”Pohjois-Savolle” kirjoittanut prof. Kaarlo Linkola. (Pentti Linkolan isä.)
12.8. ja 14.8. 1926.

Kilpisjärven matkalta.


Tornion asemalla loppui junamatka ja noustiin autoon, valtion keltaiseen Benz-autoon. Kaksi päivää kiidätti postiauto meitä Tornionjoen ja Muo-nionjoen varsia pitkin. Kahdesti siinä välillä yövyttiinkin, Pellossa ja Muo-niossa. Kaikkialla oli itäsuomalaiselle silmälle ihmettelemistä ja ihaile-mista.

Vaurasta ja miltei uskomattoman siistiä, sen saa jokainen matkamies yleisvaikutelmaksi todeta. Siisteys on ilmeisesti vanhaa perua, oikein ve-riin juurtunutta. Vauraus ei ole sekään eilispäiväistä. Sen pääperustana ovat varmastikin jokivarren laajat tulvaniityt, joiden heinä kasvaa vuo-desta vuoteen yhtä rehevänä, lannoituskuluja ja hoitovaivoja vaatimatta.

Muonion kirkolla pistää silmään erikoinen edistymisen halu. Kaikkialla rakennetaan ja uusissa alotteissa askarrellaan. Saha ja sähkölaitos tä-män innostuksen on herättänyt, osaltansa myös puhelin ja autot. Nyt tiedetään ja tunnetaan, että Lapissakin voi ripeästi elää.

Enontekiön Palojoensuuhun automme meidät heitti, varsinaista lapin-matkaa alkamaan. Kylä on pahanpäiväinen, vanhoillaan oleva, varaton. Puhelinlangankin antaa haaromatta ohi kulkea. Meille tästä vanhoillisuu-desta on pelkkää etua. Sillä tästä kylästä on saatava vanhoillinen kulku-väline, koskivene, matkan jatkoa varten.

Tietön on taival edessä, veneellä on noustava 170 km. matka jokea ylöspäin. »Rajakomitea» ja poroaidan teko ovat vieneet kylästä parhaat miehet.

Venemäen tölli Palojoensuussa v. 1929. Kuva: Manninen Ilmari. / Museovirasto.

Arviiti Tapani, Palojoen paras koskimies v. 1923. Kuva: Haataja T. I. / Museovirasto.

Palojoensuun kylä 1932 Hukkakurun Tuhkamellasta kattottuna. Kuva: Erkki Mikkola. / Museovirasto.

Kalastaja Enontekiön Könkämäenon rantakivikolla 1933. Kuva: Stenbäck W. Museovirasto.

Mutta oli jäänyt laadulliset meidänkin varallemme: vanha talokas ja nuori talollisen poika, joka ensi kertaa on lähdössä niin pitkälle jokimatkalle. Palkat ovat Lapissa, elannon kalleuden vuoksi suuret. 70 markkaa mies-tä ja päivää kohti piti miehille luvata, ennen kuin taipaleelle lähdettiin.

Koskia ja nivapaikkoja sanottiin joessa olevan ainakin 70 ja ylösmenon kestävän kokonaista 6 päivää. Ja kyllähän se kauan kestikin, jos kohta reippaat venemiehemme lyhensivät matkan tällä kertaa vajaaksi 5 päi-väksi. Palkallisten lepopäivien luvassa he parhaansa ponnistivat.

Monta on viehätystä Kilpisjärvelle menijän pitkällä jokimatkalla, jospa on paljon vaivojakin. Miltei juhlalliselta tuntuu veneessä istua, kun jäntevät sauvojat kiidättävät venettä rantoja pitkin vastavirrassa, jota kokka ko-histen halkoo ja jossa häränsilmiä vilisten luisuu veneen laidan ohi.

Mieli tekisi siinä sauvojia auttaa, mutta turhanlainen vaiva se tottumat-tomalle on. Apu on mitättömän pieni ja usein vastukseksikin. Suvanto-paikkojen soudussa sensijaan on avustus tervetullut. Koskipaikoissa on noustava rantoja astumaan. Ihaillen siinä saa katsella miesten taitoa ve-neen vedossa: toinen vetää, juoksujalkaa kiveltä kivelle hyppien, venettä pitkästä köydestä, toinen veneessä seisten sauvallaan ohjailee kokan kulkua kosken rantakuohuissa.

