Topo Leistelä. / Suomen Sosiaalidemokraatti 1938.

Komeitten lappalaishäitten kuok-kana Hetassa.


Kun käytetään sellaista lystikästä sanontaa, että joku on kuokkimassa toisen häitä, ei kenenkään pidä erehtyä luulemaan, että tämä joku heiluu pitkävartinen kuokka kädessä ja hikihatussa naapuriensa tai kanssaih-mistensä häissä, morsiamen ja sulhasen ympärillä, ja parhaansa mu-kaan yrittää panna toisten juhlatunnelman ja juhlamielen pilalle. Kuokki-minen tai kuokkana esiintyminen ei merkitse lainkaan sellaista enem-män tahi vähemmän paheksuttavaa tai ainakin oudoksuttavaa menette-lyä. Ei sillä myöskään ole mitään tekemistä pellon tai kasken kuokkimi-sen kanssa. Se on kokonaan eri liikutus, kuten sanoisi Jukka Lehtosen klassillinen Juutas Käkriäinen. Kuokkiminen, kuokkana oleminen tai kuokkavieraana esiintyminenhän merkitsee vain sitä, että tämän tapai-nen vieras on tullut tilaisuuteen, häihin, kemuihin, pitoihin, kutsumatta ja käskemättä, omin lupinsa, omalla avoimella valtakirjallaan.

Tapa on kansamme keskuudessa hyvin vanha ja aikoinaan se on ollut varsin suosittukin, sen voi päätellä m.m. kirjallisuudestamme, jossa esiintyy mitä erilaisimpia kuokintakuvauksia ja tarinoita yllin kyllin. Nyky-ään se on kuitenkin väistymässä, kuten monet muutkin vanhat tavat, mutta eri puolilla maata häitten ja monien muiden kekkereiden kuokkimi-sella edelleenkin on niin sitkeät juuret, että sitä harrastetaan ja suosi-taan. Tapa sinänsä perustuu tietenkin suomalaisen luontaiseen vieraan-varaisuuteen ja kestiystävyyteen, muutenhan ei voi käsittää sitä. etteivät pitojen ja kemujen isäntä- ja emäntäväki moisesta menettelystä kim-paannu.

Kuten sanottu tämän sinänsä hauskan tavan juuret ovat varsin syvällä siinä kestiystävällisyydessä, josta meikäläinen kansa yleensä on tunnet-tu ja siitä johtuu myöskin se seikka, että suomalainen kemuisäntä mie-lelläänkin näkee luonaan vieraita, etenkin jonkun erikoisemman juhlan sattuessa, ja suurtakin kuokkavierasjoukkoa kohdellaan arvonannolla ja erittäin hyvin, mikäli kuokat vain eivät itse herätä pahennusta tai anna aihetta hyvin käsitettävään närkästykseen, kuten liiankin usein nykyai-koina tapahtuu, milloin suurempi joukko kuokkia on liikkeellä. Mutta jos sitävastoin kuokka tai kuokkavieras ymmärtää vanhan säännön ”maassa maan tavalla tai maasta pois”, ei hänellä pidä oleman mitään syytä moitteeseen, sillä tavallisesti häntä pidetään kuin ainakin kutsuttua vierasta. Niin kävi tämän kirjoittajan niissä komeissa lappalaishäissä, Joihin hän joutui kutsumattomana kuokkana, mutta joissa hän kutsumattomuudestaan ja ”lantalaisuudestaan” huolimatta oli kuin yksi lappalaisista, yksi tervetulleista häävieraista.

Tietysti kaikki tämä tapahtui hyvin kaukana, napapiirin tuolla puolen, Enontekiön kirkolla eli Hetassa, kuten siellä sekä rahvas että kaikki muutkin sanovat. Siellä, Ounasjärven rannalla, pienessä lumisessa ja hiljaisessa erämaan kirkonkylässä nuo häät vietettiin, komeat ja juhlalli-set lappalaishäät, joissa kaksi rikasta ja mahtavaa Lapin sukua yhtyi. Noista häistä oli puhuttu jo pitkät ajat etukäteen, kuukausi määrin. Lapin laajoilla alueilla kiersi kapula miehestä mieheen, kylästä kylään, kodasta kotaan, että jonakin päivänä Marianpäivän jälkeen häät pidetään ennen-näkemättömän värikkäät ja komean juhlalliset häät, koska kerran Länsi-Lapin eli Käsivarren rikkaat ja mahdikkaat Juuson ja Palojärven suvut lyövät tuumansa yhteen. Kapula kiersi aivan kuin siinä mielessä, että koko Lappi, kaikki pienimmästä suurimpaan, on kutsuttu tätä merkkita-pausta juhlimaan ja tulkootpa vain vaikka kaikki ”lantalaiset” kaupan-päällisiksi samaan iloon, ei sillä väliä!

