E. A. Virtanen. / Kansan kuvalehti 12.4.1929.

Kolttain lait



Ymmärtääksemme Petsamonmaan kolttalappalaisten alkukantaista yh-teiskuntaelämää, johon tutkijat viime aikoina ovat alkaneet syyllä kiinnit-tää huomiota, on meidän aluksi mainittava heidän kulttuuriasteensa yleislaadusta. Koltat luetaan kansatieteellisesti katsoen ns. metsälappa-laisiin, jotka hankkivat toimeentulonsa metsästyksellä ja kalastuksella, mutta joiden poronhoito on pääasiassa rajoittunut ajoporojen pitoon.


Muuten ovat koltat elintapoihinsa nähden läheistä sukua meidän Inarin lappalaisillemme sekä niille metsälappalaisille, jotka aikoinansa ovat pyytäneet ja kalastaneet jo kauan sitten suomalaistuneilla Kittilän, So-dankylän, Kuolajärven ja Kuusamon lapinkylien mailla. Toinen peruslaa-tuinenseikka kolttain eli metsälappalaisten elintavoissa on se, että he sydäntalven ajan, suunnilleen joulusta huhtikuulle, asuvat ns. talvikyläs-sä kaikki kyläyhteiskunnan perheet yhdessä, mutta että he muun osan vuotta elävät hajalla ympäri kyläaluetta, kukin suku omalla sukualueel-laan ja kukin perhe enemmän tai vähemmän omilla pyyntijärvillään.


Kuitenkin on eri kylissä esiintynyt tässä kohden suurestikin eroavia piir-teitä. Esim.meidän Petsamossamme on Petsamon ja Paatsjoen kylillä yhteisen talvikylän lisäksi ollut myöskin yhteinen kesäkylä Jäämeren rannalla, jossa tai sen läheisissä vuonoissa asukkaat kevään ja alku-kesän pyysivät turskaa ja lohta, ja vasta syyssuvella hajaantuivat sisä-maassa sijaitseville suku- ja perhealueille.

Moshnikov-sukua sivulta kuvattuina v. 1926. Kuva: Itkonen, Toivo. / Museovirasto.

Ahkionvalmistusta Ontrei Fofanoffin kesäpaikassa v. 1912. Kuva: Itkonen, Toivo. / Museovirasto.

Taasen kolmas Petsamonmaan kolttakylästä, Suonikylä, on tyypillinen sisämaan metsälappalaiskylä. Suku- ja perhealueilla oltaessa ei asumi-nen ole kiinteätä, vaan vaihdellaan asuinpaikkoja sen mukaan, mistä jär-vestä kunakin vuodenaikana saadaan parhaiten kalaa ja toisaalta, missä on sopiva poronlaidun. Viimeksi mainittu asuinpaikkojen vaihtelu on kui-tenkin sikäli rytmillistä ja vakiintunutta, että aina siirrytään samassa jär-jestyksessä pyyntipaikasta toiseen, missä valmiit asunnot, kota tai hirsi-tupa sekä aitta tai pari, odottavat saapuvaa omistajaansa.


Muuten on talvikylä-aika yhteiskunnalisessa suhteessa varsin mielen-kiintoinen. Silloin kaikkien kylän jäsenten taasen kokoonnuttua pidetään kyläoikeuden istunnot, jolloin isännät vuorotellen kerääntyvät toistensa asumuksiin päättämään erilaisista yhteisistä asioista. Talvikylässä olta-essa vietetään säännönmukaisesti myöskin häät, ja kaikenlaiseen seu-rusteluun on silloin tilaisuutta.



Ennen kuin käymme esittämään lakitapoja itse kolttakylässä, on mainit-tava, että kullakin kylällä on maantieteellisesti tarkoin rajoitettu alueensa ja että rajoina on käytetty luonnonrajoja, tuntureita, vesistöjä jne. Koltta-laisen kyläalueen suvereenisuutta valaiskoon se lakitapa, ettei mitään metsänriistaa takaa ajettaessa saanut mennä oman kylän alueelta vie-raan kylän maille.


