Kaarlo Hänninen. / Poromies 1936.

Kun Polikarpan poronlihoja mereltä merelle rahtasimme.


Siitä on jo kulunut tasan neljäkymmentäviisi vuotta, kun joulun alla jou-duimme vedättämään Kuollan suurimman pororuhtinaan Polikarpan va-san selkiä Knäsöistä. Vienanmeren rannalta, Ouluun eli noin 500 kilo-metriä. Kotonani oli niihin aikoihin kylmäntavaran kauppa- ja kuljetuslii-ke. Jäädytettyjä poronlihoja, lintuja, kaloja sekä nahkoja ja turkiksia os-tivat isäni ja veljet Vienan Karjalasta ja Kuollan niemimaalta saakka, ve-dättivät sieltä hevosilla Ouluun, lastasivat rautatievaunuihin ja kuljettivat Pietariin, jossa aina oli parempi hinta kuin Suomen kaupungeissa. Näillä matkoillaan veljeni tutustuivat Polikarppaan joka niihin aikoihin asui Lou-woserassa, Kuollan niemimaan keskiosissa paimennuttaen kymmen-tuhantista porokarjaansa.

Polikarppa oli kansallisuudeltaan syrjääni eli komi. Pororuton raivotessa hän oli yhdessä Ivan Namovitsin kanssa karjoineen siirtynyt eräänä tal-vena Kuollan niemimaalle ja alkoi menestyä siellä hyvin samoin kuin toverinsakin, mutta lappalaiset samassa suhteessa köyhtyivät. Polikarp-pa ei tiennyt koskaan tarkalleen laumansa lukumäärää - kun hän kerran vuodessa ajatti elonsa eräälle lammelle ja jos se oli täynnä sarvipäitä, niin arveli hän karjansa suunnilleen olevan koossa. Raavaat teurasporot hän useimmiten myi Jäämeren satamissa norjalaisille, mutta kaksi ker-taa Suomeen veljilleni. Kahdeksattasataa päätä hän kerran ajatti koiril-laan kotitalomme pelloille saakka, jossa ne teurastettiin. Mutta vasojen parhaat lihat, paistit ja selät hän itse kuljetutti Suomen läpi Pietariin ja myi ne siellä Venäjän keisarillisille hovihankkijoille ja herkkusuille kor-keasta hinnasta. Silloin ei vielä ollut Muurmanin rataa ja Pietarista Ar-kangeliinkin johtava rautatie oli keskeneräinen. Näin ollen Kuollan nie-mimaankin poronlihoista melkoinen osa ja Terskoin rannikon lohitavara joutui kulkemaan Karjalan läpi sitä leveää ja vilkasliikenteistä talvitietä pitkin, joka johti Knäsöistä Koutajärven, Ruvan, Soukelon. Kankahaisen ja Oulangansuun kylien kautta Suomen rajalle ja sieltä Tavajärven, Hän-nisen ja Kuusamon kirkonkylän läpi Ouluun johtavalle maantielle. Useimmiten Aatami Huutola, talon isäntä Vatajärveltä, toimitti 30-40 he-vosta Vienanmeren rantaan syrjäänin porotavaroita siirtämään merestä mereen. Mutta talvella 1892 veljeni ottivat hankkiakseen Polikarpalle rahtihevoset ja minut lähetettiin kotoa yhdellä omalla hevosella katso-maan perään, että kaikki tapahtui annettujen ohjeiden mukaan ja että ennen kaikkea tavara ei pitkällä rekimatkalla pilaantunut.

Määräpäivänä, taisi olla Anteruksen aikana, ajaa porhalsi kaksikymmen-täviisi kuusamolaista hevosmiestä Valkeanmeren valastiin hurjaa vauh-tia, vaikka taipaleet enimmäkseen astuin kuljettiin. Kulkuset kilisivät, aisatiu'ut lallattivat ja miehet huudahtelivat hevosilleen. Olihan lannan-maan hevosmiesten näytettävä porokansalle. kuinka hevosilla kuljetaan.

Polikarppa oli jo pari päivää odottanut hevosmiehiä. Sentähden jo he-vosten syöttöaikana aloimme kuormauksen. Lihat oli jo purettu kolmen poron vetämistä saaneista jäälle röykkiöihin ja katettu porontaljoilla. Me kuljetimme rekemme niiden luo ja aloimme siirtää vasan selkiä, joissa paistit olivat kiinni, resloihimme. Ensin ladottiin porontaljat rekien pohjal-le karva ulospäin, samoin laiteille ja lihat ladottiin tiiviisiin kerroksiin ja kuormat päältäpäinkin verhottiin vahvoilla taljoilla lumi- ja vesisateenkin varalta. Tavara oli kerrassaan mainiota: tasalihavaa, valkoista pinnal-taan, eikä missään näkynyt veritahroja eikä hyytynyttä verta. Pororuhti-nas itse tyttärineen ja renkeineen valvoi kuormausta lukien, kuinka mon-ta kappaletta tuli kuhunkin kuormaan. Emme olleet ymmärtää, mitä hän tarkoitti sanalla koira, jota hän meille hoki saatuamme kuormat köytetyik-si. Viimein tajusimme, että kuormia oli visusti vartioitava Karjalan kuuluil-ta rosvokoirilta syöttöpaikoissa, sillä jokainen oli rahtipalkkansa uhalla vastuussa kuormastaan.

Koutajärvi. Kuva: Hиколай Страница. / Wikimedia.

