Suom. Y. H. / Pohjois-Pohja 1939.

Kun ruotsalainen pappi

joutui venäläisten vangiksi Kaaresuvannossa.


V. 1917 oli useita parttioita venäläistä sotaväkeä Enontekiönkin eri kylis-sä muka 'vartioimista” varten. Mitä kaikkia ikävyyksiä paikkakuntalaiset silloin saivat noiden raakalaisten tähden kärsiä, se ei hevin unohdu.

Kuvaavaa noiden ”vartijain” toiminnasta oli eräskin tärkeä ja täysin ai-heeton vangitseminen Kaaresuvannossa, Suomen puolella, johon myös-kin parttio noita ”vartijoita” oli sijoitettu.

Kaaresuvannossa (Ruotsin puolella) oli siihen aikaan kirkkoherrana, kirjailijanakin tunnettu Hjalmar Westeson, Hän kun oli ystävällisissä vä-leissä kaikkien naapurien kanssa sekä omalla että Suomen puolella, oli-vat hänen ajoporonsa Suomen puolella erään suomenpuolelaisen hoi-dettavana, josta tarvittaessa niitä itse nouti. Hän oli talvisaikana lapin-puvussa peskineen, säpikkäineen, karvakinttaineen ja neljäntuulen lak-kineen.

Eräänä päivänä se oli helmikuun22 p. 1917 hiihtelee kirkkoherra Wes-teson pappilastaan Suomen rantaa kohden aikeessa noutaa ajokkaan-sa, kun oli lähdettävä virkamatkalle. Kaiken varalta varustaa hän sitä varten passin, jommoinen tavallisissa oloissa täällä ei tule kysymykseen.

Kova touhu ja pajatus alkaa ryssäin leirillä. Yli tulia viedään ryssäin var-tiostoon.
- Vot! Pioneari, ka ei pappi ole tuollaisessa puvussa! Ka ei pappi itse po-roaan nouda! A spioni on!

Annamme kirkkoherra Westesonin kertoa(* tästä kohtauksesta ja mat-kastaan etelää kohti ryssäin vankina.
*) Westeson, Hjalmar, "Min Vildmark".

- Minut vietiin venäläisten kasarmiin. Venäläisiä oli 7 miestä. Minä näin kuinka ystäviä kokoontuu Ruotsin rannalle. Kuulen heidän puheensakin. Kasarmilla minua pidetään vakoilijana vaikka kaikki paikalla olevat suo-malaiset hämmästyneinä vakuuttivat, että hän on ruotsin puolen pappi. -- Hän on Kaaresuvannon pappi —.

Ensin suoritettiin perinpohjainen ruumiintarkastus. Lapinpuukkoni otettiin vyöltäni. Mitään kuulustelua ei pidetty. Mutta ryssät keskustelivat sitä enemmän ja raporttia kirjoitetaan. Kaksi ryssää seisoo ladattuine kivää-reineen ovella.

Näen ikkunasta, että yhä enemmän kerääntyy väkeä Ruotsin rannalle, m.m. Kaaresuvantoon sijoitetut 12 sotilaspoikaa. Pari sotilaspoikaa tulee joelle.

Eräs ryssä valjastaa ilman lupaa kysymättä talon hevosen. Minut ko-mennetaan rekeen. Kaksi ryssää osoittaa minulle, että heidän kiväärinsä ovat panostetut, s.t.s.; 'Ole aivan rauhallisena!” Toinen ryssistä istuu vie-relleni rekeen, toinen asettuu ajajaksi. Minä kuulen, kuinka vaimot itke-vät. Yksi heistä jouksee perään, viskaa saalinsa minulle suojaksi.

Ruotsin rannalta huudetaan:
- Päästäkää pois meidän kirkkoherra!

