HS. / Viikkoliite 1933.

Pohjoista kohti.


Vaihtelu virkistää. Siksi päätin tällä kertaa tehdä kesäkierrokseni tavalli-sen souvarimiehen pukimissa, kulkurisällin kujein ja elein, sikäli kuin pystyin niiden jäljittelemiseen. Arvelin kyllä pyylevyyteni tekevän sälliy-teni vähemmän uskottavaksi, mutta kun Lassila & Tikanojan sopivamal-linen retkeilyipukupusero peitti väljyyteensä liian tanakkuuteni ja kätki erittäinkin kunnialliselle sällimiehelle sopimattoman keikkumahan, kat-soin voivani yrittää näytellä kulkuriosaani.

Ulkoasuni sällimäisen edullista yleisvaikutusta täydensivät vielä varsin yleistävästi halpa lippalakki sekä Seinäjoen Itikan mainiot yksipohijaiset, heleän keltavartiset pieksut eli lapikkaat. Sen tunnustivat auliisti muuta-mat tuttavani, jotka olivat laittautuneet saattajikseni Vaasan rautatiease-malle lähtöiltanani, heinäkuun alkupuoliskolla. Tunnustuksestaan huo-limatta he, samoin kuin etenkin monet kaupunkilaiset, jotka tunsivat mi-nut nimeltä ja näöltä, näyttivät tarkastelevan outoja pukimiani hiukan ihmettelevästi ja ilmeisesti huvitettuina.

- Lähtee varmaan taas kirjanteko matkalle, kuulin muutaman ohi kulke-van herrasmiehen kuiskaavan seurassaan olevalle neitokaiselle. - Kuusamoonko taas menet, Suomen Sveitsiä ihailemaan ? kysyi eräs tuttava.
- Onko herra kirjailija-toimittaja pestautunut tukkijunnnuksi Lappiin ?naureskeli muudan hyväkäs.
- Varo vain, etteivät karhut syö sinua Kuolajärvellä, jossa noita petoja lehtitietojen mukaan kuuluu olleen tavallista runsaammin tänä keväänä, veisteli kolmas, - hyvän ja mehevän makupalan ne sinusta saisivatkin.

Ja muudan nosti selkälaukkuani sanoen:
- Onpa siinä painoa, ja pullottaa kuin Pirtti-Aapon tupakkamassi!
- Mitä kaikkea rojakkaa olet siihen ahtanut?
- No, minkäpähän mitäkin matkatarpeita: vähän eväspuolta, kalastusko-jeita ja näissä sivuosastoissa on tässä toisessa tuhatmarkkasia ja toi-sessa viissatasia siltä varalta, jos niitä sattuisin jossakin matkan varrella tarvitsemaan.

Siinä ei näet auttanut muu kuin piti antaa sana sanasta ja kaksi parhaas-ta nokkaviisaille kyselijöille. Huutelihan siinä yksi ja toinen vielä muuta-kin, mutta junan jyrräämisen ja muun lähtöhälinän takia en minä kuullut mitä he sanoivat. Eikä ollut tarpeellistakaan kuulla. Juna kiihdytti vauh-tiaan. "Ero meistä tuli, vaan ei vesitellä." Odottakaahan, poikaset, muu-tamia kuukausia, sitten taas katsotaan, mitenkä suu pannaan!

Laitakaupungin viimeiset talot vilahtivat vaunun ikkunain ohitse näky-mättömiin. Epätasaisesti jytkyttäen kierivät suuret, raskaat rautarattaat kolmannen luokan vaunun kovien puupenkkien alla . . . "Yksinäisen mie-hen juna" kulkea kohisti yksitoikkoisen suoraviivaisesti rautaista rataan-sa pitkin halki vainioaukeiden, läpi metsien hiljaisena, kajastevaloisana kesä-yönä, tunti tunnilta pohjoista kohti, muuttolintuparvien keväisen lennon suuntaan. . . Lähtöhetkien hilpeyteni oli jo aikoja sitten vähitellen vaihtunut ensin jonkinlaiseksi vapautuksenriemuksi, sykäyttäväksi mie-lihyväksi riippumattomuudesta. "Sällinä" esiintyminen tuntui jo tuovan uusia elämyksiä ja ennen tuntemattomia mielialoja. Juna mennä jyskytti, jyskytti, huudahteli, pysähteli asemilla. Ihmiset torkkuivat istuallaan. "Sälli" nyhjötti nurkassaan mietiskelyihinsä vaipuneena. Häneen ei ku-kaan kiinnittänyt huomiota, sillä kaikki "oikeat ihmiset" seurustelivat tie-tysti vain keskenään. Hyvä, saanpa kerrankin olla rauhassa. Silmäni pai-nuivat kiinni, pää kallistui tärisevää, kovaa seinää vasten.

- Jäättekö Ouluun? Tullaan juuriasemalle.

Junailijan äänen kuulin kuin jostakin kaukaa ja tunsin kosketuksen kä-sivarressani. "Sällimies" pakottautui hereille ja puseronsa rintataskusta tuikkasi sanomalehtimiesalennus-matkalippunsa konduktöörin odotta-vaan kouraan.- Jahah, tämä onkin Rovaniemelle asti, sanoi virkailija, ja katsoi epäilevän näköisenä vuorotellen pukuuni, kiveräkärkisiin kenkiini sekä alennuslippuuni, mutta ei virkkanut enää mitään, näpsäytti vain reiän pilettisaksillaan ja meni menoaan.

Hetkistä myöhemmin asemaravintolassa satuin tuon junailijan läheisyy-teen, saman pöydän ääreen aamukahvia juomaan. Hän aloitti keskus-telun;- Olen lukenut juuri ilmestyneen, kiitetyn kirjanne; näin nimenne alennuslipusta. Teos miellytti paljon minuakin. Kuulin myös sen sisällön selostuksen radiossa. Sain aivan erämaakuumeen. Rupesi tekemään mieli pohjoiseen näköalatuntureille, lohikoskille ja järville. Mutta mitenkä sinne pääsee suuriperheinen, velkainen ja pienipalkkainen mies? Ei mitenkään. Haaveeksi jää Lapin-matkailu ainakin minun kohdaltani. Vaan näkyypä olevan sellaisiakin onnellisia ihmisiä, jotka voivat matkus-taa pohjoisiin erämaaseutuihin. Tekin painutte kai nyt Lapinmaille.- Niin on aikomus.- Meinaatte tietysti lohiakin pyydystellä.- Pitäisi yrittää sivu-hommana.- Viivyttykö kauankin "ylhäällä"?- En kovin kauan kolmisen kuukautta.- No kyllä tuota jo siinä ajassa ehtii tappaa lohia paljon! Kyllä kohta ala-maissa lohen hinta halpenee.

Puhe nauratti sivullisiakin ravintolavieraita

Junamatkustajat 2. lk:n päivävaunussa v. 1939. Kuva: Suomen Rautatie-museo.

Ravintolavaunun sisätilat Kolmio Valokuva Oy, ku-vaaja ; Rautatiehallituksen mainostoimisto, tuottaja 1930–1939. Kuva: Suo-men Rautatiemuseo.

Istuessani jälleen junassa olin pitkänaikaa alakuloinen. Sen vuoksi, etten ollut enkä ole varakas. Olisin näet kovin mielelläni halunnut kustantaa tuon vähävaraisen junailijan pariksi kuukaudeksi Lappiin luontoa ihaile-maan ja lohia pyytämään. Ihmettelin itsekseni tätä hyväntekeväisyys in-nostustani ja tyydytyksekseni totesin mielessäni, että eipä näy pitävän paikkaansa väite: itsekkyys hallitsee maailmaa, se määrää kaiken! Mutta tämän vastapainoksi jokin pieni paholainen ilkkuen kuiskasi korvaani; ajatteiisitko yhtä epäitsekkäästi ja toimisitko sen mukaisesti, jos todella olisit rikas? Tuskinpa! On sangen turvallista kuvitella olevansa hyvä, jalo ja auttavainen kun tietää varmasti, ettei ole varaa sellaiseen. Mutta sen-tään: kuinka paljon onkaan tämän kunnon konduktöörimme vertaisia ih-misiä, joilla ei ole milloinkaan mahdollisuutta matkustaa minnekään vir-kistymään, näköalojaan avartamaan!
- Oisko antoo tulta tupakkaan? kysyi eräältä asemalta juuri junaan kirvei-neen ja konttineen noussut ja kanssani vastatusten istumaan asettautu-nut keski-ikäinen mies, nähtävästi metsätyöläinen.

Tikkurasiaa minulle takaisin ojentaessaan hän kysäisi tuttavallissävyi-sesti kuin ainakin vertaiseltaan
- Onko tiijossasi pöllitöitä ylämaissa, vai minnekkä out mänössä?
- Eipä ole tiedossa. Muuten vain menen Lappiin.
- Etkö sitten meinoo mehtäsavotoita tievustellakkaan ?
- Enpä heistä perusta, sain jo sanotuksi mielestäni hyvin sällimäisen huolettomasti.
- Sukuiaistesiko luokse mänet, vai heinäjätkäksi talonjussille?
- Ei ole sukulaisia, eikä taida tulla ruvetuksi heinämieheksikään. Muuten vain kuljen.

Tutkijani katseli minua epäilevän ja vieroksuvan näköisesti. Mutta sil-mäiltyään jälleen entistä tarkemmin minua ja pukuani, rohkaistui hän jatkamaan kyselemistään:
- Miltee seutukunnalta lähit viimeksi?
- Etelä-Pohjanmaalta.
- Minkälaisia palakkoja siellä maksettiin mehtähakkuu- ja uittotöistä ? - - Minä en ole niistä oikein selvillä. Eihän ne tainneet olla kovin ilahdut-tavia nykyisenä lama-aikana. Ja niitä töitähän oli hyvin vähän. Eikähän siellä ole paljon metsiäkään hakattaviksi.
- Eihän niitä siellä ou. Minun kotipuolella Savossa on kyllä mehtiä, mutta ei mehtätöitä nyt pula-aikakautena. Niin piti lähtee minun nii niitä tiältä Pohjosesta ehtimään, kun sanoivat valtiolla olovan jossain perukoilla pöllipuihen hakkuuta läpi kesän. Olin tuolla Portimojärven korpisavotas-sa toista kuukautta, mutta nyt sieltä vähennettiin miehiä pereellisiä mie-hiä vuan jätettiin töihin ja meitä neuvottiin mänemään Kuolajärven Juk-kuujokivarren pöllityömoalle. Moni reissupoika lähti Portimojärveltä ha-laki korpiin kävellä jumpsimaan suoraan Kuolajärvelle piästäkseen, mi-tenhän sitten käyneen, mutta kun minä en tärvännä vähiä rahojani vii-naan enkä korttipelein, mänin Koivun asemalle ja ostin junapiletin Rova-niemelle.