Kolttakylän yhteisistä arkielämän alalle kuuluvista tai kuuluneista toimin-noista on ennen muita mainittava kalastus yhteisellä padolla, jollaisia Petsamon alueelta on ollut Paatsjoen koltilla heidän kevät- ja kesäkylän-sä Kolttakönkään kohdalla ja Petsamon kyläläisillä Petsamojoen suus- sa entisen Alaluostarin vierellä. Ja vielä on mainittava, että meidän Suo-nikylän lappalaisillamme ja nuorttijärviläisillä oli aiemmin yhteinen pato Tulomajoessa.


Edelleen on huomattava, että puheena olevilla padoilla pyydettiin kaik-kein arvokkainta kalaa, nimittäin lohta. Tässä kohden on yhteiskunnal-lisesti tärkeintä se, että koko kylä monine perheineen oli ja täytyi olla kalastuksessa mukana, ja että kukin perhe myöskin sai osansa yhteises-tä, taloudellisesti suuriarvoisesta saaliista.


Valaistaksemme eräitä luonnonkansan työyhtiöön kuuluneita tapamuo-toja otettakoon puheeksi, kuinka Suonikylässä toimitettiin Tuloman pa-dolla saatujen kalojen jako. Padon pyyntimiehet, joita oli sekä Suoniky-lästä että Nuorttijärveltä, jakoivat syötäväksi jätetyt kalat (parhaimmat kalat myytiin) päivittäin kahteen osaan, ja kumpikin kylä suolasi kalansa varastoon padon luona sijaitsevaan aittaansa. Sieltä kalat vasta talvike-lillä tuotiin kotiin. Päivä, jolloin kaloja mentiin tuolta n. 7 penikulman päässä olevalta padolta hakemaan, määrättiin kyläkokouksessa samoin kuin kalojen hakijatkin, jotka vuosittain vuorotellen valittiin kylän keskuu-desta. Kun kalat oli tuotu kylään, seurasi hetimiten saaliinjako. Sen suo-rittivat padolla pyytämässä olleet kylänmiehet ja toimitettiin jako ulkona kyläkentällä.

Kesäpaikka Madashjärven rannalla, käsittäen hirsituvan ja kaksi patsaille rakennettua aittaa. Kuva: Toivo Itkonen. / Museovirasto.

Nuoripari lähdössä kotimatkalle kyläpaikasta v. 1913. Kuva: Itkonen, Toivo. / Museovirasto.

Yhteiskunnallisena perustana oli tällöin se, että jokaisen perheen tuli saada yhtä suuri osa. Käytännössä tapahtui tämä siten, että kalat jaettiin niin moneen yhtä suureen kasaan kuin kylässä oli perheitä. Mutta on mainittava, että tällöin ensin jaettiin isot, suolattaessa halkaistut lohet, niin että tämmöisiä puoliskoja tuli kullekin yhden verran. Ja että jako me-nisi mahdollisimman tarkoin tasan — mikä juuri oli nimenomainen tarkoi-tus - oli tapana tarpeen mukaan vielä leikellä pikku kappaleiksi isojen puoliskojen jakoperät.


Kun isot kalat oli saatu tasattua, jaettiin lopuksi pienet lohet kokonaisina. Mikä osa kullekin perheelle joutui, ratkaistiin viime kädessä arvalla, mikä kolttain parissa oli ja on edelleenkin niin tavallista kaikenlaatuista yhteis-tä saalista jaettaessa. Arvottaessa "vierasmies" otti arvat, joina käytettiin kalanpaloja, ja laski niistä yhden kullekin osalle. Kenen arpa millekin ka-lalle tällöin joutui, hänelle kuului asianomainen kalaläjäkin. Että puheena oleva jakotoimitus oli taloudellisestikin tärkeä, on ilmeistä, koskapa sil-loin kukin perhe kertoman mukaan saattoi saada esim. 100 kg lohta.


