Günther Thaer. / Suomen Kuvalehti 1935.

Kuinka löysin Junttilan

Pohjalaisen työmiehen vesivärimaalaukset Suomen mestarien teosten rinnalla Berliinissä.


Oikeastaan pitäisi minun pyytää anteeksi, että tässä myös puhun itses-täni. Mutta sattuma tai sanoisinko johdatus, teki minusta sen, joka tuolla Lapinmaan yksinäisyydessä tunturien rajoilla löysi tämän miehen, joka jonakin päivänä vielä luettanee huomattavimpiin maalareihin. - Mutta minä en aio tässä antautua ennusteluihin, vaan kerron lyhyesti ja yksin-kertaisesti kuinka ensimmäisen kerran kohtasin Einari Junttilan, joka tapaaminen tulee jäämään eloisimmaksi ja kauneimmaksi muistokseni Lapista.

Muistan aivan selvästi vielä sen päivän kolme vuolta sitten, kun ystävieni luona Rovaniemellä aivan sattumalta sain nähdä pari maisemia esittä-vää vesivärimaalausta, joista toinen teki minuun aivan käsittämättömän voimakkaan vaikutuksen. Varmaankin vaikutti innostukseni isäntävä-keeni hieman aiheettomalta, koska he selittivät ihmetellen ja ilmeisesti huvitettuina, etteivät ne olleet mitään oikeita maalauksia, vaan että yk-sinkertainen maamies ylhäällä Pohjolassa oli ne tehnyt ja että he olivat ostaneet ne oikeastaan vain armeliaisuudesta.


Olin kuin arvoituksen edessä, sillä korkeimman maalauksellisen tehok-kuuden syntyminen aivan oppimattoman maanmuokkaajan työn kovetta-missa karkeissa käsissä, oli ilmiö, johon minun taideopillinen käsitykseni ei tahtonut sopeutua. Mikä olikaan silloin luonnollisempaa kuin muuttaa matkaohjelmaansa; ja kaksi päivää myöhemmin istuin vanhassa, jyrise-vässä linja-autossa, joka pyrki erämaiden läpi kaukaiseen maanraivaa-jain kylään.

Oli keskikesän kuvaamattoman valoisa ja loistavan värikäs päivä, jom-moisia saattaa olla vain napapiirin pohjoispuolella, kun minä kuljin pitkin kyläntietä etsien Junttilan taloa. Ja tuolla oli se, - karkeista hirsistä ko-koon kyhätty talo, jonka maantiestä erotti vain aita. Puolipimeän, suuren tuvan lattialla, jonka vieressä oli ainoana toisena huoneena keittiö, leikki kaksi lasta. Silloin ilmestyi ovelle nuori vaimo. - Kauan sain odottaa, kun-nes Junttila itse saapui, sillä parhaillaan oli heinäaika, ja hän oli jossain kaukana niityllä.

En tiedä enää, esittelinkö itseni jotenkuten hänelle, kun hän jo lopulta seisoi edessäni. Jäntevä, melkein urheilijalta näyttävä mies, jolla oli hienot, terävät piirteet ja silmissä harvinainen, kaukainen katse. Hän ei käsittänyt, miksi olin tullut enemmän kuin sitäkään, mitä minä hänen kuvistaan tahdoin. Kuinka ne voisivat ketään kiinnostaa! Mutta sitten hän meni lopulta navettaan ja kaivoi esille lukitsemattomasta hinkalosta kai-kenkaltaisien peltokalujen alta pahvilaatikon. Kylläpä oli omituinen tau-lujen säilytyspaikka, ajattelin, mutta vielä enemmän minua ihmetytti, kun avasin sen ja huomasin, että siinä oli kaikessa sovussa noin 30 kuvaa, ruostuneiden rautakappaleiden, vanhain vaatetilkkujen ja rasvaisten sa-nomalehtipalasten seassa.Tahrat olivat jo turmelleet muutamat kuvat.

Tuiteiliju penkoo puhvikoteloa, jossa hänen "taulukokoelman-sa" oli.

Taiteilija perheensä keskuudessa.

Junttilan vesivärimaalaus, joka myös asetetaan näytteille Taidehalliin.

