Samuli Paulaharju. / Jousimies 1.1.1924.

Keskitalon Elias.


Keskitalon Eliaskin oli matkalla Norjan-Lappiin, Koutokeino päämää-ränä hänelläkin. Näkkälän Salkon talolla tapasi hän toiset matkamiehet ja tahtoi liittyä samaan joukkoon, jotta yhdessä sitten taivalletaan poikki tunturimaiden.


Ei ollut Eliaksella Koutokeinoon mitään eritystä asiaa, työn etsintää taik-ka muuta semmoista. Mitäpä hän, vanhanpuoleinen mies, sinne nyt rui-jalaisille raatamaan lähtisi? Raatakoot itse!

Hän sen kun astelee vain aikansa kuluksi, niinkuin on aina joka kesä tehnyt, kun ei muutakaan tähdellistä hommaa ole ollut eikä erikoista kii-rusta. Ja puuttomilla korkeilla tuntureillakin on kirkkaina kesäpäivinä hy-vin hauska astuskella, siellä kun ei hako jalkaan pistä.

Norjan-Lapissa saa syödä oikein rasvaisia siikoja, vatsansa vetää täy-teen parasta kalaa, mitä Lapissa on. Mitäs sitä työtä sieltä hakemaan? Pois sieltä ajetaan heti Suomen mies, vaikka kuinka rehkisi. Kolme päi-vää antavat olla, niin jo käskevät laputtamaan omalle puolellensa. Vaik-ka olisi faleksmannin passikin. Se on sellainen kiperä paikka se Kouto-keino, ja ruijalaiset ovat niin hävyttömiä suomalaisille, ettei sitä kehtaa sanoakaan.

Keskitalon ukko ei tarvitse faleksmannien passeja. Ei ainaskaan! Hänel-lä on omat paremmat passinsa. On Eliaksella Koutokeinossa teetetty pieni puna-päärmäinen lippalakin-kipparus, joka juuri parahiksi peittää pääkukkuran ja vain tiukkaan kiskaistuna pysyy paikoillaan.


Haalistunut se kyllä jo on ja kulunut, mutta kun ukko painaa sen päähän-sä, niin kyllä Koutokeino tuntee omakseen, eikä rupea ahdistelemaan. Se on aina ennenkin ollut Eliaksella päässään, kun on Koutokeinossa käynyt väärtinä rasvaisia siikoja syömässä, ja aina on hänet lakista tun-nettu oikeaksi mieheksi. Ei ole poliisikaan perustanut eikä muuta passia kysellyt.
- Lakki on mun passini! Tämä on oikea passilakki, ylpeilee Elias.

"Peninkulmapetäjä" Hetan ja Näkkälän välisen polun varrella v. 1921. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Näkkälän talo 1934. Kuva: Ravila Paavo. Museovirasto.

Antti Näkkälän emäntä punoo suonta Näkkälässä v. 1922. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Mutta leipää tarvitsee Elias matkallaan, sillä sitä eivät ruijalaisetkaan an-na rahatta. Saa ukko hyväntahtoiselta Salkolta pussillisen jauhoja, ja Salkon pieni Ingatyttö rupeaa kiireesti puuhiin, pistää uuniin tulen, sot-kee ja leipoo Eliakselle eväsrieskat.


Mutta toisilla on kovin hoppu, lähtevät jo, ja Eliaksen pitää joutua sa-maan veneeseen päästäkseen järveä kiertämästä. Kesken paistumisen sieppaa ukko rieskat uunista, painelee kaikki samaksi paakuksi, työntää reppuunsa ja arvelee:
- Välttää se jo! Kyllä painuu takertumatta alas, kun saa joukkoonsa ras-vaista Sitsajaurin siikaa.

Soudetaan yli järven, astellaan läpi rantamarastojen ja tullaan puutto-mille tunturimaille. Reppu selässä, pieni punapäärmäinen lakki pääkuk-kuralla painattelee Elias muiden mukana ja puhelee hyvillään:

- Täällä sitä on mukava astella ... ei hako jalkaan pistä. Tällaista se on Norjaan asti. Ja siellä sitten on rasvaista siikaa! Joka kesä minä aina teen tämän matkan, ja se on sitten hauskaa!


