Kirjoittanut H. HOLTEN-BECHTOLSHEIM. / Valvoja 1.1.1910.

Koulu ja norjalaistuttamispyrinnöt Tromsön hiippakunnassa.


Seuduissa, missä skandinaveja, suomalaisia ja lappalaisia asuu rinnan, suomalaiset useimmiten ovat jonkinlaisena yhteiskunnallisena välias-teena; skandinavit muodostavat ylä- ja lappalaiset alaluokan. Skandina-vit ja lappalaiset oppivat silloin tavallisesti suomea, josta siis tulee ylei-nen puheväline. Missä suomalainen aines puuttuu, jää lappalaisten ja skandinavien välinen kuilu niin suureksi, että itse asiassa molemmat elä-vät aivan erikseen. Tämä ei ole mitään uutta; v. Westen kertoo, että Ke-min ja Tornion Lappiin aikoinaan sijoitettiin suomalaisia lappalaisten kes-kuuteen, jotta nämä oppisivat jumalanpelkoa ja kunnollista maanviljelys-tä.

Vaikka lappalaiset ovat sangen alhaisella sivistysasteella, on kuitenkin sattunut, että he ovat pystyneet sulattamaan itseensä suomalaisia, jopa skandinavejakin.

Mutta paljon yleisempää on, että suomalaiset sulattavat itseensä muita, ei ainoastaan lappalaisia, vaan myös skandinaveja. Tässä kansallisen voiman näytteessä on naisilla huomattava osansa; suomalaistyttö, joka menee norjalaiselle miehelle, muuttaa usein uuden kotinsa suomalai-seksi; päinvastaisia tapauksia, että norjalainen tyttö saisi toisheimoisen miehensä ja kotinsa norjalaiseksi, sattuu paljon harvemmin. Norjassa on viimeisinä 50 - 60 vuotena tämä asiaintila synnyttänyt levottomuutta, ja paljon on ponnisteltu lappalaisten ja suomalaisten norjalaistuttamiseksi kansakoulopetuksen avulla. Näitten pyrintöjen voi sanoa alkavan v:sta 1851, jolloin ensi kerta myönnettiin varoja tähän tarkoitukseen.

Tromsön hiippakunnassa syntyi kansakoulu hyvän joukon myöhemmin kuin muissa osissa Norjaa, sillä vasta v. 1775 piispa Bang koetti järjes-tää näidenkin läänien kouluoloja. Hän sai toimeen kiertokoulun, jonka tarkoituksena oli antaa selvän sisäluvun sekä katkismuksen ulkoluvun ja käsittämisen taitoa. Opettajiksi tuli kirkkoherran valita talonpoikia, "niitä, jotka ovat tottuneet talonpoikaiseen ruokaan ja sitä paitsi omaavat pe-rusteelliset tiedot jumalallisista totuuksista sekä valistuneen mielen ja ovat sopivat muita opettamaan tai saattavat papin ahkeralla avulla siihen sopiviksi tulla, ja joiden opin kaunistuksena on kristillinen elämä". Mutta opettajantointa pidettiin halpana, ja niiden mielestä, jotka muutoin olisi-vat siihen kyenneet, oli kalastus paremmin vaivanmaksavaa. Piispa Schönheiderin laskun mukaan oli v.1790 jokaista 200 lasta kohti yksi opettaja. Finnmarkenissa oli kuitenkin samoihin aikoihin useimmissa pi-täjissä yksi opettaja norjalaisia ja yksi lappalaisia lapsia varten; jälkimäi-sille oli jo Thom. v. Westen toimittanut opetusta.

Tromsön hiippakunnassa kouluolot näyttävät sentään tasaisesti edisty-neen aina sotavuoteen 1807 asti. Näinä "vainovuosina" täytyi ihmisten taistella ruumiin välttämättömimpäin tarpeitten tyydyttämiseksi, ja henki sai tulla toimeen omin neuvoin; monin paikoin ei ollut ainoatakaan opet-tajaa. 1827 julkaistiin uusi maaseudun kansakouluja koskeva laki, mutta tästä sekä vuoden 1834 ohjesäännöstä huolimatta kehitys kävi perin hi-taasti. Kiertokoulun opetusaineina piti olla sisäluku, kirjoitus, laskento, uskonto ja laulu, mutta koulutilasto v:lta 1837 osoittaa, että Finnmarke-nin kiertokoulujen 1565 oppivelvollisesta lapsesta vain 10 oppi kirjoitta-maan ja ainoastaan 6 laskemaan. Olipa yksityisiä piirikuntia, varsinkin valtakunnan pohjoisimmissa pitäjissä, missä koululapsista ei yksikään päässyt lukutaitoa ja kristinopin alkeistietoja pitemmälle, koska opettaja itsekään ei osannut kirjoittaa eikä laskea! Hiippakunnan kiinteissä kou-luissa kävi 3596 lasta, joista 1026 oppi kirjoittamaan, 775 laskemaan ja 85 sai historian- ja maantiedonopetusta.(*

*) Qvigstadin kirjoitus sanomalehti "Tromsöposten'issa" 27 p. helmik. 1901.

Ei tarvinne huomauttaa, että Norjan kansakoulu jo aikoja on kohonnut tältä kehitysasteelta. Sen varsinaisena tehtävänä ei ole enää valmistaa rippikouluun, vaan kristinopin opetuksen rinnalla se antaa yleistä kansa-laistietoa ja -taitoa, jota yhteiskunta vaatii jäseniltään. Ja se on myös "kansan koulu" aivan toisessakin mielessä, kun nim. koulun asioissa on tärkein sananvalta kuntien valitsemilla koulujen johtokunnilla, joilla m.m. on oikeus ottaa opettajat sekä lain määräysten pohjalla järjestää opetus; sen lisäksi toimii vanhempain asettama tarkastusvaliokunta.

