ERNST LAMPEN. / JÄÄMEREN HENGESSÄ. / DIGI. KANSALLISKIR-JASTO.FI

Köngäs. (Boris Gleb)



Salmijärvi on Patsjoen sydän. Siellä on suurimmat niityt, siellä siis enim-mät asumukset. Rannat tekevät suomalaisen vaikutuksen. Muhkea kan-sakoulu sijaitsee kauniilla niemellä, ja mikä kummallisinta, tehdas seista törröttää ranta äyräällä, tosin ilman isäntää, ilman hoitajaa ja ilman työ-miehiä. Hävinneet kaikki Venäjälle. Vesistön itä-puolella kohoavat Pet-samon jylhät tunturit.

Sinne kapuaa tuleva Petsamon maantie, sen notkoja on tuleva rautatie noudattava. Salmijärven sotilaallisessa majatalossa asuu luutnantti suu-remman joukko-osaston ympäröimänä. Salmijärvi on siis vartioston kes-kus ja tukipylväs. Täällähän tapahtui tuo onneton taistelu suomalaisten vartiojoukkojen ja bolsevikkien välillä huhtikuun 1. p:nä 1920,. josta kan-sa vielä yleisesti kertoo aivan erinomaisen varovaisella ja puolueetto-malla sävyllä.

Suomalaiset hiihtivät Salmijärven toiselle puolelle, jossa norjalaiset otti-vat heidät huostaansa. Osa peräytyi Suomeen. Samassa tilaisuudessa kaatui urhoollinen luutnantti Koivisto. Kansa kertoo, että bolsevikit aivan hermostuneesti pelkäsivät loukata Norjan puolueettomuutta. Niin pian kun suomalaiset pääsivät Salmijärven jäälle, lakkasi heidän ammuntan-sa pelosta, että pakolaiset jo olivat Norjan rajan turvissa.

Jäämeren rata ja tie 97 vuotta sitten kaksi autoseuruetta matkasi Rovaniemeltä Jäämeren rannalle Petsamoon juhannuksen jälkeisellä viikolla. Toisen tehtävänä oli suunnitella reitille rautatietä. Toinen aloitti Lapin matkailun kehittämiseen ja se näyttää nyt toteutuneen. Tässä kuva siitä seurueesta jossakin Vuotson ja Ivalon välimailla 26.6. 1921. Vasemmalla matkakirjailija, lehtori Ernst Lampén vierellään Matkailijayhdistyksen pääsihteeri Wolter Stenbäck, josta tuli Lapin matkailun isä. Nytkö se toinenkin toteutuu, Jäämeren rata? Vaiko 100 vuoden päässä! Enemmän tietoa ja kuvia tästä aiheesta Rovaniemen Maakuntakirjastossa maanantaina 12. maaliskuuta klo 18,00. otsikolla Petsamo, Lapin matkailun alkukoti. Kuva ja Teksti: Seppo. J. Partanen.

Kuva:Motor : tidskrift utgiven av Finlands automobil klubb 1.6.1926.

Nuotta kuivumassa uluilla Salmijärven rannassa 1927. Kuva: Vilkuna Kustaa. Museovirasto. / finna.fi

Salmijärven majatalo. Taustalla Petsamon tunturit.

Salmijärven majatalon ympärille oli kaivettu mahtavat ojat eli juoksuhau-dat, ensimäiset ja ainoat, mitkä Petsamossa näin. Luulisin, että heinä-maat Patsjoenlaaksoissa kasvaisivat kymmenkertaisiksi, jos rannalla olevat jängät kunnollisesti ojitettaisiin.

Olimme tavanneet kiinni Salmijärvellä ne kaksi Asikkalan talollista, jotka meidän edellä taivalsivat Petsamoa kohti. Heidän kanssaan yhdessä ih-mettelimme tätä perinpohjaista ojattomuutta Patsjoen laaksossa. Jos Hollolassa ja Asikkalassa käytettäisiin tällaista viljelystapaa, niin ennen pitkää kaikki alamaat rämeytyisivät.

Lähdettiin Salmijärveltä neljään mieheen soutamaan Jäämerta kohti, jonka piti tulla vastaan Patsjoen suulla, Kolttakönkään kosken alapuolel-la. Yhä pohjoinen porotti välientymättömällä voimalla. Soudettiin, sou-dettiin oikein miesvoimalla. Vedettiin venettä koskien sivu.

Airoissa istui eräs nuori paikkakunnan isäntä sekä sisään muuttanut rautlampelainen, rotupuhdas savolainen.

Salmijärven silta.