Minä heilutan heille lakkiani jäähyväisiksi. Heti miten rupesi minua ko-vasti viluttamaan, kun oli purevan kylmä tuuli ja pakkastakin oli yli 20 as-teen. Reessä e iollut edes heiniäkään, puhumattakaan peitteistä. Ja vaikka minulla oli lapinpuku päällä, mutta hiihtämällä kun lähdin poroani hakemaan, panin vain aivan ohuet alusvaatteet. Tuntui aivan kuin vilun-väreet olisivat nousseet sisältänikin. Hampaani tärisivät —.

Lyhyt Lapin päivä oli jo kadonnut. Pimeä ja yö teki tuloaan. Minua vain vietiin yhä kauvemmas kotoani, tuntemattomia kohtaloita kohti . . .

Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, että olin aivan tyrmistynyt. Hevonen vaan rientää peninkulman peninkulman perästä läpi erämaan. ”Toverini” tupakoivat ja keskustelevat. Tuntui niinkuin tämä kaikki olisi heistäkin tuntunut hyvin mielenkiintoiselta. Olin heidän ensimmäinen saaliinsa, ainakin Kaaresuvannossa.

Näkymä Suomen puolelta Ruotsin Kaaresuvantoon ennen vuotta 1904. Valkoinen rakennus on vuonna 1888 rakennettu nimismiehen virka-asunto. Kirkko on vielä vanha rakennus, uusi rakennettiin vuonna 1905. Kuva: Museovirasto.

Ruotsin Kaaresuvannon suomalainen poliisi Saa-rikoski v. 1919. Kuva: Lagercrantz, Eliel. / Mu-seovirasto.

Minä istun ja mietin miltä vaimostani nyt tuntuu .. .Mimmoinen yö hänellä nyt on . . . Hänen tuskansa on sitäkin raskaampi, kun ei ole laisinkaan tietoa, saammeko koskaan tavata toisiamme

Ajatuksissani uinahdin ja ikäänkuin vaistomaisesti huudahdin;”Oi, Juma-lani!” Mutta minulle samalla tulvahtivat vapauttavina sanat; ”Ei hiuskar-vaakaan pidä teidän päästänne putoamaan taivaallisen Isän tahdotta”.

Pari peninkulmaa kuljettuamme pysähtyi hevonen vähäisen asunnon (Päkin Kallen talo) luo, josta iloinen takkavalke aloisti ulos. Toinen kuljet-tajistani meni lämmittelemään. Ja kun tämä oli tullut takaisin, meni toi-nen sisälle. Valkean loisteessa näen talon emännän, jota joku aika sitten olin käynyt ripittämässä, kun heidän oma pappinsa asui paljon kauvem-pana (Enontekiöllä). Mitähän mahtaisi emäntä sanoa, jos hän tietäisi, ketä ryssät kuljettavat?

Ryssät tulevat jälleen rekeena ja hevosta kauheasti ruoskien katoamme jälleen erämaahan. Alkaa tuiskuttaa . . .Ei, ei se ole oikein antautua ko-konaan epätoivon valtaan ajattelen minä. Rupean puhuttelemaan vierel-läni istuvaa sotilasta, kun huomasin, ettäi hän osaa suomenkieltä.
- Minä olenkin eestiläinen, vastaa sotilas - ja minun äidinkielessäni on paljo yhtäläisyytä suomenkielen kanssa.
- Te ette siis olekaan venäläinen?
- En!

Minusta tuntui nyt paljon valoisammalta. Alan kysellä,millaista uskonnol-linen elämä on hänen kotimaassaan. Ja miten hän suhtautui uskontoon?Hän alkoi puhumaan hyvin sävyisästi:
- On aivan mahdoton olla uskovainen näissä oloissa, sillä niin paljon on jumalattomuutta. Tämä elämä on kuin helvetissä vastaa hän.

Kun olimme taas ajaneet pari peninkulmaa, niin saavuimme kylään, jos-sa oli muutamia harmaita taloja. Se on Palojoensuun kylä, neljä penin-kulmaa Kaaresuvannosta etelään. On jo yö. Loppumatkalla oli hevonen päässyt vain askel askeleelta eteenpäin lumimyrskyssäja pimeässä.

