Karjalatar v. 1887.

Kittilästä Ivaloon v.1887.


Aijon kertoa teille jotain pitkästä ja vaivaloisesta obduktionimatkastani(* Inariin, jolla viivyin 13 päivää.
*) Ruumiinavaus.


Oli maanantaipäivä kuin Kittilästä aloitin matkaani ilman muuta kumppa-nia kuin Arolan Juhana, joka oli tuleva minulle taakan kantajaksi ja op-paaksi. Rokottaja Fagerholm saattoi meitä puoli peninkulmaa jokea ylös Kiikonkosken alle, Määnösen männikköön, josta oli jalkamatka aloitet-tava. Juhanille taakka selkään ja kirves vyöhön, minulle pyssy olalle, sa-denuttu ja lääkelaukku selkään ja niin sitä mentiin.

Neljännes astuttiin, niin olimme Näkkäjärven talossa kauniilla paikalla metsäjärven rannalla. Peninkulman kuljettuamme tulimme Nilivaaran ta-loon.(*.Tämä näyttää sangen ihanalta etenkin korkealta vaaralta kat-soen, jonka yli polku kulkee juuri ennenkuin taloon tullaan. Sotkajärvi saarinensa ja lahtinensa ja kauempana mahtava Kumputunturi!
*) Riikonkosken ja Nälkäjärven.

Vaaran alla ja järven reunalla siisti talo koivumetsän laidassa. Siinä vie-raanvaraisessa talossahan meidän oli käytävä. Tarvitsihan jo vähäisen jalkoja lepuuttaa ja mikä pahin vatsa tuntui kovin hoikalta. Nilivaaran isäntä on seudun uutterinpia kalastajia ja metsästäjiä. Siellähän siis oli hyvä ja ravitseva ruoka saatavana.

Syötyämme hyvän makuisen päivällisen juttelimme levähtäessämme isännän kanssa jonkun tiiman, jolloin pääaiheenamme oli karhun ja muun metsäriistan pyynti ja lähdimme liikkeelle ennättääksemme yöksi Trastin kylään, jonne vielä oli 1/2 peninkulmaa.

Talon ruskia silmänen, kaunis poika tuli meitä venheellä saattamaan vähän matkaa lahden yli, Sotkajoen suuhun, josta sitte astumatie alkoi. Tämä väli Trastinkylään(* on kaunista maata: vaaroja, järviä ja kaukaa siintäviä tuntureita. - Pallastunturit, jotka tänne selvään näkyivät, olivat jo lumella peitetyt vaikk'ei vielä Kittilässä ollut lunta satanut ollenkaan.

*) Rastinkylä nykyinen Kuivasalmi sijaitsee Rastijärven rannalla- Kittilään matkaa n.30 km.


Hämärässä näimme kuinka eräästä Angelva-nimisestä järvestä lensi ylös sotkia niin äärettömän suuri parvi, että varmaankin tuhansiin nousi niiden luku. Luulimme äkkiä joutuneemme vinkuvan myrskyn alttiiksi, niin kova liike syntyi ilmassa kun tämä lintuparvi ympärillämme leyhkeili.

Oli jo pimeä kun klo. ½ 8 jouduimme herrastuomari Loukisen taloon. Vanha isäntä siinä talossa on aikonaan ollut kunnassa 40 vuotta lauta-miehenä. Hänen poikansa, nykyinen isäntä on susivouti(* ja on kansalta saanut nimen patrooni, syystä, että hän usein on tukkihommissa.

*) Susijahdeista huolehtinut viranomainen.


Patrooni ja Juhani ovat molemmat puheliaita miehiä ja nämä kuin tari-noimaan pääsivät emme tahtoneet nukkumaan päästäkään. Hyvä oli täällä yötä olla, siisti ja lämmin vuode. Varhain aamulla tuli Juhani minua kahville herättämään. Emme joutaneet vielä aamiaistakaan syömään - piti lähteä marssimaan.

Kaikkein ensiksi tuli kuitenkin venheellä kulkea Trastijärven poikki, Ter-vaniemen sivu. Herrastuomarin Jusso, patrooni, antoi meille Pilkki nimi-sen koiran kumppaniksi. Kylmä ja kolkko pohjoistuuli puhalteli, niin että vilusta värisi venheessä istuessa. Muttapa kuin kerran astumaan pää-simme, tuli pian lämmin.

Peninkulman päästä tulimme Kiistalan kylään, jossa söimme keitettyjä potaattejaja vereksiä tammukoita. Kovasti söimme ja joimme ( kahvia nim.) sillä nyt oli meillä 2,5 peninkulmaa astuttavana, ennen kuin tuli ta-lo. Puolentoista peninkulman päässä oli Lauttajärven rannalla autio po-rokota. Tässä meidän sopi levähtää.

Lammen rannalla oli nuori mies, Seurajärven Juhani, (joka aikanaan oli pyssyn kuulan saanut isoonvarpaasensa ja jolta sentähden olin saman varpaan amputeerannut) heinää tekemässä. Apumiehinä oli hänellä Ja-kolan 2 tyttöä ja nuori poika.

Ihanalta maistui Juhanin keittämä kahvi, sillä 7 kuppia vetävästä pan-nusta ei tullut kahvia useammille kuin minulle ja taakkamiehelleni. Aro-lan Juhani valitti jalkojansa kipeiksi, koska oli tottumaton solaamattomiin kenkiin ja taakan painoa oli lähes 3 leiviskää.