Tämän ohessa koulu on, kuten sanottu, saatu tarmokkaasti levittämään norjankielen-taitoa seuduissa, missä norjalaisten keskuudessa asuu lap-palaisia tai suomalaisia, kuitenkin niin, että vieras kansallisuus on ehdot-tomana enemmistönä. Sellaisia seutuja ei ole vain Finnmarkenissa, vaan myös Tromsön hiippakunnan molemmissa toisissa amteissa, tie-tysti enin maalaiskunnissa.

Finnmarkenin kolmesta kaupunkikoulukunnasta, Hammerfestistä, Var-döstä ja Vadsöstä (Vesisaaresta) on kaksi ensinmainittua aina ollut siksi norjalaista, ettei muukalaisella aineksella ole ollut mitään vaikutusta näi-den kaupunkien kansalliseen ulkonäköön. Toisin Vadsön, joka on ollut suurimmaksi osaksi suomalainen kaupunki; täällä on kuitenkin norjalais-tuminen täydessä vauhdissa, niin että jokainen 35:ttä vuotta nuorempi mies ja nainen, joka on suorittanut kaupungin kansakoulun oppijakson, tulee toimeen norjankielessä. Tähän tulokseen ei ole tosin niinkään pal-jon vaikuttanut koulun painostus, vaan norjalainen yläluokka, norjalaiset virkamiehet, laivanvarustajat ja suurkauppiaat, joiden vuoksi suomalaisil-la on ollut hyötyä maan kielen oppimisesta. Kaupunki on liikeyhteydessä etelä-Norjan kanssa, ja tönsbergeniläisen Svend Foynin valaanpyynti-asema sijaitsi kauan siellä. Koulussa saivat suomalaiset lapset paljon norjalaisia tovereita, joilta he luonnollisesti oppivat norjaa mieluummin kuin opettajiltaan.

Laissa kauppapaikkojen kansakouluista 26 p:ltä kesäkuuta 1889 on vain yksi sekakielisiä kuntia koskeva poikkeusmääräys, nim. 64 §:n toinen kohta, joka kuuluu: "Kauppapaikoissa Tromsön sekakielisillä alueilla voi kirkollis- ja kouluasiaintoimituskunta koulun johtokunnan ehdoituksesta, sitten kun koulujen ylitarkastajalla on ollut tilaisuus lausua mielipiteensä, määrätä, että lapin ja suomen kieltä on lupa käyttää apukielenä opetuk-sessa,samaten oppija lukukirjoja, joissa on lapin- tai suomenkielinen teksti norjankielisen rinnalla." Miten näitä suomalaisia ja lappalaisia kir-joja on käytettävä, käy selville erinäisistä ohjesäännöistä, joista myö-hemmin enemmän. - Koska Tromsön hiippakunnan kaupungit ovat ny-kyään pääasiallisesti norjalaisia, jätän ne seuraavassa esityksessä tä-män enempää huomioon ottamatta.

Maalaiskoulukuntia on Finnmarkenissa 18: Etelä-Varanger, Polmak, Nesseby, Pohjois-Varanger, Vardön maaseurakunta, Tanen, Lebesby, Kistrand, Kjelvik, Maasö, Hammerfestin maaseurakunta, Kvalsund, Has-vik, Lopper-Oksfjord, Talvik, Alten, Koutokeino ja Karasjok. Kukin näistä kunnista jakaantuu puolestaan taas useaan piiriin.

Kiinnittäkäämme huomiomme ensiksi Etelä-Varangeriin, tuohon kape-aan maakaistaleeseen, minkä Norja omistaa Suomen pohjoispuolella. Tämä seutu on varsinkin v:n 1850 jälkeen ollut Finnmarkeniin matkusta-vain suomalaisten läpikulkupaikkana, ja on sentähden itsestään selvää, että suomalainen kansallisuus on täällä runsaasti edustettuna. Vieraat siirtolaiset ovat nimittäin asettuneet pitkän Kjöfjordin pohjukkaan Nejden-joen tienoille niille seuduin, missä Suomi pistää lähimmäksi Jäämeren rantaa, sekä Bugönäsiin vastapäätä Vadsötä. Lappalaiset asuvat varsin-kin Sandnäsissä ja Ulko-Jarfjordissa, norjalaiset Sisä-Jarfjordissa ja Ja-kobselvenin rannoilla, missä he ovat äärimäisenä skandinavilaisena etuvartiona, jonkun verran koilliseen päin venäläisten etäisimmästä Bo-ris Glebissä olevasta siirtolasta. Langfjordin laaksossa asutus on norja-lais-suomalainen, Bugöfjordissa lappalais-suomalainen ja Elvenäsissä norjalais-suomalais-lappalainen.

V. 1850 kuvaillaan näiden seutujen oloja synkin värein. Sikäläiset lappa-laiset olivat siveellisesti sangen alhaisella kannalla, yleisesti vallitsevan juoppouden rappeuttamia ja henkisesti niin kehittymättömiä, että arvel-tiin toivottomaksi opettaa heille norjan kieltä ja sitä tietä saattaa heitä valistuksen osallisuuteen. Kouluopetuksen täytyi rajoittua välttämättö-mimpiin kristinopin-alkeisiin.