- Mutta Tehän nousitte junaan vasta Jaatilassa.
- No niin, sanoppa muuta; kun uamujuna jätti Koivussa. Olin juuri juo-massa limunaatia, kun sanottiin, että nyt se männöö. Minä juoksen jäles-tä pitkältä, mutta en tavoita. En kehanna kiäntyvä takaisin asemalle; jät-käparvi siellä tuntui nauravan sitä minun olumpiajuoksua. No, mikäpä tässä lähin kävelemään etteenpäin rattoo pitkin. Onhan tässä aikoo, toi-nen juna tulloo vasta monen tunnin kuluttua. Ratavahti tuli vastaan ja sa-noi, että ei ratalla sua kävellä, siitä sakotettaan. Mutta minä sanoin sille, että onhan minulla tässä piietti, niinkun niät, sama kait se on valtiolle jos minä tämän välin, tästä Jaatilaan, istun junassa tahi oottaissani jo jou-vukiksi kävelen rattoo pitkin, kun kerran minulla on laillisesti ostettu ja kontantilla maksettu rautatielippu kourassa.

Vahti nauroi ja sanoi, että kävele hyvä mies minun puolestani vaikka Rovaniemelle asti - kun kerran sinulla on piletti.

Nauroivat tälle muutkin koko vaununtäysi.
. Kyllä nuo savolaiset ovat eteviä, tuntui muudan mies sanovan vierus-toverilleen.

Nyt minäkin tunnustin puhekumppanilleni olevani myös savolainen, vaik-ka viime aikoina olinkin ollut Pohjanmaalla maailmanrannan koulua käy-mässä.
- Samoja savolaisiahan tässä ollaan, yksiä pulliaisia, vaikka maailma meitä heittelee laidasta toiseen.
- Minä en tykkee Pohjanmoasta, en ainakaan niistä Vaassan puolen seuvuista, enkä olennosta siellä, luontui puhumaan ukkelini nähtävästi syntyperätunnustukseni johdosta,
- oun ollunna renkinä Laihialla, ennen nuorena miehenä. En viihy kau-van tiällä ylimaissakaan. Savvoon palastan takasin, Kehvolle, tiijäthän, sen suuren Kallaveen rannalle. Tule sinne sinnäi, kotipuoleesi. Mikä pakko on olla siellä vieraalla puolella . . . haukuttavana ? Lähe nyt ensin Kuolajärven savottaan. Sovit kait sinne sinäkii.
- Ei passaa lähteä tällä kertaa. Tässä on minulla vähän muita tuumia

Juna pysähtyi Rovaniemen asemalle ja me, kaksi kiertosälliä, erosimme hyvinä ystävinä, reilusti kättä paiskaten.

"Tukkujätkiä Rovaniemen rautatieasemalla.

Postiautoja Rovaniemen vanhan postitalon pihalla 1920-luvulla. Kuva: Postimuseo.

Postiautot Kemijärvellä v. 1932. Kuva: Postimuseo.

Käytyäni verraten matalan (204 m) Ounasvaaran huipulla ihailemassa sievää ja melkoisen laajaa näköalaa, jätin sokkeloisen Rovaniemen jo seuraavan päivän iltapuolella lähtevässä Rovaniemen Kemijärven puls-kassa postiautossa, hyvässä ja mukavassa kulkuneuvossa. Ainakin minun mukavuustuntuani lisäsi melkoisesti vierustoveriltani, arvokkaan näköiseltä herralta, kuulemani tieto, että postiautot yleensä, useimmilla linjoillaan täksi kesääsi ovat alentaneet henkilömaksujaan 50 pennistä 30 penniin kilometriltä. Tuo herra kuului muuten olleen, ja olevan vieläkin ammatiltaan piispa. Sälli ja piispa rinnakkain! En tiennyt sitä tarinoides-sani piispan kanssa yhtä ja toista Lapin erikoisuuksista, sen asukkaista, tuntureista, koskista, kasveista ja eläimistä, erittäinkin sääskistä, paar-moista ja mäkäröistä. Korkea-arvoisella herra piispalla tuntui olevan hy-vin selkeät tiedot kaikista näistä. Sälli esiintyi enimmäkseen kyselijänä ja kirkkoruhtinas vastaisi auliisti ja leppoisasti. Karttalehteä yhdessä tutkien ja autonohjaajalta toisinaan kysäisten tarkkasimme tien varren nähtä-vyyksiä.

Ensimmäisenä niistä ansaitsee mainitsemisen kahdeksan kilometrin päähän Rovaniemeltä pystytetty napapiirin rajataulu kolmen, neljän kie-lisenä, mikäli kerkesin nähdä sen vilahtaessa ohi. Joku sanoi, että se on nyt aivan äskettäin pystytetty. Minusta tuntui somalta olla ensi kerran na-papiirin pohjoispuolella. Olin mielestäni hyväkin tutkimusmatkailija, ark-tisten seutujen kulkija, löytöretkeilijä. En tiennyt ennen tuonkaan taulun olemassaoloa, eikä ole tainnut tietää moni muukaan. Ilmankos kansan-edustaja-tohtori Hänninen sanoikin minulle vähän ennen matkalle läh-töäni;

"Etelä-Lapista, tahi oikeastaan Lapin eteisestä, Koillis-pohjanmaasta (Kuusamoa lukuunottamatta) ei ole kirjoitettu juuri mitään, ei ainakaan kaunokujallisluonteisestija yksityiskohtaisesti kuvaten. Onpa hyvä, että menette Kemijärvelle ja maamme syrjäisimmälle ja yleisesti vähimmän tunnetulle tienoolle. Kuolajärvelle. Kyllä siellä on sellaisia luonnon- ja muita ihmeitä joista kannattaa kirjoittaa vaikka paksun kirjan, ja joista olisi pitänyt jonkun yksityiskohtaisesti kuvaten kirjoittaa jo paljon aikai-semmin, samaan tapaan kuin esittelitte Kuusamonkin".


Sivuutimme siinä sitten Petsamoon vievän tienhaaran (siihen on matkaa Rovaniemeltä noin puoliväliin kolmattakymmentäkilometriä. Nopean silmäyksen saimme luoda myös viehättävään Vikajärveen vehmaina asuinseutaineen. Näimme sitten Lapin korkeitten maiden ensimmäisen, tosin vaatimattoman ( "vain" 220 metrin korkuisen etuvartion Lautavaa-ran, ja pianpa pyörähdimme kahvittelupaikan heleänurmiselle piha-maalle, Nammenkylän Hautalan portaitten eteen.

Seurakunta purkautui autosta taloon kahvia juomaan ja hirmu paksuja lettivehnäpalasia mielihyvin syömään, mutta piispa ja sälli jäivät käys-kentelemään aurinkoiselle pihamaalle, hengittämään raitista ilmaa ja oikomaan auton ahtaudessa hiukan kangistuneita ulottimaan.

- Tässä se on lähellä, neljän kilometrin päässä, tavattoman kalainen jär-vi, Venejärvi nimeltään; olen ollut siellä kerran kalastamassa ja kalan tu-lo oli kerrassaan hurjaa; kaikki suuria vökäleitä, aloitti keskustelumme piispa ja siinäpä taas juttua riitti kaloistaja kalastuksesta siksi kunnes vä-hän ennen auton lähtöä kävimme talon takapihalla katsomassa isoja si-koja, noita Lapissa ja "Lapin eteisessä" harvinaisia eläimiä. Harvinaisia ne ovat täällä, sillä milläpä niitä elätetään ja lihotetaan täällä napapiirin pohjoispuolella. Jossaon vain vähän viljankasvumaita ja nekin vähät hiekkaperäisiä ja auhtoja. Ei kannata ruokkia ostorukiilla sikoja kun ruis-jauhosäkki viime talvenakin maksoi Lapissa joissakin paikoin kaksisataa markkaa ja vähän siitä ylikin. Ei riitä viljaa kaikille ihmisillekään - monella oli talvella nälkäkuolema lähellä, ja huonosti olisi käynyt, jos ei Punainen Risti jakanut avustustaan. Köyhät kunnatkaan eivät kyenneet kaikista tarvitsevista huolehtimaan.

Jatkoimme matkaamme kilometri kilometrin ja peninkulma toisen jälkeen hyvää, tasaista tietä pitkin, laihoja ja enimmäkseen huonometsäisiä hiekkakankaita myöten, ohi lamminsilmien ja poikki purojen. Tasaisesti hyristäen keltainen, komea postiautomme jätti erämaiseen yksinäisyy-teensä nuo lammet ja purot sekä ne muutamat veistetyn puun valkealta hohtavat. pienet uudisasumukset, jolta oli kyhätty tien varteen, vähäisen hiekkamaaraivion laitaan.
- Millähän noissakin aiottaneen elää, kun maaperäkin näkyy olevan noin laihaa ja karua pelloksi. Kyllä suomalaisella on sisua yrittämiseen, sen näkee selvästi tuostakin.

Ei ollut uudistorppiin postia jätäväksi - ei kannata tilata sanomalehtiä-kään, ja kukapa lähettäisi monesti kirjettäkään erämaan eristäytyneille eläjille. Ei kukaan laskeutunut autosta heidän kotiveräjälleen,eikä niiltä tarvinnut ottaa matkustajaa. Noiden idyllisten pikkupesien vaiheilla ei nä-kynyt muuta elonmerkkiä kuin kiivaasti haukkuva punaturkkinen, pysty-korvainen koira ressu; se oli säännöllisesti kaikilla kotiporteilla. Koira ja poro Lapin tyypilliset hoidokkieläimet. Poroja näimme monesti tien vie-rillä ja tiellä, lehmiä ja hevosia harvemmin.