Patsasaitta Salmijärvellä 1927. Kuva: Vilkuna Kustaa. Museovirasto. / finna.fi

Rautlampelaisella oli kultainen suu ja mielikuvitus melkein yhtä vilkas kuin edesmenneellä seurakuntalaisellaan, Paavo Korhosella. Ei ollut juoni saada hänen mielikuvitustaan tulvimaan yli äyräittensä. Hän muis-teli Rautalammen kesiä ja vertasi niitä näihin hyisiin henkäyksiin, joita Jäämeri puhalsi venettämme vastaan.

Nuoruuden muistot veivät miehen mielikuvitukselta viimeisenkin holtin. Heillä oli ollut siellä Rautalammilla musta ori, ja se se vasta juoksi. Se juoksi 2 peninkuormaa puolessatoista tunnissa, ihan lemmessä. Hetken perästä se jo juoksi tunnissa ja kymmenessä minuutissa ja kertomuksen loppupuolella se jo kuittasi 2 peninkuormaa alle tunnin.

- Oikein, oikein, rautlampelainen! Jatkakaa vain,kyllä minä uskon. Mutta jos te vielä sanotte, että se teidän oriinne juoksi 2 peninkuormaa puoles-sa tunnissa, silloin minä räiskytän melalla vettä silmillenne. Minä olen myös savolainen ja olen ajanut oriilla, enkä koskaan ole väittänyt, että se juoksee alle tunnin 2 peninkuormaa. Sovitaan pois, se juoksi yhdessä tunnissa 2 peninkuormaa.

- Olkoon männeeks! Mitäs niistä maallisista! sanoi rautlampelainen.

Mutta rautlampelainen oli synnynnäinen runoilija, äitinsä taisi olla Kor-hottaria. Hän tarinoi niin, että silmät säihkyivät ja suu oli koko ajan le-veässä, haltioituneessa hymyssä. Nuoruutensa muistoilla hän masensi pohjoisentuulen vaikutuksen. Kun suojaisen rannan koivikon siimekses-sä lepäsimme ja polttelimme piippua, tuntui ruumiissa rautlampelainen lämmin ja hempeys. Niin, täällä 2:n peninkuorman päässä Jäämereltä kasvoi oikea, pulskalehto. Se on Patsjoen ihmeitä. Samalla leveysas-teella Petsamon vuonon pohjukassa vallitsee täydellinen puuttomuus.

Ei rautlampelaista tarvinnut hoputtaa juttuamaan.
- Kahtokee tuonne! Tuon harjanteen suojassa minä seistä värjöttelin, kun bolsevikit tänä kevännä kävivät miehiä hakemassa pakkotöihin. Kun lähenivät, minä livistin tästä huonon jään yli Norjaan, kun loittonivat, mi-nä kävin kotona asti.

Savolaisen korvissa sanalla pakkotyö on ruma kaiku. Mikseivät muut tehneet samoin, kysäsin minä.
Rautlampelainen vilkutti silmiään ja sanoi:
-Olj hätä ja hyvä mieli, hyvä mieli ja hätä.

Pirullinen tilanne viime kevännä näillä patsjokelaisilla! Heidän seutunsa kuului virallisesti Suomeen, mutta vain paperilla. Suomalaisia viranomai-sia ei näkynyt paikkakunnalla. Huhuiltiin että niiden keväämmällä piti rauhanehtojen nojalla saapua. Mutta silloin pistäytyivät suomalaiset pu-nikit taloihin ja vaativat miehiä Neuvosto-Venäjän armeijaan ja sen töi-hin. Venäjän alamaisiahan he olivat jo synnyiltään, nyt muka suomalai-sia paperilla. Tällaisessa tilanteessa ihminen horjuu. Hätä ja hyvä mieli. Hyvä mieli, kun punikit kehuivat Venäjän oloja paradiisisiksi.

Salmijärven luutnantti.

Eräs Salmijärven kaunotarkin kuului muka, vähänaikaa koulua käytyään, päässeen melkein kenraalinarvoon. Hallitukset olivat vaihtuneet kuin rukkaset. Kuka sitä tiesi, kuinka kauan tätä komentoa kestää. Parasta siis olla mielin kielin. Mutta rautlampelainen oli viisas ja viekas. Hän luik-ki Norjaan, kun piti näyttää oikea karvansa. Olivatko kaikki nuo, jotka Venäjälle vietiin, väkiseltä vietyjä? Mene, tiedä!

Kummun vanha, kurttuinen emäntä, syntyään suomalainen, hilpein hu-moristi näillä seuduin, Boccaccion aikalainen, huokasi näistä asioista puhuttaessa. Jälestä kuuluu, sanoi torventekijä. Se, mikä minut tällä matkalla suorastaan yllätti, oli asukkaitten aito suomalaisuus puheissa, sanoissa ja ajatusmeiningeissä.

