aina, kun etelän- mies epäilee heidän juttujensa todenperäisyyttä. Ja ken on vieraillut Enonte-kiön kirkonkylässä ja majaillut Vuontisjärven pirtissä, hän on melkein varmasti tullut myös tuntemaan Simeonin - läntisen pohjolan koskenlas-kijan, oppaan ja lyömättömän suunsoittajan. Simooni on monena kesänä ollut etelän miesten oppaana tuntemattomassa, jylhässä pohjolassa. Hänen, pikiöljystä kiiltävä naamansa näkyy miltei joka ilta Vuontisjärven pihamaalla postiauton saapuessa sinne Lapin perukoille.

Simooni on intohimoinen tupakkamies, kuten kaikki lappalaiset, niin nai-set kuin miehetkin, ja hänen viekkaat silmänsä kielivät heti hänen luon-teensa ominaisuuksista. Eräällä kohtaa kiveliössä sytytämme nuotion, ja Simooni keittää väkevää kahvia. Lyhyt niveräpiippu suussa hän hääräi-lee mustan pannun kanssa, nostelee risuja tuleen ja raottelee kantta. Kahvit juotuamme lähdemme jälleen patikoimaan polkua Ounastunturia kohden. Sen jylhät piirteet nousevat yhtäkkiä eteemme erään jängän ta-kaa. Vain muutamia vaivaiskoivuja kasvaa tunturin kupeella, kohta nekin loppuvat, Viimeisenä puuna tapaamme pienen kitukasvuisen kuusen, mikä jollakin kummallisella tavalla on juurtunut tunturin kylkeen. Luullak-seni se on maailman pohjoisin kuusi.


Otamme alhaalta kantamuksen kuivettuneita koivun keloja ja kiipeämme sitten taakkoinemme yhä ylemmaäksi. Hieman laelta alaspäin, jonkinlai-sen kuilun tapaiseen syvennyseen, pystytämme telttamme, teemme nuotion ja heittäydymme lepäämään. Yläpuolellamme hohtavat lumipäl-vet valkoisina ja alapuolellamme solisee tunturipuro. Ei tule uni silmiin. Kaukana häämöittää Enontekiön kirkko, pieni, valkoinen puurakennus vihreitten ja ruskeitten tunturinlakien lomassa. Ja suoraan pohjoisessa, sinisten huippujen lomassa, lepää kultainen auringon pyörä, pohjolan kesäyön ihana ja unohtumaton nähtävyys, Se ei säteile, vaan hehkuu juhlallisena ja punaisena. Erämaa on hiljainen ja ihmismielen täyttää sanoin selittämätön kaipaus, pyrkimys yhä ylöspäin, saamaan yhä enemmän valoa, näkemään yhä laveammalle, tuntemaan yhä suurem-paa rauhaa.

Benz-Gaggenau postiauto Hetan (Heetrin majatalon) postin pihalla v. 1929. Vas. pikkutyttö, rouva Ju-lia Hetta, kuljettaja T. Joona, L. Hetta, postiljooni J. Antinjuntti, Es-teri. Kuva: Postimuseo. / Museo-virasto.

Fredrik Vuontisjärvi eli Reetrikki (1871-1952) ja Anna Kreeta eli Reetu (1874-1964) Kuva: Maija Vuontisjärven albumista.

Pekkala tila Hetassa 1920-luvulla. Hetta-Mikko (Rova) eli Eno-Mikko oli kauppamies ja omisti Pekkalan tilan. Tilan ostivat Antti Näkkäläjärvi 1930-luvulla.

Ounasjärven itäpää ja Hetta Ahvenvaaralta nähtyinä. Kuva Pentti Esko-la, 1906.

Simeoni Laakso.

Pahankurun maastoa, taustalla Outtakka, Tappuri ja Pippokero v. 1932. Kuva: Mikkola Erkki. / Mu-seovirasto.

Juho ja Elli Autton pihapiiri v. 1931 Ketomellassa. Kaikki rakennukset tuhoutui Lapinsodan aikana 1944-45. Ounasjoen takana Nutti-Nikun tupa joen takana kuvan vasemmassa laidassa. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto.

Simeoni Laakso.

Ei ole yötä. Olemme yöttömän yön mailla, siellä, missä aurinko ei kesä-kuukausina laske lainkaan.- Monet järvet välkkyilevät tuolla ja täällä, voimme laskea niitä monia kymmeniä. Jostakin kohoaa nuotion savua öiseen ilmaan. Sielläkin on joku erämaan harras palvoja hiljaista lepo-hetkeä viettämässä.

