Nimimerkki "Sjömilin" todellisuuspohjainen kertomus maailmansodan ajoilla. / Rintamamies 1938-1939.

Kuolema matkalaukussa. Helvetin-koneet ja basillit matkatavaroina.



Maailmansodan aikana n.s. salaisessa palveluksessa olleet jääkärimme ja heidän työskentelynsä muodostavat oman lukunsa, jota missään yh-teydessä ei ole tyhjentävästi käsitelty. Nämä pataljoonasta komennetut jääkärit,"pommarit", saivat kokea kummallisia kohtaloita ja seikkailuita ja myöskin sangen suuria rasituksia matkoillaan ja vain unhoitus on tullut niitten miesten osaksi, jotka tällä näkymättömällä rintamalla taistelivat raskaan, voimia ja hermoja kysyvän taistelun.

Myöhemmät tätä asiaa koskevat tutkimukset ovat täysin osoittaneet, että jääkäreitten työ tässä salaisessa palveluksessa oli merkittävä suoritus sen maalin saavuttamiseksi, joka oli jääkäreittemme johtotähtenä. Monet näistä uskalletuista yrityksistä onnistuivat, mutta monet jääkärit saivat myöskin nähdä toiveensa murskattuina silloin, kun heidän päämääränsä useitten vaikeuksien jälkeen jo näytti toteutuvan. Huolimatta siitä onnis-tuiko yritys vai ei, niin kuuluu kuitenkin kaikille näillekin jääkäreille kunnia siitä, että he ovat luoneet, jääkäriemme nimen ympärille sen sädekehän, jota milloinkaan ei voida hävittää eikä unohtaa. Heidän seikkailunsa ja urotyönsä ovat esimerkkejä siitä uskollisuudesta ja niistä sankariteoista, jotka kansamme hyväksi on tehty niin rauhan kuin vaarankin aikana.

Nyt alkavassa kirjoitussarjassa saavat lukijamme seurata kirjoittajaam-me ja hänen tovereitaan heidän seikkailurikkailla matkoillaan. Olemme iloisia siitä, että voimme tämän kertomuksen julkaisemisen avulla antaa lisää valaistusta vapaustaisteluumme liittyvään ihmeelliseen ja uljaaseen jääkäritaruun.

Toimitus.


"Huomenna kello 7 ilmoitaudutte komppanianne päällikölle, pakattuine tornistereinenne, valmiina pitempään komennukeeen”, tällainen oli mää-räys, jonka sain joukkueenjohtajaltamme Ahlrothilta (eversti Arajuurelta) lokakuun 2. p:nä v, 1916 klo 10 illalla. Että minä, 22-vuotias jääkäri, olin iloinen saamastani komennuksesta, joka veisi minut uusiin seikkailuihin, on kai ilman muuta selvä. Seitsemän kuukautta kestäneen harjoituskau-den jälkeen Lockstedtin leirillä ja 1 kuukautta kestäneen oleskelun pää-tyttyä itärintamalla oli tällainen mahdollisuus olosuhteitten vaihtumiseen tervetullut yllätys kelle jääkärille tahansa.

Olin aikaisemmin saanut määräyksen toimia aliupseerina seuraavana yönä vartioitten tarkastajana kello puoli kahdesta puoli viiteen, mutta saadakseni sopivamman palvelusajan ja vähän aikaa uneen, menin Paavo Talvelan luo. Hänellä oli palvelusaika kello puoli yhdestätoista puoli kahteen, ja ehdotin hänelle, että vaihtaisimme palvelusvuoroja. Talvela onnitteli minua saamastani komennuksesta ja suostui mielihyvin vaihtoehdotukseeni. Sain viipymättä ryhtyä toimeeni ja läksin kiertämään vartioita. Samalla jätin jäähyväiset tovereilleni, joista he saivat aiheen eräisiin alakuloisiin ajatelmiin. Olin ajoittain sitä mieltä, että tein väärin jättäessäni toverini tähän paikkaan, mutta kun en tiennyt mitä komen-nukseni sisälsi, en ollut aivan varma siitä, että sitä kannatti niin kovin toivoakaan. Toverini, Charles Hasselblatt, jolla oli kuulovartio oikealla siivellä, ennusti, että saisin komennuksen Ruotsiin sieltä edelleen ko-mennettavaksi, mutta minne?

Hän olisi kernaasti vaihtanut kanssani ja jos hän ensiksi olisi saanut le-vätä muutaman vuorokauden kunnollisessa vuoteessa ja saanut nauttia kauniista soitosta punssilasin äärellä sekä hyvästä sikaarista, olisivat he sen jälkeen saaneet komentaa hänet minne tahansa.