Näitä oloja sekä suomalaista maahanmuuttoa silmälläpitäen pantiin toi-meen (varsinkin v.n 1860 koululain kautta) tuntuvia uudistuksia Etelä-Varangerin kouluoloihin käyttämällä tarkoitukseen n. s. suomalaisrahas-tosta(* määrättyä ylimääräistä avustusta. Tulokset eivät olleet ponnis-tusten veroisia, sillä 1877 oli Etelä-Varangerissa ainoastaan 300 norja-laista, mutta 560 lappalaista ja 700 suomalaista sekä 100 henkeä seka-rotuisia. Sitä paitsi oli suuri osa sikäläisiä lappalaisia oppinut - ei norjaa, vaan suomea, niin että suomea osaavien luku nousi 200-1300 henkeen. Suomalaiset ja lappalaiset asuivat jotenkin erillään norjalaisesta väes-töstä ja säilyttivät siten kielensä, niin että koulun norjankielen-opetuk-sella - suomalaisten oppilaiden lisääntyneestä lukumäärästä huolimatta — ei ollut mitään merkitystä, sitäkin vähemmän, kun kaikki opettajat ei-vät olleet norjalaissyntyisiä. Niinpä oli 5:stä opettajasta 2 lappalaista ja 1 suomalainen, ja hyvin ymmärrettävistä syistä nämä eivät liene panneet norjankielen-opetukseensa kyllin pontta ja tarmoa. Sanottiinpa molem-mista norjalaisistakin opettajista, etteivät he ylen innokkaasti harrasta-neet äidinkielensä levenemistä. 260:stä kouluakäyvästä lapsesta v. 1875 noin 230 ei nauttinut opetusta täyttä lain määräämää aikaa, ja 10 % jäi kokonaan pois koulusta.

*) Suomalaisrahasto ei ole mikään erityinen rahasto, ainoastaan nimi, jota lyhyyden vuoksi käytetään "toimenpiteisiin norjankielen-taidon levit-tämiseksi lappalaisten ja suomalaisten keskuuteen myönnetyistä varois-ta". 1851 myönnettiin ensi kerran näitä varoja (1000 Spd.) norjan kielen opettamiseksi lappalaisille lapsille, ja tästä vuodesta voi siksi laskea nor-jalaistuttamisen koulun välityksellä alkaneen. Sittemmin on suomalais-rahaston menoarvio noussut 70,800 kruunuun.

V. 1880 laati Tromsön hiippakuntahallitus hiippakunnan sekakielisten alueitten opettajille ankaran ohjesäännön. Opettajan varsinaisena tehtä-vänä tuli olla levittää norjan kielen-taitoa ei vain koulussa, vaan myös sen ulkopuolella, jolloin hänen, niin usein kuin tilaisuus siihen tarjoutui, tuli täysikasvuisille ja varsinkin oppilastensa vanhemmille tehdä selkoa, kuinka tärkeää oli oppia puhumaan ja lukemaan norjaa. Ja koulun ope-tuskielenä tuli, mikäli mahdollista, olla norjan kieli, vieläpä tuli laulu-, luvunlasku- ja kirjoitusharjoituksissa käyttää yksinomaan norjaa, suomen ja lapin kieltä vain hätätilassa. Jos käytettiin kaksikielisiä oppikirjoja, oli norja syrjäytettävä vain silloin, kun lapset eivät lainkaan ymmärtäneet tätä vierasta kieltä, ja päämääränä oli oleva, että koko opetus kouluajan lopulla kävisi norjan kielin. Ainoastaan uskonnonopetukseen nähden nä-mä säännökset sallivat poikkeuksellista sovelluttamista. Mutta suomen tai lapin kielen salliminen yksinomaisena uskonnonopetuksen kielenä, se tuntui arveluttavalta; ajateltiin nim., että kun lapset olisivat saaneet asianmukaisen määrän tietoja kristinopista, vanhemmat ottaisivat heidät koulusta huolimatta muiden aineiden opetuksesta, ja niin norjalaistumi-nen tulisi ehkäistyksi.


Tämän ohjesäännön11§ kuuluu:

"Lappalaisissa koulupiireissä, missä puhutaan murretta, joka estää käy-tännössä olevain norjalaislappalaisten koulukirjain lapinkielisen tekstin ymmärtämistä, niin että yksinomaan norjalaisia oppikirjoja on käytettävä, tulee opettajan hankkia varmat takeet siitä, että lapset täydelleen ym-märtävät norjalaista tekstiä."

Tämähän merkitsee sitä, että jos joku lappalaislapsi onnettomuudek-seen on saanut kielekseen murteen, joka eroaa oppikirjan kielestä, hän joutuu toisia lappalaislapsia huonompaan asemaan, koska häntä on opetettava kokonaan norjan kielellä. On vaikea ymmärtää, miten kukaan opettaja jaksaa toimia näin kiusallisissa olosuhteissa; lappalaislapsethan voivat aina päästä vaikeuksista vaipumalla horroksiin, kunnes ovat rippi-koulu-iässä, ja että lappalaiset ja suomalaiset lapset ovat suuressa mää-rin norjalaisten toveriensa edistykselle esteeksi, lienee selvää. Norjalai-selta taholta puolustetaan tällaisten toimenpiteiden välttämättömyyttä väittämällä, että sekä lappalaiset että Norjan suomalaiset siirtolaiset kuuluvat alempiin kansankerroksiin, jotka, jollei heitä kiinnitetä norjalai-seen yhteiskuntaan opettamalla heille maan pääkieltä, ainaiseksi jäävät korkeammasta sivistyksestä osattomiksi.