Kyllä Erkuna se on Antti Palojärven kansanomainen nimitys kaiken rah-vaan keskuudessa niin, kyllä Erkuna Ja Aslak Joosu sen kestävät mo-neenkin kertaan, sen sellaisen kalaseeraamisen. Olematta mikään pai-kallisten olosuhteiden erikoistuntija saattoi toki ennakolta aavistaa hää-menojen juhlallisuuden Ja komeuden, kun tiesi vanhastaan, että Marian-päivä on Hetassa koko Käsivarren lappalaisten, koko sikäläisen Lapin-kansan huomattavin yhteentulo päivä. Ja, että siis noihin aikoihin kaikki kynnelle kykenevät lappalaiset olisivat Hetassa ja tietysti myöskin häis-sä. Vanha kuokkahenki heräsi tietysti heti ja levoton kuokkaveri alkoi kiehua. Päästäpä kuokkimaan noita häitä! En tiedä, vaikuttiko asiain edulliseen menoon ja kulkuun lappalaisten väitetty noituus, vaiko suo-malaisen itsepintainen uskonvoimaisuus, mutta miten ollakaan; eräänä päivänä seisoin naamatuksin muutaman paatuneen Lapin kiertäjän kanssa, ja hän tiesi tarkalleen hääpäivän, hääpaikan ja esittipä kutsun-kin melkein sillä ilmeellä, kuin olisi hän ollut vähintäinkin sulhanen itse, ellei nyt vallan appiukko!

Kauan ei tämän korpijunkkarin vaivinnut houkutella. Asia tuntui selviävän kuin itsestään. Ja kun määräpäivä läheni, starttasi ainakin kahdelta haa-ralta kuokkavierasjoukko matkanpäänään Hetta ja rehellisenä ja suora-sukaisena aikomuksena kuokkia Lapin kansan hääjuhlia. Toinen ryhmä tuli suksin Pallastunturin talviparatiisista yli monien kerojen ja poikki mo-nien kurujen, toinen niinikään suksin, osin porokyydilläkin, Levi- ja Kät-kätunturien kainaloissa uinuvasta Sirkan kylästä, Ounasjokivartta myö-ten, todellisia erämaataipaleita tarpoen yli sadankilometrin matkan mikä seikka vain mainittakoon osoitukseksi siitä, miten suurta mielenkiintoa nämä ainutlaatuiset lappalaishäät kuokkavieraissa herättivät. Hiihtomat-kat sinänsä olivat virkistävät ja mieliinpainuvat eikä kukaan niitä koskaan kadu. Ja häitten aattona olivat kaikki lantalaiskuokat koolla Hetan mat-kailumajan lämpöisissä ja vaikka peninkulmaiset hiihtoretket painoivatkin kolvissa, ei se seikka suinkaan pilanut odottavan kuokkajoukon hilpeyt-tä.

Enontekiön kirkonkylä Hetta 1930-luvulla: Vas. Mäntyvaara, Selman, Os-kari, Simoni ja Kalle Laakson kotipihalta, kuistin takaa näkyy osin kaksi- kerroksinen kansakoulu apurakennuksineen. Koulun takana kuikistaa järven rantatörmällä seisova valkea pappila ja punamullalla rotjattu pap-pilan pirtti. Sitten lähekkäin olevat Anttilan ja Karjalaisen talot. Tien va-semmalla puolen näkyy autiotalo ja tieaukion päässä seisoo Eemeli Kumpulaisen talo. Aivan tien sivussa oikealla puolen on kunnan maka-siini ja siitä oikealla kirkko matalan männikön yli. Kuva: Esko Mänty-vaaran albumista.

Hetta 1930-luvulla. Kuva Tarja Ylitalon os. Riekkisen albumista.

