Kultala ja sen nykyinen herra

tahtovat kirjoittaa nimensä muistoon. Kiipeeminen maksaakin hyvin vai-vansa, sillä näköala - joki, kartano sekä lähimmät työpaikat - on sangen kaunis.

Näin tutustuttua ympäristöön, sopii meidän käydä kruununtalon sisään. Ovella estää meitä kuitenkin kookas, pyssyllä sekä sapelilla varustettu mies, joka kieltää meitä sisään menemästä, ennenkuin olemme nimem-me ja asiamme ilmoittaneet. Lupaa odotellessamme, huomaamme että oven yli on pantu Suomen vaakuna, ympäröity sanoilla 'Kultalan kruu-nunkartano 'niin suomeksi kuin ruotsiksi. Meitä sanotaan nyt tervetulleik-si ja viedään saliin, missä koko rivi pyssyjä, sievästi asetettuja yhtä sei-nää myöten, kuvuton uuni litteistä, päällekkäin ladotuista paasista, pui-nen kynttiläkruunu laessa, suuri Lapinmaan kartta vasenpuolisella sei-nällä, kaksi ristikkäin asetettua lippua oikealla ynnä kaikenlaiset muut tämmöiset esineet vetävät huomiomme puoleensa. Huoneet ovat kaikki tapetteja vailla ja huonekalusto mitä vaillinaisin: yksi sänky, yksi pöytä, yksi nurkkakaappi sekä muutamia tuoleja kaikkein yksinkertaisinta laa-tua."

Mikä olisikaan Kultala nyt, jos Ivalojoen laakso olisi ollut anteliaampi?

Varmaankin olisi rautatien aikatauluissa nimi "Kultala", ja varmaan moni auto huristaisi Ivalosta Kultalaan päin. Rautainen silta yhdistäisi vasta-rannan "vanhaan osaan". Siellä olisi kauppoja, hotelleja, elokuvia, kahvi-loita ja lukematon määrä reippaasti astelevia kullanhuuhtojia. Mutta tur-ha jatkaa: todellisuus on aivan toisenlainen. Mitään ei ole tullut lisää, vaan sekin, mikä aikoinaan on rakennettu, on osaksi sortunut. Kapakas-ta on jäljellä vain luhistuneet seinät, joten se on seurannut maan lakeja, sotilaitten pirtti on kivijalkaa myöten maan tasalla.Väenpirtti sen sijaan on vielä entisellään, samoin sauna ja aitta, joka samalla oli putkana. Päärakennus on parhaiten säilynyt, mutta siellä olikin v. 1884 asukkaita, nimittäin prof. Lemströmin johtama polaarinen retkikunta, jota varten rakennusta korjattiin. Katto vuotaa jo pahasti, mutta sen saisi muutamal-la tuhannella kuntoon. Eiköhän kannattaisi uhrata näitä tuhansia, sillä onhan Kultala sentään "jotakin"?

Matka Ritakoskelta Kultalaan on 12 kilometrin pituinen, mutta saa olla tyytyväinen, jos sen tekee viidessä tunnissa, sillä joen rantamat ovat Vaskisuvannon jälkeen jyrkät ja kiviset. Kaikkialla näkee vanhoja kämp-piä, joukossa vielä useita kuudenkymmenen vuoden takaa, rannat on möyritty kuin valtavalla äkeellä. Kultaa on etsitty kaikkialta. Vanhoja val-tauspaaluja törröttää siellä täällä joen rannalla, ja useitten kilometrien pi-tuisten vesirännien jäännöksiä kohtaa tämän tästä. Kullanhimo on saa-nut miehet vääntämään sijoiltaan valtaisia kiviä, räjähdyttämään kallioita, lapioimaan maata. Ja kuitenkin olisi moni saanut varmemman tuloksen vääntämällä kiviä omasta pellostaan ja kaivamalla niihin ojia! Onneksi suurin osa Suomen kansaa niin tekikin, joten se rahat ja ne työpäivät, jotka Ivalojoen kulta-alueelle on tuhlattu, nousevat ehkä vain 100 miljoo-naan markkaan.Vastikkeeksi on saatu "virallista kultaa" 12,5 miljoonan markan arvosta ja lisäksi "epävirallista kultaa", siis sellaista, josta ei ole maksettu määrättyä veroa, kenties kaksi sen vertaa. Firma ei siis ole kannattanut. . .