Tänne, näille auhdoille, karuille kangasmaille, hyvä herrasväki, sopisi siirtyä uudismökin asukkaiksi maailmat, ihmisiä ja omaa pahuuttansa pakoon. Muuta rankaisua ei tarvittaisi. Siinä olisi ojennusta enemmän kuin tarpeeksi.

Rovaniemeltä Kemijärven laaja-asutuksiseen, uhkeaan kirkonkylään ei ole matkaa enempää kuin 89 km. Piampa se tuli kuljetuksi hyvällä ajo-pelillä ja hyvässä seurassa. Kiitos matkaseurasta, sanoi sälli piispalle ja kohotti lippalakkiaan auton pysähdyttyä postikonttorin eteen.
- Samoin näkemiin, vastasi kohteliaasti korkea kirkonmies ja nosti arvok-kaasti hattuaan.

Oikeat herrat ja todella sivistyneet ihmiset ovat kohteliaita poikkeuksetta kaikille. Sen havaitsi tässäkin

Pussi selässäni ja pieni laukku kädessäni kävellä tölkin postikonttorista muutamien kymmenien metrien päässä sijaitsevaan Rankisen matkusta-jakodin väenpirttiin, yötä ja päivää auki olevaan, kaiken maailman mat-kaajain, jälkämiesten vapaaseen käyntipaikkaan. En pyrkinyt "matkusta-janumeroihin". Minun oli näet aina ja kaikkialla muistettava esiintyä sälli-mäisesti.Tahi oikeastaan jätkämäisesti, sillä jätkä-nimitys, kunniallista työmiestäkin tarkoittaen, on Lapissa paljon yleisempi kuin sälli-sana.

Rankisen väenpirtti oli, kuten muutkin samanlaiset kaikissa Lapinkin kir-konkylissä ja muissa keskityspaikoissa tavattavat "vapaapirtlt", täynnä joutilaita jätkämiehiä pohtimassa seutukunnan kuulumisia, laskettele-massa vltsipuheita ja juomassa erittäin huokeahintaista vehnä-kahvia pitkän pöydän ääressä. Siinä istui puseromiehiä vieretysten, pitkä rivi kuin pääskynpoikasia puhelinlangalla. Puhalleltiin hiessäpäin pikku-lautasella höyryävään ruskeaan herkkuliemeen tahi kasteltiin ahkerasti paksua pullapalaa kupissa. Toiset söivät lohi- ja poronlihavoileipiä sekä kananmunia ja joivat maitoa tahi kaljaa. Ja lisää huudettiin; mikä anoi mitäkin parilta piika-ihmiseltä, jotka saivat näyttää varsin ripeää jalan-nousua ennättääkseen täyttää jokaisen isoovaisen ja janoovaisen pyyn-nön.

Sitä mukaa kuin miehet saivat syöneiksi, siirtyivät he seinustapenkeille istua louhottamaan, hattu päässä ja "sätkä" tahi muu savuke tai monella piippu hampaissa. Toiset taas syötyään muitta mutkitta vetäytyivät pit-källeen, kyynärnojasilleen lattialle ovensuunnurkkaan ja sieltä ottivat osaa yleiskeskusteluun sekä tämän tästä lähettivät suustaan ruskean tupakkasylkisuihkun kolmen emaljisen, katajanlehvillä täytetyn sylky-astian viereen ja kaikkialle muualle, mutta ei vahingossakaan astiaan. Ajattelivat kai, että tämmöisen tavallisen jätkämiehen passaa kyllä syl-käistä lattiallekin; liikaa komeutte on laittaa oikein sylkyastiat väenpirttiin. Alituiseen siinä puuhattiin edestakaisin, ulos ja sisälle kävellä kopsutel-tiin, puhua poristiin, aina oli uusia tulijoita ja lähtijöitä. Väenpirtti näytti olevan kaikkien joutilaitten, oloonsa ikävystyneiden seurustelupaikka.

Työn puutetta ja palkkojen pienuutta valitettiin. Muutamilla tosin tuntui olevan tiedossa työpaikka jollakin kaukaisella metsähallituksen tahi Ke-mi-yhtiön metsähakkuulla ja sinne lähtöä he toprakasti touhusivat. Yksi ja toinen mies illan kuluessa nakkasikin repun selkäänsä sekä jännesa-han ja kirvesnyökän kainaloonsa, painuen ulos ihmeelliseen, alamaalai-sesta oudolta, aivan sadunomaiselta tuntuvaan, läpeensä auringonpais-teiseen yöhön. Aina aamupuolelle asti riitti tätä ja kaikenlaist muuta lii-kennettä. Nukkumista ei näyttänyt moni muistavan, ei talonväki enem-män kuin vieraatkaan. Kahvia yhä keitettiin ja juotiin. Ja tarina luisti...

Milloinka nämä ihmiset oikein mahtavat nukkua? Sanotiinkin, että kesäl-lä tulee täällä ylimaissa nukutuksi hyvin vähän. Kukapa malttaisi nukkua paljonkaan kesällä, kun paistaa helottaa täydellä terällään kautta vuoro-kausien, Kemijärven kirkonkylässäkin juhannuksen kahdenpuolen kaik-kiaan nelisen viikon ajan. Niin sanottiin. Ei tarvitse silloin nousta edes millekään vaaralle tahi tunturille, ei edes rakennuksen katolle nähdäk-seen tuon ihmeen. Eikä se paista säteettömänä, punaisena pyörylänä, vaan keltaisena, lämmittäviä säteitään jakelevana oikeana aurinkona.

Ja jos joku vaivautuisi kesäisenä yönä nousemaan Kemijärven kirkon-kylää itä- ja kaakkoispuolilla lähellä paartaville komeille vaaroille, esim. korkeimmalta näyttävälle Pöyliövaaralle, joka on kuin alassuin käännetty pata, niin "siellä sen näkisi auringon laskeutumattomana melkein koko kesäkuukausien ajan". Minä puolestani tyydyin kuitenkin katselemaan kesäyön aurinkoa istuskellen kirkon kellotapulin portailla klo 2:een. Siihen se paistaa pollotti pilvettömältä taivaalta suoraan pohjoisesta, järvenselän eli oikeastaan Kemijoen laajentuman yli. Eipä suotta sanota Lappia satumaaksi.

Tunnelmassani oli tuona yönä vahvasti satumaisuuden sivutuntua. Ru-nolliselle tuulelle tulo oli siinä jo hyvin lähellä. Vaaran välttämiseksi oli lähdettävä liikkeelle. Lähdin vaeltamaan aikani kuluksi ristiin ja rastiin sileänurmikkoista kirkkotanhuaa, Pappilannientä. Kiersin ja tarkastelin ensin vanhaa, kirkosta erillään olevaa kellotapulia, joka kuuluu rakenne-tun jo v. 1774. Nykyinen kirkko, puinen ristinmuotoinen rakennus, on pal-jon nuorempi kuin tapuli, tehty v. 1831. Mutta eipä ihmekään, sillä tämä kirkko on jo seurakunnan kolmas. Kirkon ja tapulin väliselle kentälle pys-tytetty taulu näet julistaa;

Tässä oli Kemijärven ensimmäinenkirkko 1648—1694; toinen kirkko 1694-1832; purettu 1872. Herra, minä rakastan Sinun huoneesi paikkaa ja Sinun kunniasi asuinsijoja. Ps. 26:8.

Vapaussodan sankaripatsas oli myös siinä lähellä. Sen alla nukkuu 8 kemijärveläistä. Kävelin katselemassa myös aivan kirkon seinustalla si-jaitsevalla, pientä petäjikköä kasvavalla hautausmaalla, jossa oli, mikäli ollenkaan oli, hyvin vaatimattoman näköisiä ristejä ja muistokiviä sekä melkein yksinomaan hoitamattomia hautakumpuja. Hautausmaan kivi-aidalta katsellessani levittäytyi Kemijärven yhdyskunta melkoisen laaja-alaiseksi, luvalla sanoen aika tavalla sekavaksi ja hiukan liian kirjavaksi rykelmäksi eri värisine, taitekattoisine ja kaksikerroksisina taloineen. Asutus ulottuu pitkälle niemekkeen liepeelle Särkikankaalle, jonne tulee tehtäväksi parhaillaan rakennettavan ja ensi vuonna valmistuvan rauta-tien pääteasema. Olipa ihme, että näin suuri ja yleensä vauraan näköi-nen, taajaväkinen yhdyskunta ei saanut viime talvena anomiaan kaup-palaoikeuksia.

Kemijärven kirkonkylä 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Kumpulan taloja Kemijärven Kalkoniemessä v. 1938. Kuva: Eino Nikkilä. / Museovirasto.

Näkymä Kemijärven kirkonkylästä 1920-luvulla. Kuva: Museovirasto.

Työteliäisyydestään ja yritteliäisyydestään kiitetyt kemijärveläiset olisivat monen sivullisenkin mielestä ansainneet kuitenkin tuon etuisuuden, kauppalaoikeuksien saamisen. Mutta tottapa epäämiseen lienee ollut jo-kin pätevä syy. Saavathan kunnon kemijärveläiset nyt edes rautatien. Si-tä ei voida enää heiltä evätä, sillä rautahevon tie on jo kohta kokonai-suudessaan valmis. Neljänkymmenen kilometrin päähän Rovaniemeltä sitä myöten tänä kesänä on jo ajettu. Ei siis liene enää kovin kaukana se kultainen aika, jolloin rautatien valmistuttua nykyistä laajempia liikenne- ja ansiomahdollisuuksia jälleen avautuu, ja - kuten monina vuosina en-nen maailmansotaa - tuhatmarkkasta ruvetaan nimittämään "kemijärve-läiseksi". Ja silloin tietysti Kemijärven taaja ja toimekas yhdyskunta Kuu-maniemen kunnaalla saa tinkimättä kauan odottamansa kauppalaoikeu-det. Jos maailma pysyy pystyssä, niin enpä ihmettelisi, vaikka Kemijärvi muutaman miespolven perästä korostettaisiin kaupungin arvoon ja kun-niaan.