Anna-Kaisa teki meille suuren palveluksen, kun tuli meille kotiansa asti toiseksi kantajaksi. Niin sitä taas lähdettiin. Anna-Kaisa kertoi mennä ke-sänä paimenessa ollessansa nähneen karhun kivenheiton päässä joka poron varsaa tavoitteli.

Astuessamme näytti hän meille tien varrella erään paikan, jossa karhu äskettäin oli ampiaispesää sotkenut. Myöskin jutteli hän, että viime syk-synä oli hänen isänsä hevonen kadonnut niin, että luultiin johonkin kuol-leen. Seuraavassa maaliskuussa löysi eräs porossa oleva lappalainen sen tunturilta, noin 6 peninkulman päässä, aivan yksinäisenä, jonne se kesällä oli eksynyt. Poron tavoin kaiveli se lumen alta jäkälää ja sillä se oli sen talven elänyt, jos kohta ei olonsa siellä tainnut hyvin rapealta tuntua.

Nilivaaran talon karhumiehiä Pekka ja Hermanni Sotkajärven kylässä v. 1920. Kuva: Paulaharju Samuli. / Museovirasto.

Matka joutui, tie lyheni.


Oli jo pimeä kuin lähestyimme Jakolan taloa, vielä oli Seurujoen yli kul-jettava, jonka yli tavallisissa suhteissa vie portaat, nyt olivat nämät kui-tenkin korjauksen alaiset, koska tulva oli tukit hajallensa levittänyt. Väli-aikaisena siltana käytettiin nyt muun puutteessa riukua, jota myöten par-haan taidonsa mukaan tuli balanseerata.

Sauva kumpaisessakin kädessä kävikin balanseeraaminen hyvin, jos kohta horjuvasti ja epävarmasti mutta oli pimeyskin jonkunlaisena hait-tana ja esteenä. Kovin olivat jalat kangistuneet, kuin noin klo: ½ 8 tulim-me taloon, astuttuamme sinä päivänä 3,5 peninkulmaa.

Isäntä ei ollut kotona, ainoastaan emäntä ja muutamia puna- ja lihava-poskisia lapsia. Ensimäinen tehtävä oli paneutua pirtin penkille pitkäk-sensä. Jos luulette, että siihen nukuttiin, niin erehdytte. Joka Lapin pää-pisteestä, Kittilän kirkolta, on suoraa päätä tullut synkimpään salomaa-han jossa vain harvoin ihmisiä näkee, hänellähän lienee uutisia kerro-tavana ja häneltä ne on uutiset urkittavakin. Siinä se ilta kului kaikkiin kysymyksiin vastatessa, eikä nukkumisesta tahdo paljon tolkkua tulla.

Luonto vetää kuitenkin puoleensa ja niin joudutaan viimein unenkin hal-tuun. Pitkän miettimisen jälkeen päätimme aamulla kulkea Inariin toista tietä kuin mitä tavallisesti kuljetaan, sillä sillä tiellä tosin ei ole vähemmin astumista mutta kuitenkin suurempi mahdollisuus saada jokiloista kuljet-tajaa. Sitä paitsi oli Jakolan isäntä tämän tien varrella heinänteossa ja häneltä me tiesimme saavamme venekyytiä ainakin Laitiin asti, jonne on 2pk., jos ei enemmänkin.

Jakolan emäntä tuli meille oppaaksi heinäntekopaikkaan asti. Ilman opastahan emme olisi sinne osanneet, sillä tietä ei sinne vienyt ollen-kaan, jos mieli suoraan sinne pyrkiä. Sousimme kaunista ja tyyntä Seu-rujärveä sen toiseen päähän asti. Yöllä oli ollut jo kylmä, että rannat oli-vat riitassa, mutta kaunis ja herttainen oli ilma.

Kuljimme ¼ polkutietä, mutta sitten ½ peninkulmaa aivan polutonta väliä Järvijärveen asti, jossa tapasimme isannän ja hänen poikansa heinän-teossa. Jälkimmäinen juoksi ilosilmin meitä vastaan, kertoen, että hän äsken luodikollansa oli ampunut 3 vesilintua. Hän ei ollut vielä 12 vuotta täyttänyt ja kuitenkin oli hän jo vanha tottunut pyssymies. Mutta hän oli-kin saanut hyvää opetusta siinä taidossaan isältään että äidiltään.

Isä oli tunnettu metsästäjä, joka jo useampia kertoja oli karhun kanssa kamppaillut ja äiti, joka ennen naimisiin menemistänsä Jakolassa tule-vaisena perillisenä asui, oli jo silloin uutterasti metsän otuksia tarkalla luodikollansa tähtäillyt - olipa nytkin vielä, isännän puheen mukaan, - tarkempi ampuja kuin hän itse.

Isäntä lupasi hyväntahtoisesti tulla meitä venheellä saattamaan, vaikka verkkonsa olivat jo 2 päivää olleet vedessä ja heinänteko, jota kuukau-den kestänyt sade oli häirinnyt, vielä oli keskentekoinen. Mutta ennen kuin pitkän venematkan aloitimme oli matkamme aineelliset vaatimukset ensin täytettävät.

