Kansan kuvalehti 1932.


Siellä on jonkin kokoinen järvi, jossa asuvat sellaiset saaret, karit, luodot ja sellaiset vetten nuolemat paadet eli . että . Ja sitten siellä kohoo vuo-ria, joita sen puolen ihmiset osaavat nimittää vain tuntureiksi; - ja muis-tan, että niiden tuntureiden rinteillä kiiltelivät lumimatot eräänä juhan-nuksena vielä.

Oikeastaan on naurettavaa, miten ihminen on hyvä muistamaan tyhjän-päiväisyyksiä. Sanotaan sekin Satapetäjäsaari, jossa joka katajapen-saan alla, jokaisessa kivenkolossa koskelo uusia koskelolta hautoi. Entäs se kaakkuri, joka pani että pauvvaku-pauvvako ja upposi aivan veneenkeulaneteen. Silloin Piik-Hentta sanoi elämänsä ainoan vitsin "kumina kesä, kun vesilinnutkin hukkuvat", ja lisäsi "nyt se nousi ja lähti ajamaan polkupyörällä". Siinä käänteessä, nähkääs,kaakkuri syöksyi pitkin vedenpintaa yrittäen ilmaa siipiensä alle.

Mutta oli siellä muutakin kuin se järvi ja se polkupyöräile väkaakkuri. Siihen saa panna metsät, koko sen suuren virran, joka pohjoiseen alati liikkuu koskineen ja suvantoineen, ja vielä Jäämeren rantaa kaistan. -Paljonhan siellä oli - mikä ne kaikki enää likimainkaan muistaa .

Äsken tulee Kopperi luokseni. Tämän kanssa meillä nyt on määrä lähteä silloisia palkisia tarkastelemaan, yhteisiä ystäviä puhuttelemaan. Keske-nämme viime aikoina emme ole muuta muistaneet kuin sen puolen maa-ilmaa ja asioita.
- Ota sinä kahvipannu, minä hankin käristyskauhan.
- Ostetaanko läskiä vai voita; voi on paha sulamaan paisteella?
- Muista kahvisuolat panna nahkapussiin, muutenne heti menevät lau-kussa sokerin luo. Ja kahvi ilman suolaa ei ole kypsä, maistuu vedelle.
- Mutta mennäkseni vielä asiaan, muistatko, miten Nilvin kunniaksi her-nekeittoon täytyi panna matkamiehen syylingät?
- Niin, ja miten Norjan äijän elätti hanhen kävi, kun se lähetettiin punaisin kaularusetein Suomen puolelle akiteeraamaan? Eikös ollutkin rasvainen ja makea?
- Oli, oli.


- Mutta olitko sinä mukana silloin, kun Niskas-Eemeli järveen putosi? Entäs, mitä se toi tullessaan pinnalle päästyään? — Et muista. — Nyrkit täynnä ahvenia. Oh, siihen aikaan ainakaan ei Lapissa ollut kalan puu-tetta.
- Se ei ole pahakaan juttu —. Mutta Lytviikin tapaus ja Möysärin Santra ja Magna, jonka kanssa jokaisen täytyi saada tanssia "Kohtalon valssia", ja -. Olen niistä joskus yrittänyt ihmisille kertoa, mutta he sanovat, että niin kauan kuin sinulla nokka noin heiluu, ei uskota. - Ja se laulu:

"Ei mikään lintu niin korkealle lennä
kuin lentääpi kotka poikineen;
eikä mikään miekka niin terävä ole
kuin petollisen ystävän kieli on."

Tästä jo pääsee hajulle, että oli siellä hetkiä, silmänräpäyksiä, joiden piti olla ikuisia, - mutta Sohvi petti saatuaa noudon intohimon tulla kenraalik-si - kenraaliksi. Siitä saattaisi kirjoittaa melkoisen romaanin. Parasta sii-nä olisi, että se on tosi; pahinta, että sitä ei voi kertoa ja että Sohvista ei tullut kenraalia. - Sellaista tapahtui ennen Lapissa - jonne meidän nyt, ainakin kerran vielä, täytyy päästä. Kysytte: minne sinne, miten ja kos-ka?, - Huono sanoa juuri tarkalleen, sillä Lapissa ei ole junia, kesällä ei edes aikaakaan, - kaikki nurin, yökin päivä.