Etelä-Varangerin norjalaistuttaminen kävi toistaiseksi hitaasti. Alueen ionista asukkaasta oli v. 1885 norjalaisia 277, lappalaisia 523 ja suoma-laisia 848; loput olivat sekarotuisia sekä - pieni osa - venäläisiä. Verrat-tuna v:een 1877 tämä osoitti taantumusta. Sama ilmiö oli tietysti huo-mattavissa koululasten suhteen, joista 310:stä oli suomalaisia 131, lap-palaisia 125, norjalaisia 40 ja loput sekarotuisia.


V. 1886 teki koulujentarkastaja Killengreen tarkastusmatkan Finnmar-keniin. Yleensä hän huomasi norjalaistumisen edistyneen, paitsi niillä seuduin, missä suomalaisia asui suuremmissa ryhmissä. Nejdenin suo-malaisasutuksesta hän lausui:

"Nejdenin suomalaisväestö säilyttää tarmolla omaa kieltään yksinomai-sena puhekielenään. Ainoastaan harvat suomalaiset osaavat norjaa ja hekin hyvin vaillinaisesti. Voi kulkea talosta taloon tapaamatta muita kuin suomeapuhuvia, niin että voi joutua pulaan, ken ei osaa tätä kieltä. Äi-dinkielen säilyttämisen rinnalla säilyvät myös kotimainen rakennustyyli, elintavat ja kotielämä. Minne silmä kääntyneekin, muistuttaa kaikki suo-malaista alkuperäänsä, ei mikään ole norjalaista. Luulisipa joutuneensa keskelle Suomea. Halua norjankielen oppimiseen ei ole huomattavissa; päinvastoin osoittavat suomalaiset tavallisesti jonkinlaista haluttomuutta kieleemme, ja kun joskus sattuu, että suomalaistytöt norjalaisissa talois-sa palvellessaan oppivat jopa hyvinkin norjan kieltä, he pian sen unoh-tavat palattuaan suomalaisiin koteihinsa. Koulun työtä norjankielentai-don levittämiseksi piirin suomalaiset katsovat karsaasti. Lasten norjan-kielentaito supistui pääasiallisesti muutamiin sanoihin, mutta lausumaan ajatuksiaan norjan kielellä tai ymmärtämään edes yksinkertaisimpia nor-jalaisia lauseita he eivät pystyneet. Opetus tosin kävi norjan kielellä. Mutta tulokset eivät olleet tyydyttäviä, vaikka olikin huomattavissa selviä jälkiä koulun työstä."

Toisessa suomalaiskeskuksessa, Bugönäsissä, oli v. 1886 351 henkeä, joista 286 suomalaista, 35 norjalaista ja 26 sekarotuista norjalais-suo-malaista. Oloista lausui Killengreen:

"Suomi on täällä yleisesti jokapäiväisenä puhekielenä. Sitä ei puhuta vain suomalaisissa kodeissa, vaanse on myös yleisesti käytännössä seurusteltaessa norjalaisten kanssa. Kaikki täkäläiset norjalaiset osaa-vat suomea ja käyttävät sitä alttiisti joutuessaan suomalaisten yhteyteen, kun taas ainoastaan poikkeustapauksissa ymmärretään tarpeelliseksi, että suomalainen oppisi norjaa keskinäisen seurustelun varalta. Tämän norjalaisväestön heikkouden vastakohtana on suomalaisten kyky valloit-taa alaa omalle kielelleen. Lopputuloksena on suomen kielen ylivalta."

Bugönäsin suomalaiset olivat tietysti tyytymättömiä norjalaiseen kou-luun, joskin he tunnustivat, että oikeus-, kauppa- ja kalastusasioiden vuoksi oli edullista osata norjan kieltä; he arvelivat nimittäin, että kun opetuskielenä oli norja, ei koulu voinut jakaa varmoja tietoja eikä herät-tää syvempää uskonnollista mieltä. Etelä-Varangerin lappalaiset osoit-tautuivat - kuten oli odotettavissakin - taipuvaisemmiksi norjalaisissa kouluissa oppimaan; ainoastaan missä he sattuivat suomalaisten pariin, oli näiden vaikutusvalta suurempi kuin norjalaisten - tosiseikka, joka todistaa suomalaisten kansallista voimaa.

Norjan eduskunnalle jätetty esitys n:o 2 vv. 1900-01 sisältää tiedonan-toja norjalaistuttamistyön siihenastisista saavutuksista. Kaikkialta kuuluu sanomia edistysaskelista. Nejdenin suomalaisasutuksesta sanotaan:

"Norjalaistuminen on edistynyt tasaisesti, mutta käy monien esteiden vuoksi hitaasti. Nuori polvi alkaa yhä enemmän harrastaa norjan kielen oppimista." Tuosta samoin suomalaisesta Bugönäsistä ilmoitetaan:

"Eteenpäin. Yhä kasvava luku koulunkäyntinsä lopettaneista lapsista tu-lee toimeen norjan kielellä." Sandnäsin lappalaisesta piiristä sanotaan: *»Norj alaistuminen edistyy suurin askelin huolimatta epäsuotuisista oloista, joissa työskennellään. Ennen v.n 1880 ohjesääntöä ei ainoakaan lapsi osannut puhua norjaa eikä ymmärtänyt sitä; nyt osaavat kaikki lap-set jotenkin hyvin sitä puhua, joskaan eivät kaikki virheettömästi."