Valkean sytytimme ja kohta porisi kahvipannu tulella. Isäntäväellä ei tä-tä nykyä ollut kahvia ollenkaan koko talossa, jotakin harvinaista Lapissa, jossa kahvi on yhtä välttämätön nautinto-ja ravintoaine kuin leipä. Olim-me siis hyvinkin kohteliaat, kun tarjosimme heille kokonaisen pannulli-sen tyhjennettäväksi.

Hauskaa oli höyryävän kahvikupin ääressä kuunnella isännän kertomuk-sia otteluistaan metsänkuninkaan kanssa. Emäntäkin näytti niin herttai-selta, kun hän niin avosydämisesti ”killasi" 8 lastansa. ”Ne ovat niin ter-veet ja raittiit, eivät ne koskaan ole kipeät." Ja siltä se kyllä näyttikin, että kaiken aikaa olivat Tapiolan raitista ilmaa hengittäneet.

*) Killasi = Tykkäsi.


Mutta johan on aika nousta venheesen. Isäntä perämieheksi ja Juhani soutamaan. Pikku Kallekin, tuo iloinen poika, tuli kumppaniksi ja niin sitä laskettiin myötävirtaa pitkin Jänis-, ja Kitisenjokea alas Laitiin, jonne lie-nee tullut vähan toista peninkulmaa.

Sieltä meidän piti saada toinen venhekyyti, mutta talossa ei ollut kotona kuin muutamia likanaamasia lapsia, 2 äkäistä yhtä likaista koiraa ja han-hi. Isäntää ei talossa ollut ollenkaan ja emäntä oli 2:n poikansa kanssa kalastamassa.

Likimmäiseen taloon eteenpäin oli kokonaista 3 peninkulmaa. Takasin emme voineet kääntyä, taloon emme voineet jäädä, ei siis muuta kuin Jakolan isännän piti tulla eteenpäin saattamaan. Kauan ei haluttanut talossa viipyä, se oli niin siivoton.

Vähän matkan päästä näytettiin meille joen varrella eräs vaara, jossa noin 40 vuotta sitten tapahtui se murha, josta ”Finland"issa kesällä oli kirjoitus. Siellähän näet viisi miestä, joista ainakin yksi oli herrasmies, yht'aikaa ammuttiin kuoliaaksi heidän viettäessänsä yötä nuotion ääres-sä.

Heidän murhamiehensä, jotka luvultaan olivat 5, olivat kaikki kotoisin li-kimmäisistä Kitisen varrella olevista taloista, nim. Pälvestä, Laitista, Ro-vasesta ja Ukkolasta. Itse päämies, murhaliiton toimeenpania oli Laitissa isäntänä ja siellä elää vielä nytkin hanen vaimonsa ja poikansa vaimo ja perilliset, s.o. nykyinen talonväki.

Surkeata on, että kaikki 5 murhamiestä elivät ja kuolivat ilman mitään maallista rangaistusta. Niin saattoi käydä vielä siihen aikaan, kun Lappi oli vielä harvemmin asuttu kuin nyt. Ken voi tietää kaikki ne veriset rikok-set, joista nämät ikivanhat asumattomat metsät ja salomaat voisivat ker-toa, mutta jotka eivät ikinä joudu ihmisten tiedoksi.

Matkalla Rovasesta Kultalaan v. 1898. Kuva Emil Sarlin. / GTK.

Kuljettuamme 5 peninkulmaa eninmäkseen venheellä ja hyvällä vauhdil-la virtaavia nivoja alas, jouduimme iltasella klo 6 Rovasen taloon, sekin köyhä, mutta sentään siistimpi. Hyvältä maistui täällä sekä ruoka että uni. Täällä loppui taas venhematka, mutta edessämme oli 5:n peninkul-man pitkä astumaväli, jossa ei löytynyt ainoatakaan taloa.

Aamulla klo ½ 8 ( Juhanilla kuin oli jalkapohjat kipeät, päätti solata ken-kiänsä, sen tähden tuli niin myöhäinen lähtö talosta) panimme taakkam-me selkäämme ja lähdimme jalkapatikalle. Olimme niin paljon kuin suin-kin mahdollista keventäneet kannettavaamme jotta kepeämmin matkam-me lyheneisi, mitä suinkin vaan saatoimme jättää tavaroistamme pois, sen teimmekin.

Mutta päällimäisenä Juhanin taakan päällä riippui, niin kuin ainakin, tuo herttainen kahvipannu, josta vain emme vähällä olisi luopuneet. Sehän on sentään matkustajan rakkahin ystävä. Hienoinen vihmasade tihutteli kun talosta läksimme, joka kohta muuttui niinkin kovaksi, että oli pakko sadenuttuunsa pukeutua.

Kohta kirkastui kuitenkin ilma, niin että sateesta ei paljon haittaa ollut. Ohi loppumattomien maiden kulki tiemme, synkkiä metsiä monen moni-tuisen virstan pituisia kolkkoja vuomia ja aapoja, joissa ei merkkiäkään ihmisen viljelyksestä tai toiminnasta!