Hääpäiväna lähdimme jo ennen puoltapäivää häätaloon. Häät pidettiin Kumpulaisessa Enontekiön kirkolla - monestakin syystä oli pakko luopua niitten pitämisestä joko morsiamen tai sulhasen kotona. Morsiamen ko-tiin Palojokisuulle oli matkaa eräitä kymmeniä kilometrejä, sulhasen ko-tiin Haltiatunturille eräitä satoja. Kun nyt Lapin kansa muutenkin sattui olemaan koolla Hetassa, sovitettiin häät yksiin aikoihin ja niin iskettiin kätevästi kaksi kärpästä yhdellä paukahduksella.

Häätalon keksi jo etäältä. Maantien vieressä oli portin pielessä pitkä salko ja siinä suuri valtakunnan siniristilippu,samoin häätalon pihassa. Mutta vaikkapa näitäkään juhlamerkkejä ei olisi näkynyt, olisi ollut help-po havaita, mikä talo oli saanut häätalon kunnian, sillä eloisa meno ja kuhina pihassa olisi sen muitta mutkitta paljastanut. Jo pitkän matkan-päähän kantautui nimittäin pihasta iloinen, hyväntuulinen äänekkyys ja puheensorina. Vikkelästi pienet ja vantterat lappalaiset, kaikki toinen toistaan koreammissa puvuissa, pyrähtelivät edes takaisin, sisältä ulos ja ulkoa sisälle ja hereä nauru täytti koko pihan. Sai heti sen vaikutel-man, että olipa täällä kosolti vieraita, sadoissa laskettava määrä, ja kaik-ki tuntuivat olevan välittömän riemukkaalla tuulella.
.

Kun tulit sisälle, näit, että talo oli tosiaankin kukkuroillaan Lapin kansaa. Hiihtopukimissaan, jotka eivät juuri muistuta lappalaisten vastaavia pu-kimia, herättävät kuokat tietenkin ihmetystä, mutta häätalo ottaa heidät kuitenkin vastaan kovin ystävällisesti ja vaikkapa käännyt puhumaan jonkun tuiki tuntemattomankin lappalaisen kanssa, saat heti vastauksen, kohteliaan ja miellyttävän sävyisen. Itse Kumpulainen opastaa kuokat peräkamariin ja sieltä sitten suureen pirttiin, jossa Lapin kansaa on kä-sittämättömän paljon, joka paikassa, sylikkäin pitkin seinävieriä, seiso-massa keskellä lattiaa, missä vain. Ja kun kuokkavieraat ovat aluksi saaneet suuhunsa moniaan kupposen kuumaa kahvia, opastaa Kum-pulainen minut sulhasen isän luo. Hetken kuluttua puristan hänen lujaa, tanakkaa kättään ja kohtaan hänen rauhallisen, viisaan katseensa.

Siinä seisoo siis Aslak Juuso, Norjan puolelta Suomeen muuttanut ja täysin suomalaistunut lappalainen, jolla on valtaa ja mahtia ja jonka po-rotokat ovat lukemattomat kuin lumitötöt tunturin laella. Siinä hän nyt on, Haltiatunturin kuuluisa ruhtinas, jonka poika tänä päivänä on ottava vai-mokseen yhtä kuuluisan Antti Palojärven tyttären, Maaretin.

Ensimmäinen vaikutelma, jonka tämä heimonsa etevä edustaja vieraas-sa herättää, on rauhallisen, tyynen ja kypsän viisauden vaikutelma. Ja Aslak Juuson joka sana, joka ilme ja ele ilmaisee tuota viisautta. Toinen vaikutelkalla hengen voimansa lisäksi hyvin suuri maallinen omaisuus Käsivarren monipäisimmätät porotokat ja paljon muuta mahtavuuden ja arvovallan pontta. Kuulen myöhemmin toisilta, että Aslak Juuso on hen-kisiltä ominaisuuksiltaan ja kyvyiltään kokonaan omaa luokkaansa ja hänestä saamani erinomaisen miellyttävä vaikutelma kasvaa ja vahve-nee vain päivänmittaan, milloin joudumme yhteen ja juttusille. Hän on tosiaankin joka käänteessä se kaukaisen Lapin arvokas gentlemanni, joksi ennakkotieto on hänet kuvannut. Tulkoon tässä yhteydessä ohi-mennen mainituksi pari Aslakille kuvaavaa erikoispiirettä. Aslak Joosu on ehdottomasti raitis ja sehän on lappalaisten keskuudessa melko har-vinaista. Samoin on Aslak hyvin siisti tavoiltaan, hän m.m. vaihtaa yöksi toisen makuupeskin ylleen ja peseytyy aina ennen maatamenoa. Se ei yleensä ole lappalaisten tapana.