Bugöfjoraista, joka lappalais-suomalaisena piirinä tuottaa erikoisia vai-keuksia, täällä kun kaksi vierasta kansallisuutta on sulatettava kolman-teen, kerrotaan seuraavasti: "Norjalaistuminen edistyy tasaisesti. Useim-mat koulunsa lopettaneet lapset osaavat jokapäiväisistä asioista lausua ajatuksensa norjan kielellä." Ei ainoakaan ei-norjalaisten kotien lapsista kouluun tullessaan (noin 8-9 vuoden ikäisenä) ymmärtänyt edes joka-päiväisimpiä norjalaisia lauseita, puhumattakaan sen kielen itsenäisestä käyttämistaidosta.

Etelä-Varangerissa kohtaavat norjalaistuttamista erikoiset vaikeudet, niin että taistelu siellä yhä vielä on käynnissä. Toisissa osissa Finnmarkenia norjalaistuttaminen on ehtinyt jo niin pitkälle, että on ollut kysymys vie-raitten kielten poistamisesta kokonaan opetuksesta. Siellä täällä on tosin taantumistakin tapahtunut, kuten Polmakissa, missä opettaja oli lappa-lainen, joka itse ei puhunut virheettömästi norjaa ja siksi viimeisinä virka-vuosinaan löi laimin koko norjankielen opetuksen. Mutta jos loisimme silmäyksen kaikkiin Finnmarkenin 18:aan kuntaan sekä Tromsön ja Nordlandin amtin sekakielisiin alueisiin, syntyisi vain sarja väsyttäviä toisteluja; Etelä-Varanger jääköön siis kaikkia edustavaksi esimerkiksi. Hiukan syytä olisi ehkä kuitenkin pysähtyä Lyngeniin Tromsön amtissa, missä kielellinen sekaannus tarjoo sangen opettavan kuvan. V. 1900 oli 440:ssa perheessä kouluvelvollisia lapsia; näistä kodeista oli kotikielenä norja 111:ssä, lappi 220:ssä, suomi 51:ssä, 19:ssä kaikki kolme kieltä sekaisin, 21:ssä norja ja lappi ja 24:ssä norja ja suomi.

Laki, joka määrää Norjan maalaiskansakoulun järjestyksen, on sama kuin kaupunkikouluja koskeva laki 26 päivältä kesäkuuta 1889. Koulu jakaantuu kahteen osastoon: "pikkukouluun", joka käsittää nuorimmat ikäluokat 7-10 vuoteen, ja "isoon kouluun", missä lapset ovat 10-14-vuotisia. Säännöllinen opetusaika molemmilla osastoilla on 12 viikkoa vuodessa, pikkukoulussa 30 ja isossa koulussa 36 tuntia viikossa. Tämä opetusaika voidaan pidentää 15:ksi viikoksi ja toiselta puolen supistaa 9:ään viikkoon, jos oppilaita on 12 tai sitä vähemmän. Jos oppilasmäärä on pieni, voidaan kaikkia ikäluokkia opettaa yhdessä, jolloin ne muodos-tavat vain yhdenluokan. Silloin sanotaan piiriä jakamattomaksi. Jos lap-set jaetaan useampiin luokkiin,on piiri "jaettu", esim. kaksi-, kolmi-, neli-jakoinen j. n. e. Ainoan sekakielisiä alueita koskevan erikoismääräyksen sisältää 73 §, joka muutoksineen 6 päivältä heinäkuuta 1892 kuuluu näin:

"Opetus on tapahtuva norjan kielellä. Koulun johtokunta määrää, mitä kieltä, landsmaalia vaiko yleistä kirjakieltä, on oppikirjoissa käytettävä ja kummallako kielellä oppilaiden on yleensä suoritettava kirjalliset näyt-teensä. Kuitenkin oppilaiden on opittava molempia lukemaan. Ennen kuin johtokunta tekee päätöksensä,on kuulusteltava koulujen ylitarkas-tajan ja sitten koulupiirin mielipidettä. Tromsön hiippakunnan sekakieli-sillä alueilla voi kirkollis- ja kouluasiain toimituskunta koulun johtokunnan ehdoituksesta, sitten kun koulujen ylitarkastajalla on ollut tilaisuus lau-sua mielipiteensä, määrätä, että lasten on opittava lukemaan vain toista mainituista kielistä sekä että lapin ja suomen kieltä saa käyttää apukie-lenä opetuksessa samoin kuin oppi- ja lukukirjoja, joissa on lappalainen tai suomalainen teksti norjalaisen rinnalla."

Tämän mukaisesti annettiin uusi ohjesääntö 18 p.huhtikuuta 1898, joka harvoine, tähän yhteyteen kuulumattomme muutoksineen on sama kuin vuoden 1880. Norjan johtavissa koulupiireissä on otettu harkinnan alai-seksi, - eikö olisi saatava aikaan useampia erikoisia lakimääräyksiä se-kakielisten piirikuntien norjalaistuttamiseksi. Ettei näin ole tapahtunut, siihen on ollut syynä, ettei ole tahdottu saattaa vierasheimoisia tunte-maan itseään lain vihan alaiseksi paarialuokaksi, vaan Norjan valtion varsinaisiksi jäseniksi - näkökanta, jolle on suuressa määrin suotava tunnustusta.