Jotkin luodit viheltelivät päittemme yllä ja Kausissa papattavat koneki-väärit ja sieltä tulevat valepommit, jotka piirsivät taivaalle kaartaan, muistuttivat Hasselblattia samoinkuin muitakin siitä, että meillä oli pitkä matka mukaviin vuoteisiin samoin kuin muuhunkin ylellisyyteen. Kello puoli kaksi herätin Talvelan ja menin siihen varustukseen, jossa minulla oli "kotini”. Sytytin kynttilän ja ryhdyin pakkaamaan vähiä varusteitani sillävälin kun pesuveteni lämpeni tulella. Pesuveden tuli ehdottomasti olla kuumaa, jotta voisin esittäytyä siviilihenkilönä, sikäli kuin minusta tulisi siviili. Istuuduin lieden ääreen ja katselin ympärilleni hämärässä. Kämpässä nukkuivat tupatoverini kaikessa rauhassa, toiset heistä olivat rohjenneet ottaa saappaat jalastaan, jotavastoin useimmat olivat jättä-neet ne riisumatta. Panoslaukut ja kiväärit olivat kätten ulottuvilla, jää-kärit eivät tarvinneet montakaan minuuttia ollakseen valmiina.

Ryhdyin varovaisesti peseytymään ollakseni häiritsemättä tovereitani, mutta tarvitsin kuitenkin koko joukon vettä tullakseni puhtaaksi. Pesey-tymisen päätyttyä menin levolle vuoteelleni ja huolimatta siitä, että sain maata kovilla laudoilla, nukuin mainiosti kello puoli seitsemään aamulla, jolloin nousin, sanoin hyvästit "kotona oleville”, otin pakkaukseni ja läk-sin komppanianpäällikkömme luo, hänen, luutnantti Diedrichsin majapaikkaan.

Ilmoittauduttuani komppanianpäällikkö toivotti minulle hyvää matkaa ja käski minun mennä keittiöön saadakseni leipää kolmeksi päiväksi, min-kä jälkeen minun oli ilmoittauduttava pataljoonan esikunnassa. Unelias kokki antoi minulle leivän ja halusi kuulla minne olin matkalla. Kun en it-sekään tietänyt komennukseni määrää, en luonnollisesti voinut tyydyttää hänen uteliaisuuttaan. Matkallani pataljoonan esikuntaan, joka oli muu-taman kilometrin päässä rintamaosaltamme, tapasin tykistöön kuuluvan Julika Mäen. Hän saattoi minua jonkun matkaa rintamalta poispäin ja toivoi, että seuraavan kerran tapaisimme kotona Pietarsaaressa.

Erosin hänestä ja saavuin noin kello 10 esikuntaamme. Siellä ei tiedetty muuta kuin, että minun oli matkustettava Berliiniin ja mentävä erääseen Friedrichstrassen varrella olevaan taloon, huoneeseen N:o 404, josta saisin lähemmät määräykset. Sain "komennuksella” olevalla merkinnällä varustetun matkalipun, minkä jälkeen kahden muun jääkärin, Köhlerin ja Wisenin kanssa marssimme Tuckumiin. Siellä oli meidän käytävä "Ent-lausungsanstaltissa” saadaksemme sieltä todistuksen, että olimme va-paita syöpäläisistä,ollaksemme kelvolliset saamaan lupatodistuksen matkaamme varten vallatulta alueelta Saksan puolelle.

Saimme paperimme, mutta jokainen meistä oli huomaavinaan, että syö-päläiset käsittelyn jälkeen olivat tulleet entistä pirteämmiksi ja nälkäi-semmiksi, kömpiessään kaikissa alusvaatteittemme saumoissa. Ryhdyin tuumimaan miten pääsisin eroon syöpäläisistä. Sotilaanahan niitä aina saattoi "majoittaa”, mutta siviilihenkilölle se kävi hieman vaikeammaksi.

Kirjoittajan saksalainen passi. Tällainen salaisilla merkeillä varustettu passi annettiin "näkymättömän rintaman " miehille. Tässäkin passissa ovat omat salaiset merkkinsä. Henkilön nimi on tekaistu, eikä siis ole oikea.