Koskista ovat muutamat monen kilometrin pituisia ja kysyvät kestävyyt-tä. Kahvinkeitto kosken niskalla auttaa eteenpäin. 5-päiväisellä jokimat-kalla ehtii jo monasti tuumia askartelun aihetta. Allekirjoittanut tekee ha-vaintoja luontosuhteista, etenkin kasvillisuudesta. Mäntymetsät loppuvat pian ja koivikoissa huomaa vain yksityisiä männynkäkkyröitä.

Puolimatkassa häviävät männyt kokonaan ja ainoastaan koivikot ver-hoavat maita metsäpeittoon. Loppumatkalla tulevat koivikot yhä mata-lammiksi, vain 3-5 metrisiksi, ja paljasta tunturilakia on yhä yleisemmin näköpiirissä.

Reipas retkitoverini kuluttaa aikaansa kalastelemalla. Juoksee koskipai-koissa venemiesten edellä ja maanittelee kuohupaikkoja perho-ongil-laan. Mutta ei syö, ei lohi eikä harri. Venemiehet sanovat joen olevan liiaksi tulvillaan ja veden sameana; ylämaassa lumet vielä sulavat, vaik-ka onkin heinäkuun alku käsillä.

Suvantopaikkojen haueille uistin onneksi kelpaa, ja haukikeitolla on pak-ko tyydyttää kalanälkäämme. Aikaa on kyllälti perehtyä seutukunnan oloihin, ruuasta ja töistä alkaen henkisiin harrastuksiin saakka. Ruoka-komennossa pistää jokaisen Lapin kävijän silmään oudon runsas kahvin käyttö.

Kahvia keitetään ja juodaan joka vuorokauden aikana, monta kertaa päi-vässä ja monta monituista kuppia kerrallaan. Kahvia lisänä syödään lei-pää, kalaa tai lihaa, jos näitä lisiä sattuu olemaan. Mutta kahvi tuutuu olevan pääasia. Se keitetään joka kerta uusista joukoista ja juotua tyh-jennetään pannu huuhtomalla ihkasen tyhjäksi. Kahvi nielee suuria ra-hasummia.

Vanhempi veneniiehemme myönsi avoimesti, että hänen 10-henkinen perheensä kuluttaa kahvissa paljoa enemmän kuin jauhoissa ja ryyneis-sä, jotka nekin kaikki ovat ostosalla. Ei tarvitse olla taloustieteilijä eikä lääkäri, ymmärtääkseen, miten järjetön seudun ruokatalous on. Kaikki tapaamamme miesväki olikin itse asiassa sangen heikkovoimaista.

Venemiestemme nopea matkanteko riippui enemmän tottumuksesta ja taidosta kuin voimasta. Toinen seikka, joka kiinnittää heti etelämiehen huomiota, on työajan myöhästyminen aamulla ja pitkä jatkuminen illalla. Aurinko kun paistaa kesäisin yötä päivää, houkuttelee se ilta-askarruk-siin, mikä taas nukuttaa aamuisin.

Tavallinen maatamenon aika tuntui olevan klo 1 yöllä, nousun aika 9-10 aamulla. Miesväellä tuntuu sitten riittävän aamuhaukottelua kahvipan-nujen äärellä siksi pitkään, että töihin lähdetään 12- 1:n ajoissa päivällä. Jos silloinkaan. Joutilasta miesväkeä tapasi usein iltapäiväsinkin. Nai-set, »akat», kyllä saavat touhuta pitkin päivää, usein raskaissakin töissä.

Asutus jokivarrella ei ole enää niin varakasta kuin alempana, maantien varsilla. On hyvinkin köyhän näköisiä eläjiä, ja siisteydessä on silloin ta-vallisesti paljon toivomisen varaa. Vaikka kuljemme Suomen ja Ruotsin valtakuntien rajaa pitkin, on asutus joen molemmin puolin supi suoma-laista. Ei Ruotsinkaan puolella osata ruotsin kieltä ollenkaan.