Jos siis kolttakylässä oli yhteinen pato käytännössä, joka kaikille yhtei-sön jäsenille, voimakkaille ja heikoille, turvasi yhtäläisen osuuden vuo-tuisen patokalastuskauden saaliista, niin tapaamme kalastuksen muilla-kin aloilla periaatteita, joissa heti huomaa pyrityn asettamaan kylän eri perheet yhdenvertaiseen asemaan. Niinpä vuonokalastuksessa, jossa samoin oli lohenpyynti kyseessä, oli kalastuspaikat eli apajat järjestetty vuosikiertoon, jolloin kaikki ne, jotka tänä vuonna kalastivat hyvällä apa-jalla, tulevana vuonna joutuivat huonommalle paikalle, ja aina seurasi apajakierrossa hyvä apaja huonoa apajaa ja päinvastoin. Yhteiskunnal-liseen tasapainoon pyrkiminen oli siis tällaisessakin järjestelyssä ilmei-nen.


Kylän patopaikka ja vuonojen apajat olivat niin ollen yhteistä omaisuutta, mutta koko muu laaja kyläalue, kuten edellä on mainittu, oli jaettu suku-alueisiin, joissa eri perheillä oli omat vesialueensa. Perheen pyyntimaat taasen, kun veljekset ja pojat erkanivat isän kodista, saattoivat jaon kautta, minkä perhe keskuudessaan itse toimitti, pirstoutua yhä pienem-piin osiin. Tällaisesta kehityksestä on valaisevana esimerkkinä Fofo-noff-nimisille koltille kuuluva Madgasjärvi Suonikylässä, joka veljesten ja edelleen veljesten lasten perustaessa eri talouksia on yhden miehen pyynti järvestä muuttunut moneksi pienemmäksi vesialueeksi. - Mutta nyt saattoikin olla niin laita, että isällä oli vähän kalavettä, josta ei riittä-nyt kodista erkaantuvalle pojalle osaa. Tällöin oli asia järjestettävä kylä-kokouksessa. Eräässä tämmöisessä tapauksessa, jonka olen merkinnyt muistiin Suonikylästä, antoi kylä eroavalle pojalle kalavettä isän veljen kalavedestä, joka oli runsaampi kuin tämä itse tarvitsi. Ja osoittakoon tä-mäkin järjestely, miten kiinteä kolttain kylälaitos on ollut.


Yhteistä patokalastusta vastasi metsästyksen alalla kylän yhteinen peu-ranpyynti talven kevät puolella, jolloin miehet talvikylästä käsin tekivät viikkoja kestäneitä metsästysretkiä liikkuen kylänmailla, missä vain tiesi-vät peuroja oleilevan. Tässä kohden oli pääasiallinen yhteiskunnallinen järjestys se, että kukin perhe huolimatta sen pyyntikykyisten miesten lu-vusta, sai panna vain yhden miehen pyyntiin, ja että kaikki pyytäjät sai-vat saaliinjaossa yhtä suuren osan lihoista ja taljoista. Selvästi havaitta-va kyläyhteiskunnallinen tasapaino niin sanoaksemme siis ilmeni tässä-kin kolttain yhteisessä ja niinikään taloudellisesti perin tärkeässä yrityk-sessä.


Eräitä nähtävästi vanhoja säännöksiä on kylän yhteisessä peuranpyyn-nissä säilynyt myöhäisiin aikoihin saakka. Niinpä sai (Suonikylässä) hyvänä peuravuonna etevä pyytäjä, jonka sairauden vuoksi oli jäätävä kotiin, saaliista täyden miehen osan, jota vastoin huonommalle pyytäjälle annettiin vain puoli osaa. Kolttain metsästysoikeudessa on silmäänpistä-vää, että sukualue arvokkaampaan metsänriistaan nähden oli suvun yh-teistä pyyntimaata, ja että pyyntikin suoritettiin yhdessä, kuten karhun- ja peuranpyynti.

Petsamon kolttia v. 1928. Kuva: Toivi Itkonen. Museovirasto.

Huotari Moshnikovin kevätpaikka Puldshekjaur, Suonikylä v. 1926. Itkonen, Toivo. / Museovirasto.