Minut viedään huoneeseen. Ryssiä makaa lavereilla kuin sillejä. Niitä oli kokonaista neljätoista. Tavattoman raaka ja vastenmielinen ilma löyhkäsi vastaani.Miehet hyppäävät ylös. Niin villin näköistä joukkiota olen har-voin nähnyt! Ne enemmän kirkuivat kuin puhuivat. Joku ryssistä vei mi-nut takkavalkean ääreen. Oli hyvä, etten heitä laisinkaan ymmärtänyt. Olivat mahdollisimman ilkeän näköisiä.

Mutta mikä on tarkoitus? Täälläkö pitää viettää yö noiden villieläinten keskellä?
- Minä olen valmis lähtemään eteenpäin, lausuin epätoivon vallassa ees-tiläiselle saattajalleni.
- Ei, teidän tulee yöpyä tässä.
- Ettekö te nukkuisi minun kanssani? lausuin, kun huomasin, että minulle varattiin sijaa eräälle laverille kahden juopuneen ilkiön väliin.

Eestiläisestä oli tullut minulle todellinen ystävä, vaikka hänkin ensin oli töykeä

Pyyntöni onnistui. Panimme maata laverille. Mutta sellaisessa hajussa en ole ikinä ollut, jommoinen miesjoukon nukkuessa kohtasi! Olen kyllä Lapinmaassa elänyt monenlaisissa tilanteissa, mutta en ikipäivinä edes verrattavissakaan tämän yölliseen Onnettomat, että elävätkin moisessa ilmassa! Miten tuollainen on mahdollista, selittää osaksi se, että useim-mat heistä olivat kirgiisiläisiä ja turkestaaneja ja muita, kerätty laajan Ve-näjän valtakunnan ääriltä.

Tuntui peräti masentavalta olla heidän saaliinsa. Muistin Danielin jalo-peurain luolassa, josta sain mielen rohkaistusta. Kun oli tullut vähän hiljaisempaa, niin käännyin eestiläisen vierustoverini puoleen ja kysyin:
- Miten voitte olla minulle niin ystävällinen, vaikka kaikki muut pitävät minua urkkijanaja vihollisena?
- Jaa vastasi toveri, minä nyt jo tiedän kuka olette. Minun esi-isäni ovat olleet ruotsalaisia ja eestiläisillä on sama Jumala ja sama uskonta. Se ilahdutti minua tuossa leijoonaluolassa. Minä puristin hänen kättänsä ja kiitin Jumalaa.
- Tämän matkan minä toivon kestäväni. Pahinta on, että vaimoni ei tie-dä, mihin minut viedään ja olenko elossakaan.
- Minä ymmärrän aivan hyvin. 16 kuukauteen en ole saanut minkäänlais-ta tietoa vaimostanij a 2 lapsestani. Minä palaan huomenna Kaaresu-vantoon ja koetan saada sanan rouvallenne.

Ja minä tunsin, että hän on sanansa pitävä mies.

Se oli pitkä yö. Jalkojeni luo asettui asestettu mies, joka oli puolinukuk-sissa. Ulkona oven ikkunan puolessa käveli toinen kivääri olalla, viluis-saan. Vahdin vaihdos joka toinen tunti. Ajatukset lensivät sinä levottoma-na yönä .. . Toisaalta tuntui turvalliselta, kun itse Jumala hoitaa asiani.