Tästä on Ruotsin puolelaisille moninaista haittaa. Virkamiehet ovat ni-mittäin yleensä ummikkoja ruotsalaisia, kaikki asiakirjat ja kuulutuksen ruotsiksi kirjoitettuja j.n.e. Jos lähdet omassa valtakunnassasi kauemma etelään, et selviä missään omalla kielelläsi. Tuskallinen tilanne, johon väestö ei näe muuta apua, kuin saada lapset oppimaan valtakunnan vi-rallista kieltä.

Ymmärrettävästi tätä ruotsin oppimisen halua käytetään hallituksen ta-holta tehokkaasti hyväksi. Suomalaiset koulut ovat kielletyt ja opetus tapahtuu kaikissa kouluissa yksinomaan ruotsiksi. Suomen puhuminen on välitunneillakin ankarasti kiellettyä. Vailla sivistyneistöä, vailla kirjalli-suutta, kaksikielisen, ruotsalaistumisasiaa innokkaasti ajavan Haaparan-ta-lehden henkisesti ravitsemana Ruotsin puoleiset suomalaiset ovat ruotsalaistumaan tuomittuja.

Tähän vaikuttaa paljon sekin innokas rajaseutupolitiikka, jota Ruotsin hallitus, viisaasti kylläkin, Suomen pohjoisilla rajoilla harrastaa. Kaikin tavoin koetetaan ero Ruotsin ja Suomen välillä tehdä suureksi, edellisen eduksi. Rahan mahdilla se toistaiseksi on onnistunut. Valtion puhelin on tehty pitkin rajaa jokaiseen erämaa-taloon, vaikka tosiasiallinen tarve lienee mitättömän vähäinen.

Maantien suunta oli jo viime kesänä viitoitettu Kilpisjärvellä saakka. Ra-kentaminen lienee jo aloitettu. Yksityiset harrastavat myös rajaseutua-siaa. Eräs tukholmalainen yhdistys on lahjoittanut jokivarren taloihin Ruotsin liput, kehoittaan niitä käyttämään. Jos joku suomalainen on esim. sotapalveluksessa ollessaan oppinut hieman ruotsia ja osoittaa ruotsalaisystävyyttä, palkitaan hänet uskollisuudesta valtakuntaa koh-taan kunniakirjoilla ja »tuntemattomat ystävät» lähettävät hänelle lahjo-jaan.

Väestön keskinäiset välit rajan molemmin puolin ovat mitä parhaat. »Yk-siä suomalaisia» ollaan, usein läheisesti sukulaisia. Asutuksen harvau-den vuoksi ei mitään tulli- tai muuta tarkastusta ylläpidetä. Ja niinpä siel-lä matkamieskin saa yöpyä missä haluaa. Lehmiä käytetään vapaasti toisen valtakunnan alueella. Ja olipa eräs Ruotsin puolen talo muoka-nnut perunamaansakin Suomen puoleiselle rannalle, kun siinä sattui olemaan sovelias eteläinen rinnepaikka.

Taloja on ylempänä jokivarrella hyvin harvassa. Väliä on 20, 30, jopa 40 km. Jokainen matkustaja käy miltei joka talossa. Ruotsin puolella tavalli-sesti tiedetään tulosta jo etukäteen, kun on puhelin, niillä uutisista naa-purille tiedotetaan. Miellyttävää väkeä nämä jokivartelaiset. Mainiosti heidän parissaan viihtyy.

Kiintoisin oli tutustuminen Ruotsin puoleisen Siikavuopion vanhaan isän-tään. Hän on kuuluisa koskenlaskija ja monikymmenvuotinen postinkul-jettaja Kaaresuannon ja Norjan välisissä erämaissa. Älykäs, lahjakas mies, käytökseltään kuin aatelia. Kertoilee vilkkaasti elämänsä vaiheista ja monista tuttavuuksistaan suomalaisten ja ruotsalaisten herrojen kans-sa. Hartaasti hän kuvaa suurta juhlahetkeä, jolloin Norrbottenin maaher-ra hänelle kirkossa antoi kunniamitalin pitkästä palveluksesta kahden valtakunnan postinkuljettajana. Totisesti tämä mitali on kymmenin ker-roin paremmin ansaittu kuin useampien suurten herrojen loistavat preni-kat!

