Seura 1.3.1929.


Tunturin laelta aukeni laaja näköala, jota mies istahti katselemaan. Vaik-ka tuskinpa hän paljoakaan näki. Kolme päivää sitten hän oli syönyt vii-meisen palan ja sen jälkeen vain suolta löytämiänsä karpaloita - nyt tun-tui koko ruumis omituisen vetelältä ja hervottomalta ja silmissä hämärsi, löipä toisinaan ihan mustaksi koko maailman. Tatu, koira, istui ja katseli viisain silmin isäntäänsä. Se inisi ja uikutti, sillä raukalla oli nälkä.

- Voi,Tatu-poikaseni, taisipa käydä meille ohraisesti. Kun vielä nyrjäytin tuon nilkkani, ettei kunnollisesta kulkemisesta tule mitään. Ja luodikkoa varten on vain kaksi panosta... No, täytyypä yrittää eteenpäin...

Vaivalloisesti raahusti mies tunturin rinnettä alas, ja takkuinen ja nälisty-nyt koira seurasi jäljissä. Tuon tuostakin täytyi miehen istuutua hetkisek-si lepäämään. Väsymys oli valtava.

- Ei,en saa nukahtaa ... Se olisi loppu... Kohta kai pitäisi tulla vastaan tuolla jokivarressa se mökki...

Mutta mökkiäei vain näkynyt. Jokirannan viidakkoa riitti loppumattomas-ti, hetteinen maa vajotti, pursut ja kanervat näyttivät tahtovan takertua jalkoihin.

- Heittäisinkö luodikon menemään! mies mietti. Vähemmän olisi painoa. Mutta silloin menisi viimeinenkin mahdollisuus riistan saantiin... Ei, täy-tyy kantaa...

Äkkiä mies vilkastui. Risukossa rasahteli - siellä liikkui joku - ah, lintuja! Mutta silmissä hämärti. Pienoisessa, naavoittuneessa rapamännyssä is-tui varmasti lintu - Tatu hyökkäsi haukkuen eteenpäin, kuului siipien läis-kettä,linnut kohosivat ilmaan. Mies näki ne hämärästi, nosti luodikon poskelleen - ah,miten se oli raskas! - ja laukaisi. Hän tunsi silmissään mustenevan ja suistui takaiskun vaikutuksesta maahan.

- Tatu, hae,Tatu, hae...hoki hän. Hae, hae.


Tatu juoksi-innokkaasti nuuskien ympäriinsä, haisteli joka pensaan, mut-ta ei löytänyt mitään. Surkeana ja korvat riippuen se palasi isäntänsä luo - Helvetti! sähisi mies malttinsa kadottaen. Pitääkö minun kuolla? Minä en tahdo, en ... Minä kestän

Hetken hän tunsi voimistuneensakin, mutta pian palasi turtumus jälleen. Ja kun alavat, pursua kasvavat rannat loppuivat ja tukeva, ruohikkoinen äyräs alkoi, oli hän tyyten uupunut ja heittäytyi tylsänä äyräälle pitkäk-seen. Nyrjähtänyttä nilkkaa jomotti ilkeästi, mutta hän ei jaksanut sitä hieroa. Painosti, uuvutti armottomasti. Mies ei tiennyt, kuinka kauan hän oli nukkunut.


Aurinko hänet herätti paistaen täydeltä terältä hänen silmiinsä. Tatu lojui surkean näköisenä ruohistossa. Mies tunsi tavatonta uupumusta, mutta jaksoi kuitenkin nousta vaivaloisesti pystyyn.
- Täytyy yrittää eteenpäin, Tatu! hän virkkoi.

Kuinka luodikko painoi! Ja miten jäsenet olivat kuin raudasta! Silmien edessä välähteli mustaa ja punaista. Ja metsän tuoksu, pursun, pihkan, kanervan ja sammaleen haju oli kuin unijuomaa. Nukutti, painosti.

Äkkiä alkoi Tatu edellä haukkua hurjasti. Mies vilkastui. Ehkä koira oli löytänyt jonkin otuksen. Viimeisin voimin mies ponnisteli eteenpäin. Tatu olil öytänyt majan, pienoisen turve- ja havukodan, ehkä lappalaisten, tukkilaisten tai muiden korven kulkijain tentekemän. Paikalla mies työntyi sisälle. Saattoihan siellä olla jotakin - ei, kaikesta näki, että siitä oli ai-kaa, kun kodassa viimeksi oli oltu: havuneulaset olivat varisseet, sam-maleet kuivuneet. Risainen kontti lojui lattialla, muuta ei majassa ollut.

Pettynein mielin mies ryömi ulos. Tatu katseli häntä:
- Turha vaiva, poikaseni, mies puheli.

Hän istui apeana ja lopen väsyneenä majan edustalle. Millainen nälkä hänellä olikaan! Tiainen piipitti ja hyppeli melkein käden ulottuvilla.
- Lihaa sinäkin olisit, mutta arvaanpa turhaksi yrittää sinua saada, mies mutisi. Siinä ikäänkuin ilkut...Tatu, tiedänpä, että loppu tästä kohta tulee, en näe juuri mitään...