He taitavat kaikki suomalaiset sananlaskut, niin siivot kuin vähemmän säädylliset, osaavat toht. Martti Lutheruksen katekismuksen, tuntevat raamatun juuri niinkuin Suomen mies ja nainen. Mutta valtiollisesti suo-malaisia he tuskin vielä ovat. Jos pysyvät hyvässä leivässä ja särpimes-sä, voi heistä kohta tulla myöskin valtiollisesti puhtaita suomalaisia. Jol-leivät, muistelevat he ehkä kaipauksella tsaarivallan aikoja.

Tsaarivallalla oli etu ennen muita siinä, että se jätti ihmiset täällä päin rauhaan. Sen kuristava käsi ei ulottunut tänne asti. Ja sellainen hallitus-han on hyvä, joka ei kajoa ihmisten vapaaseen elämään, josta ei tiedä, onko sitä vai ei, aivan niinkuin sellainen sydän on hyvä, jonka tykytystä ei tunne ei kuule.

Jätettiin Salmijärvi ja päästiin Töllevinjärvelle. Olin jo Kemin ja Ounaan jokiyhtymässä kokenut yllätyksen, minkä tämä muhkea-maisema sai ai-kaan. Samoin olin Kaunispääntunturilla Laanilan luona hämmästynyt ou-toa,suuremmoista näköalaa. Nyt tuli kolmas hykäyttävä.tunne Töllevin-järvellä.

Töllevinjärvi on mitä kaunein alppijärvi. Tai oikeammin, se on vuono, jos-sa on makeaa vettä. Töllevin vuono on toistakymmentä metriä meren-pinnan yläpuolella. Sen eroittaa merestä kaksi mahtavaa koskea, Jänis-koski ja Kolttaköngäs. Mutta jollei tätä tiedä, luulee olevansa norjalaisel-la vuonolla.

Rannat ovat jyrkät molemmin puolin kapeaa järveä. Kaljut kalliot muljot-tavat siellä ylhäällä ja heittävät tummat varjonsa veteen. Tämän tapaista järvimuodostumaa ei ole toista Suomessa. Me suomalaiset olemme Pet-samon omistamisella saaneet uuden, merkittävän lisän maisemiimme.

Meillä on nyt oikeita vuonoja, meillä on nyt oikeita alppijärviä. Emme tar-vitse enää vuonomaiseman kuvia Norjasta, emmekä alppijärvien kuvia Sveitsistä. Nyt me jo voimme saada sellaisia Petsamon läänistä.

Maisemamaalarimme ovat saaneet kiitollisia aiheita lisäksi tuleviin tau-luihinsa. Lapin ja Petsamon aiheita varmaankin yleisö mielellään näkisi ja niillä seiniään koristeleisi. Ihmetyksellä huomasin Lapin tunturit niin perin koristeellisiksi. Mielikuvituksissani en ollut niitä nähnyt niin ihanas-sa valossa kuin ne todellisuudessa ovat.

Maalarimme eivät niitä ylimalkaan ole kiinnittäneet kankaalle. Ne ovat olleet meidän silmillemme vieraita. Nyt kai se aika on koittamassa, jolloin Lappi ja Petsamo muuttuvat meidän omiksemme, ei ainoastaan valtiolli-sesta vaan myöskin sydämmellisesti. Kaunispään ja Urupään tunturit, Töllevinjärvi, Jäämeren vuonot eivät nää lähde silmistäni. Niiden kuvat ovat syöpyneet sieluuni.

Juutuanjoen Jäniskoski 1933. Kuva: Erkki Mikkola. Museovirasto. / finna.fi

Jäniskoski 1942. Kuva: Kalervo Rankama, Geologian tutkimuskeskus, GTK.

Minä näillä kuvilla nyt herkuttelen mieltäni aivan niinkuin tähän asti Pun-kaharjun, Puijon ja Mankalan näköaloilla. Näyttää sittenkin olevan suurta tunnelmallista arvoa sillä seikalla, että joku seutu, joku erityinen näköala muodostus on, niin sanoakseni, minun omaani, oman maani omaisuutta, eikä vain vieraan maan kaunistuksia.

Töllevinjärven veet laskevat komeasta Jäniskoskestaja 3 km. sen ala-puolella olevasta Kolttakönkään koskesta Jäämereen. Nämä molemmat ovat koskia vuonossa, sillä rantamuodostukset täälläkin ovat samanlai-sia kuin Töllevinjärvellä. Näistä kahdesta on varsinkin Jäniskoski ylen kaunis. Kapeasta kallion lovesta vesi mahtavana, sileänä harjana syök-syy monta metriä suoraan alas, jossa se tapaa esteen ja ryöpsähtää mylleröiväksi kuohuksi ja räiskyksi.