"Sulo Karpio: Muonionjoen yläjuoksulla: pahimmissa paikoissa oli noustava veneestä ja sitten vene yksin koskesta." Kuva ja teksti: Nuori Voima 05.08.1929 no 13-14.

"Harreja" ongitaan Peerakoskesta v. 1919, veneessä valkoisessa takissa oleva tukeva mies on Peteri Siikavoipio Kuva: Lagercrantz Eliel. / Museovirasto.

Retkeilijöitä veneellä Enontekiön Könkämäenossa 1933. Kuva: Stenbäck W. Museovirasto.

Kun lähdemme talosta, jossa lippu liehui kunniaksemme, saattelee van-ha isäntä rantaan asti. Veneemme lähtiessä vesille ukko ottaa hatun päästään ja pyytää »kohottaa 4-kertaisen hurraa-huudon itsenäiselle, vapaalle Suomelle». Ja neljä kertaa ukko heittää hattunsa ilmaan ja hur-raa niin että rannat raikuvat. Liikutettuna vastaamme ukon tervehdyk-seen.
Mutta venemiehemme tuumivat:
- Se on tuo Siikavuopion äijä ollunna niin paljon herrojen kanssa, että se osaa monenlaisia konsteja.

Kilpisjärven rannalle saavumme iltamyöhällä. Aiomme yöpyä rantakoi-vikkoon, mutta kun sattuu sopiva tuuli, niin lähdetäänkin yötä myöten soutamaan tätä 2-peninkulmaista selkää. Aamulla klo 3 laski veneemme Siilastuvan, valtionmajalan ja seudun ainoan ihmisasunnon rantaan.


Kuulussa paikassa oltiin. Täällähän urheat jääkärimme räjäyttivät ryssän suuret sotavarastot ilmaan. Ja Siilastuvan varastojupakoitahan sano-malehdet yhäkin kertovat. Nykyisin ei varastoista ole enää paljoa jälellä. Hieman metalliromua eri tahoilla, siinä kaikki.

"Siilastuvan toimelias isäntä (Valter, (Valde)) ja emäntä (Hilja Viik os. Mäkikokko, ent. Örnebakk) (oik.) perheineen. Emäntä laittaa hyvät ruoat, jopa monipuolisetkin. Siksipä esim. Norjasta tulee usein Siilastuvalle retkeilijöitä. Meidän jälkeemmekin oli tulossa eräitä rouvia, mutta he eivät päässeet - tai eivät halunneet kahlata - ja palasivat takaisin. Emännän veli, (Isak Mäkikokko, ent. Örnebakk) on vasemmalla. Lappalainen, joka sattumalta tuli taloon, rienti myös kuvaan, mutta ei olisi huolinut vettä taustaksi vaan tunturin. - Taustassa Ruotsin puoleiset tunturit." Kuva ja teksti: Suomen kuvalehti 1932. (Hilda ja Valde Viikin lapset: Urho, Martti, Väinö, Reino sekä tytöt: Silja , Anni ja Inkeri. Ville Örnebakk oli Hildan veli asui Skibottenissa, naimisissa norjalaisen naisen kanssa ja Hilda ja Ville olivat Ylimuoniosta lähtöä. Valde Viik Karsulasta. Muonioon tuli Muhokselta Kokko-nimisiä, joista kehittyi Mäkikokko ja Rantakokko. Sitten Ville muutti Norjaan ja norjansi nimensä Örnebakkiksi eli Kotkamäeksi. Kokkohan on kotka.)


Siilastuvasta tuli viideksi päiväksi pääkortteeri tunturimatkoillemme. Asua siellä kelpasikin. Siisti talo, jossa pihtiputaalainen Valde Wiik ystä-vällisen vaimonsa kanssa pitää majalaa matkamiehille,- toimii valtion metsänvartiana ja vartioi myös vieressä olevaa Mallan luonnonsuojelu-aluetta.