Ei kuvailla automatkoja, painutaan suoraan Ivaloon. Heitetään mutka Inarin kirkolle, missä Ranta-Antti ja Jänkä-Aapo asuvat. - Edellinen tah-toi tietää kaksi asiaa: nouseeko lohi Inarinjärveen, nyt kun kalaportaat on saatu Kolttakönkääseen, ja Utsjoelleko sitä mennään? - Näihin oli helppo vastata. Lohennousuasiaa mekin ollaan joka ukolta kyselty, sillä onkivehkeet ovat matkassa. Matkan taas pitäisi käydä venepelissä Iva-losta yli Inarin Patsjokisuulle, siitä pitkin Patsjokea Salmijärvelle, ja niin poispäin. Mutta, että ohjelmaan voi tulla muutoksia, on melko mahdollis-ta. Voidaan esimerkiksi keikahtaa Patsjoen ärjykoskiin, jota eräs vaimon-puoli lähtöasemalla tuntui kovasti pelkäävän. Mitenkä kävi Lampion ja Kulta-Turusen viime kesänä - suin päin alas muutamasta nikarasta; ja pöytäkirja, jota äskettäin silmäilin, mainitsi, että Kulta-Turusen ruumiissa oli joukko mustanvihortäviä paukamia, joista voitiin laskea, montako ker-taa mies koskessa oli kiveen äjähtänyt. - Mutta me emme aiokaan las-kea kivelle. - Niin, kukapa se aikoo.


Meitä on vain kaksi. Toisena joutomies Kopperi, joka ei ole luvannut it-sestään mitään kirjoittaa. Ei kirjoiteta - sanotaan vain, että hän on jouto-mies kolmet kuukaudet. Nyt ei kuulemma ole mikään aika tutkia ciliatteja eli ripsieläimiä, joita esimerkiksi poron pötsissä eli rapamahassa on ko-konaista kaksi kiloa. - Että minkä kökokoisia? - Kysytään. - Sanoo, että puolen millin pituisia.

Tuossa on Pikku-Maunulta ostettu vene. Siinä on kahdet airot ja huopu-rit. Patsjoella tarvitaan vielä hyvä mela ja pari sauvointa; ne saatanee Virtaniemestä. - Kannetaan kamppeet veneeseen; - mitä niitä onkaan? Laukut, kahvipannu ja tietenkin käristyskauha ja kirves ennenkaikkea. Mitenkä muuten yöpuun saapi, ja muutenkaan kirveetön mies ei ole mi-kään Isolla-Inarilla.

Näkyy olevan pilvessä, ei suinkaan tässä sateesta säästytä. Ukkonen kaataa toisinaan ison laatikollisen veden pyöreiksi nuolemia kiviä tai-vaankannen päälle, mistä ne sitten lähtevät suurella rominalla vyöry-mään kahtapuolta. Ei tässä vielä mitäiin hätää ole, mutta se vain on vä-hän kumma, että kaveri uskaltaa kirota ukonilmallakin. Määttä-äijä, joka kuuluu tulleen uskoon, sanoisi, että kyllä se vielä syötättää itsensä niillä ripsieläimillänsä eli silikaateilla - kauhistus.

Joutomies soutan - kyllähän hän näin alussa. Minä tietenkin asun peräs-sä - tietenkin, joka tunnen joen ja sen mutkat. Eihän tässä Ivalojoessa kylläkään koskia ole, mutta ei silti sovi, että melassa kuka hyvänsä istuu.

Tuossa on Viekkala; tultu vasta nelisen kilometriä Ivalosta Isoa-Inaria kohti. - Mikä tuolla rannalla äljöttää? Se on Paksun-Sireenin laiva. Se rakennettiin viitisenkolmatta vuotta sitten; oli nähkääs tarkoitus harjoittaa matkustajaliikennettä Inarilla. Se kuulostaa kummalta, mutta joka tunsi ukko Sireenin, ei kysele. -Sillä ei ajettu kuin yksi virsta Koppeloon päin. Siihen se seisoi; puinen, läkkipeltillä päällystetty potkuri oli rikki. Tuohon se hinattiin miesvoimalla; siinä se on ollut siitä saakka ja on hiirien, sa-teenvarjona. - No, missä Sireeni? - Missä täältä kaikki muut sireenit ovat - siellä tietenkin, mistä ovat tulleetkin - Suomessa. Vaikka tällä kyllä tai-taa olla jo nokka homeessa.