Kun seuraavana aamuna kuun valaistessa karua Vienanmeren ranta-maisemaa ja töllitaloista kauppalaa hevoskaravaanimme lähti pitkälle matkalleen, seisoivat syrjäänit purkapeskeissään, sivuviilekkeillä varus-tetuissa, vasannahkoista ommelluissa patalakeissaan ja roimavartisissa koipikengissään tien molemmilla sivuilla kuin kunniakujana. Emmekä me sitä liioin ihmetelleet, sillä kulkihan mukanamme paras osa heidän vuo-tuisesta sadostaan maailman markkinoille. Eikä sitä edeltäpäin tiennyt, mitkä vaarat matkalla kohtaavat.

Kaikki sujui aluksi hyvin, taittui päivässä ensimmäinen taival 40 km. Kou-tajärven yli. toisena 30 km. pituinen erämaataival, mutta Siprinkivaaran koleikkomäissä katkeili jo aisoja kuin kortteita ja lisäksi vihtasaverikkoja rahkeita ja eräältä särkyi reki. Vauriot korjattiin ja neljäntenä päivänä päädyimme Oulankaan. Jo olimme hyvissä toiveissa, että pääsemme onnellisesti Suomen puolelle, kun tapahtui yllätys: koirat yöllä kolmen-kymmenen asteen pakkasessa murtautuivat kuuteen rekeen ja hotkivat rasvaa ja lihaa nälkäisiin maaruihinsa kymmenestä ruhosta pilaten ne pahoin. Meillä oli tapana vuoron perään vahtia kuormia ruoska kädessä, mutta Oulangassa vahtivuoroaan suorittava nuorukainen oli tullut välillä pirttiin lämmittelemään ja nukkunut. Aamulla heräsimme ankaraan rä-häkkään. Kuormain vartija, nähtyään mitä oli tapahtunut, oli aisalla si-paissut muuatta hurttaa reen alle, jossa se kaikessa rauhassa oli jyrsinyt paisteja, puhkaistuaan ensin altapäin liisteet ja taljan. Verisin kuonoin ja kauheasti ulisten oli rakki linkuttanut kotiinsa. Sieltä tuli heti koiran isäntä vaatimaan maksua hyvästä lintukoirasta, jolla muka sen koommin ei mi-tään tee.

- Mitä virkaa on koiralla, jonka nenä on tohjona? hän kysyi.

Vaatimus oli 10 ruplaa, mutta kun oikein tingittiin ja hän uhkasi panettaa lyöjälle hilut jalkoihin, maksoimme kolme ruplaa.


Peläten rahtipalkan menetystä ei rahtimiehet kertoneet minulle mitään vahingoista eikä niistä mitään ulospäin näkyvää jäänyt, kun koirat jokai-seen kuuteen rekeen olivat murtautuneet altapäin. Ja vaikka itse Poli-karppa, veljeni ja minä seurasimme punnitsemista Oulun asemalla, jol-loin selkäruhot yksitellen reistä kannettiin vaakalle ja siitä vaunuun, em-me huomanneet ammottavia lovia kymmenessä ruhossa - niin monta koiraa oli silloin Oulangassa - sillä miehet, niin kertoivat myöhemmin, pitelivät itseään vastaan ja takin suojassa syötyjä kohtia kantaessaan.

Polikarpan palattua Pietarista nousi rajuilma kotonani.
- Voi tuhannen tulimmaista! paapatti pororuhtinas.
- No. mikä on hätänä?
- Kun rahtimiehet revittivät koirilla lihani, ettekä siitä mitään virkkaneet. Tsaarin hovihankkija Piiterissä suuttui kauheasti, kun koirain saastutta-mia lihoja "hänelle itselleen" syötettäisiin. Uhkasi passituttaa Siperiaan eikä sanonut enää minulta ostavansa.

Minua, maakuljetuksen johtajaa, katseltiin silloin tuikeasti joka puolelta. Kun en tiennyt mitään vahingosta, puolustauduin rauhallisesti:
- Itsehän otitte tavaran vastaan Oulussa. Se oli silloin virheetöntä. Koirat ovat Pietarissa päässeet vaunuun, sillä onhan sielläkin nälkäisiä koiria.

Syrjääni mietti hetkisen. Hän varmasti muisti sellaisen mahdollisuuden olleen, kuin mainitsin, eikä hän uskonut enää itseään niin sokeaksi, ettei olisi nähnyt kauheita kuoppia parhaissa kotlettilihoissa.

Kuuma tee ja kalapäivällinen lauhduttivat sitten mokottavaa sydänalaa, ja asia jäi sikseen.

Tämän tapauksen jälkeen kului aikaa kymmenkunta vuotta ja olin silloin jo opettajana Kemissä, kun joululoman aikana tapasin Oulussa veljeni ja Polikarpan. Hän oli juuri tullut Pietarista poronlihakaupaltaja tahtoi van-hat kauppatuttavat viedä Seurahuoneelle päivällisille. Syrjääni oli jo eh-tinyt hevosmatkaa varten pukeutua peskiinsä ja muihin karvaisiin varus-tuksiinsa, josta syystä tie hotelliin nousi jo ovella pystyyn.
- Ei meille voi tulla, soperteli ovenvartija.
- Epäilee kai, ettei meissä ole maksajaa, kuiskasi veljeni Polikarpalle.

Siitä ukko suuttui. Sivalsi povestaan lompakon, pullean kuin sianporsaan ja pamautti pöytään sellaisella voimalla, että seteleitä lenteli ympäri eteistä.
- Ottakaa tuosta jo etukäteen.

Silloin aukenivat ovet ja kuuluvat olleen sen jälkeen auki aina, kun Kuol-lan pororuhtinas sisälle yritti. Sain häneltä kuulla päivällisten aikana, että keisarin hovihankkija edelleenkin osti häneltä vasan lihoja, kun ei muilta saa niin puhtaita ja hyvin säilytettyjä.