Näitä tämmöisiä miettien kävelin hautausmaalta siihen Rankisen väen-pirttiin ja kellon jo kolmatta aamuyötuntia aloittaessa vihdoin vetäydyin jätkämiesten malliin pirtin penkille pitkälleni, täysissä pukimissa, selkä-reppu päänalaisena. Pirtissä oli muutamia muitakin nukuttelijoita, sa-manlaisia souvarisällejä kuin minäkin. Pystyssä olivat enää vain suurta astialatinkia tiskaileva piikapalkollinen ja hänen kanssaan tärkeän näköi-senä sipatteleva nuori hanttimies. Heillä oli nähtävästi erityisen yksityis-laatuisia asioita selvitettävinä ja sitä selvittelyä kuulosti jatkuvan pitkälle. Siitä huolimatta pirteä palvelijatar klo 6 herätessäni jo seisoi lieden luona mahdottoman suurella pannulla kahvia keittämässä. Ja miesjoukko jo istuskeli kahvin jakoa odottamassa.

- Keitähän Anni meille sitä oikein hyvää kahvilientä, sitä Hag-kahvia, jota kuuluvat sydäntautiset ja hermostuneet herratkin voivan juoda näin aa-mu tuimaankin.
- Ja pane käärmeen nahkaa sekaan, niin se selviää joutuisammin; eihän tässä jaksa koko aamua odottaa.

Anni ei ollut kuulevinaan näitä puheita, keitteli vain rauhallisesti kahvin kypsäksi ja antoi sitä ajallaan itsekullekin ukonturilaalle. Antoi se Anni minullekin sitten kun hätäisemmät olivat saaneet.
- Mihin aikaan tuolla rakennuksen toisessa päässä, matkustajakodin puolella saa aamiaista, kysyin Annilta maksaessani kahvini.
- Kyllä sitä kymmeneltä, mutta.amiainen maksaa 12 markkaa .. eikä sin-ne oikeastaan ... niin, en tiijä....

Pistäydyin parturissa, siinä lähellä. Sitten kelpasin aamiaiselle matkusta-jakodin hienolle puolelle, jossa oli oikein hyvä- ja runsasruokainen "sei-sovapöytä". Kyllä siitä tuli otetuksi täkyä aikamiehen tavoin. Niin minä, kuten muutkin Vaikka eihän meitä monta ollutkaan. Pari maanmittaria, minä ja eräs hyvin "tavallisen miehen" näköinen ukko nurkkapöytänsä ääressä. Istuin lähellä häntä.
- Olette kai Kemi-yhtiön miehiä,vai valtionko? kysyi tuo mies minulta ja työnsi suuhunsa nurinniskoin suuren makkaraviipaleen.
- En ole kummankaan.
- Vai niin, no anteeksi. Luulin Teitä samanlaiseksi virkamieheksi kuin itse olen: metsätyönjohtaja. Kun Teillä on tuo puseropuku ja varsikengät niin kuin meillä metsämiehillä, monilla metsänhoitajillakin nykyään .Ne näky-vät nyt tulleen kovasti muotiin...

Siitä lähti tarina juoksemaan. Mies oli hyvin puhelias. Taisi olla nauttinut muutakin kuin kansalaisluottamusta, vaikka oli vasta aamupäivä. Löyh-kähti ainakin hiukan väkevältä ukkelin selittäessä, että hän nyt viettää tässä parin viikon kesälomaansa, asuu ja syö tässä matkustajakodissa: - Missäpäs se tulee sen paremmaksi..... poikamiehellä..... jolla ei ole va-kituista akanpuolta...kun en huolinut siitä suuren, rikkaan talon tyttärestä ... siitä Hilkasta... sieltä Rantsilasta ... tiennette sen ison talon lähellä sitä maanteitten risteystä ... ainoa tytär Hilta...eikä poikiakaan ... tukkilaisten lähtötanssiyönä juoksi jälestäni pirtistä tielle ... tarttui käsivarteeni... tuo-hon noin ... ja sanoi, että elä lähde ... minä rakastan sinua ...otan mie-hekseni... mutta en minä totellut... seuraavana päivänä painui koko tukkilaisroikka pois siltä seutukunnalta... monesti olen katunut sitä... en ole ottanut muitakaan ...kauan oli Hilta miehettömänä... kävi Ameriikas-sakin... viime talvena näin lehdestä, että hän oli kuollut lähes kuuden-kymmenen vuoden ikäisenä...no, älkää tykätkö pahaa, vaikka tuli tässä vähän puhutuksi... ensi maanantaina loppuu lomani ja sitten tulee taas lähtö moneksi kuukaudeksi kämppäasukkaaksi... siellä on meidän yh-tiöllä vähän hakkuita... tuolla Kuolajärven koillisperukalla ... monen pe-ninkulman päässä lähimmistä ihmisasunnoista... olen ollut jo tässä toi-messa kolmekymmentä vuotta... on siinä ajassa saanut tottua yhteen jos toiseenkin... no, hyvästi, voikaa hyvin.

Surkuteltava vaiko kadehdittava elämänkohtalo? Siitä jäin epätietoiseksi. Mutta kumpi hyvänsä, tulipahan tuokin kuulluksi ajankuluksi, sillä laiva, pienoinen Aalto, lähti Kemijokea myöten pohjoiseen päin vasta klo 15. Matkustin sitten tässä aluksessa, kolmen tunnin taipaleen, jokivarrella sijaitsevaan vauraan näköiseen Vuostimon kylään tervehtimään siellä talonisäntänä asuvaa entistä kotikaupunkilaistani, tuttavaani kuopiolaista Karppista. Savolaisiahan on kaikissa maailmankolkissa. Vuostimon kan-sakoulun opettajakin kuuluu olevan savolainen.

Laivamatka Vuostimoon oli ihana ja halpa, vain 12:50. Kiitin kohtaloa sii-tä, että vielä nykymaailmassa sain matkustaa niin miellyttävässä "van-hanaikaisessa" kulkuneuvossa kuin höyrylaivassa. Kukapa olisi tiennyt tämmöisen täällä vielä olevan ja hengittävän! Mutta siihen olemiseen on-kin syynä se, että Kemijärven ja Pelkosenmiemen (Sodankylästä v. 1916 lohkaistun uuden seurakunnan) kirkonkylän välille tehtävästä, Kemijoen rantamaita pitkin suuntautuvasta maantiestä on valmiina vasta Kemijär-ven kirkonkylän ja Tapionniemenkylän välinen pätkä. Minunkin oli siis Vuostimoon päästäkseni kuljettava laivassa, sillä autolla ajettavassa kunnossa oleva tie päättyy 8 km Vuostimon eteläpuolella.

Pelkosenniemen uusi maantie. Kuva: Motor 1935.

Aalto-laiva Kemijärvellä v. 1927. Kuva: Nurmeksen kaupunginmuseo.

Hyvä näin, sillä kyllä laivan kannella on paljon parempi huomloida mai-semia kuin hiidenmoista hoppua kiitävässä, ahtaassa autossa. Vehmaan vihantia, silmää ilauttavia olivat Kemijokivarren alavat rantamaat, joista suuri osa viljeltyjä, erittäinkin länsirannalla. Vankan ja toimeentulevan näköisiä, tiheäasutukseliisia kyliä, joiden ahkeria uurastajia pula-aika-kaan ei kuulu vielä pahasti ahdistaneen. "Kapulamarkkinoita" - pakko-huutokauppoja ei ole monta pidetty.

"Tässä on lihavat viljelysmaat joen kahden puolen ja kaloja saadaan Joesta kohtalaisesti. Metsätöitäkin on ollut, viime talvenakin melko run-saasti, vaikka ei entisen veroisesti. "

Huomattavimmat länsirannan kyläkunnat laivamatkan varrella Vuosti-mon eteläpuolella ovat Tohmo, Leväranta ja Tapionniemi, itärannalla Kostamo, Kummunkylä ja Karrio samannimisen, erittäin jyrkkärinteisen vaaran juurella. Muita vaaroja ja tuntureita näkyy joelle joka puolelta, lä-heltä ja kaukaa suuri joukko, josta huomattavin on luoteisella ilmansuun-nalla mahtavasti kolmiosaisena ja heinäkuulle saakka lumihuippuisena komottava Pyhätunturi (540 m. korkea, 16 km:n päässä Vuostimon ky-lästä), komea on myös Tapionniemenkylän lounaispuolella kohoava Ou-titunturi (409 m). Näkyvissä sen ympärillä ovat sitä vähän matalammat Javarustunturi, Näätävaara, Airasvaara, Vuostimovaara sekä hiukan loi-tompana Varsatunturi, Jäkälätunturi, Komiovaara ja monet muut.

Korkeat, komeat, kauniit maat! Aivan erilaiset kuin alhaalla etelässä.

Kannattipa totisesti poiketa täällä. Kannattaisi muittenkin matkaajien, mutta ei kuulu montakaan kaukokulkijaa kesänpitkään osautuvan tänne.

Nyt takaisin Kemijärven kirkolle, josta kääntyy tieni itäisiä rajaseutuja, suuria erämaatienoita kohti, "Kuolajärven Lappiin".

Ala-Jankkilan pirttirakennus Vuostimon kylässä v. 1939. Kuva: Nikkilä Eino. / Museovirasto.

Jankkilan vanha isäntä saavia tekemässä Vuostimon kylässä v. 1939. Kuva: Nikkilä Eino. / Museovirasto.

Kemijärven kirkolta itään päin viedä töytyytti minut Kuolajärven osuus-kaupan niinsanottu sekajuna, yhdistetty matkustaja- ja kuorma-auto, ai-nakin ylämaissa nykyisin paljon käytännössä oleva kulkuneuvomuoto. Tämäkin osuuskaupan voimavaunu kulkee joka päivä, sunnuntaisinkin, yhtäänne päin Rovaniemen ja Kuolajärven kirkonkylän (Sallan) välin, 191 km.

