Hakkapeliitta 20.10.1931.



Oli kevät vuonna 1916. Oleskelin niihin aikoihin tieteellisiä tutkimuksia harjoittaen Suomen ja Ruotsin rajamailla seka asuin Saarikosken tun-turituvassa Könkämäenon luona. Maailmansota riehui tuimimmillaan ja isäntäni, talollinen ja pyyntimies Aukusti Saarikoski seurasi tavattoman mielenkiinnon vallassa tapahtumain kehitystä sotanayttamöillä. Aina kun sain postini, tuli hän tiukkaamaan minulta uutisia. Ja kun olin ilmoittanut hänelle, mitä olin lukenut lehdistä, istuskelimme rupatellen tilanteesta ja iloitsimmej okaisesta rysisille sattuneesta vastoinkäymisestä. Vaikka Aukusti ei koskaan ollut joutunut kosketuksiin venäläisten kanssa, vihasi hän niitä kuitenkin sydämestään. Hänen mielestään ryssä oli periviholli-nen, joka suvusta sukuun oli sortanut hänen heimoaan. Minun tarvinnee tuskin huomauttaa, etten tuntenut lämmintä myötätuntoa samaa kansa-kuntaa kohtaan.

Muutaman penikulman päässä pohjoisessa sijaitsevat mahtavat sota-tarvevarastot, jotka talven kuluessa oli kuljetettu Siilastupaan Kilpisjär-ven rannalle, sieltä edelleen Venäjälle siirrettäviksi. Mutta kellirikko oli lopettanut kuljetukset, ja nyt oli täällä valtavat rivit ja pinot ammustava-roita, kenttapuhelimia, vaatteita ja herra lies mitä kaikkea itäiselle naa-purille hyodyllistä tavaraa.

Aukusti ja minä keskustelimme usein, millä tavalla me voisimme tuhota sotatarvevaraston. Juttelimme ja tuumimme, mutta keskustelumme kuitenkin päätyi siihen, ettemme kaksin voineet mitään saada aikaan. Päähämme ei pälkähtänytkään vihkiä pitkien taivalten päässä asuvia naapureita tehtävään.

Eräänä aurinkoisena keskipäivänä palatessamme retkeilyltä joen Suo-men puoleiselta rannalta - Saarikosken talo sijaitsi Ruotsin puolella - tapasimme neljä nuorta miestä istumassa asuntomme rappusilla tyhjen-tämässä pieksujaan rajajoen vedestä. Miesten vierellä oli heidän selkä-reppunsa täysinäisinä pullottaen. Mutta vaikka miehet olivat jätkämäi-sesti puetut seka olivat jättäneet partansa ajamatta sekä muutenkin vai-kuttivat ruokkoamattomilta, osui kuitenkin alitajuntaani ajatus, joka juo-rusi, "ettei ollut koiraa karvoihin katsomista".Tämä seikka sai minun kut-sumaan miehet huoneeseen juomaan kupin kahvia. Heidän selitystään, että he olivat matkalla Norjan puolelle kalastamaan, en edellä mainitusta syystä ottanut vakavalta kannalta, vaan ehdotin kokeeksi, että koska meillä on noin monta miestä koolla, emmekö voisi mennä räjäyttämään Kilpisjärven sotatarvevarastoa ilmaan.

Nyt tapahtui vieraissani äkkinäinen muutos. Jätkämäisyys katosi hetkes-sä ja tarmokas, .päämäärätietoinen toimintahenki tuli tilalle. He ilmoitti-vat minulle, että he itse asiassa olivat tulleet suorittamaan tätä tehtävää. Kuitenkin he neuvoivat minua pysyttelemään kotona, sillä osaksi katsoi-vat he olevansa tarpeeksi mieslukuisia hankkeen toteuttamiseen ja osaiksi he kehoittivat minua ajattelemaan perhettäni. Minä huomautin tähän, että he itsekin pitivät tuumaa uhkarohkeana, mikä seikka oli tie-tenkin omiansa kiihoittamaan minua osallistumaan seikkailuun.

Sitten kuulin suunnitelman yksityiskohdat, sekä että he tehtävän suorit-ettuaan aikoivat painua Norjan puolelle. Neuvoin heitä luopumaan tästä, sillä Norjan viranomaisilla oli syytä, osaksi tekemiensä havaintojen pe-rusteella, osaksi ympärysvaltojen painostuksesta, pitää silmällä niitä suomalaisia, jotka liikkuivat maassa. Ja että vieraani räjäytyksen jälkeen tulisivat aivan harvinaisen mielenkiinnon kohteiksi ja saisivat vakavia "matkaesteitä", siitä olin aivan varma.