Ihastuksissaan katselevat toisetkin autiota tunturiseutua, joka ulottuu sil-mänkantamattomiin. Vaivaiskoivikkoa vain ja matalammilla paikoilla har-vaa käkkyräkoivujen outamaata. Siellä täällä seisoo vielä joku yksinäi-nen petäjänkärrikäs, rumana ja röhelöisenä itsepintaisesti kohottaen runkoansa kuin uhmaten ankaraa luontoa. Niitä ihailevat kulkijat ja osoit-tavat toisilleen, milloin luulevat näkevänsä tunturimaan viimeisen aihkin, koko Suomen pohjoisimman petäjän.

Mutta Elias ei välitä tunturien viimeisistä eikä Suomen pohjoisimmista petäjistä. Halveksien hän vain murahtaa:

- Mitä niistä mäntypuista! Mutta kun saadaan Sitsajaurin rasvaista sii-kaa!


Saavutaan Raaskaltiolle, Näkkälän Jussan kesäiselle kotakentälle, juo-daan siellä kahvit ja pannaan poronmaitoa kermaksi, saadaanpa jo ras-vaista Lapin siikaakin. Hyvin maistuu kaikki nälkäisille matkamiehille, Elias-ukollekin, vaikka hän puheleekin:

- Sama se semmoisille Mutta kun päästään Sitsajaurille!


Sinne Elias samana päivänä lähteekin oikopäätä painamaan yli tunturi-en, eikä halua toisten mukana lähteä taivaltamaan Pöyrisjärven lapinky-lille. Koettaa hän Pöyrisjärvelle menijöitäkin houkutella lähtemään suo-raan Sitsajaurille, ja kun ei siinä onnistu, rupeaa hän neuvomaan heille »suorinta tietä»:

- Pitää soutaa tästä Raaskaltion pohjoispäähän, ja sieltä sitten on hyvät ja suorat maat Pöyrisjärvelle. Pelkkää tievaa vain ja tunturia ...ei hako jalkaan pistä.
Ukko arvelee saavansa silloin matkaa suoristavan venekyydin itselleen-kin Sitsajaurin tiellä.


Mutta toiset arvaavat Eliaksen itsekkään tarkoituksen, eivätkä halua läh-teä äijää kyytimään, eikä mutkia heittelemään, vaan työntyvät suoraan tunturille itäänpäin, Pöyrisjärveä kohden. Ja Elias rieskareppuineen ja passilakkeineen lähtee yksinään painumaan päin pohjoista.

Hukka-Salkko ja tyttärensä Inka. Kuva: Tarja Ylitalon albumista.

Aitjärven tunturitupa Norjan-Lapissa.

Parin päivän kuluttua joutuvat Pöyrisjärven kävijätkin Sitsajaurille, yksi-näiselle lapintalolle, jossa Sitsajaurin Elias, »oppsitter», pitää tunturitu-van majalaa.


Aamupuolella yötä he saapuvat nukkuvaan taloon ja astuvat pieneen vierashuoneeseen. Paksu ilma ammahtaa sieltä vastaan, ja hämärästä nurkasta kuuluu ähkiminen ja kipeä valitus.
- Mikäs se siellä
- Na, voi voi, ystävät .. mie alan kohta kuolla! kuuluu tuttu ääni.
- Mitä? Eliasko siellä kuolemaa tekee? Etkö sie ole saanutkaan rasvais-ta siikaa?
- Jo vain saanut olisin .. Mutta ei ole mitä nyt syöjäksi. Kuolema kuolema tulee vatsa paha Tunturille olin eilen jo kuolla.


Oli ukko-rukan vatsa perin työlästynyt keskeneräiseen rieskaleipään ja ruvennut pitkällä tunturimatkalla äijää kiusaamaan. Monet erät oli Elias saanut erämaassa loikoa, ja kovin väsyneenä oli hän viimein laahusta-nut perille.

Ei siitä sentään kuolemaa tullut. Seuraavana päivänä ukko jo pisteli Sit-sajaurin siikaa niinkuin muutkin, ja vatsakin oli täysin tyytyväinen ukon runsaisiin annoksiin.

Mutta Näkkälästä kantamansa puolikypsä rieska oli Eliakselle kauhistus. Kiukkuisesti pudisti ukko sen repustaan pyttyyn, kerjäsi isännältä hiukan jauhoja siihen lisäksi ja sotki panoksensa uudeksi taikinaksi. Itse leipoi ukko sitten paremmat rieskat, paistoi ne talon kamiinassa, kantoipa lei-vät vielä katolle päiväi paisteeseen kuivamaan. Sitten ainakin saattaisi uskoa, että kypsiä ovat.