Kemijärven kirkonkylästä Sallaan sanottiin olevan 102 km:n pituinen huippaus. Mutta se matka ei tuntunut minusta ollenkaan pitkältä. Vaikka minut sullottiin kuumaan ja ahtaaseen seitsemänhengen autokoppiin li-havan emännän ja laihan maalaisneidin väliin istumaan. Kuvaannollises-ti sanoen olimme kuin silakat nelikossa. Sillä meitä oli enemmän kuin seitsemän. Mutta mitäpä tuosta, ajattelin, aikansa kutakin. Ja matkanäh-tävyydet olivat varsin laatuun käypiä, monet maisemanäkymät oikein sieviä.

Heti Kemijärven kirkolta lähdettyä, aivan yhdyskunnan rannassa autom-me ajoi moottorivenheen kuljettamalle lautalle, joka vei meidät puolisen-toista kilometriä leveän jokijärven yli. Aluksi,muutamien kilometrien mat-kan, on asuttua seutua, paljon asumuksia tien kummallakin puolella, ikäänkuin jonkinlaista Kemijärven yhdyskunnan esikaupunkia. Mutta sit-tenpä erämaa ottaa huostaansa matkustajan. Taloja ja kyläkuntia ei ole monta ja niiden välit ovat pitkät. Ensimmäinen linjavaunumme vakinai-nen pysähdyspaikka, kahvitarjoilutalo, on kauniin, ruohikkorantaisen Joutsijärven länsirannalla, josta noin kilometrin pituinen lauttakuljetus siirtää ajoneuvot mainitun järven vastaiselle rannalle.

Siitä alkaa toistakymmentä kilometriä pitkä, hyvin erämainen, vankka-metsäinen ja mäkimainen taival vähän tiestä syrjään jäävän Kursunkylän ja Kursunjärven ohi toiselle, Salmijärvenkylää lukuunottamatta, asumat-tomalle maantiematkalle ennen Märkäjärven kylään tuloa. Tässä yhtyy Kuolajärven tiehen Kuusamosta tuleva maantie (Kuusamon kirkolta matkaa n, 60 km.) ja ohjautuu se tie Kuusamon matkailijain erikoisesti suosiman Rukatunturin ja mainio lohenonkimapaikan, Käylänkosken kautta. Useat Kuusamon katselijat käyttävät tätä tietä matkustaessaan Lappiin, aina Petsamoon saakka.

Märkäiärvellä herättivät huomiotani aivan talon rannassa rauhallisina uiskentelevat vesilinnut sekä muutamat maantien laitanurmikkoa kalua-vat niin laihat ja huonot hevoset, että sellaisia en ollut ennen nähnyt. Re-hunpuute se sitä tekee. Paljon täällä kuoli hevosia nälkään viime kevät-talvella. Eikä yksistään tässä kylässä, vaan muillakin Kuolajärven kulmil-la. Edellisen sateisen kesän takia saatiin heiniä tavallistakin vähemmän ja tavallista huonompia. Niin kertoi autossamme muudan seurakuntalai-nen.

Meillä rintamaitten eläjillä ei ole ennakolta näkemättä ja kuulematta, lä-heskään oikeaa aavistusta siitä kurjuudesta, mitä kotieläimet, ihmisistä puhumattakaan, saavat kärsiä m.m. ravinnon puutteessa suurien met-sien ja erämaitten pimennoissa. Matkustaminen avaa silmät näkemään totuuden siinä, kuten useansa muussakin asioissa. Mutta olipa Märkä-järvellä ilahduttavaakin näkemistä: lähes 500 metriä korkean, lumipälviä harteillaan kantavan Rukatunturin huippu näkyi kylän talojen ja peltotöy-rämien takaa, ei kovin kaukaa, vain muutamien kilometrien päästä. Ihas-tuttava, mieltä virkistävä näky! Kuinka kauniisti kimmelsivätkään lumipäl-vet heinäkuun heleän auringon paistaessa ylhäällä, sinistä taivaankantta vasten jyhkeänä kuvautuvan tunturin metsättömällä, ruskehtavalla huip-purinteellä!

Ja vielä ihastuttavammalta näytti tuo tyylikäs tunturi muutaman kilomet-rin päässä kylästä maantien halkaisemalta, muuraimenkukkia aivan val-keanaan olevalta suolta, Porkkoaapalta (= aavalta). Melkein maantiehen ulottuva pieni Ruuhijärvikin siinä sivuutettiin.Tästä lähtien Sallaan saak-ka maantie suuntautuu erittäin hyvämetsäisiä ja hyvin epätasaisia maita myöten, Kelloselän kylän ohi ja Aatsinginjoen yli. Ratas pyöri, matka jou-tui, eikä aikaakaan,kun asutun seudun ensimmäisinä merkkeinä alkoi näkyi tien varrella syväojaisia, pitkäsarkaisia suoviljelyksiä, joiden rai-vaamista Kuolajärvellä kuulutaankin viime vuosina harrastetun erityisen ahkerasti. Ja alkoipa näkyä muutakin: eräällä harjuselänteellä ilmestyi-vät puitten latvojen ylitse näkyviin "Sallan Lapin" ylpeydet Sallatunturi ja Rohmoiva; kolmantena ryhmässä edellisiä matalampi Sotitunturi.

Näköala Sallatunturille Sallajoen yli johtavan sillan seuduilta v. 1938. Vas. varsinainen Sallatunturi, oik. taustalla Rohmoiva. Kuva: Eino Nik-kilä. / Museovirasto.

Kyllä siinä ensikertalainen aivan hämmästyi; kylläpä on komea tuo lu-men kirjavoinpa, kyömyselkäinen ja pitkärunkoinen Sallatunturi! Ei sitä ole suotta sanottu Lapin hienoimmaksi ja tyylikkäimmäksi tunturiksi. Kor-keampia kyllä jossakin on, mutta ei kauniimpia ja onhan Sallalla korkeut-takin kotitarpeiksi: 645 m mps:ta; naapurinsa Rohmoiva on vielä vähän korkeampi 656,3 m. Ensiluokkainen matkailunähtävyys on Sallatunturi jo syrjästäpäinkin katsoen, puhumattakaan sen avaamasta näköalasta hui-pultaan. Ilmankos Agapetus, tuo tunnettu ja suosittu kirjailija, Auto-leh-teen äskettäin kirjoittamassaan pakinassa asettaa Sallatunturin ensim-mäiseksi luonnonnähtävyyksistämme (toiseksi asettaahän Punkaharjun, Kolin kuudenneksi ja Imatran vasta yhdeksänneksi). Suuruuksien loiste himmenee tavallisesti niitä läheltä tarkastellessa. Niin ei käy Sallatuntu-rin komeuden. Se näytti vaikuttavalta, tenhovoimaiselta ihaillessani sitä niin läheltä kuin kortteeripalkkani, Heikki Korhosen siistin majatalon seu-tuvilta.

Seisoskelin näet siinä tiellä ja tuon mainitun kihupaikan pihamaalla muit-ten puseropukuisten ja lippalakkisten sällien ja jätkämiesten seurassa. Mielenkiintoista oli lämpimänäkesäisenä iltana kuunnella "erämaanrita-rien" tuumia ja tarinoita, huomioida taskukellojen vaihtoa ja kuusen juu-rella keitetyn "täyskiellottoman" salasuhkaista vähittäiskauppaa. Illan merkkitapaus oli lähellä puoliyötä saapuvan (kolmasti viikossa Kemijär-veltä tulevan) postiauton tuoman matkustajajoukon tarkastelu majapai-kan pihassa. Siinä seisoin minäkin puseromiesten tiheimmässä parves-sa, majatalon portaitten edessä katsomassa täpötäydestä keltavaunusta purkautuvia matkustajia, varsinkin joitakin sieviä neitejä, lihavia rouvia, koreita rajavartioston upseereja ja joitakin muita suurilta herroilta näyttä-viä. Yösijan ja ruoka-aterian ja kahvin pyytäjiä tuli siinä paljon, ennes-tään täyteen paikkakunnan ainoaan majapaikkaan (Rankisen matkusta-jakodin rakennus paloi äskettäin.) Yösijoja järjestettiin ulkorakennuksen vintille, oikein resorisänkyihin. Sinne oli varattu nukkumasija minullekin. Mutta kaikki eivät mahtuneet ulkorakennuksen vuoteisiinkaan. Ei riittänyt sänkyjä eikä varsinkaan makuuvaatteita. Eräänkin herran ja rouvan täy-tyi lähteä etsimään kortteeria lähitaloista. Ja minä jouduin, kun seisoske-lin joutilaana siinä pihamaalla, heidän kantajakseen. Puolisenkilometrin päästä, läheltä osuuskauppaa, löysimme vihdoin kaukomatkalaisille so-pivan kamarin.

Kaukomatkaisia nuo työnantajani näet olivat. Herra ainakin sanoi ole-vansa Helsingistä. Luultavasti myös rouva oli sieltä. Olin siksi hienotun-teinen, etten viitsinyt enää sitä tiedustella. Mutta kun kysyin maantiellä kulkiessamme maalaismiesten tapaa noudattaen, että mitä virkaa herra pitää, niin se herra sanoi, että "minä olen erään agentuuriliikkeen proku-risti". Ja se herra oli pitkä ja laiha ja kalpea, mutta rouva oli lyhyt, tanak-ka ja punaposkinen. Ja se herra antoi minulle viisimarkkasen kapsäkin kantamispalkaksi, vaikka minä sanoin, että eihän tätä olisi tarvinnut.. .

Samalla herra tilasi minut heidän eväspannunsa ja kahvipannunsa kan-tajaksi Sallatunturin huipulle kiipeämistä varten. Sen kiipeämisen piti ta-pahtua seuraavana aamuna klo 7;ltä. Mutta herra ja rouva nukkua pöl-löttivät matkaväsyneinä niin pitkään, että taivaltamisemme alkoi vasta klo 9.

Sallatunturi kirkonkylältä nähtynä. Kuva: E. T. Nyholm, 1899. GTK.