Ja saadakseni heidät luopumaan mielestäni mielettömästä pakotavasta lupasin järjestää heidän paluunsa pitkin rajaa Karesuandon kirkonky-lään, sillä Ruotsin puolella tulisivat pojat olemaan varmassa turvassa. He olivat tulleet jalkapatikassa Saarikoskeen, mutta nyt Aukustin altis apu veisi heidät veneitse matkanpäähän. Lupasin odottaa heitä viikon kuluttua takaisin, jolloin järjestäisin heidän paluunsa yksityiskohtia myö-ten, jotta se sujuisi nopeasti ja ilman vastuksia.

Saadakseni matkan sujumaan hyvin ja matkamiehet välttämään vaaroja joen Suomen puoleisella rannalla perehdytin Aukusti Saarikosken tilan-teeseen, ja muistan aina ilolla, kuinka innostuneesti hän otti tehtävän vastaan ja kuinka hyvin hän sen suoritti.

Vieraittani katkaistavana oli viiden penikulman taival, ja sitten kuin Au-kusti oli kuljettanut heidät puolimatkanpäähän, s, o. Kummavuopion tunturitupaan, mistä jatkokyyti oli saatavissa, palasi hän kotiin, ja nyt yhdessä suunnittelimme neljän miehen paluumatkaa. Tunsin jokivarren asukkaat ja tiesin keneen heistä voisin luottaa ja ketkä olivat epäluotet-tavia. Luotetuille ystävilleni lähetin sanan, että he viikon kuluttua olisivat valmiina antamaan venekyydin neljälle suojatilleni, joita niihin aikoihin odotettiin Norjasta palaaviksi. Ja kun nämä alkuvalmistelut oli suoritettu, ei Aukustilla ja minulla ollut muuta tekemistä kuin odottaa ystäviemme paluuta. Kyllä päivät vierivät hitaasti!

Aukusti Saarikoski, pommimiesten peloton opas.

Eräänä aamuvarhaisena, kun paraillaan ongiskelin forelleja ja harreja joenpartaalla, kuulin äkkiä 7 perättäistä pistoolinlaukausta joen Suomen puoleiselta rannalta,noin pari kilometriä pohjoiseen päin olevasta pai-kasta, missä Kivijoki laskee Könkämäenoon sulkien jalankulkijalta tien. Koska ammutut laukaukset olivat sovittu merkki miesten paluusta, kiiruh-din huoneeseeni, otin haulikkoni naulasta ja ammuin 2 vastalaukausta, jonka jälkeen Aukusti hyppäsi veneeseen lähtien sauvomaan jokea ylös, niin että vaahto kävi kokassa. Sillä aikaa minä keitin kahvia ja valmistin ruokaa, sillä arvasin, että tulijat rasittavan jaikamatkan tehtyään olivat tuskin ehtineet ravita itseään.

Puoli tuntia myöhemmin toivotin heidät tervetulleiksi. Miehet olivat lopen uupuneita. Riisuessaan märkiä pieksuja ja sukkia jaloistaan sekä naut-tiessaan joitakin kupillisia kahvia he kertoivat, että matka oli onnistunut hyvin, eikä verta ollut tarvinnut vuodattaa, Sitten he heittäytyivät lattialle pitkäkseen ja nukkuivat heti. Ruokaa he eivät tahtoneet ennenkuin olivat nukkuneet kylliksi, mutta koska viivyttely oli vaarallista, en antanut heille pitkiä aikoja lepoon, vaan herätin heidät tunnin kestäneen nukkumisen jälkeen, jolloin ruoka maitti heille erinomaisesti. Ja nyt he kertoivat mi-nulle yksityiskohdittain, miten kaikki oli käynyt.