Kuljettavamme tie oli pitkin matkaa ainoa, joka todisti, että sentään jon-kunlainen yhdysside löytyi ihmisten välillä ”poloisella Pohjanmaalla." Leveä linja tai ”lilja," niinkuin kansa täällä sitä nimittää, on Rovasesta Kultalaan jotakuinkin suoraan avattu, jota pitkin kulkee polku: Missä sat-tuu eteen vuonna, joiden yli muuten olisi vaikia, vieläpä mahdotontakin päästä,ainakin ilman hengenvaaratta, on kruunun varoilla tietä porras-tettu kahdella tai kolmella vierekkään olevalla tasoitetulla hirrellä.

Omituiselta näyttää tuommoinen paikoittain monien virstojen pituinen porrastie, jolloin se kulkijan edessä siintää kuin valkea viiva vuoman mustalla pohjalla. Mutta yhtä omituista on luonnon synkässä hiljaisuu-dessa astua tuollaista ”trottoiria(*. "Otaksu, että olet joutunut keskelle tuollaista loppumatonta, ”aapaa," joka saattaa joskus olla niin lavea, että vastaava ”maa" tuskin näkyy kaukana taivaanrannalla.
*) Jalkakäytävä (ranskaa).

Missä vaivaiskoivua tai muuta varpukasvuja kasvaa, on syksy niistä jo lehdet karistanut. Sen vähäisen heinä kasvon, joka mättäitä ja rimpejä peittää, on syysilma säälimättömästi kuivattanut ja surkastuttanut. Musta suomuta ja samea mutavesi kilvoittelevat antaaksensa vuomalle tuon syksyllä niin omituisen kolkon mustan yksitoikkoisen karvan.

Ylt'ympäri vallitsee kuoleman hiljaisuus. Ei kuulu linnun viserrystä, eikä minkäänlaista eloisuuden vireyttä, ei edes sammakon kurnutusta. Ai-noastaan kylmän kostea tuulenpuuska puhaltelee joskus, - ilkiästi tun-keutuen ruumiin miltei ytimiin asti. Kumppanisi kanssa kahden kesken marsit tuota valkealle paistamaa viivaa pitkin, joka osottaa, missä tie kul-kee. Ei kuule muuta ääntä, kuin jalka askeleiden tahdin mukaista yksi-toikkoista ”nat, nak”, jota silloin tällöin säestää porrashirren kitinä ja narski.

Nyt kysymyksessä olevalla tiellä löytyy summattoman paljo porrastetuja vuomia. Kun portaat ovat kuivat, on koko helpoitus jaloille astua niitä myöten, mutta pahempi on kun ne ovat jäätyneet ja liukkaat, niin kuin monesti sattuu. Silloin vain on varoitettava, ett'ei arvaamatta satu se ”skandaali," että kuuluu aika tömäys ja mies loikoo portalla selko seläl-lään. Semmoisissa tapauksissa katsoo kulkija mieliksensä, että portaat vihdoinkin loppuvat ja hän saa tukevampaa jalansijaa kuivalla maalla.

Lapin asukas sanoo sellaista maata joka ei ole vuomaa tai jänkkää (suota) ”maaksi", ikään kuin kaikki muu olisi vettä. Tämmöinen n.k. ”maa" tarjoo myös jotakin omituista sille, joka ennen ei ole sellaista näh-nyt Lapissa. -

Jos eteläinen äkkiä muuttuisi sinne siihen aikaan päivästä, jolloin iltahä-märä sitä jo tummentaa, niin olisi hän siinä varmassa luulossa, että äs-ken pudonnut lumipeittää maata. Mutta tarkemmin katsottuansa huomai-si hän, että tuo, jota hän lumeksi luuli, on peuranjäkälää. Melkeinpä yleensä, Rovasen ja Kultalan välillä, olivat maat, niin kauas kuin näkee valkealla, paikkapaikoin korttelin korkuisella peuranjäkälällä peitetty. Tässähän vain ei porojen tarvitsisi nälkää kärsiä.

Astuttuame noin 3/4 tuli meille nälkä, sillä emme talossa vielä malttaneet aamiaista syödä. Teimme valkean, keitimme kahvia, ”söimme ja joim-me." Noin peninkulma talosta on tien varrella kanto, jossa kirjoituksella on kerrottu, kuinka siinä paikassa Sodankylän metsän tarkastaja Mo-berg, kullankaivannosta tullessaan äkillisesti kaatui (luultavasti sydän-halvauksen) ja kuoli. Se tapahtui viime kesänä.

21 virstaa kuljettuamme saavuimme erääseen n.k. ”kylmään tupaan," jo-ka sijaitsi kauniilla paikalla korkealla kalliolla Vaulajoen varrella. Täm-möisiä tupia on hallitus useissa paikoin Lapissa rakennuttanut matkusta-vaisia varten semmoisien teiden varrelle joilla ihmisliike on tarpeellisen suuri niin kuin, esim. juuri tällä tiellä, joka aikanaan on ollut hyvinkin pal-jon käytetty, - etenkin niinä vuosinä kun kultaa suurimmassa määrin Iva-lojoesta kaivettiin. Silloin oli Rovasen isännällä hyvät päivät. Yhtenä ke-sänä tienasi hän kullankaivajia kuljettamalla alas Sodankylään, jonne tu-lee toistakymmentä peninkulmaa, 600 markkaa.


