Maailma 1.2.1921.


Hän nojautui mukavasti taaksepäin nojatuolissaan ja sytytti savukkeen:



"Tammikuulla 1899 palasin Etelä-Ranskaan asti ulottuneelta opintomat-kalta. Jouduin heti virkatoimiin Lapissa. Se olikin vastakohtia rakastaval-le olemukselleni hyvin mieluisaa. Olin silloin kolmenneljättä vuoden van-ha, avioliittoon vapaa, verevä mies. Eräänä tähtikirkkaana lauantaiyönä saavuin Enontekiön kirkonkylään. En ollut milloinkaan käynyt Lapissa, en edes Lapin porstuassakaan, joksi Pohjois-Pohjanmaata sanottiin. Olin kuin lumotussa satumaailmassa. Pilvenkorkuisten tunturien tenho, äärettömät aavat, joita pitkin poro minua kiidätti, salaperäinen alituinen hämärä, kaikki täytti minut palavalla halulla saada tarkemmin tutustua Lappiini. Kuinka ihmeelliselle tuntuikaan tämä kaukainen perukka sitä taustaa vastaan, minkä muodostivat äskeiset elämykseni Etelä-Rans-kassa!


Seuraavana aamuna utelin, missäpäin saattaisin tutustua oikein kota-lappalaisiin. Suuri oli iloni, kun sain kuulla, että kokonainen kylä niitä oli noin viiden peninkulman päässä Enontekiön kirkolta suoraan pohjoi-seen. Pian olin menossa kylää kohti. Keli oli hyvä ja porot virkkuja. Kol-men tunnin ajon perästä oltiin jo perillä.


Sitten kun koirain haukunta oli asettunut, porot kytketty ja tervehdykset vaihdettu, käytiin teltoissa. Pian oli seurustelu vilkkaassa vauhdissa. Eri-tyistä huomiota herätti miesten "joklaaminen". Se muistutti ihmeellisesti baijerilaisten ja tyroolilaisten vuoristolaisten "jodeln"-laulantaa. Nopeasti kului tunti toisensa perästä. Kahvinjuonti tietenkin näytteli tärkeätä osaa. Aloimme vihdoinkin jäähyväistellä. Vinha viima oli noussut, ja ulos tul-tuamme opas viittasi pohjoiseen päin. Siellä taivas loimusi ja hulmusi kuin olisi pidetty keijukaistansseja.


- Ovatko nuo oikeita revontulia? kysäisin.
- Ovat, ja nuo kiiluvat ovat tähtiä, vastasi opas veitikkamaisesti. - Revon-tulet ennustavat pyryä. Paras on kiireesti lähteä paluumatkalle. Näin sa-noen hän rupesi poroja valjastelemaan.


Silloin lähestyi minua muuan lappalainen.
- Tulehan kotaani, minulla on sinulle vähän asiata.

Seurasin häntä oudoin tuntein. Astuessamme kotaan istui siellä nuotion ääressä nuori nainen vakavan näköisenä. Äsken hän vielä oli toisessa kodassa hilpeästi nauranut pilapuheillemme.
- Tuo on velivainajani tytär. Hänen nimensä on Inka. Hänellä on viisisa-taa poroa. Kun kuolen, saa hän minunkin kaikki poroni. Hän tahtoo sinua miehekseen, sillä sinä olet niin - iso ja lihava. Hänellä on ollut monta ko-sijaa, mutta hän ei ole yhdestäkään huolinut.
- Se ei ole totta, keskeytti tyttö. - Ei ole minulla ollut ketään kosijaa. Enkä kenestäkään huoli. Ellen sinua saa, olen ilman.


Asema kävi minulle vakavaksi.
- Tarjous on epäilemättä edullinen, sopersin epävarmasti. - Mutta se tu-lee liian äkkiä. Miettimisaikaa täytyy minun saada. Menen nyt kirkonky-lään takaisin, missä minulla on toimittamista, mutta tietenkin tulen jäl-leen, jos suostun.


Sekavin tuntein heittäysin ahkioon. Olin varmasti liian varomattomasti leikkiä laskenut. Koetin lohdutella sillä, että Inka pian minut unohtaisi. Onhan ihmiselle suotu unohtamisen lahja. Mutta tapausta en ole itse unohtanut. Se ilmenee tajuntaani milloin syytöksenä, milloin viattomana idyllinä ja turmeltumattoman luonnonilimisen ihanana avosydämisyyte-nä.


Tämmöisenä muistelisin kohtaustani Inkan kanssa mieluimmin. Mutta vallaton luontoni ei ota talttuakseen. Moniaita vuosia myöhemmin olin opintomatkalla Saksassa. Olin ottanut osaa Jenan yliopistokursseihin. Ne päättyivät retkeilyyn Schwartzburgiin, jossa syötiin yhteiset päivälliset eräässä rappeutuneessa vanhassa linnassa. Sain aiheen kuvata maam-me oloja ja puhuin sanasen Lapistakin. Kerroin myös kohtaukseni Inkan kanssa.
Eräs lihava, mutta hyvin oppinut ja leikkisä teoloogi kysäisi:
- No, miten kävi, palasitteko sitten Inkan tykö?
- En.
- Miksi ette?
- Säästin hänet teille, herra professori, oli vallaton vastaukseni.


Seurassa syntyi vastaukseni johdosta remuava ilo.
- Oo, professori F:llä on varattuna morsian Suomen Lapissa. Kuulitteko? Ja hänen nimensä on Inka.


Kävin totiseksi. Tunsin rikkuneeni toistamiseen Inkaa vastaan. Mutta oli toinenkin seurassa, joka kävi vakavaksi, ja se oli lihavan professorin lai-ha rouva.Totisina istuimme molemmat, muitten äänekkäästi riemuitessa. Koetin sitten kohteliaisuuksilla lepyttää professoritarta, mutta hänen juh-lallinen ryhdikkyytensä ei todistanut onnistuneeni."