Niinpä oli esim. karhusta sellainen lakitapa olemassa, että jos jakamat-tomalta pyyntimaalta löysi karhunpesän, oli siitä ilmoitettava toisille osakkaille, jotka silloin kaikki yhdessä lähtivät pyyntiin, yksi mies perhet-tä kohden, ja jolloin kukin sai yhtä suurenosan nahan arvosta (karhun-lihaa ei koltilla ole ollut tapana syödä). Mutta eipä tällöin sairasta per-heen miestäkään jätetty ilman, ellei hän ollut aivan vanha tai parantu-maton; kuitenkin sai hän vain 1/3 miehen osasta. Mitä tulee suvun kes-kiseen peuranpyyntiin, niin on mainittava, että leski, joka ei voinut lähet-tää ruokakunnastaan ketään pyyntiin,-silti sai puoli miehenosaa saaliis-ta.Ja juuri tämä on alkukantaisen yhteiskuntajärjestyksen kannalta var-sin mielenkiintoista.


Tarkoin näkyy kolttain parissa olleen määrätty se, millä ehdoilla saatiin metsästettäessä mennä omalta maalta toisen suvun alueelle. Ottaak-semme esimerkin karhunpyynnistä saivat pyytäjät, jos karhu pääsi pe-sältä haavoittumattomana pakenemaan toisen maalle, sitä seurata, mut-ta yhden pyytäjistä oli lähdettävä ilmoittamaan tapauksesta alueen omis-tajalle, toisten jäädessä jatkamaan otuksen vainoamista. Jos alueen omistaja halusi itse ottaa pyyntiin osaa, sai hän saaliista täyden miehen-osan, mutta muussa tapauksessa ainoastaan 1/3. Jos taasen karhu haavoittuneena pääsi pesältä karkaamaan toisen jakomaalle, sai lupaa kysymättä sen siellä kaataa, kuitenkin oli saaliista annettava 1/3 alueen isännälle. Taasen poroille kovin turmiollisen ahman pyynnissä oli sellai-nen lakitapa voimassa, että haavoittuneen ahman perässä sai omalta maalta mennä toisen piiriin tarvitsematta antaa osaa alueen omistajalle.


Mitä tarkimmin järjestetyssä ja vakiintuneessa omistusoikeudessa ovat toisaalta porovarkaudet, jotka lappalaisille ja eritoten koltille ovat anta-neet huonon maineen, silmiinpistävä poikkeus, joskin meidän on muis-tettava, että karjavarkaudet ovat olleet luonteenomaisia alkukantaiselle kulttuuritasolle yleensäkin. Sisältäväthän esim. Ruotsin muinaiset lait rangaistusmääräyksiä tällaisista varkauksista, jotka viitannevat nimen-omaiseen tapaan. Joka tapauksessa se, että v. 1893 mainitaan Venäjän lappalaisten vuosittain varastavan ja hävittävän yksistään Kemikylän pa-liskunnalta Sodankylässä 500-600 poroa, ilmaisee, mitenkä suorastaan intohimon luontoista porovarkauksien harjoittaminen on ollut Kuollan-niemimaan alkuasukkaiden keskuudessa.


Mutta toisaalta näkyy kolttain omassa keskuudessa tässä kohden esiin-tyneen tapoja, jotka viittaavat rauhallisempiin-oloihin. Kerrottiin näet Muotkassa (Petsamon kylän naapuri Venäjän puolella) olleen tapana, kun kylän porotokkaan tuli isännätön poro, käydä sitä näyttämässä, jotta omistaja saataisiin selville, monessa kylässä penikulmain takana, aina-kin Kildinissä, Petsamossa, Nuorttijärvellä, Suonikylässä ja Paatsjoella. Joll`ei omistajaa löytynyt, säilytettiin tällaista poroa kolme vuotta, ennen kuin se myytiin, ja jolloin siitä saadut rahat lankesivat asianomaisen ky-län kirkolle.

Yhdestä käsittelemättömästä puunkappaleesta vuoltu suorakaiteen muotoinen kilkura/kilkula, jonka toisessa päässä reikä. Reiästä pujotettu läpi nahkalenkki, jossa solmu. Kilkulan reunat on pyöristetty ja sen paksuus kapenee alaspäin. Kilkula on varustettu paikannimellä sekä poromerkillä. Kilkulassa kaiverrettu teksti: Inari Sevettijärvi. Kuva: Saamelaismuseo Siida.

Suonikylän vanha talvikylä v. 1913. Kuva: Itkonen, Toivo. / Museovirasto.

Petsamon- osa Suomen itäistä Lappia Andreas Buraeuksen kartassa vuodelta 1626.