Olin yötä Tuckumissa eräässä hyljätyssä talossa, johon kuului pari huo-netta vuoteineen. Lavitsoille oli varattu runsaasti heiniä, joten luulin saa-vani viettää mukavasti yöni, mutta niissä oli kuitenkin kirppuja niin pal-jon, että yöni meni täysin pilalle. Nousin aikaisin ylös ja läksin tarkaste-lemaan kaupunkia, josta sain surkean ja tuhruisen vaikutuksen. Mitau-hun lähtevä juna lähti kello 13 ja asemalla tapasin sekä Köhlerin että Wisenin. Matkustimme yhdessä Mitauhun, mutta kun asemalla yritimme saada itsellemme ruokaa ilmoitettiin meille, että se juna, jolla olimme tul-leet, oli tarkoitettu vain lomalle matkaavia sotilaita varten, joten me sai-simme jatkaa matkaamme vasta seuraavana päivänä lähtevällä junalla. Meillä ei ollut muuta tehtävää kuin etsiä itsellemme yömaja, johon ma-joittauduimme melkeinpä Saksan armeijan kaikkiin aselajeihin kuuluvan sotilasjoukon kanssa. Nukuin mainiosti, kaikkien kirppujen ja lutikoiden uhallakin, ja minulla oli tosiaan kiire ehtiäkseni seuraavana aamuna klo 8 lähtevään junaan.


Junassa, joka oli sotilasjuna, oli hyvin ahdasta, ja rasittavan matkan jäl-keen saavuimme Berliiniin lokakuun 6. p:nä klo 8. Menin ensin Jääkä-ripataljoonan toimistoon ja vasta sitten Friedrichstrassen varrella ole-vaan salaperäiseen taloon, jossa vakoiluasioita hoitava esikunta sijaitsi. Muuan vahtimestari osoitti minut toiseen kerrokseen, jossa sitten toisen vahtimestarin tuli näyttää minulle huone 404. Päästyäni toiseen kerrok-seen, otti mainittu vahtimestari, jolle tulostani jo oli ilmoitettu, minut vas-taan. Hän kehoitti minua istumaan ja odottamaan. Hallissa oli kaikkiaan kymmenkunta henkilöä, joista kukaan ei vaihtanut sanaakaan keske-nään. Vahtimestari vastaili usein soivaan puhelimeensa ja minä havait-sin pian, että jokainen puhelu merkitsi sisäänpääsyä jollekin odottajalle. Kylmästi katsahtaen nyökkäsi hän jokaiselle, joka oli vuorossa ja osoitti heidät sitten määrättyyn huoneeseen. Uusia tulokkaita näytti tulevan säännöllisesti ja vastaanottokin näkyi sujuvan nopeasti.

Joukossa näytti olevan yksilöitä eri yhteiskuntaluokista ja myöskin eri kansallisuuksista ja koko näytelmästä sai hyvin salaperäisen vaikutuk-sen. Minä puolestani asetin kaikki näkemäni henkilöt salaisen tiedonan-to-osaston yhteyteen.

Pian tuli minun vuoroni ja minut ohjattiin erääseen huoneeseen. Kaksin-kertaiset, vuoratut ovet sulkeutuivat ja minä seisoin erään konsuli Koc-hiksi mainitun herran edessä. Papereitaan selaillessaan hän kehoitti minua istumaan. Jonkun sekunnin kuluttua hän näytti löytäneen mitä oli etsinyt, sillä näin hänen lukevan lyhyen kirjelmän, minkä jälkeen hän sanoi;
- Teille annetaan rahaa ja passi matkustaaksenne Tukholmaan, missä teidän on mentävä Hotelli Grandiin, jossa ilmoittaudutte huoneessa 224 ja sanotte terveisiä 666:lta”. Vastaanotto oli päättynyt. Hän nousi tuolil-taan ja ovelle mennessään hän lausui minulle:
- Ohjaan teidät herra Schmittin luo, hän antaa teille lähemmät ohjeet.

Saksan ylin sodanjohto tilannekartan äärellä suuressa päämajassa v. 1917. Kuva: Scherl, August. / Museovirasto.

Menimme käytävään, kuljimme joittenkin ovien ohi ja sitten minut vietiin toiseen, kaikilta ääniltä eristettyyn huoneeseen, Konsuli sanoi hyvästit ja hyvin lihava herra kehoitti minua istuutumaan. Hän katseli minua hyvin terävästi leikitellessään ohuitten kellonperiensä kanssa. Yritin olla her-mostumatta, miten se sitteten lie onnistunutkin, sillä minusta tuntui, että talo oli salaperäisyyttä täynnään

- Oletteko seikkailunhaluinen?, kysyihiin odottamatta minulta.

- Kyllä vain, tokaisin suoralta kädeltä, ihmetellen samalla, että vedottiin seikkailunhaluuni eikä kansallistuntooni enempää kuin siihen sopimuk-seenkaan, jonka minä kuten muutkin jääkärit olin allekirjoittanut.