Kello 6 alkoi taas sama melu. Minulle tarjottiin jotakin hernekeiton ta-paista, mutta vatsa teki tenän. Olin taasen hyvin hermosunut. Minne minut kuljetetaan? Joku mainitsi Muoniosta. Siis vielä 6 (oik. 5) pitkää peninkulmaa. Minä vaadin lisää vaatetta, kun muistin, kuinka eilen pa-lelin. Eräs sotatarpeiden Palojoensuun välityskonttorin herra, jonka minä entuudesta tunsin, sattui tulemaan paikalle. Hän laittoi minulle lämpimiä vaatteita ja päivitteli mimmoisia ryssät ovat, käyttäen jyrkkiä sanoja heis-tä. Lopuksi sanoi hän minulle, että matka saattoi hyvässä lykyssä päät-tyä Muoniossa vaan voi se kestää sivu Pietarinkin. Kumminkaan älkää olko kovin levoton. Minä toimitan, että joku meidän konttoristamme läh-tee välitysliikkeen hevosella pitemmän matkaa seurailemaan jälestä, miten asiat menevät ja koettaa päästä yhteyteen Ruotsin konsulin kans-sa. Minä lähetän myöskin sananviejän rouvallenne. (Kirje olikin saapu-nut hänelle jo samana päivänä).

Uudet vahdit mukaan ja etelää kohti! Kumpikaan heistä ei osannut suo-menkieltä. Kätkäsuvannossa oli taas tuon merkillisen vangin tarkastus. Talon emäntä tarjosi minulle kahvia ja itki. Olimme ennestään tutut.

Kätkäsuvannossa sain ihmeekseni nähdä omituista kasvojen pesemistä. Toinen minua kyyditsevistä ryssistä rupesi pesuhommiin, joka suoritettiin siten, että hän otti suunsa täyteen vettä, jonka sitten puhalsi kämmenil-leen. Ja niin peseminen jatkui. Minä olin joskus lukenut mongooleista, että he pitävät vettä pyhänä ja suutelevat sitä ennen käyttämistä. Tuol-lainen tapa sanotaan mongoolien seassa olevan yleinen.

Tuon kummallisen pesun suorittajan sekä erään toisen ryssän kanssa saavuttiin Ylimuonion kasarmille. Samana iltana minut kumminkin kulje-tettiin päävartioon Muonion kirkonkylässä. Jo kartanolla minut ottivat ratsastavat kasakat vastaan, joilla oli tunnetut karhunnahkaiset töyhtö-lakit ja leveät polvihousut. Kaikkialla herätti minun saapumiseni erityistä mielenkiintoa.

Minut viedään korkeimman päällikön luo. Hän näyttää hyvin töykeältä. Tulkkina hänellä oli eräs suomalainen virkamies, joka oli venäläisessä sotapalveluksessa. Minun omia ilmoituksiani ei otettu miksikään. Ryssä ei voinut käsittää, miten pappi voisi olla vaatetettuna kuin joku lappalai-nen ja yhtä ihmeellistä oli hänen mielestään, että pappi itse hakisi po-roaan. Ja yleensäkään ei hän laisinkaan näyttänyt papilta ryssän silmis-sä!
- Ei! Hän on heti lähetettävä Ouluun, kuvernöörin luo.

Tuntui sillä hetkellä kuin lattia olisi revennyt allani! Hukka perii, ajattelin! Kaikki toivo tuntui loppuvan! Ouluun! Siis yhä 30 peninkulmaa. (oikeas-taan noin 27) hevoskyydillä ja yhtä pitkälti (ei, kun vain 13 pnk.) rauta-teitse.

Kaaresuvannon kirkko. Kuva: Forsman, L. / Museovirasto.

Jolleivät herrat usko minua.niin pyytäisin, että kirkkoherra Holmström ja kauppias Kolström voisivat todistaa, kuka minä olen. Meillä ei ole mitään tekemistä suomalaisten kanssa, kuului vastaus. Todellakin kamala hetki! Suomalainen tulkki, joka tunsi kansallisuuttaan syvästi loukatuksi, puut-tui nyt asiaan. Pitkän tovin keskusteltuaan venäjäksi tuon kopean herran kanssa, tuli lopultakin päätökseksi lähteä nimismiehen luo. Ehkäpä hän voisi antaa selvitystä Lapin virkamiesten elämäntavoista.