Järvi- ja maantiemaisema Inarin Myösäjärveltä Ivalon ja Inarin välillä.

Selma Särkikankaan akkuna samassa talossa.

Inarin nainen kehrää.

Tässä on Veskoniemi, ensimmäisen seljän, Joensuuseljän, laidassa. Tästä ei ole muuta kerrottavaa kuin, että hartiot ovat märät ukonsateesta ja että talon isäntä tahtoo saada tietää kumpaan, Juutuaan vaiko Ivalo-jokeen, me luulemme lohen Inarinjärvestä nousevan, sillä nyt kuulun muuan engelsmanni jo saaneen yhden -Virtaniemessä. Luulemme, että Ivaloon nousee, sillä Utsjoella ollut tietää puhua myönteisesti. Sitäpaitsi meidän pitäisi saada vähän tietoja reitistä eteenpäin.

Tuuli heilahtaa etelän puolelle; näkyy jo vähän vanhaa taivastakin. Otamme orjan muodon ja istumme kumpikin airoihin, toinen etu-, toinen takahankoihin. On jo ilta, pitäisi jännittää Nanguvuonon suulle Teljopeu-naan. - Alkaa puhaltaa myötäleeltä. Eikö panna uistinta? Ei panna, sillä kun soutu käy kaksihangassa, turha venyttää; ei siitä mikään kerkeä kiinni saada. - Tuuli yltyy ja kääntyy vähitellen myötäpäivään, melkein si-tä mukaa kuin mekin kierrämme Nanguvuonon pohjoisrantaa. - Nyt käy jo siksi kova viuhka, että Maarasaaren rannasta hakataan koivuja keu-laan purjeeksi. - Hyvinpä tämä meneekin, saa vain nähdä malttaako olla satamatta.

Aalto nousee, vene keikkuu - soudamme, soudamme,lehtipurje kahisee keulassa. Ohoh, jopa tulee tavallisen kokoisia pilviäl Sumu hyökkää pe-räämme; tuolla Nanguvuononsuun seuduilla, mistä meidän pitäisi osata sisään, on äkkiä kaikki harmaata - saarimaisemat poissa, edessä kuin aava meri. - Yhä kiihtyy vauhti, myrskynsekainenilma lykkää venettä kuin lastua, koivunlatvat keulasi taipuvat melkein aaltoihin. Paksumpaa sumua, tihkusadetta, isoja pisaroita - vettä että roikaa - kärpylaineita mustin viripinnoin - maata ei missään. On vain kaksi soutavaa miestä, vettä, vettä ja puolipimeä Lapin - heinäkuu. - Näin Inarinjärvi tuttujaan tervehtää.

Äkkiä vasemmalla suuri punainen silmä. Kuu? - Ei, vaan jonkun Inarin eläjän kalatuli männynjuurakossa pyöreän saaren suojapuolella. Sinne-kö me -? - Ei kärsi kääntää venettä, paras painua pitkin aaltoa. Hyvästi siis sinä yksinäinen, jota emme koskaan nähneet,mutta jonka lämmittä-vä tuli antoi meille oikean kurssin. - Vesi valuu, kovailma painaa; toisen täytyy hyökätä perään, vanua melaan, joka kuin veitsi nyt vettä leikkaa.

Talo, -mistä se siihen lensi! Päin rantaa - tuossa venevalkama, sitä kohti! Mikä asunto keskellä Inaria, keskellä Inarinjärveä! Silmätkää vain tuon-ne: ei vain verhot, vaan yläosistaan liinaiset rullakaihtimetkin ovat käsin virkatut kamarin kolmeen akkunaan - kaikki yhdellä väkäpuikolla. Muukin kauttaaltaan sen mukaista. Tämä on jo liikaa uitetuille miehille. - Ulkona myrskyää, vähät siitä, meillä on hyvä vuode, johon kellahtaa. Mutta se mies, joka tulta näytti - nukkuuko hän?