Muuten on huomattavaa, että koltat käyttävät poroissaan runsaasti omistusmerkkejä. Ensinnäkin on jokaisella kylän poronomistajalla oma poron korvaan leikattu merkki, mutta sitä paitsi riippuu poron kaulassa "kilkuriksi" nimitetty puulaatta, johon on piirretty poronomistajan varsinai-nen puumerkki ja sen lisäksi vielä n.s. pikkumerkki, jota varsinaisesti on käytetty verkonkohoissa y.m.s. Ja edelleen on kilkuri kylän eri suvuilla, jopa eri perheilläkin erilainen, mistä seikasta he tuntevat poronsa jo kau-empaakin. Näin moniin varokeinoihin ovat koltat siis ryhtyneet estääk-seen poroja sekaantumasta ja häviämästä.


Poromerkin käytössäkin on kolttalappalainen enemmän tahi vähemmän ollut riippuvainen kylästään. On näet ollut tapana esim. Petsamon lapin-kylässä, että kun uusia poromerkkejä, samoin kuin muitakin omistus-merkkejä, perheen jakaantuessa tarvittiin, että kyläkokous lopullisesti määräsi omistusmerkkien muodon ja luonnollisestikin sen takia, että uu-det merkit tulisivat tarpeeksi eroamaan ennestään käytännössä olevis-ta.


Kylän mahti, joka eri aloilla on säännöstellyt koltan elämää ja toimintaa, näyttäytyi myöskin n.s. ottopoikaa koskevissa tavoissa. Tällöin on ennen kaikkea huomattava se säännös, ettei vieraasta kylästä saanut tuoda ot-topoikaa ilman oman kylän lupaa, jos asianomainen henkilö oli jo täyttä-nyt 15 vuotta, elikkä siis tullut kolttain käsityksen mukaan miehuuden en-si asteille. Tällainen määräys johtui siitä, että kylä tahtoi saada ensin tie-don kyseessä olevan ottopojan luonteenominaisuuksista, s.o. ettei hä-nestä olisi koitunut vahinkoa ja haittaa kyläkunnalle.


Niinpä saikin mainittua ikää nuoremman ottopojan tuoda vieraasta ky-lästä ilman oman kylän lupaa. Ja yhtä mielenkiintoista on, että siltäkin kylältä, josta ottopoika - tavallisesti jonkun sukulaisen lapsi - aiottiin ot-taa, täytyi pyytää lupa, jopa siinäkin tapauksessa, että asianomainen poika oli aivan nuori, esim. 5-vuotias. Yhteiskuntajärjestykseen kuului tällöin edelleen se, että ottopojan ottajan oli luvan saatuaan kestittävä viinalla pojan kotikylän miehiä. Ilman tämmöistä kestitystä ei häntä saa-nut viedä kylästä.


Mitä kotivävyyn tulee, oli vieraasta kylästä tulleen vävyn asema hänen uudessa kotipaikassaan monestikin niin sanoaksemme heikko, kuten vieraasta kylästä muuttaneen koltan yleensäkin. Niinpä kerrotaan, että kerran muuan Suonikylän mies otti Nuorttijarven naapurikylästä kotivä-vyn, kosk`ei halunnut antaa tytärtään niin kauaksi kodista. Tällä miehellä oli myös poika, joka ei sopinut asumaan lankonsa,kanssa - jakamatto-massa pesässä näet elivät - ja lopulta hän kyläkokouksessa ilmoitti, ettei tahdo elää tuon toisen kanssa. Ja päättikin kylä, ilmeisesti haluten nou-dattaa vanhan kyläläisen toivomuksia, että langon oli vaimoineen lähdet-tävä kylästä pois.


Yllä olevan perusteella voi huomata, että kolttalappalaistenkin yhteis-kuntaelämässä on todettava se asianlaita - huolimatta tämän luonnon-kansan alkukantaisesta kulttuuritasosta - että näet yhteisön jäsenten keskiset suhteeton varsin tarkoin järjestetty monilla kirjoittamattomilla laeilla. Eivätkä joka päiväiset elinkeinotkaan ole tällöin jääneet yksityis-kohtaisesti säännöstelemättä.