Sekakielisten piirikuntien opettajat saivat valmistuksensa Tromsön semi-naarissa. V. 1774 lakkautettiin Trondhjemin seminaari ja "kaseerattiin" lapin kieli. P. V. Deinballin ponnistusten avulla - hän oli rovasti ja stortin-gin jäsen - saatiin taas aikaan seminaari, joka aloitti 7 p:nä helmikuuta 1826 toimintansa Trondenäsissä noin 200 vuoden vanhassa rakennuk-sessa; oppilaita oli 2. Paitsi norjalaisia, otettiin oppilaiksi myös lappalai-sia. Opetusta hoitivat seurakunnan kirkkoherra ja muuan aliopettaja, mutta kun edellisen tuli samalla olla seminaarin talouden- ja rahaston-hoitajana ja sitä paitsi miltei joka päivä kiinni virkatoimissaan, oli opetuk-sen laita niin ja näin. Vähitellen kertyi kuitenkin useampia oppilaita ja opettajia, kirjasto kasvoi, oppiaineitten piiri laajeni ja lopuksi perustettiin harjoituskoulu, niin että seminaari muodostui todella valmistusahjoksi sekakielisten alueitten kansakoulunopettajia varten, varsinkin sitten kun se v. 1848 siirrettiin Tromsöhön. Lapinkieltä opiskeltiin seminaarissa sen perustamisesta asti; v. 1870 tuli suomi lisäksi. Joka toinen vuosi pääsi pienempi parvi (3) suomea osaavia, joka toinen suurempi parvi (8) lappia taitavia.(* Tämä opetus on nyt poistettu Tromsönseminaarista, lapin kielen v.1905 ja suomen 1906.

*) J- Qvigstad: Yleiskatsaus Tromsön seminaarin vaiheisiin 1826-1901.

Missä määrin koulu täyttää tarkoituksensa, riippuu tietysti pääasiallisesti opettajasta. Tämä sääntö pitää paikkansa yleensäkin, mutta varsinkin oloissa sellaisissa kuin Finnmarkenin kansakouluissa. Jotta saataisiin opettajiksi parhaimmat voimat ja jotta heidät, jos mahdollista, voitaisiin paikkaansa kiinnittää,on palkka koroitettu suuremmaksi kuin muissa osissa maata. Lisäansiota opettaja voi hankkia itselleen esim. kalastus-aikana, jolloin kouluilla on lupa, toimimalla tarkastusmiehenä tai sähköit-täjänä; hän voi myös välittää kalankauppaa, olla höyrylaiva-asioitsijana taihoitaa postitoimistoa. Mutta kaikki elintarpeet ovat kalliita Jääme-ren rannoilla, asunnot lisäksi kehnot, elämä painostavaa karun luonnon keskellä, ja myös työlappalaisten ja suomalaisten lasten parissa vaatii suurta tarmoa ja kuntoa, niin että tehtävä tuntuu taakalta, ja siksi opet-taja pian etsii etelämpää parempia oloja, missä hänen ei tarvitse elää alituisessa sodassa sekä vanhempain että lasten kanssa.

Hallituksen apurahaa nauttivain opettajain luettelosta olkoon seuraava oloja valaiseva sairaustapaus kerrottuna. 31-vuotias mies, joka neljä vuotta oli ollut opettajana, oli saanut vaikean keuhkovian siitä, että hä-nen matkalla kouluun usein täytyi kahlata joen poikki ja hoitaa opetus-taan vaatteet läpimärkinä. Hän oli niin sairas, että saattoi vain muutamia viikkoja vuodessa olla sijaisopettajana koulussa tai lyhyissä jatkokurs-seissa; täysin työkykyistä hänestä tuskin enää tullee. Toistaiseksi hän oli saava apurahaa 200 kr. vuodessa.(*

*) Finnmarkenin suunnilleen 180:ssä piirikunnassa on noin 90 mies- ja naisopettajaa. Tavallisestiopettaamaalla yksi opettaja 2:ssa piirissä; enempää kuin kolmea piiriä - opetusaika kussakin 12 viikkoa - hän ei voi hoitaa.

Kansakouluopetuksen jatkoksi on perustettu amtikouluja (Amtskoler) ja iltakouluja sitä ikäkautta varten, jolloin nuorten on valittava suuntansa ja uransa ihmisinä ja valtion jäseninä. Näihin pyrkii etupäässä nuoria, kes-kimäärin 16-18-ikäisiä norjalaisia miehiä ja naisia; suomalaisia tapaa niissä pienissä määrin, ja lappalaiset ovat ehdottomana vähemmistönä. Koska näiden koulujen opetuskielenä on norja, täytyy niitäkin pitää ren-kaina norjalaistuttamistyössä. Amtikouluja on Finnmarkenissa 2, toinen itäja toinen länsi-Finnmarkenissa. Poikakursseissa, jotka kestävät 6 kuu-kautta, opetetaan joka päivä 5-6 tuntia lukuaineita ja sen lisäksi pari tun-tia veistoa tai voimistelua. Oppiaineet ovat samat kuin kansanopistojen: uskonto, äidinkieli (ainekirjoitusta, kirjallisuuden lukemista, esim. teoksia sellaisia kuin Erasmus Montanus, Nuorten Iiitto, Iloinen Poika), laskento, historia, maantieto, fysiologia ja terveysoppi, fysiikka, kemia, kaunokirjoi-tus, piirustus ja laulu.

