Erkki Innola. / Rajamme vartijat 1947.

Kolttalappalaiset.


Suomen itärajan pohjoisimmat asukkaat.


Harvapa etelän eläjä tulee ajatelleeksi tai edes tietää siitä pienestä, mut-ta sitä kovia kokeneemmasta evakkoheimosta, joka Petsamon alueen luovutuksessa menetti kotinsa, kontunsa ja elinkeinonsa. Tämä lappa-laisiin eli saamelaisiin lukeutuva kolttalappalaisten noin 500-henkinen heimo muodostaa erikoisen ryhmän rajamme vähäosaisen väestön jou-kossa. Koltta on kuten veljensäkin, ns. "tavallinen lappalainen", pieniko-koinen, lapinpukuinen, sitkeä ja taitava tunturien eläjä. Vaatetuksensa kuosin ja kielensä, luonteensa ja uskontonsa perusteella hän eroaa kuitenkin muista lappalaisista

Petsamosta, tunturien maasta, joutuivat koltatkin evakkotielle. Sinne jäivät mökit, kämmänät, porot ja tutut kalaiset vedet. Sinne jäivät karut, mutta kotoiset, ikimuistoisista ajoista koltille kuuluneet selkoset itään virtailevan Luttojoen ja Jäämerenjoen Paatsjoen vaiheilla. Ei saattanut tämä pienikasvuinen ja kreikanuskoinen kolttaväki ajatella evakkoaikan-sa jälkeen siirtymistä etelän, lannan maan, oloihin. Kalastus, poronhoito ja metsästys olivat heidän ikivanhoja elinkeinojaan. Vierasta oli etelän elämä, hankalaa oli olo jo evakkoaikanakin Pohjanmaan lakeuksien kylissä.

Joskin evakkojen kohtelusta ja auttamisesta ei ollut yleensä muuta kuin kiitosta mainittavana, niin kuitenkin paljon oli elämässä sellaista,johon Lapin väki ei voinut tottua. Ei ollut väljiä selkosia liikkua, ei ollut sellaisia kalavesiä kuin Suenjelissä, entisessä kolttavaltakunnassa, ei ollut juo-mavedessäkään kotoista tunturiveden raikkautta. Vaivoin tai ei ollenkaan tottuisi suopunkia heittävä käsi auran kurkeen


Koltta Antti Gavriloff perheineen kotinsa seinustalla Inarin Mustolassa kesällä 1947.

Kuuluisa Raja-Joosepin talo v. 1945. Oikealla muuan kolttatyttö.

Lapissa näkee vieläkin petojen va-ralta patsaan päähän rakennettuja aittoja. Kuva Inarin Ulkuniemestä.

Kainuun evakuoitu kolttavanhus. Kuva: Sotamuseo.

Saksalaiset valokuvaavat kolttia 4.12.1942. Kuva: A.Vallinheimo. / Sotamuseo.

Koivuun evakuoituja kolttia. Kuva: Sotamuseo.

Niinpä sotatoimien päätyttyä Lapissa -44 nämä erämaan eläjät, tunturien ja virtojen väki, valitsivatkin "neljän tuulen tien" ja saapuivat niihin Inarin Lapin erämaihin, joiden läpi uusi raja kulkee Petsamoa vasten. Se oli seutua, joka oli lähinnä heidän entisiä asumapaikkojaan. Tähän penikulmaiseen tunturimaahan muutti poronsa ja kalastusvälineensä kokonaan menettänyt heimokunta, valiten asentopaikkansa jylhän Luttojoen varsilta ja syrjäisten Nangu- ja Tsarmijärvien rannoilta, aloittaakseen kirjaimellisesti elämänsä alusta.

Ei ollut muuta toivomusta tällä rajan kolttakansalla kuin välttämättömin vedet, joissa pääsisi kalaa pyytämään, ja muutamalla porolla päästä en-tiseen poronhoitoelinkeinoon käsiksi. Pian kohosi kämmänöitä erämai-hin. Eivät ne olleet suurellisia, mistäpä korpiin tiiliä, lautoja ja nauloja. Vaikeaa oli jo kuljetuskin, ja kauppakyläänkin, Ivaloon, oli 40-50 km. matkaa monella. Yksihuoneisia, kolmisen metriä kanttiinsa, olivat käm-mänän mitat, nurkassa oli kivistä ladottu Lapintakka, huonekaluina enin-tään sänky, pöytä ja penkki. Suurin osa perheestä nukkui tavallisesti yönsä lattialla porontaljoilla.

Näin eli koltta sodanjälkeistä kautta, vanhastaan tutut rajan vartijat lä-himpinä naapureinaan. Yhteisiä vaikeuksia ja iloja oli molemmilla. Koltta-alueen rajan vartijoiden asuntovaihto kangasteltasta hirsimökkiin tapah-tui rinnan koltan rakentelun kanssa kota-asennostaan hirsikämmänään. Molemmat tarvitsivat välttämättömiä elintarvikkeita, partio saattoi tarvita talviyönä yösijaa koltan asunnosta ja koltalle oli tervetullutta harvoin kul-keva posti. Yhdessä joskus kalasteltiin, usein tarvittiin yhteen hiileen pu-haltamista. Autettiin puolin ja toisin. Näin on, varmasti karuimmissa oloissa, mitä ajatella saattaa, tämä rajan kolttarahvas vaivojaan valitta-matta elänyt vaiheaikansa.

Ei ole vielä valtion auttava käsi kerennyt ylettymään Suomen etäisim-pään kolkkaan niin tehokkaasti kuin olisi ollut toivottavaa. Kuitenkin nyt on tälle nurkumattomalle väestölle toiveita valtionavusta oman kyläyhtei-sön perustamisesta kouluineen ja pikku kirkkoineen Inarin järven poh-joispuoliselle alueelle, jossa se kalarikkailla seuduilla entiseen tapaan saisi elää omassa kokonaisuudessaan ja kehittää omaperäistä kulttuu-riaan. Tätä kolttien elämänehtojen paranemista toivomme hartaasti me rajamiehet sekä myös erikoisesti saamelaisten ja kolttien oloja auttava Lapin Sivistysseura, jonka jäseniin lukeutuu useita rajan vartijoitakin.