Ammusvaraston päällikkönä oli entinen merikapteeni, ja hänellä oli pari miestä apunaan. Kapteeni oli ollut tuimana, mutta apumiehet olivat ilman muuta taipuneet neljän miehen tahtoon huomattuaan esimiehensä sit-tenkin alistuneen. Ja kun pommit oli asetettu ammusvarastonalle, räjäy-tettiin se suurelta osaltaan ilmaan. Silloinkos rätisi ja paukkui autiolla tunturiseudulla ja räjähdys kuului kauas, vieläpä kolmen penikulman päähän etelään Keinovuopion tunturiasumukseen asti. Täältä kiiruhti muuan mies ottamaan selvää kamalan paukkeen syystä. Hän sauvoi, sousi ja ponnisteli kaikin voiminsa päästäkseen mahdollisimman pian Siilastupaan. Hän nimittäin haistoi, että hän voisi päästä hyvän ansion alkuun

Ja heti kun nuo neljä olivat poistuneet paikalta, lähetti merikapteeni pi-kaviestin Norjan rannikolle ilmoittaen tapahtumasta. Mutta Saarikosken tuvassa istuivat tämän näytelmän esittäjät ja pistivät ruokaa poskeensa kyetäkseen kestämään loppumatkan vaivoja, Ja heti syötyään he astui-vat veneeseen, mikä Aukustin voimakkaiden käsien soutamana kiiti kau-niisti virtaa pitkin eteläänpäin.

Kun seuraavana aamuna astuin huoneestani ulkoilmaan, kohtasin Kei-novuopion miehen, joka henki kurkussa matkata touhusi eteläänpäin ilmoittaakseen tapahtumasta lähimmälle venäläiselle partioryhmälle. Koetin käännyttää hänet takaisin, mutta turhaan.
- Tehän olette Ruotsin alamainen, sanoin, eikä teillä pitäisi asian kanssa olla mitään tekemistä.
- Tottamaar minun täytyy tehdä voitavani, jotta nuo kirotut saksalaiset saataisiin kiinni, vastasi mies. Ja lisäksi tiedän, että pidätte saksalaisten puolta ja olette ehkä auttanut heitä tässä kauheassa rikoksessa, mutta kyllä minä näytän heille.
- Menkää ilmoittamaan vaan, mutta ennenkuin olette perillä, ovat saksa-laiset turvassa, jolleivät ole piiloutuneet jokivarsille napatakseen kiinni ahneita ilmiantajia. Parasta, että olette varuillanne. Voitte saada kuulan kalloonne mennessänne jokea alas.

Niin hän sitten matkasi edelleen, mutta viikkoa myöhemmin saapui Saa-rikosken tunturitaloon lähinnä asuva suomalainen poliisi santarmi mu-kanaan. He tahtoivat kuulustella minua, koska otaksuivat minun jollakin
tavoin olleen räjäytyksessä mukana.
- Kyllä minulla oli osuuteni siinä, vastasin, Vaikkakaan en ollut mukana räjäyttämässä rojua yläilmoihin, järjestin saksalaisille edestakaisen mat-kan paikalle, ja jos teollani olen ollut heille avuksi, en voi muuta kuin iloi-ta. Mutta muuta en ilmoita teille. Onneksi olen Ruotsin rajojen sisäpuo-lella, joten ette voi minua vangita. Mitään väkivaltaisia pidätysyrityksiä emme Aukustin kanssa siedä, ja jollette heti lähde täältä tiehenne, teemme selvää teidänlaisistanne ryssistä ja ryssänkätyreistä, joiden jul-keilla vaatimuksilla ei olemitään pontta puolueettomalla alueella.

Puhuin heille hävyttömästi ja käytin suuria sanoja, sillä tunsin hyvin pap-penheimarini ja saatoin täydellisesti luottaa Aukustin apuun, jos tulisi kä-sikähmä.

Mutta poliisi- ja santarmi säikähtivät uhkauksistani ja palasivat tyhjin toi-min, mutta tästä lähtien olin jokseenkin varma, että ryssät olivat merkin-neet nimeni "mustalle listalle" ja ettei terveydelleni ollut eduksi oleskella toistaiseksi kotimaassani. Kolme näistä neljästä miehestä olen tavannut monta kertaa jälkeenpäin. Kolme on kohonnut jo everstin-arvoon, kun taas neljäs harjoittaa riistanpyyntiä Lapin erämaissa.

Edellämainitsemani merikapteeninkin olen tavannut säännöllisten olojen vakiinnuttua.

Yhteistyöni, jossa minulla oli vain vähäinen osuus, näiden neljän jääkä-rin kanssa kuuluu elämäni parhaimpiin muistoihin, ja minulla on syytä uskoa, että nämä miehet pitävät minut myös ystävällisesti muistissaan.