Ohimennen tapaan myöskin Aslakin puolison, jolla kuitenkin on niin kiire kaikkien häävalmistusten takia, että hän ehtii vain ystävällisesti tervehti-mään, mutta ei antaudu pitempiin puheisiin. Juuri kun yritän, livahtaa hän vikkelästi jonnekin. Mutta monta kertaa saatan myöhemmin havaita, että tällä nopsasti ja kepeästi liikehtivällä lappalaismuorilla, joka syystä kyllä on luonnollisen ylpeä pojastaan, on sekä hyvää tuulta että älyä yllin kyllin ja alati leikkii hänen silmäkulmassaan hymyilevä ja ymmärtäväinen veitikka

Koetan saada tavatakseni morsiamen vanhempia, mutta kohtaan aluksi vain äidin, hänetkin hyvin pikimmältään, sillä tottahan nyt hänellä on kii-re, jos kellään. Hänen hartioillaan näyttää olevan koko kestityshomma monen apurin ja possakankera, puhumattakaan morsiamen huoltami-sesta ja kuntoon saattamisesta. Tosin on eräs sulhasen naisserkku saa-punut aina Koutokeinosta, Norjan puolelta, morsianta vaatehtimaan, mutta sanomattakin on silti selvää, että äidillä on tyttäien hääpäivänä tu-hat puuhaa ja sydämessä äidille ominainen huolestunut hermostunei-suus. Annan siis hänen omasta puolestani olla rauhassa ja kerron tässä vain, mitä muilta kuulin; nykyinen Palojärven emäntä oli tyttönä olles-saan kuuluisa kaunotar lappalaistyttöjen joukossa, yksi eniten katseltuja, eniten tavoiteltuja ja eniten kosittuja tyttöjä jonka taitava ja äveriöityvä Erkuna viimein koppoi kainaloisekseen.


Erkuna - niin, itse Antti Palojärvi, morsiamen isä ja nykyisen maan isän Kyösti Kallion nimikkoporon hoitaja ja valkoisen ruusun lappalaisritari -
hän antaa odottaa itseään. Häähuone alkaa jo käydä kärsimättömäksi. Häätalo pullottaa vieraista, hiki tippuu suuren Lapin pirtin katosta, kello lähenee arveluttavasti määräaikaa ja vieraat kuhisevat malttamattomi-na. Mutta eipähän vain kuulu Erkunaa. Hänellä, on kuitenkin poissa-oloonsa pätevät syyt. Hän on Enontekiön verotuslautakunnan jäsen ja nyt hän on par’aikaa siellä kunnallisia velvollisuuksiaan toimittamassa. Ja siksi saa korea Maaret odottaa Anttiaan, siksi saa koko häähuone odottaa, saapa odottaa pitäjän arvokas kirkkoherrakin, joka sovitulla tavalla on antanut häätaloon tiedon, että hänen puolestaan on kaikki kohdallaan kirkossa. Odottaessamme Erkunaa ja morsianta ja sulhas-takin, joita vielä emme ole saaneet nähdäksemme, katselemme vähän ympärillemme. Kas vain, tuollahan on seremoniamestariksi ilmoitettu iloinen ja velikullan näköinen lappalainen, Jussa Kalttopää, joka 60-vuotiaana tuli siihen ainoaan oikeaan johtopäätökseen, että on parempi naida kuin palaa ja sen vuoksi kihlasi itselleen rahan ja rakkauden voi-malla Hetan naapurista, Ketomellasta 18-vuotiaan tytön. Tämä leikillinen ja sangen mukava seremoniamestari kertoo minulle tarkoin juhlameno-jen ohjelman ja lopettaa nauru suussa:

- kaikkein ensimmäisenä astun juhlakulkueessa minä vaimoineni, sitten
tulee vielä viisi, kuusi "fiinimpää" paria, sitten hääpari omaisineen ja tä-män jälkeen pitkänä, juhlavana jonona koko muu Lapin kansa.