Putouksen alle muodostuu suvannon tapainen lampare, jossa vesi pihi-see kuin samppanja, jossa se pyörii, velloo ja survii niin kiihkeästi, etten moista koskissa muualla ole nähnyt. Annan kuvan puhua Jäniskosken kauneuden puolesta. Ei siitä koskesta kukaan ole hengissä tullut alas, yhtä vähän kuin Imatrasta. Kauneudessa sen voittanutta meillä ei ole muita kuin Mankalan kosket.

Suomen valtio rakennuttaa n.s. rullatietä kosken sivu. Rullatiellä ymmär-retään kiskotettua tietä, jota myöten vene vedetään kuivalla maalla kos-ken alapuolelle. Sellaisia on jo Norjan puolella pari kappaletta valmiina Vetokoskessa ja Menikankoskessa. Viime vuosiin saakka on Norjan puoli Patsjoen rantaa ollut paremmin varustettu kulkuneuvojen suhteen kuin entinen Venäjän, nykyinen Suomen puoli. Siellä on pienoisia maja-loita, siellä rullatiet. Nyt meillä jo on 5 muhkeaa majataloa ja Könkään matkailijamaja omalla puolellamme, ja kun maantie tulee ajettavaan kuntoon, olemme kulkuneuvoihin nähden täydelleen voitonpuolella.

Ensimäistä suomalaista rullatietä rakennettiin parastaikaa.Työmiehiä oli koolla suuri määrä, sillä tässähän täytyi kaivaa maata, tasoittaa ja las-kea kiskot. Työmiehet asuivat suuren suuressa kodassa, joka oli koltta-laisen arkkitehdin ihanin luoma. Se oli sekä korkea että lavea,rakennettu paksurunkoisista, käppyräisistä tunturikoivuista, päällystetty jänkien me-hevimmillä sammaleilla, tuohilla ja turpeilla ja muulla töryllä.

Se oli kuin jalon petolinnun pesä, kotkan, jonka toinen siipi vettä viistää, toinen taivasta lakasee. Keskellä kotaa paloi ikuinen, pyhätuli, pienem-män juhannuskokon suuruinen. Astuttiin palatsin aukosta sisään. Suo-malaisia työmiehiä lojui vasemmalla puolella tulta, kolttia oikealla puo-len.

Suomalaiset edustivat jokaista Suomen kolkkaa. Oli elimäkeläinen, oli rääkkyläinen, oli oululainen, oli porilainen, kaksi asikkalaista, kaksi hel-sinkiläistä, salmijärveläisiä y.m. Kaikki maailman kulkureita, siis iloisia, nauravia miehiä. Kirkkaimmin ja heleimmin nauroi se mies, joka pitkät ajat oli oleillut Huippuvuorilla. Ihmeellistä, ilo ei riipu valosta, vehmau-desta eikä lämmöstä, se johtuu lämpimästä sydämestä.

»Huippuvuorten kuningas» oli säilyttänyt helakan nauru äänensä ja kirk-kaat kasvonsa pohjoisnavan lumipyryistä huolimatta. Joskus käy niin, et-tä ihmisjoukon valtaa ilonpuuska aivan ilman näennäistä syytä. Aivan niinkuin varpusparven joulukuun pimeimpinä päivinä. Nekin voivat pen-saikon lehdettömillä oksilla sirkutella tuntikaupalla niin kiihkeästi kuin orkesteri konsertissaan rahan edestä. Mistä syystä?

Ei rakkaudesta, vaan yksinkertaisesti yhteisenilon hurmiossa. Niin mekin tässä kolttien palatsissa, joka ristittiin komeutensa takia "tasavallan kios-kiksi", kuuluisan Yildis Kiosk'in mukaan Konstantinopelissa, sirkuttelim-me tuntikauden käsittämättömässä riemussa. Puheenvuoroja ei pyydet-ty, ne otettiin.

Puhuttiin Petsamon onnellisesta tulevaisuudesta. Rakennettiin tuulentu-pia. Siinä seistessäni kattoaukon alla, kuulin nurkista ikäänkuin naisää-nien vikinää. Kuka tänne kasakkien leiriin naisia on kulettanut? Ne olivat kolttia, parrakkaita kääpiöitä, jotka piipattivat omituista kieltään kuin ripil-le menevät tyttöset. Niin läpi läpeensä naisellinen oli heidän äänensä, että minä pari kolme kertaa käännyin ihmeissäni hakemaan silmilläni naisolentoja kioskin nurkista.

Kolttien vastainen elämä maalattiin hohtoisin värein. Nythän koltatkin pääsevät valitsemaan valtiopäivämiehiä Suomen eduskuntaan. Me valit-simme tuossa tuokiossa kohtalaisen edusmiehenkin. Enimmät äänet sai se, jolla oli tuuhein tukka ja vankin parta. Heidän sielunsa kykyjä ei tun-nettu eikä voitu punnita, mutta eiväthän ne aina Suomessakaan jouda herkimmän puntarin nokkaan kun edustaja valitaan. »Etustajien» jou-kosta sanovat pahat ihmiset löytävänsä sangen paljon vätystäjiäkin. Kol-tat nauroivat ja lepertelivat yhteisen ilon tartuttamina.