”Kylmässä tuvassa" löytyy avonainen Lapin malliin tehty piisi, jonka avulla pirtin vähässä ajassa saa lämpimäksi, - leveä, seinässä kiinni ole-va sänky, rahi ympäri seiniä ja pöytä akkunan alla. Jokainen matkusta-vainen, ken tähän taloon joutuu, on siinä itse isäntänä. Parempaa ei ole. Siinä majailkoon, syököön, juokoon hän niin kuin hyväksi näkee, ja niin kuin hyväksi näkee, ja niin teimme mekin, vaikka kaikki tämä, mitä mei-hin tuli, supistui ainoastaan kahvin juontiin.

Täällä ollessame rupesi satamaan ja yhä uhkaavampia pilviä nousi tai-vaalle. Kello oli vasta 3 j.pp., eikä tehnyt mieli vielä niin aikaseen ruveta siihen yöksi. Mutta ei ollut hyvä sekään että jäädä taivaan alle yöksi ko-vassa sateessa. Sieti kyllä miettiä kumpaako tehdä, mennäkö eteenpäin vai ei. Edellinen ja tietämättämme olimme eteenpäin astumassa. Onni meitä suojeli, niin että sade loppui ja meille tuli kaunis ilma.

Vähän matkan päässä tulimme Vaulajärvelle, josta Vaulajoki juoksee alas Kitiseen ja sen kautta Kemijokeen. Vaulajärvestä eteenpäin huoma-sin sen omituisuuden että poikkipuolin polkua oli pantu aina noin 2:n tahi 3:n kyynärän päähän noin 1 sylen pituinen pyöreä hirrenpää ikään kuin teloiksi venettä varten. Kysyttyäni selitti taakkamieheni, että niin olikin laita, tie oli teloitettu venheen kuljetusta varten.

Noin 2 :n virstan pituus oli tällaista tietä, kunnes se äkkiä loppui pienen joen varrelle. Tämä joki oli Kivijoki joka läheltä järven alkaen, juoksi ai-van vastakkaista suuntaa kuin Vaulajoki, s.o. Pohjoseen päin; Ivalojo-keen Tästä päättäen olimme siis sillä maanselällä, joka eroittaa Jääme-reen ja Pohjanlahteen laskeutuvat vesistöt, vaikka tosin ei silmin voinut huomata mitään maankohoamista.

Äsken mainittu teloitettu tie oli rakennettu niitä varten, jotka tahtovat jal-kojansa säästää ja venheellä kulkea Ivalojoesta Kivijoen latvoihin, vetää venhettä 2 virstaa Voulajokeen ja taas venheellä alas Kitiseen. Rahtia on tietenkin myös sopiva tällä keinoin kuljettaa, n.k. milloin ei veden vä-hyys jokiloissa pane vastaan.

Mutta aika on joutua hopusti eteenpäin. Päivää ei ole enään paljon ja täytyy ennättää astua niin paljon kuin mahdollista ennnen kuin pimeä saavuttaa. Tulemme isolle vuomalle.
- Tuo vuoma täytyy meidän kulkea poikki ja sitten panemme maata, sa-noi Juhani.
- Jo vain.

Astumme reippain askelin ja joutuin, mutta vuomasta ei tahdo loppua tulla. Hämärtää hämärtämistään, viimein tulee niin pimeä ettei ole eteen-päin yrittämistä, jos mieli nähdä yösijaa valmistaa, mutta vuomaa kestää yhä. Ei muuta neuvoksi kuin seisahtua. Saihan olla hyvillään siitä, että vuoma tässä paikassa oli kuivallainen ja että siksi metsääkin löytyi - ettei tarvinnut suojaa kaivata, eikä polttopuutakaan.

Löytyihän tässä honkakin, jota polttaa. Meillä oli kaikkea mitä tarvitsim-me, vettä vain olimme vailla. Mutta se olikin suuri puute se, sillä mikä on elämä ilman kahvitta.
- Menkää,tohtori vettä etsimään, sillä aikaa kuin minä polttopuita han-kin, sanoi Juhani.

Pimeässä hapuilin minä liukkaita portaita myöten sinne päin, josta olim-me tulleetkin ja ajattelin, että ”eiköhän tässä vettä olekaan missään" n.s. juotavaa vettä. Enpä onneksenikaan tarvinnut paljon vaivaa nähdä, en-nen kuin jo löytyi vesilähde. Nyt ei puuttunut meiltä enään mitään.

Lähelle isoa ja tuuheaa kuusta teimme honkavalkean, kuusen alle teim-me kuusen oksista makuusijan ja niin oli talo valmis. Kohta porisi kahvi-pannu tulella, tuo rakas kahvijuoma lämmitti meitä niin ruumiin kuin sie-lun puolesta.

Lähellä Vaulajärven tupaa olin ampunut riekon. Sen ”plokkasimme,"niin kuin kittiläinen sanoo, pistimme vartaasen ja panimme lähelle valkeaa paistumaan. Kun se oli kypseksi paistunut, oli iltaruokamme valmis syö-täväksi. Suolakoppa oli jäänyt meiltä mukaan ottamatta, sen tähden sai voi täyttää suolan sijan, ja riekkopaisti suolatun voin kanssat eki hyvästi tehtävänsä.