Ei tuule, ja siksi sääsket, nuo Lapin kesän iänikuiset kiusanhenget, ovat uskaltaneet nousta mukanamme. Simooni hakee vyöstään pikiöljypul-lonsa, kaataa öljyä kämmenelleen ja hieroo naamaansa. Kotvan inisevät sääsket ympärillä uskaltamatta laskeutua ihoon, mutta noin puolen tun-nin kuluttua on öljyn haju haihtunut, ja silloin on voitelu uusittava. Hat-tuun kiinnitetyt sääskiharsot ovat mainiot kasvojen suojat, mutta muita ruumiinosia suojatakseen täytyy silti käyttää pikiöljyä. Kaikkein harmilli-simpia ovat pohjolan paarmat, jotka eivät perusta sen enempää harsois-ta kuin pikiöljyn hajustakaan, vaan pureutuvat verenhimoisina syyttömän ihmisen ihoon paksujenkin vaatteiden lävitse.

Nousemme kerolle. Ounastunturi on noin 760 m. korkuinen, mutta muo-tonsa vuoksi näyttää se paljoa korkeammalta. Sen laella on kirkasve-tinen lammikko. Vesi on äärettömän raikasta. Huipulle on rakennettu ki-viröykkiö, minkä sisässä on peltinenlaatikko. Sinne ovat matkailijat jättä-neet pieniä paperilappusia muistoksi käynnistään. Saksalaisia, amerika-laisia ja englantilaisia nimiä, enimmän kuitenkin. Jotkut ovat kirjoittaneet ihastuneita huudahduksia pohjolan kesäyön lumoissa. Tuohen palaselle kirjoitamme nimemme ja jätämme sitten keron ja laskeudumme leiripaik-kaamme. Lännestä alkaa tuulla, ja sääskiparvet katoavat. Pilvet uivat tavantakaa alitsemme. Emme näe mitään alapuolellamme, vain har-maata vesihöyryä.

Noudamme vettä tunturipurosta, Simooni keittää kahvia monta pannul-lista, nuotin risahtelee ja me nukahdamme korkealla pilvien yläpuolella, lappalaisukon joikuessa ja erämaan rauhan peittäessä mittaamattomat tienoot.

Revontulet Ounis-Pallastunturin yllä. Kuva: Kari Autto.

Vas. Liisa Rova, Maija Vuontisjärvi ja Sulo Rova seitakivellä Ounas-tunturin liepeillä. Kuva: Maija Vuontisjärven albumista.

Aamulla jatkamme matkaa yli Ounastunturin. Muutaman tunnin kuluttua saavumme Ketomellaan. Joukko lappalaispoikia on juuri kiivennyt lähei-sen puuhun sotkan pesää penkomaan. Eräs mälliä pureskeleva vekara riehuu ylimmäisenä. Koirat haukkuvat tulijoita äkäisesti, ja pian pihaan ilmestyy vanha lappalaisukko eukkonsa ja lapsiparvensa kanssa.

Ketomellan tytär on juuri hiljattain vihitty erään 60 vuotiaan lappalaisen vaimoksi. Kyselemme, että minkätähden 18-vuotias neitonen noin vain meni vanhalle ukolle ja saamme vastaukseksi, että ”rakkaus ja rikkaus-han ne niitä naimisiinmenoja järjestelevät”.

- Kumman tähden teidän tyttärenne mahtoi mennä naimisiin? utelemme. - Rikkauden tähden kai, vastaa ukko. Se mies kävi tuossa monta kuu-kautta hellustamassa ja lopuit siitä tuli valmista.(*


Ketomellassa on eräs eriskummallisuus, minkä takia oikeastaan kuljim-mekin sen kautta. Enontekiön kirkolla saimme kuulla, että Ketomellan isäntä on tunnetusti laiskamies. Hän oli rakennuttanut uuden navetan, kun vanha oli tullut niin täyteen lantaa, etteivät lehmät enää mahtuneet sinne. Ja aivan oikein, nyt näimme tuonkin ihmeen. Korkean lantapatte-rin päässä oli uusi navetta, sekin jo kohta puolillaan maanparannusai-netta, mitä Lapissa ei kuitenkaan koskaan pelloille ajeta. Korkeintaan sitä käytetään rakennusten täytelattioihin lämmikkeeksi.

Jalat ovat rakoilla, kun myöhään illalla saavumme Hettajärven rantaan ja Simooni soutaa meidät Vuontisjärven puolelle. Majatalon keittiössä hää-räilee lihava emäntä piippu hampaissa, ja ulkona odottelee poro pienien kärryjen edessä postin saapumista kiidättääkseen sen Peltovuoman kylään.

Mutta kuistilla soittaa mustalainen, Fransu, suullaan niinkuin milläkin haitarilla. Lappalaiset tekevät mursunviiksisen isännän kanssa kauppoja, ja pirtissä joku englantilainen neiti naputtelee kirjoituskoneellaan, Olemme läntisessä lapissa, pohjolassa, missä aurinko ei laske yöksikään.


Ja Ounastunturin kero rusottaa kuin kullassa koko yön. Sinne paistaa aurinko, jäähileet kimmeltävät, ja ihmiset alhaalla laaksossa ihailevat niiden loistoa.