On joka tapauksessa hauska tietää, että sielläpäin on kultaa, ja voiko ajatella sen hauskempaa kesäretkeä kuin tämä: lähdette Ivalojoelle, ka-lastatte, metsästätte ja - huuhdotte välitöiksi kultaa noin vain lystin kan-nalta pieneksi epätavalliseksi muistoksi kesäretkeltänne. Voitte asua kämpissä, joissa miltei kaikissa on kamiina tai takka, saatte syödäksen-ne tuoretta kalaa, juodaksenne ihanan raikasta vettä, ja unikin tulee siihen päälliskaupaksi ihan kuin itsestään ilman mitään unilääkkeitä. Ei-kö se olisi houkuttelevaa? Siellä ei tarvitse pelätä häiritsijöitä, kyllä sinne kansaa mahtuu, ei tarvitse haistella bensiinin katkua, ei kuunnella pu-helinsoittoja, ei mitään tätä tavallista. Olette kerrankina, niin vapaa, että voitte vaikka hihkaista, kukaan ei tule kieltämään. Jatkakaa tätä kuvitel-maa itse ..

Retki on tehty, tuliaiset tuotu, ja nyt on taas hurmurivälineet yllä. Niinhän ne sanovat, että kun kerran Lapissa on käynyt, kaipaa sinne uudelleen, ja niin se onkin. Ei tämä reissu laitimmaiseksi kerraksi jäänyt. Sammeli sanoi, että "kiitoksia paljon" on lapiksi "giz ennak", ja sen voi nyt lausua lopuksi Laitakarille, Hellemaalle, Latvalalle ja Sammelille, jotka kaikki olivat oikeita rattaita siinä kultakoneessa, joka toi tuliaisemme lukijoille. Tietysti joku voisi meitäkin kiittää, mutta kun tarkemmin ajattelemme, ei se ole tarpeelliista, sillä olemme tämän retken jälkeen olleet hieman itse-rakas. Eikä itserakas kiitosta tarvitse. Kas, siellä erämaassa tapahtuu sentään yhtä ja toista sellaista, josta voi täällä etelässä tehdä isompaa numeroa.

Esimerkiksi voimaa on kuin pienessä kylässä. Terveys loistava, kasvot parkinruskeat ja todettu uudelleen vanha totuus: mitä lähempänä luon-toa ihminen elää, sitä onnellisemmaksi hän itsensä tuntee. Siellä tulee tyytyväiseksi, ja kaikki näyttää taas paljon siedettävämmältä, esim. juuri saapunutta verokuittia katselemme lempein, anteeksiantavin silmäyk- sin. Kun tyynenä ja valoisana heinäkuun yönä auringon loistaessa, tuo-menkukkien tuoksuessa lintujen sinfoniaorkesterin soittaessa viiletimme koskia alas Törmäseen päin, niin piti puhjeta sanoihin ja lausua, että hyi, kun on kaunista. Jännitystäkään ei puuttunut, sillä koski on aina koski, ja kun Laitakarilta vielä katkesi hankain kosken päällä ja hän joutui laske-maan perä edellä puolet Toloskoskesta niin kylmät väreet kulkivat selkä-piitä pitkin varsinkin kun muisti, että hän jo kerran ennen samassa kos-kessa oli ajanut veneensä kahtia. Mutta olkoon nyt jo pisteen vuoro. Va-lokuvat saavat jutella lopun. Pian saatte sitten tietää kuka sen kultaput-ken saa omakseen.