Hyvin Valde täällä sanoo viihtyvänsä, vaikka lähin naapuri Suomen puo-lella on 70 km., lähin norjalainen 35 km. päässä. Posti tulee kahdesti kuussa ja tuo Helsingin Sanomat, Kuvalehden ja Kotilieden. Kuvalehden kuvia käyvät kesällä lappalaisetkin »lukemassa», tekstilehdistä eivät kuulemma välitä.

Kulkijoita on Siilastuvalla enemmän kuin luulisi. Kerran pitivät päiväkirjaa ja siihen kertyi vajaassa vuodessa yli tuhat nimeä. Varsinkin talvella, norjalaisten markkinain aikana, on liike vilkas. Enontekiöläiset silloin rientävät Atlantin rannoille tavaroitaan vieden ja norjalaiselle halvalla myyden, kalliilla uutta ostaen.

Kilpisjärven rantamilta, lappalaisten kota, taustalla Saanatunturi.

Siilasjärvi Saanan länsipuolelta nähtynä. Kuva: Väinö Tanner, 1906. GTK.

Siilastuvan seutu Kilpisjärven pohjoispäässä on maisemallisesti Suomen erikoisin, useissa suhteissa näköaloiltaan mahtavin. Suuri, helmenkirk-kaasta vedestä kuuluisa Kilpisjärvi makaa syvässä haudassa puutto-mien tunturien välissä. Rannoilla ei maisema kuitenkaan ole suurenmoi-sin.

Vasta rantavuorien yläosista se täydessä uljuudessaan näyttäykseen. Nousepas Saana-tunturille, joka Siilastuvan yläpuolella kohoaa 600 m. Kilpisjärven pintaa ylemmäksi ja alun toista tuhatta merenpinnan yli. Val-tava on näky varsinkin länttä ja luodetta kohti. Norjan puoli on täynnänsä lumipeitteisiä alppiheiloja, kumpareita ja pyramiiteja, taivaanranta kuin kirjavalti valkopyhäläistä.

Sveitsiläiset vuoristokuvat sukeltavat muistista esiin. Yhtäläisyys on mel-koinen. Ruotsinkin puolelta etelää kohti, paistaa monia lumiharteisia tun-turikukkuloita, toinen toisensa takana. Mutta näky on vähemmän voima-kas. Itää kohti, Suomen Lappia päin, katse harhailee yksitoikkoisia, pyö-reämuotoisia tunturikummukoita pitkin.

Meille ei ole alppiluontoa annettu. On sentään hieman. Saana itse ja Siilaslahden takana asustava Saanan sisar Malla. Mallatunturi on vasta-päätä Siilastupaa ja on varsinainen valtakuntamme hohde. Se on ensim-mäinen ja tällä haavaa ainoa varsinainen luonnonsuojelualueemme, ja sitä tutkimaan on tänne tultu.

Siellä kuluu kaikki aika, mikä lyhyiltä nukkuma- ajoilta liikenee. Toverini sentään käy kalassakin, ja pian on Siilaskosken harreja ja tammukoita (purolohia) Viikin emännän hoivissa. Mahtavin on Kilpisjärven tuntureista Saana, mutta ylen on uljas Mallakin. Monta siellä on tunturikupua, kor-keimman päällys 500 m. Kilpisjärven kalvosta.

Rinteet ovat osin jyrkkiä, osin eri tavalla loivia. Kukkulain välissä on niitä yhdistäviä ylätasanteita. Notkoissa on erilaisia pikku soita. Kilpisjärven rannalla kuuluu Mallan alueeseen laaja rantatasanne koivumetsineen, soineen ja järvineen. Koivikoita on itse tunturienkin kupeilla, niiden ala-osissa.

Parhailla paikoin on koivikko 6-7m. mittaista ja maa uskomattoman ruo-hikkoista ja kaunis kukkaista. Keltanaan koivikko juhannuksen jälkeen hohtaa kulleron kultaisia kupuja. Tähän väriloistoon yhtyvät punaailakki punaisin, kurjenpolvi sinipunaisin, lemmikki sinisin kukin. Herkkua se on kauneutta etsivälle silmälle. Mutta osaa koivikko olla karuakin. Ylhäällä metsärajalla se surkastuu 2 -3 metris., harvaksi, vänkyrävartiseksi; vain variksenmarjaa ja vaivaismustikkaa on siellä jäkäläin seurassa maan verhona.