Alkoi siis matka, jota en ikinä unohda! Nimismiehen asunto oli vain jon-kun kilometrin päässä. Oli siis ajettu sinne. Edellä ajoi tuo karski päällik-kö adjutantteineen. Sen jälkeen tulin minä adjutantteineni. Molemmilla puolin ajoi ratsastavia kasakoita.

Tultiin nimismiehen luo. Minä en tuntenut häntä.

Ryssä on hermostunut ja vaatii asian ratkaistuksi samassa. Oulua hän taas mainitsi, sen ymmärsin.

Nimismies, täysverinen suomalainen, sanoo vaan levollisesti:
- No, ei tässä nyt niin hätää ole.
Hän ojentaa minulle kätensä,
- olkaa hyvä ja istukaa! Hän puhuu sointuvasti ruotsia. Huomasin heti, että minulla oli täällä ei ainoastaan puolustaja, vaan myöskin ystävä.

Keskustelu käy sitten verrattain rauhallisesti.

Kesken kaiken kysyy nimismies: Saisiko luvan tarjota herroille kupin kahvia?
- Olkaa hyvä, kirkkoherra Westeson, astukaa sisälle! ja niin taluttaa hän kainalosta lapin papin, vakoilijan, vangin!

Minua hämmästytti. Olihan nämä viimeiset päivät olleet sellaisia kauhun aikoja, että olin miltei kadottanut luottamuksen omaan itseenikin. Tunsin selvästi ettei ryssä kultaisine silmälaseineen ollut mikään suosittu vieras nimismiehellä. Me keskustelimme ruotsiksi kunnes ryssä kielsi puhu-masta enemmän kun tulkki ehtii tulkita.

Kun oli tovin aikaa istuttu alkoi ryssä taas väittämään, että hän ei var-maankaan ole muu kuin vakoilija, ja että hän on lähetettävä vankikyydillä eteenpäin. Mutta nimismies astui hänen eteensä ja lausui jyrkästi: jollei tämä ole Kääresuvannon kirkkoherra Westeson, niin lähettäkää minut hänen sijassaan Dupuun.

- Te siis menette vastuuseen hänestä.

- Menen.

Asia oli siis ratkaistu!

Kello oli jo yli 10 illalla kun lähdettiin rajaväylän poikki Ruotsin rannalla olevaa Muoniovaaraa kohti. Ensin oli kuljettava sisimmän sotilasvartion ja sitten ulkovartion läpi. Eräs sotamies sai komennon ladatuin kiväärein seurata minua rajalle.

Sotamies käypi edellä ja viittaa minua seuraamaan. Kun näen hänen edelläni käyvän panostettu kivääri olallaan, jouduin taas kauhun aavei-siin. Minä olin muka vapaa ajattelin, mutta voihan se olla petollinen loh-dutus. Ehkäpä olikin minua saattava ryssä saanut määräyksen lopettaa minut täällä pimeässä. -

Hän seisahtuu ja antaa minulle merkin mennä poikki rajaväylän samalla kun hän pitää kivääriä kädessään. Jännitykseni kasvaa tavattomasti! On juuri kun kuulisin laukauksen.

Vasta sitten kun tunnen maan kohoavan, herään kuin unesta. Minä itken ilosta kunhuomaan, että olin jälleen synnyinmaani kamaralla. Mutta pol-veni eivät kannattaneet ja vaivuin lumelle.


Hetimiten huomasin valon tuiketta pimeässä. - Menen sisään. Se on Muoniovaaran Jannen talo. En ollut tässä talossa ennen käynyt. Istuin penkille oven luo. Muut olivat jo makuulla. Isäntä oli vielä ylhäällä. Hän luuli, että olin tavallinen lappalainen, joita toisinaan talossa kävi. Kun hermostoni oli hiukan tyyntynyt, kysyin voisinko saada kyytiä tänä yönä Kaaresuvantoon?
- Mitä nyt! Miten sitten ovat asiat? Kuka sie olet? ja niin tuli koko noiden mustienpäivien historia! Heti tunsin kuin olisin yhtäkkiä kohdannut isäni ja äitini.