- Tunnetteko parooni von Rosenin?, oli seuraava kysymys.

Kesti varmaankin jonkun aikaa, ennenkuin ehdin vastaamaan, että hä-net tunsin, sillä kysymys ällistytti minut täydelleen. Parooni von Rosen oli entinen ruotsalainen kaartinupseeri, jonka virkatoverina olin ollut Pietarsaaressa ennen lähtöäni Jääkäripataljoonaan, enkä näinollen voi-nut ymmärtää, mistä oli kysymys...

- Näinollen onnittelen teitä. Toivotan onnea matkalle. Ilmoittautukaa vielä kerran konsuli Koetulle, hän huolehtii siitä, että teistä tulee siviili ja että saatte matkarahat ja passin.

Kopautin kantapääni yhteen ja poistuin huoneesta. Nämäkö nyt sitten olivat "lähempiä ohjeita", ajattelin itsekseni, mutta mitäpä siitä, tulisin kaikesta päättäen asetettavaksi von Rosenin käytettäväksi ja loppu kai selvenisi aikanaan.

Hetken kuluttua seisoin jälleen konsuli Kochin edessä. Hän saattoi minut samassa talossa olevaan varastohuoneeseen, jossa hän lyhyessä het-kessä jostakin laatikosta veti esiin pari pukua, jotka hän ojensi minulle sanoen:
- Ruskean pitäisi sopia, elleivät housut ole liian lyhyet.

Koeteltuani pukua sotilaalliseen tapaan havaitsin, että se kyllä sopi. Konsuli ei kaikesta päättäen ollut ensimmäistä kertaa varaamassa ihmi-sille sopivia vaatteita.

Huone, jossa olimme, oli täynnään mitä erilaisimpia esineitä. Siellä oli siviilivaatteita, virkapukuja, aseita, kiikareita, valokuvauskoneita ja kai-kenlaisia "vehkeitä" - kaikki mitä parhaimmassa järjestyksessä järjes-tettyinä koko huoneen täyttäville hyllyille.

Saatuani pukuni pakatuksi annettiin minulle Rmk 150 hatun, kenkien ym. ostoa varten ja lisäksi annettiin minulle määräys seuraavaksi päiväksi hankkia 6 passivalokuvaa. Palasin toimistoomme ja olin pettynyt kun en samana päivänä ehtinytkään täydentää siviiliasuani, minusta olisi ollut hauskaa päästä siviiliin samalla hetkellä. Toimistossa tapasin ensimmäi-seen komppaniaan kuuluvia,lomalla olevia jääkäritovereitani. Päätimme heti mennä samassa talossa olevaan jääkäreitten pesäpaikkaan,"Mohrs-lin", jossa minäkin ilokseni sain vaihtaa muutaman markan tummaan
"Bieriin”, jonka toverinikin arvioivat vähintään yhtä hyväksi kuin saksalai-set itse. Itse tosin tyydyin vain kahviin istuessamme ja keskustellessam-me Suomen tulevaisuudesta, tytöistä, ruuasta ja huvituksista, poikien nauttiessa täysin siemauksin ajatellessaan niitä yhtätoista päivää, jotka heillä vielä oli edessään, ennenkuin heidän jälleen oli lähdettävä rinta-malle. He kuvittelivat mielessään kaikkia niitä ihanuuksia, joita nämä yk-sitoista päivää heille tulisivat tarjoamaan joten minunkin oli hämmästy-tettävä heitä tiedustelemalla, mitä he arvelisivat matkasta Ruotsiin. Toi-nen oli heti selvillä siitä, että jos palaisi takaisin rintamalle, niin tiesi koh-ta mitä oli odotettavissa, mutta jos joutuisi komennukselle, niin ei paho-lainen itsekään tietäisi mitä edestään löytäisi.

Kolpakot tyhjenivät ja talon vikkelä tytär kiirehti täyttämään ne uudelleen, mutta minun oli lähdettävä. Olin nimittäin ottanut selvää illan ooppera-esityksistä ja päättänyt mennä katsomaan "Don Juania”, jota esitettiin uudessa oopperassa Charlottenburgissa.