Kylästä Sallan huipulle sanottiin olevan 6 km, josta rinteen nousua lähes kilometri. Tietä ja polkua koko matka, joskaan sitä ei voi sanoa yleensä sileäksi ja kivettömäksi. Verraten helppoa se sen kulkeminen kuitenkin on, sillä "rakkaa", irtonaista kivilouhikkoa, jossa on paha kävellä, ei ole kuin yhdessä paikassa, aivan rinteen alla, vain satasen metrin matka. Polkua myöten, rajalinjaa pitkin, osaa huipulle oppaattakin, kun vähän kysyy neuvoa kylässä ja painuu vain sen Korhosen majatalon ja Kansal-lis-Osake-Pankin konttoritalon ohitse tietä myöten ja muistaa myöhem-min tien- ja polun haarautumissa kääntyä aina vasemmalle päin. Niin meitä neuvottiin ja hyvin osasimme korpimaisen jylhän tunturinaluskuu-sikon halki metsärajalle, jossa lähteen luona keitimme kahvia. Ylempänä ei ollut enää polttopuita. Niin korkealla jo olimme.

Nousemista sinne oli ollutkin jo aivan hikeen asti varsinkin minulle, hy-vällekin "kantajalle" muka. Kyllä maistui hyvälle virkistävä, uusia voimia antava Hag-kahvi Hangon (Fazerin) Cabinvoileipäkeksien kera. Niin suurenmoisesti tuo helsinkiläisherra oli varustautunut matkalle. Hänellä oli lisäksi vielä kaksi kaularemmissä kannettavaa pientä valokuvausko-netta. Leica-nimisiä kuulemma. Herra otti niin ahkerasti valokuvia näkö-aloista jo siitä kahvipaikalta, sihtaili ja naksutteli alinomaa, että minä jo aloin ajatella, että valokuvaajahan tämä taitaakin olla ammatiltaan, eikä mikään agentuurin rokuristi.


Siitä kun sitten lähdimme, niin polku konosi, yhä kohosi aamuauringon kultaamaa ruskeasammaleista ja valkojäkälaistä tunturin rinnettä myö-ten, mönen sadan metrin pituisten ja parinkin metrin paksuisten ikuisten lumipälvien välitse, nousi yhä ylemmäksi maan mataluudesta ...

Hengitys kävi huohottavaksi, jalat tuntuivat painavilta. Mutta eteenpäin... yhä eteenpäin ja ylöspäin oli kohottava . . .

Katse kauas, korkealle,
kulku vuoren kukkulalle!
Toivo taakse taivahitten,
kaiho juhliin jamalitten!

Niin vain, siitä huolimatta, että tunturinhuippu monesti peittyi rinnetöyry-jensä taakse. Luulit olevasi aivan heti huipulla, toiveittesi perillä aivan tuossa tuokiossa, mutta pettymys tuli: huippu olikin vielä kaukana ja kor-kealla. Pettymyksiä täynnä on ihmiselämä - et pääsekään päämäärääsi niin vaivattomasti ja niin pian kuin olet kuvitellut...

Kaksilakisella huipulla avautui katseltavaksemme arvaamaton ihanuus. Vaikka olin käynyt tuntureilla ennenkin, Kuusamossa nimittäin, en tätä Sallan näköalaa osannut kuvitella sentään näin valtavaksi. Kukapa sen osaisi oikein kynällä, sattuvin sanoin kuvata? Siinä tehtävässä tuntisi heikkoutensa varmaan oikea runoilijakin, sillä luonnon suuruus opettaa ihmisen havaitsemaan pienuutensa. Siksi en yritäkään virittää mitään "korkeaa veisua" Sallatunturin sykähdyttävästä näköalasta. Mainitsen vain, että sinne vihreästä latvamerestä kohoutui näkyviin aivan vieressä samoin kuin kaukana, näkyväisyyden rajalla noin sata tunturinhuippua sekä kymmeniä lampia, järviä ja jokia. Huomattavimmat lumihuiput kau-kana suoraan pohjoisessa päin ovat pitkän ja korkean Saariselän tuntu-rijonot. Auringon paisteessa välkehtivät niiden lumihatut hopeanhohtoi-sina, mutta päivänkehrän piiloutuessa hetkeksi vaalean poutapilven taakse, nuo hohtavat satumaat, kuin taivaan korkeat esikartanot ja kulta-linnat, katosivat näkyvistämme.

Järvistä huomattavimpina näkyvät etelässä Antojärvi, josta suuri Oulan-kajoki alkaa, ja kaukana näköpiirin rajalla päilyy palanen isoa Kitka-jär-veä, Kuusamon suurinta, lohirikkaudestaan kuulua järveä.

"Työnantajani", Helsingin prokuristi kävi myöskin Sallan huipulta 3 km päässä olevalla Rohmoivalla. Sen pohjoisrinteellä oli ollut lunta vielä niin paljon, että olisi voinut vaikka hiihdellä. Joistakin kurujen pohjista, kallio-seinämän pimennosta lumi ei Rohmoivalla, enemmän kuin Sallallakaan, kuulu sulavan milloinkaan. Sallan ja Rohmoivan välinen painanne kuului muuten olleen pahanlaista louhikkoa kuljettavaksi. Hyvä näköala, varsin-kin etelään päin, oli kuitenkin korvannut jalkavaivat.

Oleskelimme Sallan huipulla useita tunteja tuona ihanana, aurinkoisena kesäpäivänä. Siellä oli hyvä olla. Sääsketkään eivät siellä vaivanneet, ei ollut liian kuumaa eikä kylmää. - Ja näköalaa emme väsyneet ihailemas-ta. Auersini ympärillämme joka puolella tummeni ja tiheni päivemmällä auringon lämmön lisäytyessä. Autere saartoi meidät utuisuuteensa tälle yksinäiselle huipulle kuin saaren. Luuli katselevansa ylt`ymäariinsä le-viävää merenselkää, suurta sinistä ulappaa, josta tunturihuippujen lumet hopeanvärisinä erottautuivat...

Olimme päiväämme hyvin tyytyväisiä. Ainakin minä. Sain nimittäin 25mk kantamispalkakseni. Sekä tilauksen tulla mukaan soutajaksi ja kantajak-si muuta Kuolajärveä katsomaan, etenkin Kurtinkylässä käymään Tunt-sajoesta, Liekakoskesta asti lohia, ahvenia ja muita sekä kaloja onki-maan ja uistelemaan. Sinne ajettiinkin, Kurtinkylään, aivan pitäjän itäpe-rukalle. Niin että nähtiin sekin, samoin kuin vähän etelämpänä itärajan läheisyydessä sijaitsevat satumaisen ihanat Pyhäjärvi, Nivajärvi ja 6,5 m korkea, pystyjyrkkä Sämiskoski ihmiskäden koskemattoman erä-maan halki virtaavassa,Vienaan vetensä juoksuttavassa Kutsajoessa.

Sitten huipattiin huikeasti ylös pohjoiseen, Kittilään ja Muonioon.

Kutsajoen alajuoksun rantamaa, taustalla Pesioiva. Kuva: E. T. Nyholm, 1899. GTK.

Vaellus "puulinnalaisten" pitäjässä.

Kuolajärven kulmilta me, nimittäin se helsinkiläisprokuristi, rouva ja minä palkattuna kantajana, huippasimme Rovaniemen kautta Kittilään, kerran sitäkin puolikuntaa katsomaan. Pianhan nykyaikana matka katkeaa au-toilla. Vajaassa vuorokaudessa mekin siirryimme itäiseltä rajaseudulta lähelle läntistä. Ei se ollut ”konsti” eikä mikään. Rovaniemeltä Kittilän kir-konkyläänkin karttui taivalta ”vain”160 km.

Rovaniemeltä lähdettyä maantie noudatelee Ounasjoen läntistä rantaa, joen näkyessä, pitkin tasaisia, asuttuja viljelysmaita. Patokoski ja Mel-taus näyttivät olevan huomattavimmat kyläkunnat. Tasaisena ja tyynenä virtaavan, vain pieniä koskia ja nivoja muodostavan Ounasjoen itäran-nalle maantie pistäytyy Korinttenkylässä ja siitä lähtien asutus harvene ja pian alkavat tasaiset, petäjikköä kasvavat jäkäläkankaat, jotka jatku-vat Kittilän Alakylään saakka. Täällä on maisemilla jo erämainen luon-teensa. Alakylään näkyy lounaasta tasaisien kankaiden keskellä kaunis-piirteinen vaara, Halsujupukka, ja näitä ”jupukka”-vaaroja puolitunturi-maisia korkeita selännemaita kuuluu olevan sillä suunnalla muitakin (Kuusijupukka, Palojupukka). Alakylän läheisyydessä sijaitsee 340 m pitkä ja pari metriä korkea Rautusköngäs, ainoa venheellä laskematon Ounasjoen koskista. Kylästä eteläänpäin ensimmäisenä on Somerkön-gäs ja sitten Neitikoski, alun toista kilometriä pitkä. Alakylässä on mat-kailijan mukava pistäytyä aivan maantien vieressä sijaitsevassa osuus-kaupan uudessa, siistissä rakennuksessa olevassa kahvila-ravintolassa. Mekin saimme siinä hyvän kylmäruoka aamiaisen majatalotaksan mu-kaan 8:11 markalla hengeltä.

Alakylästä lähdettyä yhä pohjoista kohti muuttuvat maat epätasaisiksi. Maantie keikahtelee harjujen poikki. Huomattavimmat näistä harjuista ovat Kaukosenkylän ja Kittilän kirkonkylän välillä tasaisien maiden ym-päröimät Tiukupuljut, joita saattaa sanoa suurenmoisiksi luonnonmuo-dostelmksi. Näiltä tienoilta joltakin harjuselänteeltä katsoen, muutamien kilometrien päässä itäisellä ilmansuunnalla näkyy 320 m korkea Nilipää Sen lähistöllä jossakin kuuluu asuvan Kittilän ja luultavasti nykyisin koko Suomen ankarin karhujen tappaja, joka on niistänyt hengiltä puoliväliin neljättäkymmentä karhua, niistä kolme tänä kesänä.