Tunturien kalkkirikkailla pahdoilla (jyrkänteillä) kasvientuntija tapaa har-vinaisen kukkasen toisensa jälkeen. Niihin hän niin innostuu, että toiset väsyvät odottamaan. Parasta jättää kasvienharrastelija siihen ja jatkaa matkaa yleisempien näkyjen tavoittamiseksi. Yllin kyllin niitä Mallan vaih-televa luonto tarjoaa. Toinen toistaan kauniimpia näköaloja aukeaa al-haalla aaltoilevalle Kilpisjärvellä tai Norjan lumisia tunturihuippuja kohti.

Tai sattuu eteen hupaisaa kahlailemista heinäkuun lumikentillä, joita itäi-sillä ja pohjoisilla notkopaikoilla säilyy helleviikkoinakin. Lumikasoista lähtee raikkaita tunturipuroja, joiden reunamilla kauniit nurmiverhot ja si-rokukkaiset ruohot virkistävät silmää. Pari puroa yltyy oikein lujiksi alppi-puroiksi, joiden äkkijyrkät putoukset ovat mitä parasta turistinähtävää, ainokaislaatuisia Suomen rajojen sisällä.

Ollapa Malla lähempänä, vilisemällä siellä liikkuisi väkeä, luonnon kau-neudesta nauttimassa. Mutta se onkin kaukana ja saa piilossa palvella rauhaisaa aatteellista tehtävätään. Suojelualueena sen on määrä ikui-siksi ajoiksi rajojensa sisällä koskemattomiksi turvata näytteitä parhaim-masta tunturiluonnosta, mitä Suomi on osallensa saanut.

Tutkimustehtävien vuoksi oli nähtävä Kilpisjärven seutua laveammalti-kin. Ja niinpä eräänä päivänä lähdimme tunturin yli 35 km. päässä ole-valle Porojärven kulmalle. Kartat ja kompassit oli mukana, mutta hyvä oli saada joku lappalainen oppaaksi, jotta osuisimme tarkalleen sellaisille paikoille, joita oli määrä hakea.

Lappalaisia sanottiin majailevan Tsuahpijärven seutuvilla ja sinne siis ensin oli pyrittävä. Mutta »lapinkylän» löytäminen ei ollut helppo asia. Kymmenet ja sodatkin hikipisarat otsalta hellisivät, ennenkuin tuskaisen kovassa päivänpaisteessa ja sääskiparvien seuraamina yhdyimme lap-palaiskotien luo.

Koiralauma sieltä ensimäisen merkin antoi. Kolme oli kotaa harvassa koivikossa. Vaimoja ja lapsia vain kotosalla, kahvipannujen ympärillä ri-suvarvuilla istumassa. Miehet olivat kaukana porolauman matkassa.

Sinnepä siis meidänkin kulkumme oli suunnattava. Opaspoikasen joh-dolla tunturiketoja myöten laukattiin ja parin tunnin päästä taas lapin ko-dalle saavuttiin. Taas harmin paikka. Kodassa vain neitonen ja nuoru-kainen, joka ei ilmoisna ikänä ollut Porojärvellä asti käynyt.

Vanhempi mies oli vuorollaan poroja vahdissa. Aamuyöllä hänen piti saapua ja varmaan oppaaksi lähtisi. Myttyyn meni aikomus kulkea viil-eää yön aikana perille. Odottamaan jäimme ja nukkua yritimme, sääsk-iparvien laulaessa rankisteltan pinnassa.

Aamuyöstä odotettu mies tuli, mutta niin uuvuksissa, ettei matkaamme lähtenyt. Otimme siis oppaaksi 23-vuotiaan lappalaisen ja niin lähdettiin, reput seljässä. Aukeita, aivan puuttomia tuntureita kuljettiin, osittain ki-vikkoisia rinteitä tai kivikkonotkoja, enimmäkseen sentään helppokulkui-sia kenttä mäisiä maita.

Kasvillisuuden muodostivat milloin maassa matava kituvarvukko, milloin matala heinikko; monin paikoin kasvipeite oli miltei olemattoman harvaa. Vaihtelua loivat lumikentät tai niiltä valuvia vesiä kuljettavat, pauhaavat kylmät purot. Unohtumaton elämys oli nähdä 700 päätä käsittävä poro-lauma aivan läheltä.