Kun nälkämme oli poistettu, riisuimme pieksumme jaloista pois panimme ne pääalasiksemme, asetimme jalkopohjamme niin lähelle tulta kuin mahdollista, panimme kyljellemme ja kohta nukuimme autuuden-unta jota ei edes haukan kimeä ääni voinut häiritä.

Aamupuhteella herätti meitä riekon omituinen rääkiminen ja joudutti mei-tä matkalle. Aamu oli kaunis, mutta kylmä, niin että maa oli jäätynyt. Aa-mukahvit juotuamme olimme kohta taas liikkeellä vaikka ei sopinut kovin rajusti astua, sillä portaat olivat niin liukkaat kuin mahdollista. Noin 2 pe-ninkulmaa olimme astuneet, niin muuttui äkkiä luonto.

Mahtavia vaaroja ja tunturia alkoi kaukaa näkyä. Ikäänkuin jotakin esi-rippua olisi nostettu, näyttäytyi meille maisema, - jonka vertaista tuskin tavannee muualla kuin täällä. Me seisomme korkealla kallioisella vaaral-la ja syvässä jokilaaksossa luikerteli pauhaava Ivalojoki.

Molemmin puolin jokea kohosi jylhiä tunturimaisia vuoria. Äkkijyrkkien rantakallioiden välillä tunkeutui joki raivosana eteenpäin, väkivoimalla voittaen kaikki esteet päästäksensä heittäytymään herttaisen Inarijärven helmaan. Niin suurenmoista kun tämä olikin, teki se mieleen kummalli-sen synkän vaikutuksen sillä niin jylhä oli luonto kaikessa suuruudes-saan.

Ei edes se ajatus että Ivalojoki kätkee povessaan ”mitallien kuninkaan, "kullan, vaikuttanut. Päinvastoin tuntui yhä kolkommalta kuinka aikanaan ahneus ja vastustamattomat intohimot juuri tässä paikassa ovat olleet vallassa.

2 virstaa astuimme pitkin jokirantaa jossa tiemme kulki yli kalliolohka-reiden ja kiviraunioiden niin jouduimme vastapäätä Kultalan kullanhuuh-toma-asemaa

Huusimme venettä päästäksemme yli, mutta sitä ei löytynyt. Ilmoitettiin, että se oli viety alemmaksi kosken alle jossa se oli kullankaivajien käy-tettävänä. Väsyneet kuin olimme ei tehnyt mieleni astua etemmäksi; sitä emme tarvinnekkaan, koska Kultalassa asuva järjestysmies hra. Efnei-der samassa huomasi meidät. — Efneider työnsi veteen laudoista teh-dyn lautan, jolla lähti joen poikki seilaamaan noutaaksensa meitä ta-loon.

Mutta lautta ei kantanut useampia kuin 2 henkilöä ja niiden lisäksi ei ta-varoita ollenkaan. Juhani sai sittenkin taakkansa kanssa kiertää koskea, hra Efneider ja minä saimme lautalla kulkea yli. Primitiviset kulkuneuvot mutta siinähän tuo meni sekin.

Simonen huuhtomassa Ivalojoen Toloskosken alapuolella v. 1898. Kuva: J. J. Sederholm. / GTK.

Päivällistä syötyämme lähdimme illempana kulkemaan venheellä Ivalo-jokea alas Kyrönkylään, jossa obduktioni oli toimitettava ja jonne tuli 6 peninkulmaa. Kyröstä oli Kultalassa kullankaivussa 2 nuorta talollisen poikaa ja nämät tarjoutuivat heti kyyditsemään meitä sinne.

Ennen kuin venheesen nousimme katselin vähän aikaa kullankaivamista rannalla. - Yksi mies oli parhaallaan polvillansa tavallisen pesuvadin ko-koinen ja näköinen rautaastia kädessä. Astiassa on hiekkaa ja soraa, jo-ta hän on jostakin rotkosta ottanut siinä toivossa että siinä löytyy kultaa. - Hän huuhtoo astiaa jokivedella upeampia kertoja, jolloin joka kerta yk-sikerros sorasta huuhtoutuu pois.

Kulta joka on hyvin raskasta jää kaikkein viimeksi astian pohjaan, kuin kaikki sora on vähitellen huuhdottu pois. Useimmiten ei kultaa jää ollen-kaan, mutta monesti ja sitä myöten kuin onni on myötäinen, seisattuu pohjaan hienoa kultasta hiekkaa tai joku suurempi kultamöhkäle ja se, se on se etsitty kulta.

Useampia miehiä oli par'aikaa Kultalassa kullan vaskaustoimessa. Kruu-nulla onkin aikomus huutokaupalla myydä pois omat kulta-alueensa ja antaa sitä varten niiden, joilla on aikomus ostaa maata, ensin tutkia kul-lan paljoutta, josko kannattaa ruveta kaivamaan.

Ylimalkain on tänä kesänä hyvästi löydetty kultaa. Yksikin mies oli äs-kettäin yhdellä vaskauksella löytänyt 39 grammia, joka raha-arvossa 3 markkaa grammi ( nykyinen kulkeva hinta kullassa ) tekee 87 markkaa. Meidän molemmilla soutomiehillä - sekä myös 3:lla miehellä jotka ”pas-sageraina" kulki meidän venheessämme, oli kullakin taskussaan pieni pussillinen kultaa, jota kesän kuluessa olivat löytäneet.