Labban lapinkylän poromiehiä Siilastuvan luona; vas. Duommá Labba, Nihkolas Labba, Jovnna Labba ja heidän renkinsä Ruotsin Kaaresuvan-non puolelta muuttanut Ántt´Ásllat Juuso. Juusosta tuli myöhemmin Suo-men Käsivarren ehkä tunnetuin poromies ja oman lapinkylän, Juuson eli Kaijukan kylän, johtaja. Takana oik. maantieteen professori J. E. Ros-berg. Kuva: Museovirasto.

Helmi Autton ja Jussa Kalttopään eli Piennin Jussan hääkuva v. 1934. Kuva: Stenbäck, C. W. / Museovirasto.

Eteisessä kohisee, huoneissa kohisee. Lapinpirtissä kohisee! Kohta saamme tietää, mitä se merkitsee. Erkuna on tullut! Pitäjän pomon tottu-neisuudella. ja ystävällisellä arvokkuudella hän liikkuu joka puolella, ter-vehtii jokaista tuttavallisesti ja säteilee hyvää tuulta. Arkiset touhut ja ve-ronpano on päättynyt, nyt on Lapin suuri pomomies juhlimassa tyttären-sä häitä. Erkuna on huomattavasti vilkkaampi ja leikkisämpi kuin Aslak, joka on kaiken aikaa vaiteliaan viisas, mutta Erkunan olemuksessa on myös paljoa arvovaltaisuutta. Hän on, kuten kaikki muutkin lappalaiset, puettuna tyypilliseen Lapin pukuun, mutta presidentiltä saamaansa ritari-merkkiä ei hän ole pannut rintaansa, sillä eihän se oikein verotuslauta-kunnan jokapäiväisemmissä hommissa käy.

- Näissä häissä se olisi saanut olla mukana, tuumi Erkuna, - mutta on vähän liian rapialti matkaa lähteä sitä Palojokisuulta hakemaan.

Aikansa jutusteltuaan vähän joka puolella, on Erkuna henkilökohtaisesti perehtynyt tilanteeseen ja samalla vakuuttunut siitä, että kaikki on kun-nossa. Kun hän sitten vielä on selvillä siitä, että lantalaiskuokat ovat saaneet sitä, mitä talossa parasta on ollut tarjolla ja kun tuvan takaisesta pienestä huoneesta vielä on saatu tieto, että morsian, nuori Maaret Pa-lojärvi, on jo valmiiksi koristeltu ja vaatehdittu ja kun hääväkikin jo na-hoissaan tuntee, että nyt on lähellä vihkimisen juhlallinen ja tärkeä hetki, silloin antaa Jussa Kalttopää, hääpitojen oivallinen seremoniamestari, mahtipontisesti merkin ja koko Lapin kansa asettuu tuota pikaa Jussan osoitusten mukaiseen järjestykseen häätalon pihamaalle.

Lantalaiskuokat ovat etukäteen kiiruhtaneet ulos ja heidän kameransa ovat näppäysvaimiina, kun Jussa antaa juhlakulkueelle lähtökäskyn. Ja erinomaisen elävästi Lapintuntuisen näyn ja arvokasta kamerasaalista tarjoaakin pihamaa juuri tällä hetkellä, jolloin lappalaishääkulkue alkaa liikehtiä. Kymmenet porot, pororeet ja jäkäläkasat sekä kymmenet mus-tat porokoirat tehostavat suuresti tätä aitoa tunnelmaa. Heleä, naukuva 24 asteen pakkanen ikäänkuin alleviivaa napapiirin tuonpuoleisuutta.

Juhlallisen verkkaisesti on kulkue lähtenyt liikkeelle Jussa Kalttopään johtamana. Se suuntaa matkansa Naapuritalon pihaan ja siitä edelleen maantielle ja kohti kirkkoa, joka sijaitsee aivan häätaloa vastapäätä, sie-vällä, petäjikön koristamalla mäentöyräällä. Kulkue on hyvin kirjava ja värikäs, sillä aivan muutamaa poikkeusta lukuunottamatta ovat kaikki ai-to lappalaispuvuissa. Ja niissähän muodostavat pääosan hauskat nel-jäntuulen hatut, kirjavankoreat lapinkoitut, kirkkaan loistavat hartiahuivit ja erivärisin nauhoin ja koristein kirjaillut säpikkäät ja nutukkaat. Naisillan äkee vielä lisäksi kaikenlaisia kallokkaita, helyjä, kaulassa, sormuksiä sormissa.