Koko päiväkausi oleskeltiin lappalaistalolla, ja Eliaskin sai kyllikseen is-tua kalakaukalon ääressä. Seuraavana päivänä lähdettiin taivaltamaan Suolojaurille, Marjonan lappalaisasunnolle. Samaan matkaan liittyi taas Eliaskin. Sillä Suolojaurin siika oli yhtä rasvaista ja taurovaa kuin Sitsa-jaurinkin.

Mutta suurella Suolojaurilla tuli Eliakselle taas kova koettelemus, ei kui-tenkaan enää epäkypsänä rieskaleipänä. Seitsenkilometrinen järvi oli mentävä ylitse Marjonan Jussan pienellä kiikkerällä veneellä, joka viiden hengen painosta vaipui veteen ihan reunojaan myöten. Rantapuolitse, niemen kärjestä niemen kärkeen vain varovasti soutaen uskallettiin las-kea, selemmälle menosta ei ollut puhettakaan.


Mutta Jussa, huuditon villilappalainen, joka istui perämelaa viilettämäs-sä, rupesi laskemaan kovin kauas rannasta. Silloin Elias hätäytyi:
- Laske sie rantaa, koranus, laske sie rantaa!


Jussa ohjasi rannemmaksi, ja vene töksähti kiveen ja keikahti pahoin. Siitä ukko taas säikähti ja äsähti:

- Älä sie, rietas, laske rantakivikkoon! Ekkö sie, sen tattarainen, osaa ohjata selemmäksi!


Ja villilappalainen pyöräytti veneen taas selkää kohden, jolloin Elias vie-lä kauhtuneempana alkoi manata ja komennella. Jopa keskellä muuatta leveää lahtea rupesi lapinvekara joikaamaan. Silloin Elias vasta oikein kauhistui ja parkaisi:
- Sie poika, kelvoton! Piä sie suus kiinni nyt! Vai sie, sen jumalaton, ru-piat täsä vielä sellaiseen synnin työhön! Hukumma vielä....


Mutta kun päästiin lähelle maata ja laskettiin pitkin rantapuolia, lauhtui ukko jo ja sanoi:

- Na, joikaahan, Jussa, nyt sitten vähän!
Ja Jussa joikasi. Hyvillä mielin kuunteli ukkokin lapinpojan merkillistä uli-naa, vaikka aina pitikin silmällä, miten etäällä vene oli rannasta. Mutta kun vene suunnattiin taas poikki lahden, kauhistui Elias ja äsähti:
- Piä nyt suus kiinni, jumalaton!


Niin soudettiin yli järven, niemestä niemeen, rantapuolet lapinpojan joi-katessa, mutta vaaralliset lahtienselät varovasti ollen vaiti. Vanha Elias-ukko piti tarkan huolen, milloin synnillistä menoa uskallettiin harjoittaa, milloin se taas oli perin vaarallista.

Marjonen tyttö työntää turvetta Suolojaurilla.

Marjonaan jäi sitten hauska Elias-ukko Suolojaurin siioilla herkuttele-maan, kun toiset jatkoivat matkaansa Koutokeinoa kohden. Hyvästelles-sä ukko puheli:

- Tulen miekin sinne heti, kun täsä muutaman päivän olen siikaa syönyt. Jo vain tulenkin! On mulla vanha passilakkini, Joka kelpaa. On ainaski!


Mutta ei tullut Elias sillä kertaa Koutokeinoon. Saivat Koutokeinon poliisit kuulla, että Suomen mies on saapunut Suolojaurille, ja paikalla lähtivät he kuuden, seitsemän peninkulman matkalle, sauvoivat koskisia ja mut-kaisia erämaajokia Marjonan taloon ja saattelivat ukon omalle maalleen. Eikä ollut Eliaksella juuri mitään sanomista, väärtiksi vain kertoi tulleen-sa, Norjan-Lapin rasvaista kalaa syömään.

Eipä hän uskaltanut puhua mitään edes mainiosta passilakistaankaan. Ja tuskinpa sekään olisi auttanut.

Lyhyeen loppui ukko-paran kesäinen kalansyöntiretki. Rieskareppuineen ja punapäärmäisine passilakkeineen sai hän taas taivaltaa yli monipe-ninkulmaisen tunturimaan ja palata takaisin köyhään mökkiinsä Pelto-vuomassa.


Mutta seuraavana kesänä tekee ukko uudelleen saman tunturimatkan. Sillä:
- Tuntureilla on niin mukava astella... ei siellä hako jalkaan pistä... Ja sit-ten saa Sitsajaurin rasvaista siikaa.