Joikauksena se tavallisesti purkautuu lappalaisen elämänriemu maail-malle. Ainakin kaikki tärkeimmät tapaukset, joilla Saamienmaan muuten yksitoikkoisuudessa matava elämä on sivunnut lappalaista, pukeutuvat joiun muotoon, ja siinä muodossa ne saavat sitten kiiriä tunturilta huu-dettuna yli tievojen ja laakean maan, kunnes töksähtävät taas toisen tunturin kupeeseen ja palaavat siitä kaikuna takaisin huutajan omaan korvaan.


Harvojahan ne ovat ne keinot, joilla lappalainen voi purkaa sisimmät tun-teensa. Mutta joiku onkin taattu keino, ja kun sen päästää täydestä kur-kustaan sopivasti nuottia nostaen ja laskien, niin jopa huomaa toinenkin vääräsääri, että se on tuo elämäksi nimitetty paiskannut antimiaan tai muuten mukavasti töykäissyt joikaajaa. Aivan se kaikuu yhtä komeasti kuin kirkossa lukkarin salmakirjasta lurittama virsi, johon peskiväki yhtyy omalla nuotillaan.


Moninaisia asioita ja elämänkokemuksia joiut tulkitsevat. Useimmiten ne kyllä pyörivät porossa, tuossa elukassa, josta riippuu koko olemassaolo tunturien maassa. Ja hyvälle ajokkaalle onkin lappalainen tehnyt kome-an joiun:


"Poro se, poro nulkkaa, nulkkaa,
nunnana nannaa nannana nannaa,
sarvetkin päässä käyristyvät,
nannana nannaa nannana nannaa.

Vuodet ja elämän nautinnot ovat plirrelleet Hukka-Salkkoon omia merkkejään.

Mutta tuo on jo vanhanaikaista tuo porosta joikaaminen. Se aika kuului niille vanhoille tunturiäijille, jotka vuosikymmeniä sitten rukattivat poro-jensa perässä ja kartuttivat laumansa tuhatpäiseksi. Ei tyydy tuohon joi-kuunenää Hukka-Salkko, Näkkälän kuuluisa vanhus.


Vanhus!


Kuka se muka niin sanoo, että Salkko vanhus on, vaikka vuosia onkin kasaantunut jo seitsemättäkymmentä. Eli ainakaan Hukka-Salkko sitä tunnusta, emmekä tunnusta mekään, sillä kirkkaasti lähtee Salkolta vielä joiku. Lähtee sellainenkin joiku, joka ei kuvastele yksistään poroasioita, vaan johon mahtuu tätä nykyaikaa.


Kyllähän Hukka-Salkko tunnetaan ainakin kolmen valtakunnan Lapissa. Yhtä hyvin tuntee hänet Koutokeinon nimismies kuin Enontekiönkin ni-mismies, eikä pidä outona Salkkoa Ruotsin Kierunan virkakuntakaan. Se on tuo Salkko kuulema markkinoille päästyään hakenut elämänriemua viinasta ja sen vuoksi on virkakunta tullut niin tutuksi. Eivät anna muka joikata, vaan putkaan ovat kulettaneet.


Eivät anna, vaikka Hukka-Salkko on vain viattomasti päästänyt muunkin maailman kuuluviin, että hänen on hyvä olla, ja vaikka purkautuminen ei yksinkertaisesti voi tapahtua muuten kuin joikuna. Mutta eipä kuulu enää välittävän Salkosta Koutokeinon nimismies. Antaa vain Salkon joikata, sillä tarpeeksi kuuluu Salkko maksaneen Norjan valtiolle sakkorahoja.


Eihän Salkko eroa muuten muista lappalaisista kuin vain siinä, että hä-nen otteensa, joilla hän on toisinaan elämään tarttunut, ovat hiukan rempseämpiä kuin muiden. Samanlainen vääräsääri on ulkomuodoltaan kuin muutkin lappalaiset. Vuodet ovat sentään jo ehtineet vedellä ryppy-jä kasvoihin ja elämän nautinnot kai ovat piirrelleet myös omia merkke-jään, sillä ei Salkko ole askeesissa elänyt. Eiväthän ne elämänkoke-mukset Hukka-Salkolla ole paljon suurempia kuin muillakaan lappalai-silla. Mitä on nähnyt maailmaa Hetassa, Koutokeinossa ja Kierunassa käydessään.

Tunturijärvi tievojen välissä.

Samanlainen vääräsääri se on Salkko kuin muutkin lappalaiset.

Mutta Hetassa olikin tullut kerran se suuri kokemus, joka oli jättänyt Sal-kolle ikuisen muiston. Siellä Hetassa oli tulla tupsahtanut vastaan tämä koneiden avulla itseään eteenpäin työntävä maailma. Oli tullut auton muodossa. Ensi aluksi se oli tietysti lyönyt hämmästyksellä ja pelonse-kaisella kunnioituksella. Hukka-Salkko oli kuitenkin itse päässyt koke-maan, minkälaisella kyydillä ne konevoimat vievät ihmistä Lannanmaas-sa.



Se kokemus oli riipaissut Hukka-Salkkoa oikein sisujuuria myöten ja pulppusi ilmoille riemullisena joikauksena. Säipän Hannu se oli Salkon ottanut kyytiinsä, ja siinä kyytiä ottaessaan oli Salkko kuullut, että Lan-nanmaassa on muitakin ihmeitä. On lentokoneitakin, jotka kulkevat pil-vien tasalla ja kiidättävät tuulien teitä, jos siihen rakkineeseen vain us-kaltaa astua. Hukka-Salkko, lappalainen, joka ennen on tehnyt joiun po-rosta, joikaisee nyt autosta ja lentokoneesta:


Säipän Hannu, Säipän Hannu,

nunnu nun nun nun nunnuu,


eri poika autolla ajelee,
nunnu nun nun nun nunnuu.


lakitta päin päästää,

kaikkiin kovin ajaja,
nunnu nun nun nun nunnuu.

Ilmaa kanssa laskeskelee,
nunnu nun nun nun nunnuu,

koska saapi lentokoneen,
hyppää pälle nun nunnuu,


hän se häätyy tehä uusakkaa,
nunnu nun nun nun nunnuu.

Se se on vähä ikävä
nunnu nun nun nun nunnuu,

kun pitää puottaa alas taivaalta,
nunnu nun nun nun nunnuu,

kilometri kerrassaan,
nunnu nun nun nun nunnuu.


Tunturilappalainen, Hukka-Salkko, oli kokenut elämänsä suurimman elä-myksen, ja se vaatii purkautumista, ja joikuna se sitten pulppusikin omaa kylläisyyttään riemuiten.


Uskaltaisimmeko kuvitella, minkälainen joiku syntyisi, jos Salkko olisi päässyt kiitämään tuulien teitä, olisi päässyt lentokoneeseen. Jonkin-laiset aavistukset siitä voi saada, kun kuulee Salkon ajukopassa synty-neen mielikuvituksellisen "kun pitää puottaa alas taivaalta kilometri ker-rassaan". Ehkä siitä olisi syntynyt joiku, joka olisi loistavasti lyönyt nuo vanhojen tunturiäijien tekemät joiut nulkkaavasta porosta. Ehkä siitä olisi syntynyt ultramoderninen hymni, jonka säestäjäksi olisivat sopineet sak-sofoni ja jazz-rumpu kalistimineen.


Tunturilappalainen ei ole enää tuollainen kaukana kulttuurista porojen keskellä elävä olio.

Ei, vaan hän tekee joikuja autosta ja lentokoneesta.