Kerrankin tuo isäntä oli nähnyt kokonaista neljä karhua yhdessä matkas-sa kävelemässä. Ei sattunut silloin pyssy mukaan, joten karhut miehen viimein havaittuaan ”niin menivät tunturiin, että housut lepattivat”, s. o. takaraajojen pitkät karvat juostessa häälyivät. Nämä seudut, Nilipää, Kumputunturin (581 m), Pomovaaran (421 m) ja Pokan yksinäisen erä-maatalon väliset seudut ovat ehkä koko Lapin painostavinta korpea, enimmäkseen mahdotonta rääseikköä. jossa erämaiden arimmat asuk-kaat, karhut, ahmat ja hanhet esiintyvät vielä hyvin runsaslukuisina, Niil-lä on siellä oma, vapaa valtakuntansa, ”luonnonsuojelualueensa”, jonne vain harvoin häiritsijä osautuu ja uskaltautuu joihinkin paikkoihin tuskin milloinkaan.

- Jos maailma rupeaa tätä poikaa kovin paljon hylkimään, niin sinne pai-nun, Pokan Pekan pirtti-istukkaaksi, ammatti-erämieheksi, uhitteli erä-maatunnelman valtaamana muudan meistä.


Pian tultiinkin jo kirkonkylään. Se on Lapinmaan suurin ja upein kylä. Kuudetta kilometriä pitkänä se sijaitsee Ounasjoen läntisellä rantatasan-golla maantien kahden puolen. Asukas määrä nousee noin tuhannen tienoille. Kyläkuntaa komistavat monet julkiset rakennukset, koulut, kauppaliikkeet, tuomarin, kruununvoudin, lääkärin ja papiston virkatalot, sk-talo, kirkko (rakennettu puusta v. 1829) ja puuvankila korkean lankku-aidan ympäröimänä. Kukapa olisi tiennyt, että täällä on oikein vankilakin! Mutta tämähän onkin vanha Lapin hallintopitäjä, ihmettelimme ajaes-samme puulinnan ohi siinä lähellä, hiukan sen pohjoispuolella sijaitse-vaan majataloon. Siellä saimme tietää puulinnan asukkaana sillä hetkel-lä olevan vain yhden vangin, varkaan, harvinaisen otuksen rehellisessä Lapissa, jossa useimmat ovet ovat lukitsemattomina öisinkin. Toisinaan kuului linnassa olleen toistakymmentäkin vankia hyvin suuri osa viina-asioittensa takia. Pitkäaikaiset istujat viedään Oulun linnaan kuritustansa kärsimään.

Kylänäkymä Alakylän Puljulta v. 1920. Kuva: Paulaharju, Samuli. / Mu-seovirasto.

Kittilän kirkonkylään tulivat vakinaiset asukkaansa noin 250 vuotta sitten. Lappalaiset siirtyivät silloin pois suomalaisten uudisasukkaitten tieltä. Mutta vielä viime vuosisadan lopulla näillä tienoilla kiertelevien porolap-palaisten jälkeläisiä on Kittilässä nykyisinkin vauraita talojaan asumassa ja viljelemässä. Kierteleviä kotalappalaisia tavataan enää vain Kittilän pohjoisessa naapuripitäjässä, Enontekiössä, Suonien ''käsivarressa.” Kittilään tulleet suomalaiset ovat olleet samoja "kemiläisiä” kuin Sodankylän lounaisen järvialueen uudisasukkaat, mutta Kittilään on tullut huomattavasti väkisekoitusta puulinnan seutuja aikaisemmin asutusta Tornionjokivarresta. Kittilän asukkaitten pääelinkeinona syömisen ohessa näyttää olevan maatalous. Jokivarren multavat maat sekä kauempana kylästä sijaitsevat suot ovat tuottoisia viljelysmaita. Metsän myyntitulot ovat nykyisin jo paljon ehtyneet entisestään.. Jokivarsilla on yksityisillä enää vain enimmäkseen pientä puutavaraa myytäväksi. Valtiolla ja puutavarayhtiöillä on vielä suuria tukkipuumetsiä. ”Firmat” omistavat Kittilän pitäjässä parikymmentä metsäistä tilaa. Kalastus ja metsästys ovat vielä hyvin tärkeäarvoisia elinkeinoja Kittilässä.

Poronhoitoakaan ei ole suinkaan unohdettu. Vielä puoliväliin toistakym-mentä vuotta sitten oli Kittilässä noin 10,000 poroa, mutta nykyisin enää vain suunnilleen puolet tuosta summasta. Enimmän pidetään poroja pi-täjän koilliskulmalla. Kirkonkylä on vieläkin Lapin huomattavimpia kaup-pakeskuksia. Muinaisvanha markkinapaikka on lähellä puuvankilaa. Toistakymmentä vuotta sitten siinä lakattiin pitämästä markkinoita ja kauppakujat purettiin. Epäviralliset markkinat ovat vieläkin vuosittain heinäkuun alkupäivinä. Edistynyt paikkakunta on Kittilän kirkonkylä ny-kyisin. On oikein sähkövalokin. Aakenuskosken voima pyörittää sähkö-tehdasta.


Kirkonkylän ympäristö näkyi olevan mahtavaa Lapin maisemaa. Tasais-ten n.s. vuomamaitten yli näyttäytyvät monelta suunnalta korkeat tunturi-huiput ja vaarajuonnot. Enin huomiota herättävät Levitunturin, Kätkä-tunturin (532 m), Aakenustunturin ja Kumputunturin profiilit. Matkailijat, ne vähät, mikä heitä on. kuuluvat käyvän enin Levitunturilla, sillä sinne on verraten mukava pääsy. Kirkonkylästä on sinne noin 10 km:n maan-tiematka. Maantieltä huipulle on pari kilometriä. Näköala tunturin laelta on komea. Maantie menee Levitunturin ja Kätkätunturin välistä laaksoa pitkin, erikoisen ihanan Imrmeljärven rantamaita myöten. Siitä kuljimme mekin pohjoista kohti, ajaen sillä kuuluisalla, raha-arpajaisista viime syk-synä voitetuilla varoilla ostetulla, lähes 200,000 mk maksaneella Stude-baker President autolla, jonka omistaa eräs Kittilän kirkonkylässä asuva työmies. Hän itse oli meitä kyyditsemässä. Kertoi olleensa ojankaivuus-sa jängällä, kun juoksutettiin tieto 300,000 markan voittamisesta.

- Heti heitin lapion kädestäni ja lähdin taloon. Kuukauden kuluttua sain rahat kouraani Helsingissä, jossa ostin heti tämän auton ja 6,000 mar-kalla gramofoonin sekä Kittilän kirkolta 50,000 markan pientilan. Voiton sain ostettuani yhden ainoan arvan lainaamallani 100-markkasella ja sit-ten kittiset yltyivät kilpaa ostamaan cha-arpoja, mutta eivät saaneet muuta kuin yhden 5,000 mk ja muutamia 200 markan voittoja.

Tällä loistoautolla, joka pari viikkoa myöhemmin teki pahanlaisen haa-verin, me ajaa kenottelimme 52 km:n taipaleen Rauhalan kylään, Jeris-järven rannalle. Kulkula on nykyisin majatalona tässä erämaakylässä. Autolla päästiin vain sen naapuritaloon.

Kittilän suojeluskunnan talo.

Lapin kihlakunnan puuvankila Kittilän kirkonkylässä

Majatalosta käsin kävimme isännän opastamana 640 m mp:sta korkeal-la Keimiötunturilla. Paljon sieltä näkyi jylhänkaunista maailmaa: tuntu-reita, järviä, jokia ja metsää ... tummaa metsää silmänsiintämättömiin. Kyllä on Suomessa vielä puita pystyssä, eivätkä ne taida hevillä loppua-kaan. Siltä- se näytti.

Iltahetki Keimiön huipulla oli tunnelmallinen; aurinko valaisi kauniisti kaukasia pohjoisella ilmansuunnalla mahtavana pohottavia Pallastun-turien lähes 1,000 m korkeita, lumisia huippuja, alhaalla jalkojemme juu-ressa läikkyi lohirikkaan Keimiöjärven kirkas pinta, vieressämme koho-sivat melkein meidän korkeudellemme Sammaltunturin ja Lompolotun-turin ruskeajäkäläiset, sileät ja puuttomat selänteet, tunturimme huipulla kukki kaino azalea ja keräjäkurmitsa, tunturilaen arka kahlaajalintu, huu-teli kimeän surunvoittoisesti... Aurinko paistoi lämmittävästi koko yön. Se ei laskeutunut lähellekään taivaanrantaa. Olimme kuin hmeellisessä sa-tumaassa, jossa olo tuntui omituisen epätodelliselta, oudolta ja häm-mästyttävältä. Kukapa olisinyt muistanut murheitaan. Ainoa suru oli se, että tätä olotilaa ei tule kestämään kauan, että pian piti lähteä laskeutu-maan takaisin matalaan maailmaan...

Alas tultuamme ongimme Keimiöojasta kääpiödevoonilla ja pikkuvilkulla lohenpoikasia ja ahvenia. Paistoimme ne keppien nenissä nuotiotulen hohteessa. Kylläpä maistuivat sitten voileipien ja kahvin kanssa! "Kysyn-tä" oli suurenmoinen. Ei tarvinnut rautaroppia ruokahalun parantamisek-si. Reippaasti sujui sitten 8 km:n marssimme takaisin majataloon.

Seuraavana päivänä taivalsimme jalkaisin uutta maantietä myöten 30 km matkan Muonion kirkonkylään, aivan maamme länsirajalle. Oli tur-vauduttava apostolin kyytiin, sillä Rauhalan kylässä ei ole autoa, eikä puhelintakaan sen tilaamiseksi. Ensi kesänä kulkee varmaan jo tälläkin välillä linja-auto.

Nuotta otetaan luovasta veneeseen Jerisjärven Keimiönniemessä v. 1929. Kuva: Manninen Ilmari. / Museovirasto.

Jerisjärvi ja pihaporo Rauhalassa.

Pikamatka Lansi-Lapissa ja Romaanin loppuratkaisu .