Huimaavalla vauhdilla kuljettiinkin myötävirtaa alaspäin. Ivalojoessa on monta isoa ja vaarallista koskea, paljon vaikeammat laskea kuin Ounas-joen kosket. Ne ovat pystyt ja kariset. Mitään hätää meillä kuitenkaan ei ollut. Kyytimiehemme olivat useampia kertoja laskeneet Ivalojoen koskia alas.

Kaunista oli katsella Mikkolan Heikkiä, tuota musta ja punaposkista nuorta miestä, kun hän perässä seisoen väkevällä kädellään rohkeasti, mutta tyynenä ohjasi venettä karien ja kivien välitse.Yhtä kaunis oli kat-sella tuo vilkas-silmäinen, liinatukkainen Törmäsen Mikko, joka airoissa istui, nuori, verevä ja raittiin näköinen hänkin, päättäväisyyttä ja rohkeut-ta osoittava kuoppa leuvassa.

Koskissa hän koko ajan herkeämättä katseli perämiestä silmiin, lukien niissä hänen ajatuksiansa ja aikomuksiansa - niin että hän tarkoilleen tiesi milloin, ja millä voimalla hänen toisella tai toisella airolla tuli auttaa perämiestä venhettä kääntäessä jossakin kosken jyrkässä käännökses-sä.

Muutamia koskia ei joka paikassa saattanut laskemalla kulkea. Niissä täytyi vastata sauvoimilla ja kun Juhani, joka on tottunut ja taitava koski-mies hänkin, kolmantena sauvoimeen tarttui niin tiesi, että venhe pysyi suorana.

Kultalasta Kyröön ei 5:n peninkulman taipaleella löydy yhtään taloa. Siis tuli meidän taaskin viettää yömme nuotion ääressä, taivaan alla. Tolos-kosken niskalla panimme venheen maalle ja neuvot ( kapineet) nostet-tiin törmällen. Kauniisti kajahteli syysyön hiljaisuudessa kirveiden isku ja honkien ruske. Pian syntyi lämmittävä nuotio, oikea ”laiskanpojan val-kea.”

Juhani, Matenian Aate ja minä hommasimme siikoja, kahvia ja illallista sill'aikaa kun Heikki ja Mikko pistäytyivät vähäksi aikaa joella tuohusta-massa (tuulastamassa ), josta toivatkin niin paljon kalaa, enimmäkseen harria, että hyvästi riittivät meille keitoksi. Kun palasivat joelta olimme me muut jo ravittuina ja unen vallassa, - mutta mikään ei estänyt meitä heräämästä jälleen vereksiä Harria syömään.

Semmoista herkkua ei näet monesti muuten ole tarjona. Iloisesti leimah-teli nuotion tuli, bengalisen tulen tavoin valaisten ympäröivää metsää. Revontulet räiskyivät yllännne ja miljoona tähtiä kimalteli taivaalla. Voi-piko toivoa sen komeampaa palatsia yömajaksensa? Eikä siis pidä ko-vin kummastella, jos uni ei tahtonut tulla , vaikka kohta väsyksissä olim-mekin.

Kun aamulla riekon tuttu ääni taaskin meidät herätti, oli jo selvä päivä. Kylmä oli tämäkin aamu ja mielellämme vetäydyimme lähemmäksi val-keata, joka ei enää erikoisen paljon lämpöä antanutkaan koska nuotio-puut jo olivat melkein lopussa. Kun pieksut, joita tavan mukaan olimme päänalustana käyttäneet, piti panna jalkaan, olivat ne niin jäätyneet, että eivät sopineet jalkaan ilman niitä lämmittämättä.

Raitis oli siis ilma makuuhuoneessamme. Tolos- ja Paajakoskea alas laskettuamme ja pitkiä suvantoja soudettuamme tulimmekin Törmäsen taloon. Erinomaisen siisti ja kauniilla paikalla sijaitseva. Peninkulma vie-lä niin olimme tarkoituksemme perillä Mikkolan talossa lauantaina syys-kuun 24 p:nä. Jossa vielä samana päivänä toimitin obouktioonin.

Mikkolan talo on myös siisti, varakas talo jossa oli hyvä majailla ja nuk-kua oikein siistillä ja lämpöisellä vuoteella. Ei tarvitse erikseen mainita, että uni maistui erinomaisen hyvälle.

Vasta seuraavana sunnuntai iltana pääsin paluumatkaa aloittamaan, sil-lä niin suuressa kylässä kuin Kyrö on, ja jossa harvoin saadaan lääkariä tavata oli paljon patienttejä. Etemmäksi en ennättänyt kuin Törmäseen seuraavaksi yöksi jossa niin'ikään sain hyvällä vuoteella nukkua. Sem- moista ei Karjalassakaan kovin monessa paikassa olisi tarjona.

Entiset soutomiehet, joilla tässä talossa oli kotonsa, läksivät taas kyytiin takasin Kultalaan. Rannasta lähdetyämme kuului talosta äkkiä pyssyn laukauksia, toinen toisensa perästä. Kuuluu olevan talossa vanha tapa, että kuin joku harvinaisempi vieras elosta lähtee, ammutaan hänelle kunnialaukauksia. Vasta kun minä omistin samaa kunniaa taloa kohtaan, ampumalla minäkin laukauksen, herkesivät talonkin kunnianosoitukset. Paljon kuuluu ruutia kuluvan talossa tällaiseen tarkoitukseen.