Tietysti kiintyy päähuomio nyt hääpariin. Morsian on harvinaisen upeasti ja rikkaasti koristettu, päässä kaunis ja taidokkaasti valmistettu korkeah-ko kruunu, kaulassa kalliita helminauhoja ja muita koruja ja sormet kan-keina sormuksista. Sormuksien joukossa on monta paksua ja raskasta kultasormusta. Ja ne kymmenkunta hartialiinaa, jotka vaatehtija ja muut apurit ovat taitavasti paikoilleen sitoneet, antavat lisäkoreutta muutenkin nuoruutensa 24-vuotisessa kukkeudessa sädehtivälle ihmislapselle, lap-palaismorsiamelle, jolla nyt on onnenpäivä. Hieman punehtuen ja katse silloin tällöin maahan vilahtaen astelee hän ryhdikkään sulhasensa talut-tamana.

Sulhanen, Antti Aslakinpoika Juuso, -on ollakseen lappalainen - tavallis-ta pitempi, ryhdikäs ja komea. Hänen käden puristuksensa on kuin kar-hun, samoin kouran koko ja hartiatkin ovat kuin painijalla. Hänen rauhal-lisessa olemuksessaan on kosolti isän arvokkuutta ja tasaista viisautta, mutta hänen puheessaan on samalla hienoa hämillisyyttä, ikäänkuin häntä jollakin tavalla kainostuttaisi kaikki tämä komeus ja tämä ihmisten silmätikkuna oleminen. Sillä tämä lappalaishääpari on todentotta niin ar-vokkaan komea, että kaikki vieraat, lantalaiset heidän kerällään, aivan peittelemättä sitä ihastelevat. Prosessio saapuu urkujen hiljaa ja hyristen soidessa kirkkoon.

Vähitellen täyttyvät kaikki paikat, hääpari on jo alttarilla,- sitten alkaa vih-kiminen. Sen suorittaa pitäjän kirkkoherra syvän hartauden vallitessa, aivan tavallisen lyhimmän kaavan mukaan eikä itse vihkiminen millään tavalla eroa lantalaisten vihkimisestä. Vain se erotus on, että morsiamen nimikkokoira, musta ja kaunis porokoira, makaa kaiken aikaa alttarilla hääparin jalkojen juuressa eikä suostu lähtemään pois, vaikka eräät lä-hinnä istuvat vieraat parikin kertaa sitä hätistelevät matkoihinsa. Se nousee vain, katsahtaa hämmästyneenä häiritsijöihinsä ja kiertää sitten ovelasti toiselle puolelle asettuen uudelleen alttarille makaamaan. Ja niin jatkuu vihkiminen edelleen, vain tuolloin tällöin sekoittuu kirkkoher-ran rauhalliseen ja matalaääniseen puhuntaan jonkin äidinrinnoilla nuk-kuvan lappalaispienokaisen inahdus.

Kulkue tulee kirkkoon, keskellä morsian ja sulhanen, äärimmäisenä va-semmalla morsiamen isä, porolappaiainen Antti Palojärvi.

Vihkimisen päätyttyä, juhlakulkue poistuu kirkosta.

Vihkimisen päätyttyä kohahtavat urut jälleen soimaan ja samalla juhlalli-suudella, samalla verkkaisuudella, jolla kirkkoon oli tultu, lähdetään täs-mälleen samassa järjestyksessä ja samaa tietä takaisin. Kulkue on edel-leen vakava ja äänetön ja vasta, kun hetken aikaa on oltu perillä hääta-lossa, laukeaa ilmeinen jännitys kaikilla tahoilla ja varsin vilkas ääninen ja, monimuotoinen seurustelu alkaa. Pian unohtaa olevansa kuokkavie-ras, juttelee ja nauraa ja iloitsee kuten kaikki muutkin, solmii tuttavuuksia joka puolella, tustustuu m.m. Norjan ja Ruotsin puolelta saapuneisiin vieraisiin ja saa kaiken aikaa melkeinpä ihmetellen havaita, miten hert-taisia ja välittömiä lappalaiset osaavat olla. Heissä on sekä vitsikkyyttä että vakavuutta, luonnonlapsen peittelemätöntä hilpeyttä ja suuren luon-toäidin leimaamaa kypsyneisyyttä.