Isäntä lähti heti noutamaan poroja metsistä ja emäntä laittoi ruumiin ra-vintoa. Mutta niin oli vatsani huono ettei se kestänyt edes kiehutettua maitoakaan.

Tuota pikaa olimme isännän kanssa tuolla yhdentoista peninkulmaisella matkalla Muoniovaarasta Kaaresuvantoon.

Hiukan jälellä puolen päivää saavutaan Kaaresuvannon pappilaan. Siis jälleen kotona! Sain lukuisia kysymyksiä sekä samalla kertomuksia, mitä Kaaresuvannossa oli sillä välin tapahtunut. Heti kun Ruotsln puolella oli tultu selville, että olin joutunut ryssien käsiin, oli vaimoni hankkinut poro-ja ja lähtenyt Suomen rannalle ottamaan selkoa tapahtumista. Kaksi so-tamiestä on tuossa tuokiossa valmiina matkaan ladattuine kivääreineen. Haetaan naapuritalosta hevosia, jolla uutta vankia lähdetään kuletta-maan! Mutta hevonen ei ollut kotona. Naiset Suomen rannalla itkevät ja rukoilevat. Vaimoni näyttää ryssille kaksi valokuvaani, toinen lapin- ja toinen papinpuvussa.

Ryssät tunsivat erehtyneensä. Vaimoni komennetaan heti palaamaan takaisin.

Samana päivänä kun ryssät minut pidättivät, kävelee eräs venäläinen sotilas Suomen rannalla edes takaisin. Hänellä on katkeria ajatuksia. - Annas, kun hän tulee ulos niin minä ammun hänet! miettii hän itsek-seen.

Kun minun lähdettyä ryssäin vankina jälelle jääneet sotilaat olivat kes-kustelleet minusta, oli yksi heistä vain arvellut ”yksinkertaista olisi ollut hänet (minut) lähettää takaisin ruotsin puolelle, sillä sieltä me näimme hänet tulevan ja kaikki todistivat, että hän on pappi”. Tuo puolustus oli ryssäin päällikön mielestä niin suuri rikos, että tuomitsi hänet 20 tun-tiseen yhtämittaiseen vahtirangaistukseen ilman ruuatta tulipalopak-kaseen! Ei siis kumma, että sotilas suutui päällikköään kohtaan koston ajatuksia. Kello 5 aamulla hiipi hän asunnon luo, jossa ryssät nukkuvat. Kun hän huomaa ettei kukaan ole valveilla, sieppaa hän naulasta neljä patruunavyötä ja painaltaa yhtä suoraan ruotsinpuolelle ja antautuu si-käläisille vartiosotilaille, jotka häntä kaikin puolin rupesivat hoitamaan, hän kun oli paleltumaisillaan ja nälissään.

Kun olin kotiutunut ja saan kuulla tuosta tapauksesta, menin kasarmiIle tapaamaan puolustajaan. Hän tulee minua vastaan avosylin ja huonolla suomenkielellä lausui
- Anteeksi! En minä, en minä!

Hän olikin sivistynyt mies paremmasta perheestä. Hän oli muutamia päiviä ruotsin sotapäivien vieraana, kunnes hänet lähetettiin etelämmäs Ruotsiin.

Kaikki ystävämme olivat silloin liikkeellä.

Eräs lapinvaimo tuli myös pappilaan ja tarttui minuun syliksi ja taputti hartioilleni.
- Uskotko sie, että Jumala huolii kiitosuhrista? Tässä on kymmenen kruunun seteli!

Toinen lapinvaimo lausui:
- Mie tiesin aivan vannaan, että sie tule takaisin, mie tiesin sen!
- Mistä sinä sen tiesit?
- Jaa, mie olen huutanut ja itkenyt, kerjännyt ja pyytänyt sinun puolesta-si, juuri kuin oman poikani puolesta, sen vuoksi mie tiesin, että sie tulet takaisin.