Puhdistettuani toimistossa vielä kerran pihkaisen virkapukuni, totesin kiroten sen olevan sopimattoman oopperapuvuksi. Kävelin Nollendorfer pysäkille josta nopea sähköjuna vei minut Chatlottenburgiin. Matkalla ajattelin moneen kertaan, pääsisinkö rintamakunnossani laisinkaan oopperaan. Tähän asti oli minua kuitenkin kaikkialla kohdeltu erittäin kohteliaasti ja huomaavaisesti ja tämän olin olettanut aiheutuneen juuri siitä, että olin "rintamaporsaan" asussa. Päätin, jos joku nuori vahtimes-tari kieltäisi minulta pääsyn, kysyä häneltä miten hän luulisi "Vaterlandin" tulevan toimeen jos kaikki miehet yrittäisivät päästä eroon rintamapal-veluksesta. Tämän jälkeen lähtisin ylpeänä lähimpään elokuvateatteriin.

Juna pysähtyikin samalla hetkellä ja tällöin havaitsin, että jokaisella oli sama päämäärä. Ennenkuin ehdin hetki hetkeltä kasvavaan lippujonoon, kerkisi huomaamaan miten komea oopperarakennus oli. Hetken kuluttua huomasin, että oikealla puolellani oli toinen jono. Katsahdettuani ympä-rilleni ja lippuluukulla olevaan ilmoitustauluun, huomasin, että minulla oli valittavanani joko aitio tai parketti. Kiusallista! Vaatimattomille paikoille olisin päässyt toiselta luukulta. Päälläni olevin pukimin olisin valmaankin sopinut paremmin jollekin vaatimattomammalle paikalle. En kuitenkaan halunnut mennä pitkän jonon loppupäähän, joten päätin yrittää ostaa itselleni permantopaikan, vaikkakin epäilin, että oopperasta käynnistäni sinä iltana ei tulisi mitään.

Jätin lakkini ja vyöni eräälle vaatteita säilyttävälle "tädille” ja läksin aste-lemaan muuatta nuorta vahtimestaria kohti. Ajattelin juuri sanoa hänel-le: "Varohan poika loukkaamasta univormuani”, kun samalla tunsi pistok-sen sisälläni huomattuani, että mies oli raajarikko. Hänen liikkumisensa oli vaikeata, oikea jalka ei ollut oma ja toinenkin näytti olevan vahingoit-tunut. Olin mielestäni tehnyt hyvin väärin häntä kohtaan, vaikka en vielä ollut häntä edes puhutellut, häpeissäni ojensin hänelle lippuni. Ystävälli-sesti hymyillen avasi hän oven ja osoitti minulle kolmannella tuolirivillä olevan paikan. Otin muutaman askeleen ja vaivuin frakkipukuisen herran viereen topatulle, pehmeälle ja mukavalle tuolille, joka oli aivan liian ylel-linen rintamasotilaalle. Yleisö oli paria poikkeusta lukuunottamatta sivii-liväkeä ja kukaan ei pienimmälläkään tavalla osoittanut, että minä oi-keastaan en kuulunut frakkien joukkoon. Kaikessa rauhassa sain istua ja nauttia illan ohjelmasta, voimatta kuitenkaan unhoittaa tuntematonta vahtimestaria, jonka viiden millimetrin levyiset kunniamerkkinauhat ker-toivat hänen menettäneen jalkansa isänmaan puolesta.

Seuraavana aamuna olin aikaisin liikkeellä ja kävin monessa liikkeessä täydentääkseni siviiliasuani. Pian oli minulla täydellinen siviilivarustus toimistossamme ja peseydyttyäni perusteellisesti sanoin vähemmin hel-lät jäähyväiset syöpäläisiä täynnä oleville alusvaatteilleni ja pukeuduin kiireestä kantapäähän ihkauusiin siviilipukimiini. Jätettyäni virkapukuni ja muut sotilastavarani toimistoon, lähdin ulos. Tuntui oudolta kulkea sivii-lijalkineissa. Kaipasin suorastaan rautakorkoisia sotilassaappaitani ja minusta tuntui, että tassuttelin kansan joukossa pehmeissä tohveleissa. En tahtonut oppia olemaan tervehtimättä virkapukuisia henkilöitä. Olin tosin siviilissä, mutta en kuitenkaan tuntenut itseäni siviiliksi ennenkuin kuukausia myöhemmin. Koko komennukseni aikana en päässyt siitä, että löin kantapääni yhteen kun joku vanhempi henkilö puhutteli minua.

Kävin Wertheim-nimisessä tavaratalossa. Sieltä sain passivalokuvani. Käytyäni liikkeen eri osastoilla totesin, että meillä rintamalla ei ollut suur-takaan surua pukeutumisasioista, jotka näyttivät tuottavan Berlinin sivii-leille hyvinkin paljon vastusta. Palatessani jääkäripataljoonan toimistoon pistäysin n.s. "Mittelstandskycheen”, joissa suuri osa berliniläisestä kes-kiluokan yleisöstä nauttii ateriansa. