Armas Launis, / Suomen Kuvalehti no 39. 30.09.1922.

Kotkan laulu


”Koltat siirtyvät”, huusi Patsjoen rannalla pieni poika - koltta itsekin - osottaen sormellaan järvelle. Todellakin, sieltä lähestyi vene täpösen täynnä, laitoja myöten vedessä. Oikeastaan ei enää ollut mikään vuodenajan mukainen koltan muuttoaika, mutta poikkeusoloissa saattoi sellainen vielä tähänkin aikaan kesässä tapahtua.

Vene lähestyi. Siinä saapui keski-ikäinen vaimo neljän poikansa kanssa, joista vanhin lienee ollut hiukan toisella kymmenellä. Veneen keskiosan täytti röykkiö verkkoja ja vaateriepuja, jonka päällä ärhenteli kiukkuinen Lapin piski.


Kokassa istui vettä lainehtivan veneen pohjalla perheen nuorin, toisella vuodella oleva vesa ja teki mitä sellaisessa tilanteessa sopii odottaa, itki korvia särkevällä äänellä. Omituinen matkalaisjoukkue laski maihin ja asettui vanhan,yksinäisen Meeran-ukon pirttiin.

Syy muuttoon saatiin heti kuulla. Turhaan oli perhe useamman kerran laskenut veteen kaikki yhdeksän verkkoansa. Ainoatakaan kalaa ei saatu. Täytyi yrittää toisin keinoin ja toisessa paikassa.

Mies lähti kaukaa talviasunnolta hakemaan nuottaa. Sillä aikaa sai muu väki muuttaa tänne kalarikkaammalle järvelle ja koettaa tulla toimeen niin hyvin kuin voi. Olin parhaillaan Meeran-ukon luona täydessä puuhassa, muistiinpanin hänen runsasta lauluvarastoaan.

Tällaisen äänekkään joukon tulo hiljaiseen työskentelypaikkaamme ei tuntunut mieluisalta. Vaimo oli vilkas ja toimelias ja sekaantui tavantakaa puuhaamme, yltyen lopuksi mukana laulamaankin. Hänen äänensä oli selvä, kirkas ja sointuva, korva tarkanlainen. Annoin pian hänen astua vuoroonsa Meeran-ukon tilalle, kun tämän lauluvarasto alkoi jo ehtyä.

Työtä riitti uuden laulajan kanssa taasen pariksi päiväksi. Laulaissaan teki vaimo ahkerana kuten aina muutakin työtä, karttasi villoja ja ryhtyi sitten alkeelliseen tapaan värttinällä kehräämään niistä lankaa.

Meeran-ukko, laulaja, Waggatemjärven Kolttakylästä.

Oli laulettu jo useimman laulajan tuttavan nimikkosävelet, oli muistiin-pantu kallis nahkaisen kärpän, oravan, jäniksen, jopa pikku hiirenkin laulut ja lokin, lunnin ja kuikan sävelet. Kuten luonnonlapsi ainakin luki hän kaikki elolliset olennot läheisesti samaan suureen perheeseen kuuluviksi.


Metsäneläimiä hän nimitti aina miesten veljiksi, lintuja naisväen siskoik-si. Karhun, metsänkuninkaan, sävelen oli vaimo jättänyt laulamatta. Tie-sin kyllä syyn siihen. Koltta luulee polveutuvansa karhusta. Erotessaan ihmisten piiristä ja siirtyessään erilleen asumaan metsien poveen, oli mesikämmen antanut koltalle jälkisäädöksen, antanut hänelle muutamia ohjeita ja määräyksiä, joiden noudattamista tämä ei saanut laiminlyödä.

Karhunlihaa ei koltan tullut syödä eikä hänen lauluansa saanut naisväki laulaa, siinä pari ankarinta määräystä. »Minun lauluani älköön laulettako nuottanuoraa punoessa, minun laulua laulettakoon vain venettä tai ah-kiota veistäissä”, sanottiin karhun laulaessa.

En tahtonut hankkia vaimolle tästä laulusta ehkä koituvia uusia vastoin-käymisiä, hänellä oli ollut niitä jo tarpeeksi, jätimme silleen karhun lau-luineen, ja pyysin häntä sen sijaan laulamaan kotkan, lintujen kuningat-taren, nimikkosävelen. Sitä ei kukaan muu vielä ollut sattunut minulle laulamaan.