Koskaan en liene niin merkillisissä olosuhteissa ja niin sekavin tuntein taulukokoelmaa tarkastellut, kuin tänä iltapäivänä Junttilan tuvan per-mannolla. Siellä oli kuvia lappalaiskodista, leiritulilta ja poroista, avutto-min piirtein ja räikein värein tehtyjä, mutta tämän tästä taas maisemia, joissa oli valtava näkemyksen voima ja pohjolan värien käsittämättömän loistava taika. Hän istui ääneti ikkunan ääressä, ja kun minä nostin kat-seeni, tuijotti hän muualle. Silloin emme kumpikaan vielä tienneet, että muutamat näistä kuvista, kaksi vuotta myöhemmin saavuttaisivat en-simmäisessä suomalaisessa taidenäyttelyssä Berliinissä suuren ja huo-mattavan menestyksen.

Minä matkustin tieheni ja otin nämä kuvat mukaani. Minä en sen jälkeen Junttilaa nähnyt, mutta me olemme olleet kirjeenvaihdossa ja joka vuosi, jona olen ollut Suomessa, tutkimuksiani jatkamassa, lähetti hän joitakin uusia töitään minulle. Siinä on ollut hyvää ja huonoa sekaisin, mutta niissä on aina ollut huomattavissa kypsän taiteilijan herkeämätön edisty-minen. Tässä ei ole tilaa hänen kirjeidensä lainaamiseen, joista huokuu aina yksinkertaiseen aitoon tapaan kaipuu saada maalata ja köyhän uu-tisviljelijän olemassaolon ankara taistelu.

Kerran hän kirjoitti: »eihän sitä pysy terveenäkään ellei saa maalata»; kaikesta voi päätellä, että hänessä on ihminen, joka aivan tiedottomasti, mutta syvällä vaistolla tuntee suuren elämäntehtävänsä eikä kuitenkaan löydä tietä köyhyydestään ja elämänsä eristyneisyydestä. -Eikä tämän tien löytäminen ollutkaan niin helppo. Yritys saada kaupatuksi jokin teos kohtasi epäluuloista hymyilyä.Tätenhän ihmiset niin usein tekevåt, kun ei ole olemassa »kouraantuntuvia» edellytyksiä. Mitä merkitystä voisikaan olla sellaisilla maalauksilla, jotka on tehnyt ihminen, jonka ainoat »suh-teet» taiteeseen supistuvat siihen, että hän on kerran ollut muutaman viikon ajan matkailevan, suomalaisen maalarin oppaana tuntureilla, mutta ei ole saanut elämässään tuntiakaan opetusta maalaamisessa.

Einari Junttila. Valok. Thaer.

Günther Thaer, joka "löysi" Junttilan.

Junttilan näkemys Pohjois-Suomesta.

Niin kului aikaa ilman aavistustakaan olojen muuttumisesta, kunnes viime toukokuussa Suomen ensim. kansallisen näyttelyn avaaminen Berliinissä aikaan sai hänen elämässään ratkaisevan käänteen. Näytte-lyn työvaliokunta, johon minullakin oli kunnia kuulua, hyväksyi Junttilan taulut silmää räpäyttämättä ja varsinkin Helsingin Taidehallin intendentti, toht Hintze puolusti muutamain taulujen hyväksymistä niiden korkean alkuperäisen taidearvonsa vuoksi. Saksan sanomalehdistön kaiku ei tuottanut pettymyksiä ja selvimpänä todistuksena yleisön arvioimista mainittakoon se pieni tosiasia, että ensimmäinen tarjous Junttilan erääs-tä kuvasta oli Suomen rahassa 2,800 mk.

Tähän lyhyeen historiaan ei ole enää paljon lisättävää. Helsingin Taide-halli on kutsunut nuoren, suuren maalarin 15. 10 - 27. 10 ensi kerran suomalaiselle yleisölle esittämään kokoelman teoksiaan, Hän ei tarvitse enää mitään puolusteluja, Kuvat itse saavat nyt puhua niistä ilmiömäi-sistä luonnonlahjoista, jotka ovat kasvaneet Suomen taiteelle kylmässä pohjolassa. Ja, jos sallitaan jo tänään lausua jotakin vaikutelmista, joita nämä kuvat ovat edustavissa piireissä herättäneet, tahtoisin kerrata täs-sä prof. Okkosen lausahtamat sanat ensi kerran nähdessään nämä kuvat, kun hän lausui:

"Suuri löytö Suomelle!"

Ja tähän arvosteluun liittyy toht. Hintzen joku päivä sitten Uudessa Suo-messa lausumat sanat:
"Junttila on vakaumukseni mukaan etevä taiteilija. Hänen vesivärimaa-lauksensa kuuluvat parhaimpiin, mitä Suomessa on maalattu."