Juniskosken suvanto.

En ollut ennen tätä matkaani koskaan nähnyt kolttalappalaista. Ne olivat sangen mieltäkiinnittäviä uusia tuttavia, mieltäkiinnittävämpiä kuin Suo-men lappalaiset. Olen kuullut erään lappalaisten tutkijan väittävän, että koltta sana tulee venäjänkielestä, jossa se merkinnee samaa kuin rupi-pää, kaljupää, tukkatautia poteva ihminen.

Monet koltat ovat tänäkin päivänä kaljuja, ei ainoastaan miehet vaan myöskin naiset. Se johtunee jostakin tukkaa tuhoavasta basillista, siivot-tomuudessa eläjästä, sillä koltan paljaassa kaljussa nähdään keltaisen ruskeita täpliä, niinkuin kartalle kuvattu tiheä saaristo. Pienten paiseitten arpia. Mutta kolttien ulkomuoto on perin vaihteleva ja muotorikas. Voi joskus nähdä jättiläisen, voi nähdä kääpiön, näkee leveänaamaisen, tuuheapartaisen, mutta myöskin hyvin siropiirteisen ja paksutukkaisen. Samoin tapaa parrattomiakin kolttia.

Suurilla silmilläni tarkastelin näitä eri tyyppejä. Vähitellen selveni minulle syy tähän ulkomuodon erilaisuuteen. Se kävi minulle niin varmaksi, että pidän seuraavaa esitystäni historian viimeisenä sanana.

Koltat ovat alkuperältään samaa kansaa kuin Suomen lappalaiset. He puhuvat samaa kieltä, vaikka eri murretta, niin erilaista, että heidän on hieman tukala toisiaan ymmärtää. Mutta vielä suurempi eroitus on ole-massa ulkomuodon ja uskonnon välillä. Koltat ovat selvästi venäläisten näköisiä, miniatyyrivenäläisiä.

Heti ensi silmäyksellä huomaa heidän piirteistään slaavilaisuuden tirkis-tävän esille. Koltat ovat oikeauskoisia kreikankatolilaisia. Suomen lappa-laiset luterilaisia. Koltat juovat tsajua, lappalaiset yhtä hartaasti kahvia. Mistä tämä elävä slaavilaisuus kolttain piirteissä?

Jo 1550 luvulla perusti pyhä Trifon Petsamon luostarin. Vuonna 1565 asui luostarissa kokonaista 50 munkkia. Kohta 400 vuotta ovat Petsa-mon munkit hallinneet ja vallinneet niitä maita, missä koltat asuvat, s.o. Muurmanninr annikkoa.

Muurman on venäläinen muodostelma norjalaisesta nimestä Norrman. Luostarilla on joskus ollut mahtavat loistoaikansa, joskus on sitä koh-dannut ankara vaino, niinkuin Pekka Vesaisen julma ryöstö- ja murha-retki 1589.

Aina uudelleen ovat munkit nostaneet päätään, rakentaneet uudelleen poltetut kylänsä ja anastaneet haltuunsa seudun edullisimmat viljelys-paikat.

Kolttakönkään kylä 1927. Kuva: Vilkuna, Kustaa. Museovirasto. / finna.fi

Nyt tiedämme kaikista katolilaisista papeista ja munkeista, että he ovat hyvin hartaita kristityltä. Aamuin, illoin ja keskipäivälläkin he hääräävät kirkoissaan ja palvovat pyhimyksiään. Mutta me tiedämme myöskin, että heitä vainoovat tuon tuostakin hirvittävät kiusaukset ja lihan kanssa kamppailut.

Yhtämittaa he lankeavat, yhtä usein katuvat, taas langetakseen. Se on kaikille meille kristityille ominaista, mutta ennen kaikkea katolilaisille hengellisille. Nyt luostarien ympärillä asui kolttia. Kun munkkeja rupesi väsyttämään tämä yhtämittainen posmittaminen kirkoissaan ja rukous-huoneissaan, pistäytyivät he iltasilla juttelemaan kolttien kanssa aivan arkipäiväisistä asioista.

Tämähän on niin inhimillistä, niin luonnollista, ettei sitä tarvitse ihmetellä. Kolttavaimojen ja kolttatyttöjen kanssa he vaihtelivat ajatuksiaan lem-mestä, venäläisten munkkien totuttuun tapaan. Tätä menoa he ovat jat-kaneet kohta 400 vuotta. Ihmekö siis, että koltat ovat slaavilaisten näköi-siä. Jokainen nykyajan koltta polveutuu isän puolelta Petsamon mun-keista. Mutta nyt on Petsamoon tullut munkkeja koko suuren Venäjän eri aloilta. On tullut Vähä-Venäjältä, on tullut kasakkien maista, on tullut Moskovasta, on Novgorodista.