Äkkiä hänen mielenkiintonsa hetkeksi jaksoi herätä: jokin isompi eläin ratisteli aivan lähellä. Äärimmilleen näköään pingoittaen mies sen keksi: orava! Orava se kiipeili siinä pitkin kuusen runkoa, katsellen kirkkain ja pelottomin silmin ihmistä.
- Orava - pieni se oli, mutta lihaa siinäkin olisi kehnoksi ateriaksi, ehkä se pitäisi jaloilla muutaman tunnin, jon aaikana keksisi jotain pelastuk-sekseen.

Horjuen hän nousi ja vapisevin käsin kohotti luodikon: viimeinen panos! Orava pyörähti rungon taa, mutta mies odotti kärsivällisesti. Taas se tuli näkösälle, taas kohosi pyssy - kuinka sen piippu vapisi ja heilahteli!
- Ei, näin ei voinut ampua, täytyi kotvanen levätä. Tätä laukausta ei voi-nut kevytmielisesti tuhlata. Elämä ehkä riippui siitä.

Nyt oli orava taas siinä, mies tähtäsi - kirottua, pieni jyrsijä pyörähti pii-loon. Mutta pian se tuli uudelleen - nyt! Ase kohosi — oih! kuinka se va-pisi! - mies koetti hallita lihaksiansa ja hermojansa, hiki helmeili kalpealla otsalla...Tuli välähti.

Ukkosena kiiri kaiku ...salamana lennähti orava, jonka henki oli ollut hiuskarvan varassa, suunniltaan säikkyneenä tiehensä. Mies lysähti is-tumaan. Siinä meni viimeinen toivo - viimeinenkö? Hänen silmänsä osui-vat Tatuun. Sehän oli lihaa ja verta, miks`ei hän ollut tuota aijemmin älynnyt!
- Tatu, tule tänne! maanitteli mies heikolla äänellä.

Mutta Tatu ei tullut. Sen vaisto oli hyvin terävä.Se aavisti pahaa miehen äänessä ja lähti alakuloisena tallustelemaan. Mies hoippui perässä, mut-ta ei jaksanut rantaäyrästä etemmäksi, siihen uupui. Koira istuutui lähel-le ja vinkui. Sen teki mieli lähetä herraansa, mutta se ei uskaltanut. Se heittäytyi pitkäkseen ja katseli valppain, älykkäin silmin isäntäänsä, joka voihkaisi silloin tällöin.

Illan tullen koira uskalsi jo herransa vierelle. Mies valitteli tuskin kuulu-valla äänellä, mutta ei aukaissut silmiänsä. Aamuyöstä hän ei enää vali-tellutkaan. Tatu istui vierellä ja nuoleskeli isäntänsä kasvoja.Koko päivä-nä se ei lähtenyt minnekään, mutta myöhään illalla se kohotti kuononsa ja ulvoi...Kaiku vastasi kaameana.


Muuan Perä-Pohjolan lehti kirjoittaa:

"Joku aika sitten löysivät eräät Nuortia ylös kulkeneet miehet mainitun joen Venäjän puoleisilta latvaseuduilta miehen ruumiin. Ruumiin vieres-sä lojui niin ikään kuollut koira. Lähemmin tarkasteltuaan löytöä, saattoi-vat miehet päätellä ruumiin maanneen paikoillaan alkukesästä saakka. Vainaja lie ollut iältään nuorenpuoleinen, mutta mitään todistuksia hänen henkilöllisyydestään tai muita vainajaa valaisevia seikkoja ei oltu tavattu. Sen paikan likeltä, missä ruumiit - miehen ja koiran - löydettiin, tavattiin myös oksista ja turpeista tehty maja. Majan sisällä ei ollut muuta kuin tuohenpalasia ja tyhjä tulitikkulaatikko, mutta läheisestä metsästä löytyi
lataamaton luodikko. Vainajan vaatteet olivat varsin kuluneita ja jalkineet samoin riekaleina. Luodikon lisäksi löytyi vainajalta vain puukko, joka oli kiinnitettynä nuorankappaleesta tehtyyn vyöhön.

Vaikka tapaukseenei ole saatukaan lisävalaistusta, lienee kuitenkin ai-hetta otaksua, että kyseessä on joku kauempaa kulkenut erämies, joka suunnastaan eksyneenä sekä eväitten loppuessa tällä tavoin oli ollut pa-koitettu jättämään maisen vaelluksensa. Miehellä on ollut koira matkas-saan ja lienee sekin kuollut nälkään tai suruun, kun ei tahtonut jättää isäntäänsä yksin kiveliöön. Hirvas-Lappi, jossa yllä kerrottu tapaus on sattunut, on Lapin ja todennäköisesti koko Skandinaavian autioin seutu.

Hirvas-Lapin asujamistokin supistuu kolmeen, neljään kolttaperheeseen sekä pariin karjataloon, ja kuitenkin ovat alueen rajat mitattavissa useis-sa kymmenissä peninkulmissa. Edellä kerrotunlaiset murhenäytelmät eivät liioin ole harvinaisia asumattomassa kiveliössä.»