Lappalaishäissä on syömisellä tiettävästi yhtä tärkeä sija kuin lantalais-häissä ja kuokkavieras odottaa poikkeuksellisella kiinnostuksella juhla-ateriaa, josta kaikenlaisia ennakkoarvailuja ja ennusteluja on pitkin päi-vää esitetty. Aterian runkona on luonnollisesti poronliha monissa eri muodoissa, sitä on savustettuna, keitettynä, suolattuna, lihapullina, uu-nipaistina ja lihakeittona. Mutta kaikki nämä jo sinänsä vettä kielelle he-ruttavat herkut, mikäli ne ovat oikealla tavalla valmistetut, kalpenevat kokonaan tavattoman maukkaan hirvaankielikeiton rinnalla. Vaikka aina-kin yksi kuokkavieraista oli syönyt itsensä täpötäyteen kaikkia esiherkku-ja, näytti hän ikäänkuin heräävän ja alkavan tyyten uudestaan, kun suuri kulhollinen hirvaankielikeittoa kannettiin pöydälle. Ja vieläkin kihahtaa vesi suuhun, kun muistelee noita ihania, melkein itsestään suussa su-lavia, valtavan suuria hirvaankielimöykkyjä, joita ei keitosta suinkaan tar-vinnut etsiä, vaan joita sai lautaselleen miten paljon vain. Ohhoh olipa se vahva ja riittoisa hääateria, jonka päätti ja kruunasi paksu, makea rusi-nasoppa!

Myöhemmin illalla alkoi tanssi ja joikuminen suuressa pirtissä, mutta vaikka ilo kohosi miten korkealle tahansa, vaikka tunnelma oli irtonainen ja vapaa, etenkin myöhemmin, kun jo pitäjän nimismieskin oli lähtenyt kotiin, ei tilaisuudessa tapahtunut mitään sellaista, josta ketään voisi moittia. Lappalaiset osaavat pitää hauskaa hyvinkin välittömällä tavalla, ja vaikka lantalaiskuokka havaitseekin tuossa ilonpidossa monta meikä-läisesti katsoen vierasta, ehkäpä outoakin piirrettä, ei se millään tavalla vähennä tämän hääelämyksen arvoa, sillä kaiken yllä lepää harvinaisen hallittu ja säyseä, siivollinen leima. Sanotaankin, että lappalaiset eivät koskaan omissa juhlissaan tappale eikä reuhaa sen paremmin kuin muittenkaan juhlissa. Jos sellaista joskus ilmenee, ovat siihen syypäitä vieraat ainekset, eivät lappalaiset. Näissä häissä ei huono meno miten-kään olisi voinut tulla kyseeseen, sillä sekä viisaan Aslakin että mielevän Erkunan arvovalta oli niistä vastuussa ja sulhanen, Antti Aslakinpoika Juuso olisi isänsä poikana tiennyt katkaista heti alkuunsa kaiken sopi-mattoman. Hänen jäyhä, mutta samalla erinomaisen miellyttävä ja var-ma olemuksensa ilmaisi sellaista ryhtiä, että hän olisi tarpeen tullen osannut asettaa kaikki häiriöntekijät.

Tapasin nuoren parin seuraavana päivänä kirkolla, Heetrikin kaupan pi-hassa. Se oli komea pari, jos mahdollista vielä komeampi ja tyylikkäämpi kuin hääpäivänä, jolloin lantalaisen mielestä korujen kimallusta ja hui-vien ja hartiallinojen runsautta oli ehkä hieman liikaa. Molempien kas-voilla leikki rauhaisa, tyytyväinen hymy, jonka merkityksestä ei voinut erehtyä. Nuori Maaret oli varmasti saanut hyvän miehen - nuori Antti As-lakinpoika Juuso oli yhtä varmasti saanut hyvän vaimon. Ja se seikka lienee lappalaisillekin sentään ratkaisevan tärkeä.

Nyt nuori pari lienee jo Haltiatunturin tienoilla, sinne saakka piti näet An-tin lähteä nuorikkonsa kanssa jo pari päivää häitten jälkeen. Mutta ensi tulevana Marianpäivänä vuoden vanha aviopari kenties muistojaan ve-restellen matkaa Hettaa kohti lappalaisten vanhaa tapaa noudattaen. Niin, kenties, ellei jo haikara ole löytänyt tietään Haltiatunturille