Raskas on kulkea Ivalojokea vastavirtaan, koska kosket ovat niin pystöt väkevät. Kolmen voimakkaan sauvomamiehen sauvomana nousi venhe kuitenkin hitaasti, mutta varmasti ylöspäin. Paikka paikoin täytyi nousta maalle ja köysillä vetää venettä. Tällä välillä täytyi taas olla nuotion ää-ressä yötä.


Nytkin pyydettiin tuohustamalla kalaa, niin että oli syödä sekä illalliseksi että aamiaiseksi. Heikki oli niin taitava tuohustaja, että 10 minuutin ku-luessa pisti 8 harria kuoliaaksi. Ennen kuin Kultalaan ennätimme sattui meille se harmi, että laina koiramme riepu jäi meistä jälelle ja eksyi met-sään.

Kultalan Kruununstationi pohjoisesta nähtynä v. 1898. Kuva: J. J. Sederholm. GTK.

Kultalan kohdalla täytyi meidän taaskin lautalla kulkea poikki joen kah-den kesken Juhanin kanssa. Parahiksi saimme kamsummekin yli. Iso ei ollut lautta ja siksi kepeä oli, että jos olisimme vähänkään paikaltamme liikahtaneet niin kerrassa olisi lautta kallistunut pystyyn. Onnellisesti pääsimme sentään yli, ehken ei kuivin jaloin, sillä lautta painui veden pinnan alle.

Kultalan ja Rovasen välillä olimme tietenkin taas metsässä yötä, sillä 5. penikulman taivalta on vaikea ennättää yhdessä päivässä astua, kun jo kello 5:n aikaan alkoi olla pimiä. Neljä peninkulmaa astuimme yösiasta Rovaseen ja parahiksi pääsimme taloon ennen kuin pimiä saavutti.

Rovasesta kuljimme taas venheellä Kitistä ja Järvijokea ylös sauvomal-la. Kaikki kävi hyvin, mutta ajatelkaas harmiamme, kun juuri Hannukka-lompaloon päästyämme josta Järvijoki alkaa ja maalle ennätettyämme, josta olisi ollut ainoastaan penink. Jakolaan, tuli niin pimeä, että emme voineet lähteä outoa polkua astumaan. Ei muu neuvoksi kuin jäädä sii-hen paikkaan yöksi.

Olisi se yöpaikka muuten mennyt täydestä niin kuin entisetkin, mutta pa-haksi onneksi ei siinä löytynyt kuivaa puuta ollenkaan, eikä sitä olisi pi-meässä löytänytkään. Ainoastaan märkiä tuoreita puita täytyi poltaa jois-ta ei ollut paljon lämpimän hyötyä. Nukkumisesta ei siis paljon tolkkua tullut, koska myötäänsä täytyi katsoa, ett'ei tuli sammunut.

Kesken satunnaista nukkumista heräsin kerran siitä, että korvaa kirven-teli ja viha voitti. Kipinä oli siihen paikkaan kirvonnut ja polttanut nah-kaan pikku rei'än. Mielellämme jätimme tämän yöpaikan, emmekä sano-neet edes ”hyvästiä," niin kuin jok'ainoassa edellisessä paikassa olimme tehneet.

Jakolassa oli karhu astuskellut pari päivää ennen aivan lähellä taloa. Ta-lon 2 pientä poikaa olivat metsässä tavanneet hänen makuusijansa. Ky-syin toiselta pojalta mitä hän olisi tehnyt, jos karhu oli hänelle märissyt.

- Mie olisin ampunut, vastasi hän, -sillä minulla oli pyssy.

Samana päivänä kuljimme Kiistalaan, jossa olimme yötä. Seuraavana päivänä astuimme Kittilään. Nälkämatkassa, jossa muutoin aina on Näl-kä-Ollin venhe käytettävanä ei nyt venhetta ollutkaan. Se oli harmillista, sillä nyt täytyi meidän pitkin jokitörmää astua aina vastapäätä Torvista, siellä huutaa venhettä, ja sitten astua Järvelään - s.o. Kotiin.

Sinä päivänä olimme astuneet 3,5 peninkulmaa. Tämä päivä oli ilkein matkustuspäivä, sillä silloin oli kylmä ja kolkko vastatuuli. Jos pani turkin päälleen, niin tuli liian lämmin, jos pani turkin pois, tahtoi tuntua kylmäl-tä. Se lienee ollut syynäkin, että viimeistä taivalta astuimme hyvässä ho-pussa. Vai kotiriepuko se meitä joudutti?

Oli miten oli, mutta hyvällä vauhdilla minä ainaki kylän läpi astuin, ja kuin kotikynnyksen yli nousin, oli klo 6 iltasella lokakuun 1 päivänä. l3 päivää olin ollut matkalla ja 44 peninkulmaa kulkenut, joista juuri puolet jalkasin, toisen osan venheellä.

Pitkäksi on tämä kertomus menny nyt, mutta pitkähän oli matkakin. Yksi tiima sen jälkeen kuin kotia pääsin, rupesi lunta satamaan ja siitä asti on ollut meillä täysi talvi.