Pyyntö oli mieluinen siinähän oli oikea valtasävel naisväenkin suletta-vaksi. Ja niin hän lauloi lyhyen, alkeellisen yksinkertaisen sävelen, kot-kan sävelen, jota sävelaihetta yhä samana toisteli sanoina vain lyhyt säe: koadgemas pölvesuadje (kotka, pilvisiipi).

Kumma oli laulun tekemä vaikutu. Sen sävelet värähtelivät aivan toisin kuin muiden vastalauletlujen. Omituinen, selittämätön tunne yllätti kuuli-jan. Meeran-ukko oli tähän asti hyvänsuopeana, mutta puoli-ivallinen hy-my huulilla, sanomalehtipaperista väännetty palluri kädessä kuunnellut laulukilpailijansa taidonnäytteitä.


Jo katosi hymy. tarkkaavaisena katseli ja kuunteli ukko laulajaa aivan kuin kummastellen sävelen outoa, ihmeellistä viehätystä. Vanhin poika, joka kaiken aikaa oli tehnyt vilkkaita huomautuksia laulun johdosta, hän-kin nyt vaikeni ja kuunteli samaten kuin myös tupaan pistäytynyt naapu-rin eukko sukankutimineen.

Nuorin poika, pieni paitaressu oli ollut levottomassa puuhassa, roikotel-lut valtavaa kalanruotoa nurkasta nurkkaan, huutanut ja oikutellut, hän-kin nyt kuin ihmeeksi vaikeni, ropsautti kalanruodon laattialle ja kuunteli sormi suussa.

Ulkona soi myrskylle. Tuuli lennätti äkisti pirtin uksen selkoselälleen, avoimesta ovesta näkyi miten ulkona pilvet ajelehtivat taivaalla suurina mahtavina vyöryinä. Laulaja keskeytti hetkeksi.

- Tuolla se lentää korkealla, pilvien yllä ... tuolla kaukana ylhäällä se lii-tää, kotkalintu, suuri pilvisiipi ... ja innostunein elein hän osotti ylös koh-den pilvilinnoja, kunnes silmäinsä viipyessä yhä yläilmojen vapaissa kaarroksissa ja katseen lentäessä pilvenharjalta toiselle jatkoi taas:

- Koadgemas, pölve-suadje....

Laulu oli lumonnut laulajansa. Herkällä luonnonvaistollaan hän eli muka-na laulussaan ja seurasi kuin itse matkassa ollen ilmojen kuningattaren retkeilyjä avaruudessa. Toiselta kuin äsken tuntui nyt pieni ja pimeä pirt-tikin. Outo, selittämätön taikavalo antoi loistetta sen karstaisille seinille ja avarsi katon mataluutta ja tuvan piirin ahtautta.

Toiselta näytti laulajakin. Köyhässä ja repaleisessa puvussa oli jotain viehättävää, puutteellisuutta ei enää huomannut, kurja vaatetus näytti nyt pikemmin maalauksellisen kauniilta.Kuka oli laulun tekijä? Ei tiennyt laulaja ilsekkään. Ehkäpä Mihkel-Vask-Öndrej tai joku muu kuulu koltta-sävelseppä, tai ehkä oli joku vaeltava lappalainen ensimmäisenä sillä il-mojen kuningatarta kunnioittanut. Noin yksinkertaisin sävelin saisiko ku-kaan opinkäynyt säveltäjäkään niin paljon sanotuksi!

Se oli kolkaemon laulu, sydänmaisen hengen syvimpiä ja koruttomuu-dessa valtavimpia ilmauksia kuultuna etäällä erämaiden synkässä sylis-sä. Kauvan tahtoisi säilyttää sen jättämän vaikutuksen mielessään. En-pä haluaisi kuulla kenenkään toisen enää laulavan tätä säveltä, ettei haihtuisi muistostani sävelen alkuperäinen tenhovoima, ettei häipyisi mielestäni koltta-äidin, tämän kotka-emon luonnonlaulun taika.