Kalkki slaavilaisten eri piirteet ovat siis edustettuina kolttien kasvoissa. Koltat muistuttavat siis joko siropiirteisiä, kapeakasvoisia eteläslaaveja tai leveänaamaisia tuuheapartaisia suurvenäläisiä, useimmiten pienois-koossa. Ne koltat, mitkä vikisivät tasavallan kioskissa, olivat erittäin si-ropiirteiset ja hoikat. Selviä ukrainalaisia. Heidän kasvonpiirteensä nä-kee joskus venäläisten kirjailijain ja taitelijain kuvissa. Nämä koltat olivat Gogolin, ja Repinin näköisiä. Tukka oli Orenburgin kasakin ja parta re-hevä leukaparta.

Hyvinä ystävinä erottiin tasavallan kioskin asukkaista, jotka lähtivät saat-tamaan meitä kosken alle. Koltat hyppäsivät kepeästi kuin kuolleet haa-mut veneeseensä, laskivat kosken alapuolen, ja toivat sen suvantoon.

Yhä he vikisivät ja hymyilivät entistä iloaan.

Paatsjoen rantaa Kolttakönkäällä 1931. Kuva: Lind E. Museovirasto. / finna.fi

Huotari Moshnikovin perheen pysähdyspaikka muuttomatkalla 1913. Kuva: Itkonen Toivo Immanuel. Museovirasto. / finna.fi

Vuonoa jatkuu vielä Jäniskoskesta aina Jäämereen saakka. Kolmen ki-lometrin päässä on viimeinen mahtava Patsjoenkoski, Kolttaköngäs. Ko-mea koski, tunturien ympäröimä. Kolttaköngäs on merkillinen meille suo-malaisille sen kautta, että sen molemmat rannat kuuluvat suomalaiseen alueeseen.

Miksi raja tällä kohden poikkeaa norjalaisten puolelle? Arvattavasti sen takia, että heti kosken alapuolella sijaitsee kaksi venäläistä rukoushuo-netta, vanhempi, jo laho ja ränstynyt, uudempi, kaikella venäläisellä lois-tolla sisustettu. Sanotaan, että itse Petsamon perustaja, pyhä munkki Trifon, olisi vanhemman rakennuttaja. Näistä pyhistä paikoista eivät ve-näläiset tahtoneet luopua hinnalla millään. Vaikka raja tähän asti oli kul-kenut Norjan ja Venäjän välillä pitkin Patsjokea, pantiin se tässä paikas-sa luopumaan luonnollisesta rajastaan, joesta.

Nyt rukoushuoneilla ei ole muuta arvoa kuin historiallisten muistomerk-kien. Pienet koltat pistäytyvät joskus temppeleissä pyhimyksiä palvo-massa. Outoina, vieraantuneina ne nyt seisovat kunnaillaan luterilaisten seutujen keskellä. Merkityksensä niilläkin sentään on ollut. Ovathan ne muinoin näet levittäneet seudulle hiukan korkeampaa uskontoa ja maa-ilmankatsomusta kuin mitä pakanallisella koltalla oli.

Nykyään temppelit ovat samassa arvossa kuin kolttainkin pakanalliset uhripaikat ja kalmistot. Hurskas tarina nuorukaisista Boris ja Gleb,jotka veljensä surmautti, on nyt vain satu. Mutta Kolttakönkään koski on nous-sut sitä suurempaan arvoon. Sen voimaa nyt palvotaan Könkäällä.

Seutukunnan vanhanimi Köngäs syrjäyttää nyt Boris Gleb'in nimityksen. Se on tulevan voimalähteen nimi, Könkään tehdasalueen nimi. Mutta säilyttäkäämme Boris Gleb nimitys pyhätöille. Elkäämme puhuko Kön-kään temppelistä, vaan Boris Gleb'in; mutta tämä ihana seutu on oleva Köngäs. Sitä suuremmalla syyllä kuin suomalaiset patsjokelaiset lausu-vat tämän vieraan nimen hullulla tavalla: Poorisleppa.

Nimestä tuskin riitaa syntyy, mutta ehkä itse koskesta. Norjalaisilla on 8 km:n päässä koskesta suuret rautakaivokset, jotka tarvitsevat kosken voiman. On siis luonnollista, että Norja kosii koskea. Mutta voihan mei-dänkin puolella olla rautaa. Voimmehan mekin tarvita koskea.