Aamuksi on sumu vyörynyt tiehensä, mutta aurinkoa ei. - Katsellaan kolea tuulisen vuonon yli - siellä näkyy toinen talo. Enempiä ei sitten pe-nikulman renkaalla olekaan. - Tottahan tuossakin käydä pitää. Isäntä kokee verkkoja kotiniemen kohdalla, kun kohti soudetaan: Rannassa kolme pahansisuista rakkia vastaan rähisee, tuvassa kymmenvuotias poika yksin, selittää olevansa Veikko, toimittaa, että koirat ovat Tessu, Seppu ja Topi. - Isäntä on jo liukunut vuonolle etäämmäksi veneineen ja verkkoineen.

Kalakota Tablusaaressa.

Emäntä tulee sisään puusylyksin - menee aivan sanattomaksi, eihän vain kalpene.
- Hyvänenaika, kun minä hämmästyin, en koskaan ole niin hämmästy-nyt.
- No, miksi?
- Vähemmästäkin. Kasvoille ilmestyy puna, se laajenee, kohta ovat pos-ket polttavat - tahtomattaan hän varjostaa niitä käsin. - Toinen meistä tai-si olla hyvin tuttu.- - Kahvit juodaan, syödäkin täytyy. Puhutaan, mutta puhutellaan enimmäkseen Veikkoa, joka on kova poromies. Hevonen ei ole mikään, se vain kuluttaa tällaisena aikana.
- Teillä on reipas poika, vieras sanoo.
- Int` e' han min, kuuluu hiljainen vastaus.

Siitäkin lähdetään suurin suolataimenin. - Tuuli on laannut, ilta lähestyy -sinessä uivat nimettömät saaret, niemet ja louhurannat. Kaakkuri sukel-taa, koskelopari viiltää kolmikulmaa tyveneen veteen, tirro lepsauttelee huolettomin siivin, käy tarkastamassa veneen, jonka pohjalla suuri tai-men makaa, suuttuu ja kiroaa: "tirrrr!"

Yö lähestyy, mutta valo ei vähene. Puut, rannat, kalliot, vene, taivaskin katselevat peiliin, kaikki - sillä Isolle-Inarille tuli kesä - nyt Inarinjärvellä on kesä.
- Tämä on meidän jäähyväiskäyntimme.
- Näin Inarinjärvi hyvästelee.

Sarminiemen autiotupa seisoo kalliopohjalla. Kurkistetaan sisään: suuri kivitakka, lian harmaja pöytä, roskitettu lattia, makuulavat täyteen kirjo-itettu suomalaisten kohteliaisuuksia. — "Ei saa piirrellä seiniin", määräsi eräs. —"Älä itte piirtele."

Kaikonuora välkkyy, kaikki on sinistä utua; yö puolissa. Onko täällä mil-loinkaan pimeää —?

Tablusaaressa, Satapetäjäseljän laidassa on kalakota. Sinne levähtä-mään, siitä on helppo aamutuimaan Virtaniemeen soutaa. Silloin onkin tultu jo seitsemätkymmenet kilometrit. - Onpa tämäkin laitos. Seinät oh-kasista, harmaista laudoista, katossa soikea aukko, savun kulkea, ovi poissa. Sitä ei ole koskaan ollutkaan, vain hurstiriekaleita sen verran eteen ripustettu, että ilma sisällä tyvenenä pysyy ja savu kivin reunuste-tusta tulisijasta suoraan ylös osaa. - Näyttää, että asukkaat ovat juuri lähteneet kalanpyyntiin, koskapa kivet tulisijassa ovat vielä kuumat, kak-kuleipä tyhjiin margariinilaatikon päällä aivan tuore, kuivamaan ripustetut havit vartaassa perin pehmeät. Tehdään tulet, keitetään kahvit; välillä katsellaan Satapetäjäselkää ja hätistellään sääskiä, jotka eri korkeuksiin viritetyin äänin ympärillä hurraavat. - Sitten tulee nukkumaanmeno: ka-tajia alle, sadetakki lakanaksi, laukut päänalusiksi, takki hupuksi pään yli.
- Luuletko tässä voitavan nukkua?
- Luulen.
- Pitääkö sanoa hyvää yötä.
-Ei tarvitse.