Prokuristiherran ja rouvan tavaroita kantaen kuljin heidän jäljessään hy-vin somerikkoista, uutta maantietä pitkin Muonion kirkolle - erämaasta tullen komealta näyttävään maakylään. Asutusalueen punaisten laitata-lojen alkaessa pilkahdella näkyviimme harvan männikön lävitse, tunsin tulevani alakuloiseksi siitä, että erämaa oli nyt jäänyt selkiämme taakse; vain erämaan muisto oli enää mieltäni lämmittämässä ja rohkaisemassa Pysähdyin ja katsoin taakseni. Sydämeni sykähti kiivaasti: Pallastuntu-rien mahtavat lumiläikkäiset huiput näkyivät vielä matalan metsän ylitse. HyvästiPallas, ehkä ainaiseksi, hyvästi erämaa! Raskaasti huokaisten kiiruhdin kummun rinnettä alas kylänotkoon. Korkeat, lumiset vuoret ei-vät enää näkyneet sinne ... Mutta kuin lohdutuksekseni kohosi kaakos-sa, puolenkymmenen kilometrin päässä sankkametsäinen, vähän yli 500 m. korkea Olostunturi, monien matkailijoiden käyntipaikka. Reklaamia kuitenkin sekin kaipaa vahvasti ansionsa mukaisiin oikeuksiinsa pääs-täkseen. Olostunturi on yksinäinen, tasaisien maiden ympäröimä huippu. Verraten edullisen sijaitsemispaikkansa takia saattaa siitä muodostua huomattava turistivuori.

Muoniossa asetuimme siistiin majatalon jossa ei siiloin sattunut olemaan ketään muita matkustajia. Siinä oli aivan lähellä valkeaksi maalattu puu-kirkko aukealla mäellään ja muutamien satojen metrien päässä toisaalla Muonionjoki. Sen takana Svea-mamman valtakunta, ylväs Ruotsi, Ruot-sin Länsi-Lappi monta penikulmaa laajoin suomalaisasutuksin. Useita vauraita, Muonionalustan pitäjään kuuluvia maalaistaloja. Sillä puolella joen näyttivät maat olevan korkeita ja metsäisiä. Joen ylikulku kuului olevan seutukuntalaisile, puolelta ja toiselta täysin vapaa; kauempaa matkustavilta jotkut viranomaiset sentään kysyvät matkakorttia.

Salakuljetus kuuluu olevan vähäistä. Kahvia ja sokeria sentään toisinaan joistakin paikoin soudetaan joen yli Ruotsista "omalle puolelle". Muun tavaran hiissaaminen rajan yli ei kuulu kannattavan. Vaikka länsirajan läheiset paikkakunnat ovat maamme kallishintaisimmat.Sen kalleuden näimme käyvän ilmi m.m. Muonion kirkonkylän majatalotaksassa. esim. ateria maksoi 15 mk (muualla 10 ja 8), voikilo 56 mk 25 p. (muualla 40), litra maitoa 3 mk 75 p. (muualla 2mk), yösija 12 mk 50 p, (muualla 10), j.n.e.

Jatkoimme matkaamme jo seuraavana aamuna klo ½ 8 Muoniosta läh-tevässä postiautossa. Siinä oli vain muutamia matkustajia, seutukunta-laisia nähtävästi kaikki muut paitsi me ja muuan sievä, viereeni istumaan sattunut neiti.
- Tiedättekö mihin aikaan joudumme Kaulirannan asemalle? kysyin hä-neltä vakavan asiallisesti. Mutta neiti ei vastannut sällille. Katsahti vain tutkivasti lippalakkiini, puseropukuuni ja kippurakärkisiin pieksuihini. Olin tästä mielissäni: olin varmaan hyvin uskottavan näköinen kulkurisälii. Sellaiseksihan luulivat minua edelleen "työnantajanikin", prokuristi ja rouva. Olin onnistunut näyttelemisessäni noudattaessani suurta varo-vaisuutta puheissa ja käyttäytymisessä.

Meillä oli vielä ohjelmassa Aavasaksalla käynti minun toimiessa edelleen palkkaajieni runsaanlaisten matkatavaroiden kanneksijana ja nostelija-na. Autobussimme veti vauhdikkaasti alleen penikulmittain tasaisten kangasmaittea tietä. Kiisimme nopeasti etelää, auttamattomasti etelää kohti. Muistimme olevamme vielä Lapissa vain nähdessämme poroja tienvarsilla; maisemat eivät olleet enää erikoisia, vaikka paikoin näkyivät olevan viehättäviä, m.m. kalaisuudestaan. kuulun Äkäsjoen ja Palojoen seudut. Erämaa oli tietenkin syrjässä monin paikoin tiheästi ja upeastikin asutusta maantien ja valtakuntien rajojen tiennosta.

Muonio v. 1921. Kuva: Ahola Juhani. / Museovirasto.

Äkäsjokisuun seutuvilla vähän ennen Kolarin kirkonkylään tuloa, näkyi kyllä kaukana korkeita erämaisia maita.Siellä päin sijaitsevatkin m.m. Äkäskero (korkeus 562 m), Lauttaskero, Linkukero, Pyhätunturi, Kukas-tunturi, hyvin mahtava Lainiotunturi 635 m) ja Äkäslompolon kyläkunnan läheisyydessä komein ja korkein näistä kaikista, ylväs Yllästunturi(740 m).

Kolarista, autobussilaisten yleisestä aamiaispaikasta, alaspäin on tien-varressa yhä tiheämmin asuttuja paikkoja, kuten Sieppijärvi, Orajärvi ja Pello, jossa on kapean Pellojärven lossiylikulku. Tämä kulku kuitenkin pian muuttuu siltakuluksi. Sillan rakennustyöt näkyivät olevan käynrnis-sä. Melkoinen asutuspaikka on myös Turtolan kirkonkylä, samoin kuin pari, kolme sataa metriä leveän rajajoen takana sillä kohdalla oleva Svansteinin kirkonkylä muutamien rantahuvilain katoilla liehuvine sinisi-ne, keltaristisine Ruotsin-lippuineen. Ratasjärvelle asti, puoliväliin toista-kymmentä kilometriä Turtolan kirkolta etelään, on maantien vierusta ja joenvarsi niin Suomen kuin Ruotsinkin puolella taloja täynnä. Ja Ratas-järveltä, tahi oikeastaan Juoksengin kylästä, ei ole enää pitemmältä kuin noin viitisentoista kilometriä Suomen valtionrautateitten pohjoiselle pää-teasemalle, Kaulirantaan.

Saavuimme sinne iltapäivällä, muistaakseni kahden tienoilla. Bussimme-kin pysähtyi siihen, kääntyäkseen seuraavana päivänä palaamaan Muo-nioon, ja aina niin pitkälle pohjoiseen kuin maantietä riittää. Enontekiön kirkolle (Hettaan) saakka, kotalappalaisten kotikuntaan. Linja-auto Aa-vasaksalle olisi vienyt meidät vasta seuraavan päivän aamuna klo 6. Ja sittenkin jättänyt vuoren "väärälle puolelle", korpiperälle. Tunnin odotus-ajan kuluttua matkustimme siis junassa tuon "puuttuvan", 7 km:n pitui-sen matkan Kauliranta-Aavasaksa. (Matkalippu ei ollut kallis, vain 2 mk 50 p.)

Ravintolamaija Aavasakaan huipulla.

Maisemaa Aavasaksan vaaralta Tengeliöjoelle, jonka varrella on peltoja ja rakennuksia. Kuva: Olavi Linnamies. / Lusto -Metsämuseo.

Kivenheiton päässä Aavasaksan asemalta, tuon kuuluisan (222 m. kor-kean) näköalavuoren huipulle vievän, kaksikilometrisen metsäpolun läh-tökohdassa sijaitsevan matkailijahotellin "steedarskalta" kysyin heti tul-tuani, että oliko minulle (mainitsin sukunimeni) tänne saapunut muudan kirje. Olin näet Kittilästä kirjoittanut eräälle tuttavalleni, pyytäen kirjevas-tausta jostakin asiasta lähetettäväksi Aavasaksan hotelliin. Palvelijatar lupasi kysyä kirjettäni hotellin muulta kotoväeltä. Painuin "vastaanotto-huoneesta" prokuristin ja rouvan jäljessä, heidän matkatavaroitansa re-tuuttaen erääseen yläkerran "numeroon".

Laskettuani raskaanlaise tlaukut lattialle ja ripustettuani sadetakit ja valokuvauskoneen hihnastaan naulakkoon riippumaan, tuli huoneeseen muudan pikkutyttö hyvin touhukkaana ja antoi kirjeen prokuristille. Herra näytti hämmästyvän. Ja yllätetty tunsin olevani minäkin. Ei tämä kirje ole minulle, sanoi herra jo ovella poistumassa olevalle tytölle.

- Tähän numeroon se käskettiin tuoda, puolustautui tyttö.

- Olisiko se ehkä minulle, uskalsin ääntää vaisusti.

- Ei tämä näy olevan Teillekään, vaan jollekin sanomalehden toimittajal-le, mikä onkaan tämä sukunimi. Ehkä hän on jossakin viereisessä huo-neessa.

- Kyllä hän on tässä huoneessa sattumalta, tunnustin nauraen, kyllä kirje on minulle... Tästä rajaseutupastani muuten näkyy oikea nimeni ja var-sinainen ammattini.

- Ja me olemme kannattaneet teillä tavaroitamme viikkokausia! huudahti herra prokuristi.

- Voi sentään ..., sanoi rouva. Ja sanoi hän paljon muutakin. Samoin herra.

Vuoropuhelumme selostaminen kävisi liian pitkäksi pirteydestään huoli-matta. Minä koetin lohduttaa arvoisia matkatovereitani. Ja onnistuin sii-nä. Ja sittenpä meitä nauratti. Hyvän päivällisen jälkeen nousimme Aa-vasaksan huipulle. Ilta-aurinko paistoi siellä heleästi, valaen hohdettaan avaran näköalamme mittaamattomiin metsiin ja kimalluttaen säteitään vain parin kilometrin päässä, valtakuntien rajajoen takana, tumman Sär-kivaaran kupeessa leviävän Matarengin kauppalan komeitten, valkoisten rakennusten ikkunalaseissa.