Könkään koski voimanlähteenä on tavattoman suuriarvoinen kelle omis-tajalle tahansa. Syntyykö tästäkin ikävä riita? Ei. Norjalaisten kanssa meidän täytyy voida sopia. Voivathan norjalaiset saada käyttää meidän koskemme voimaa, mikäli sitä riittää. Eihän Kolttakönkään voima siitä vähene, että se on suomalaisten käsissä. Ja voivathan norjalaiset ja suomalaiset yhdessä tuumin käyttää sekä Kolttakönkään että Jäniskos-ken kaikki yhdistyneet voimat yhteiseksi hyväksi. Mikä este se valtakun-nan raja on!

Maanmittarin käväsemä linja vain. En ole ammatiltani mikään »Koski-Jaakko», mutta luulen ymmärtäväni, että jos Könkään kosken sulkee kyllin korkealla padolla, saadaan vesi nousemaan kolme kilometriä ylempänä olevan Jäniskoksen niskaan saakka. Rannat näitten koskien välillä eivät joudu tulvan alle; ne ovat jyrkkiä tuntureita! Mikä suunnaton voima tästä saadaankaan.

Sitä riittää yllin kyllin sekä norjalaisille että meille. Ilman riitaa, ilman kah-nausta. Könkään seutu on kauniimpia Patsjoen varrella, kauniimpia ko-ko Jäämeren sikäläisellä rannikolla. Se sijaitsee komean vuonon pohju-kassa. Sellaisia koristeellisia vuonon pohjukoita on monta näillä rannoil-la, mutta missä on lisäksi ihana koski ja putous korkeitten vuorenseinä-mien välissä?

Omituista kyllä kasvaa Könkäällä Boris Gleb'in pyhättöjen ympärillä vankka koivikko, ehkä pohjoisin koko Europassa. Taaskin saamme kiit-tää pyhättöjä siitä, että puistikko on säilynyt. Tosin bolsevikit raiskasivat tätä lehdikköä sangen tuntuvasti, mutta jos se vastaisuudessa saa rau-han, jos sitä ihmiskäsi pääsee vaalimaan, on puisto varmaankin kohta saava entisen ulkomuotonsa.

Jos Jäämeren rannoilla ylimalkaan tunturikoivikot rauhoitettaisiin haas-kaukselta, kasvaisi siellä monessa notkossa lempeitä lehtoja. Boris Gle-b'in pyhä koivikkoon otettava valtion huostaan ja julistettava ikuisiksia joiksi rauhoitetuksi alueeksi.

Miesten kota Kammikivitunturin leiripaikalla Paatsjoen itäpuolella 1924, Soikero, Konrad ja Pudas suomalaisia, muut kolttia, Kotselkurun leir-paikka. Kuva: Museovirasto. / finna.fi

Kuva: Through Arctic Lapland. BY CUTCLIFFE HYNE. / LONDON ADAM AND CHARLES BLACK 1898.

Paitsi näitä kahta rukoushuonetta on Könkäällä myöskin kaksi muhkean-laista rakennusta ulkohuoneineen. Ne ovat entisiä pappiloita. Molemmis-sa on koko joukko huoneita. Toisesta on valmistettu mukava matkailu- ja kalastajamaja. Toisen rakennuksen parissa huoneessa asustaa rajavar-tiosto. Näissä rakennuksissa saa ihailla Petsamon honkien kullankeltais-ta pintaa, niiden erittäin tiivistä kokoonpanoa, niin tiivistä, että on vaike aa laskea vuosirenkaita.

Alapuolella kunnasta, jossa nämä neljä suurenlaista rakennusta ovat, sijaitsevat kolttalappalaisten pienoiset mökit. Ne ovat matkan päästä katsottuina jokseenkin samanlaiset kuin aittarakennukset Savossa, sillä eroituksella vain, että näissä on pienet ikkunat. Kehitys kulkee asteettain eteenpäin. Kotaan verrattuna tämä mökki sittenkin on palatsi, vaikka sii-nä on vain yksi huone.

Näihin mökkeihin verrattuina taas molemmat pappilat ovat korkeamman rodun asuinsijoja. Pistäysin erääseen tällaiseen tölliin. Oli siinä pieni eteinenkin, jonka lattiana oli vanhan kaminan hella ja syrjät. Pikkuinen tupa oli näköjään sangen siisti. Vähäinen emäntä oli puettuna jonkunlai-seen koristeltuun hiippaan, mutta yhtä pikkarainen isäntä oli kalju kuin biljardipallo. Siis oikea koltta.

Miehen kaljussa kallossa nähtiin Ahvenanmaan saaristo, nähtiin Skiftet, näkyi Delet. Isäntä istui sänkynsä laidalla, emäntä keitti tsajua kaminan-sa hellalla. Keskusteltiin alussa kaljupäisyydestä. Panin naamani mitä ystävällisimpiin laskoksiin, ja pyysin saada nähdä rouvankin pääkalloa. Tämä törkeys ei näkynyt suututtavan emäntää, hän vain hiljaisesti kiel-täytyi näyttämästä. Sanoi kumminkin olevansa yhtä kalju kuin miehen-säkin.