On myös yritetty antaa maanviljelysopetusta agronomin johdolla, mutta tulokset ovat olleet vähäarvoiset, osittain ajan lyhyyden, osittain sen vuoksi, että useimmilla oppilailla ei ole ollut esitietoja edes yksinkertai-simmista asioista. Niinpä esim. 17:stä samaan kurssiin osaaottaneesta 7 ei ollut ennen kouluuntuloaan nähnyt haravaa eikä auraa, ei yksikään ol-lut koskaan kylvänyt heinänsiementä, yksi ainoa oli nähnyt sitä tehtävän j.n. e. Tyttökurssit kestävät 4 kuukautta, ja oppiaineet ovat pääasiallisesti samat kuin poikakurssien; kuitenkin pannaan sangen suurta painoa naiskäsitöihin, joiden osaksi tulee 19-19½ tuntia viikossa. Kurssien päät-teeksi oppilaat voivat suorittaa tutkinnon, jonka jälkeen saavat todistuk-sen. Välistä sama oppilas seuraa kursseja uudelleen kaksi, jopa kolme kertaa.

Iltakouluissa opetetaan miltei yksinomaan norjan kieltä ja laskentoa. Finnmarkenin amtissa niitä oli vv. 1895-1900 toimessa vuosittain 8-4. Oppilaita oli tänä viisivuotiskautena 237 poikaa ja 72 tyttöä. Ajanjaksona 1901-02 oli 8 iltakoulua. Kunnat ovat perustaneet kansankirjastoja, mut-ta niitä käyttävät enimmin norjalaiset lukijat. Kansakoulujen ylimpänä valvojana on n.s. "skoledirektor", kansakouluntarkastaja. Sellaisia on jo-ka hiippakunnassa tavallisesti yksi ja hän toimii sekä maalais- että kau-punkikansakoulujen ynnä amtikoulujen ja iltakoulujen tarkastajana. Tromsön hiippakunnassa on v:sta 1902 kuitenkin 2 tällaista tarkastajaa toinen Finnmarkenin ja toinen Tromsön ja Nordlandin amtissa.

Finnmarkenin omituisten olojen vuoksi on sikäläisellä kansakoululla, var-sinkin maaseudulla, paljon vaikeuksia voitettavana. Ei tapahdu ainoas-taan, että tunturilappalaiset kuljeskelevat suurimman osan vuotta pai-kasta toiseen, niin että kouluopetus käy hankalaksi, jopa miltei mahdot-tomaksi, vaan myös noita suuremmassa määrin turpeeseen kiintyneitä suomalaisia voi lyhyessä ajassa kerääntyä ennen asumattomalle seu-dulle niin iso joukko, että täytyy muodostaa koulupiiri, ja päinvastoin asuttuseutu voi parissa vuodessa siirtymisten kautta jäädä jokseenkin autioksi ihmisistä. Lisävaikeuksia tuottavat sellaiset Norjaan muuttavat suomalaisperheet, joiden lapset jo ovat hiukan vanhempia, esim. 10-11 vuoden iässä. Näiden vain suomea puhuvain poikain ja tyttöjen täytyy seurata norjankielistä opetusta, kun sen sijaan muiden oppilaiden en-simmäiset kouluvuodet on joparhaasta päästä käytetty juuri tämän kie-len oppimiseen.

Tästä on seurauksena, että koulunkäynti laiminlyödään Finnmarkenissa paljon useammin kuin muissa osissa Norjaa, kuten seuraavasta parista esimerkistä voi huomata. Koutokeinossa, joka tosin on Finnmarkenin pi-meimpiä seutuja, oli v. 1876 75:n lapsen määrä tulla kouluun, mutta 48 jäi pois. Tietysti sanotaan, että tähän tavattoman korkeaan lukuun on syynä se, että piirissä onniin paljon kuljeksivia lappalaisia. Nykyään aloi-tetaan Koutokeinossa opetus siellä vakinaisesti asuville lapsille 6 viikkoa ennen joulua; uudenvuoden jälkeen alkaa 12-viikkoinen koulu paimen-tolaisten lapsille; sitten tulevat kouluun taas vakinaisesti asuvien lapset kuudeksi viikoksi ja toukokuun keskivaiheilta annetaan 9 viikon aika ope-tusta Avttsjessa sikäläisille lapsille. Näin on suunniteltu. Mutta pienet tunturilappalaislapset eivät pitkäin välimatkain vuoksi (noin 10 norj. peni-kulmaa) ennätä kouluun ennen kuin noin kymmenvuotisina.

Koulutilasto v:lta 1896 osoittaa, että koulunkäyntinsä laiminlyöneitä oli Finnmarkenissa 18,6 %; mutta yksityisissä koulupiireissä niiden luku-määrä oli vielä paljon suurempi, esim. Etelä-Varangerissa 29,3 % ja eräässä toisessa paikassa yli 40 %, niin että siellä siis melkein puolet lapsista löi koulunkäyntinsä laimin. V. 1895 ei 3,8 % Finnmarkenin lap-sista avannut koulun ovea. Talvisaikaan, jolloin jäätyneet järvet ja joet helpoittavat kulkua, tapahtuu harvimmin laiminlyöntejä. Useimmat jäävät pois syksyllä heikon jään aikana tai varsinkin huhtikuussa, jolloin van-hempain lasten täytyy lähteä mukaan kalastuspaikoille.