Sääskien ja muiden hyönteisten ahdistamina eläimet levottomasti juoksi-vat eteenpäin, vain joskus maasta ruohon latvoja haukaten. Muutamat laukkasivat tuskaisina vääriin suuntiin. Lappalaisilla paimenilla ja heidän koirillaan, joille he kovasti kiljuen jakelivat haukkumiskäskyjään, oli toti-nen työ pitää laumaa koossa.

Käsitimme, että oppaaksi toivomamme mies todella oli tyysten väsynyt. Tuskainen on lappalaisen kesäinen työ, hänen hankkiessa toimeentu-lonsa tuosta karkaamisille, taudeille ja pedoille alttiista sarviniekka lau-masta. Mutta hyvän tulon lauma kyllä antaa, kun hyvät sikiämisvuodet sattuvat.

Lappalaiset ovatkin yleensä paljon varakkaampia kuin suomalaiset vel-jensä Pohjois- Lapissa. Muutamat harvat lappalaisperheet kuulemma maksavat Enontekiöllä suurimman osan kunnan veroista. Meidänkin op-paamme, 200 poron omistaja, kertoi suorittavansa veroja kolmatta tuhat-ta markkaa.

Oppaasta ei tienosaajana eikä laukun kantajana ollut suurempaa apua. Mutta opettavaista oli kuulla hänen kertovan oloista ja elämästä tuntu-reilla, Uusi Suomen ja Norjan välinen porosopimus, jonka typeristä mää-räyksistä jo varhemmin olimme kuulleet kerrottavan, oli murheen aihee-na.

Sopimuksen mukaan saa se maa, jonka alueelle toisen maan porot ek-syvät, 10 % karjasta. Sattuu niin onnettomasti, että vain Suomen porot eksyvät rajan yli, ne kun kesällä hyönteisten, »räkän», ahdistamina pyr-kivät merenrannikolle.

Norjalaiset rajamiehet ovat alinomaa poroja vahdissa, ottavat osansa, kun saavat tilaisuuden, ajavat parahiksi rajan yli ja ottavat taas runsaat prosenttinsa, kun eläimiä uudestaan kulkee aidattoman rajan poikki. Yö-tä päivää täytyy Suomen lappalaisen vahtia porojansa.

Lähellä Poro-järveä tavattiin toinenkin »Lapinkylä», joka asianomaises-sa järjestyksessä koiralaumoineen valokuvattiin. Sitten jatkettiin matkaa, painuen alemmille maille, Porojärven laaksoon. Teltat olivat aukealla tuntureilla. Täällä nähtiin pitkästä aikaa puun tapaisia, kääpiöisiä koivu-ja.

Teltat pystytettiin, tulet tehtiin, syötiin ja hiemasen nukuttiin. Vuorokau-den verran siinä viivyttiin, allekirjoittanut eri tahoille ratkeillen, muut ai-kaansa miten kuten kuluttaen.

Paluumatka suoritettiin yötä myöten, 9 tunnissa. Kovalle otti reppuja kantaessa. Lappalainen oli matkasta eniten väsynyt ja läähätti parisen päivää Siilastuvan nurkissa, ennen kuin painui jälleen poropaimeneksi omiensa tykö.

Vielä pari retkeä Mallalle ja sitten kaakkoa kohti; muiden töiden takia toi-sille tahoille rientämään. Paluumatka myötävirtaan tehtiin 2 ½ päivässä, kun kovaa kiirettä pidettiin. Olisi kenties jouduttu nopeamminkin, jos ve-nemiehet olisivat olleet koskissa uskaliaampia.

Moni pitkä koski, jonka taitavat kulkijat laskevat rentonaan, tultiin köysi-pelissä. Rannoille sattuvat ivailivat tästä miehiämme. Mutta varminta oli tämä tapa, kun kerran kosket eivät olleet tarpeeksi tuttuja. Kun Palo-joensuuhun tultiin, oltiin taas maantien varressa. Ja pääsi taas uudem-milla ja nopeammilla keinoilla eteenpäin.