Puku näillä koltilla oli yleiseuropalainen eli lähemmin sanoen norjalai-nen, lukuunottamatta emännnän persialaista tiaaraa (päähinettä). Isäntä kasvonsa piirteiltä novgorodilaisen munkin jälkeen jättämä, emäntä ehkä astrakanilaisen pyhimyksen tyttäriä.

Ennen hengenlähtöään rajukin ihminen tyyntyy ja hiljenee; kuolevan kansan jäsenet puhuvat hiljaa ja melua peläten kuin hautajaisissa. Suuri suru oli sitä paitse kohdannut perhettä. Suurin suru, mikä perhekuntaa voi kohdata. Heillä oli ainoa lapsi, poika. Sen olivat punikit vieneet Ve-näjälle keväällä. Ei mikään ollut auttanut, ei edes sekään, että hän oli ainoa lapsi, ja vanhemmat iäkkäät.

Tämä punikkien viimeinen hirmutyö pusersi monen vanhemman silmistä Patsjoen laaksossa murheen katkeria kyyneleitä. Se oli Betlehemin poi-kalasten murhaan verrattava. Nyt olivat vanhukset kuulleet, että poika oli kuollut nälkään ja ankaraan pakkotyöhön. Näitten kääpiöitten poikako se kestäisi pakkotyössä venäläisten ja suomalaisten rinnalla? Hänen täytyi tietenkin masentuamaan alle.

Ukko itki haikeasti, hiljaista, vikisevää itkua. Mutta äidillä ei ollut kyyne-leitä. Hän vain huokaili, huokaili pienen sydämensä syvimmistä sopista. Uunilinnun pesän oli julma kissa hävittänyt, syönyt poikasen; emät kui-kuttivat koivun oksalla. Liikutus valtasi minutkin. Miksi ei sallittu noitten pikku ihmisten hiljaa vikisten mennä hautaansa! Miksi jouduttaa muuten-kin varmaa loppua! Niin hyvin yksilöitten kuin koko kansan loppua.

Miesten otto pienten kolttien joukosta sotaan tai pakkotyöhön, sehän oli vain järjetöntä julmuutta. Koettelin lohduttaa vanhempia sillä, etteihän ai-na huhuihin voi luottaa. Ehkä poika vielä elää. Ehkä hän jo huomenna tulee tuosta ovesta sisään ja huudahtaa:

- terveisiä Venäjältä!

- Niinkö sinä luulet, niinkö luulet, sanoi ukkokoltta ja pyyhki kyyneleet silmistään. Luuletko hänen vielä aukaisevan tuota ovea?

- Luulen, vastasin varmasti.

Ukko hieman rauhoittui, mutta äiti huokaili vain niin omituisen raskaasti. Olisin kauemminkin istunut rohkaisemassa vanhusten murtuneita mieliä, mutta minua rupesi eräs seikka hieman arveluttamaan. Ukon kertoessa hän aina tuon tuostakin tapasi etusormellaan ja peukalollaan jotakin ruu-miinsa osaa, milloin käsivarttaan, milloin rintaansa, milloin kupeitaan.

Hän teki tempun niin hellävaraa ja hienotunteisesti ikäänkuin olisi pelän-nyt musertavansa jotakin vaatteen alla. Tällaista temppua en ollut kos-kaan ennen nähnyt. Että oli kysymyksessä joku syöpäläinen, se oli sel-vää, mutta mikä? Olisikohan tässä nyt kolttien kuuluisa vaatetäi toimin-nassa.

Rupesi tuntumaan minunkin ruumiissani pistoksia. Minunkin jo alkoi teh-dä mieleni nyppiä ruumistani noin salaperäisesti, noin vain sivumennen hienotunteisesti. Ei, pois piti lähteä hyvän sään aikaan. Hyvästi, hyvästi, uskokaa pois, kyllä poikanne vielä palaa. Niinkö luulet, itki ukko, mutta äiti vain huokaili.

Jälestäpäin sain asiantuntijoilta kuulla, ettei vaatetäitä tapeta sormilla, hampaita siihen käytetään. Huh! huh! Sormilla vain irroitetaan täin ikenet ruumiista. Siitä tuo lempeä, salaperäinen temppu.Könkään koltat olivat sivistyneimpiä, mitä matkallani näin. Norja on siinä niin likellä, ja kor-keampi kulttuuri tarttuu kuin rutto.

Varakkaimmat koltat tässä kylässä olivat jo vallan herraskaisia, niin että yhtä jo sanottiin Könkään pormestariksi, toista kirkkoväärtiksi. Ehkä Boris Gleb'in munkit olivat Petsamon luostarin valiojoukkoa?