Pohjalaisen työmiehen vesivärimaalaukset Suomen mestarien teosten rinnalla Berliinissä.
Oikeastaan pitäisi minun pyytää anteeksi, että tässä myös puhun itses-täni. Mutta sattuma tai sanoisinko johdatus, teki minusta sen, joka tuolla Lapinmaan yksinäisyydessä tunturien rajoilla löysi tämän miehen, joka jonakin päivänä vielä luettanee huomattavimpiin maalareihin. - Mutta minä en aio tässä antautua ennusteluihin, vaan kerron lyhyesti ja yksin-kertaisesti kuinka ensimmäisen kerran kohtasin Einari Junttilan, joka tapaaminen tulee jäämään eloisimmaksi ja kauneimmaksi muistokseni Lapista.
Muistan aivan selvästi vielä sen päivän kolme vuolta sitten, kun ystävieni luona Rovaniemellä aivan sattumalta sain nähdä pari maisemia esittä-vää vesivärimaalausta, joista toinen teki minuun aivan käsittämättömän voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin vaikutti innostukseni isäntävä-keeni hieman aiheettomalta, koska he selittivät ihmetellen ja ilmeisesti huvitettuina, etteivät ne olleet mitään oikeita maalauksia, vaan että yk-sinkertainen maamies ylhäällä Pohjolassa oli ne tehnyt ja että he olivat ostaneet ne oikeastaan vain armeliaisuudesta.
Olin kuin arvoituksen edessä, sillä korkeimman maalauksellisen tehok-kuuden syntyminen aivan oppimattoman maanmuokkaajan työn kovetta-missa karkeissa käsissä, oli ilmiö, johon minun taideopillinen käsitykseni ei tahtonut sopeutua. Mikä olikaan silloin luonnollisempaa kuin muuttaa matkaohjelmaansa; ja kaksi päivää myöhemmin istuin vanhassa, jyrise-vässä linja-autossa, joka pyrki erämaiden läpi kaukaiseen maanraivaa-jain kylään.
Oli keskikesän kuvaamattoman valoisa ja loistavan värikäs päivä, jom-moisia saattaa olla vain napapiirin pohjoispuolella, kun minä kuljin pitkin kyläntietä etsien Junttilan taloa. Ja tuolla oli se, - karkeista hirsistä ko-koon kyhätty talo, jonka maantiestä erotti vain aita. Puolipimeän, suuren tuvan lattialla, jonka vieressä oli ainoana toisena huoneena keittiö, leikki kaksi lasta. Silloin ilmestyi ovelle nuori vaimo. - Kauan sain odottaa, kun-nes Junttila itse saapui, sillä parhaillaan oli heinäaika, ja hän oli jossain kaukana niityllä.
En tiedä enää, esittelinkö itseni jotenkuten hänelle, kun hän jo lopulta seisoi edessäni. Jäntevä, melkein urheilijalta näyttävä mies, jolla oli hienot, terävät piirteet ja silmissä harvinainen, kaukainen katse. Hän ei käsittänyt, miksi olin tullut enemmän kuin sitäkään, mitä minä hänen kuvistaan tahdoin. Kuinka ne voisivat ketään kiinnostaa! Mutta sitten hän meni lopulta navettaan ja kaivoi esille lukitsemattomasta hinkalosta kai-kenkaltaisien peltokalujen alta pahvilaatikon. Kylläpä oli omituinen tau-lujen säilytyspaikka, ajattelin, mutta vielä enemmän minua ihmetytti, kun avasin sen ja huomasin, että siinä oli kaikessa sovussa noin 30 kuvaa, ruostuneiden rautakappaleiden, vanhain vaatetilkkujen ja rasvaisten sa-nomalehtipalasten seassa.Tahrat olivat jo turmelleet muutamat kuvat.