Monesti sanotaan laiminlyönnin syyksi köyhyyttä tai vanhempain välin-pitämättömyyttä. Tahdotaan mielellään pitää isompia lapsia kotona työn apuna, ja pienokaisia taas ei tahdota panna alttiiksi pitkäin matkojen vaaroille. Viranomaiset voivat tosin tuomita vanhemmat sakkoihin, mutta maksettiinpa ne tai ei, opetukselle siitä ei ole apua. Jollei vanhemmilla ole varaa pitää lapsiaan koulussa, olisi kunnan autettava; mutta sen omat asiat ovat ennestään siksi kireällä, että se hangoittelee vastaan ai-na, kun on kysymyksessä ylimääräiset menot. Tämän lisäksi voi olla muitakin syitä vastenmielisyyteen, kuten suomalaisissa ja lappalaisissa kansallistunne tai laestadiolaisilla uskonnolliset epäilyt, he kun katsovat karsain silmin kaikkia valtion ja koulun puuhia

Missä määrin yleiseen apuun on turvauduttu, käy ilmi seuraavista Etelä-Varangerin kuntaa koskevista tiedonannoista v:lta 1885. Vaivaishoitolai-toksen täytyi kokonaan ylläpitää 37:ä kouluvelvollista lasta (15:tä lappa-laista ja 22:ta suomalaista), joiden kaikkien omat vanhemmat olivat elos-sa, sekä sen lisäksi 9:ä orpoa (4:ä norjalaista, 1:tä lappalaista ja 4:ä suomalaista). Sitten annettiin vielä osittaista avustusta (vaatteita ja ruo-kaa) 11:lle lapselle (4:lle lappalaiselle ja 7:lle suomalaiselle), niin että siis 57 lasta sai joko täyden tai osittaisen ylläpidon. Kaikkiaan oli kunnassa 310 kouluvelvollista lasta.

Yksinkertaisin, mutta samalla myös tehottomin keino näiden laiminlyön-tien vastustamiseksi on kiertokoulu, jonka opettaja siirtyy kodasta kotaan tai talosta taloon, kooten ympärilleen niin monta lasta kuin saa käsiinsä. Siinä tapauksessa on tyydyttävä joka suhteessa mitä kurjimpiin oloihin. Tunturilappalaisilla ei ole muita asumuksia kuin kotansa, missä lasten täytyy selkä koukussa kirjoittaa, laskea ja lukea, sillä välin kuin vanhem-mat askartelevat ja puhelevat,koirat häärivät edestakaisin ja savu täyttää asumuksen. V.1886 oli vielä kolmessa piirissä kiertokoulu toimessa, mutta nykyään ne lienevät lakanneet.

Jotta saataisiin lapset kouluihin, toimitetaan heille usein ruokapaikka lä-helle koulua vakituisesti asuvien, mieluimmin tietysti norjalaisten luokse, että lapset paremmin oppisivat kieltä. Maksu vaihtelee 50 äyristä 1 kruu-nuun päivältä. Monilla koulupaikoilla pannaan täten suuri osa oppilaista täysihoitoon. Viime vuosina on menty pitemmälle samaan suuntaan ra-kentamalla oppilaskoteja, joissa lapset asuvat kouluaikoina ja saavat sa-malla täysihoidon. Kun sellainen koulu oppilaskoteineen varsin hyvin voi sijaita kaukanakin lasten kodeista, voidaan se rakentaa täysin norjalai-seen seutuun, niin että suomalais- ja lappalaislapset voivat myös koulun ulkopuolella harjaantua uuteen äidinkieleensä. Tällaiset koulut tulevat tosin kalliiksi, mutta edistävät sen sijaan tehokkaasti norjalaistumista. Ne ovat ehdottomasti niitä keinoja, joista Norjan koulupiireissä tällä hetkellä odotetaan parhaita tuloksia.


Lopuksi pari sanaa lappalaisten suhteesta norjalaistuttamispyrintöihin. V. 1904 alkoi muuan lappalainen opettaja julkaista uutislehteä, nimeltä Sa-gai Muittalägje (Uutisten-kertoja), joka uutisten ohella koettaa huolehtia lappalaisten valtiollisesta valveuttamisesta.(* Kansallisuuskysymykseen nähden lehden ohjelma on seuraava: lappalaisten ei tule vastustaa las-tensa norjankielen-oppimista, mutta jokaisen lappalaisen tulisi myös osata lukea äidinkieltään. Lähetetyistä kirjoituksista on muutamissa vaa-dittu lapinkielistä uskonnonopetusta, toisissa puollettu norjankielen yk-sinomaista käyttöäkouluissa; muuan kirjoittaja ehdoittaa lapin kielen opetukselle varattavaksi muutamia tunteja kahtena viimeisenä koulu-vuonna.

Toinen lapinkielinen lehti, "Nuorttanaste" (Pohjantähti) lausuu, että lap-palaisten on hyvä oppia norjaa, mutta ett`ei heidän silti tarvitse luopua omasta kielestään. Nämä molemmat lehdet leviävät jotenkin laajalle lap-palaispiireihin ja niillä on joltinenkin vaikutusvalta. Todellisuudessa teh-dään koko joukko työtä lappalaisten kansallistunteen herättämiseksi.(** Mutta vain yksi ainoa lappalaissyntyinen kirjailija, Matti Aikio, on ole-massa, ja hänkin kirjoittaa norjan kielellä.

*) Stortingin vaalien aikana, vv. 1891, 1894 ja 1897 julkaistiin vaalijulis-tuksia lapin kielellä Finnmarkenin lappalaisille. Muuten ei lapinkielellä ole olemassa minkäänlaista valtiollisia asioita käsittelevää kirjallisuutta.

**) Qvigstad: Historiallinen katsaus kansanvalistustyöhön Finnien kes-kuudessa 1907. (Norjassa tunnetaan lappalaiset nimellä "Finner" ja suo-malaiset nimellä "Kväner".)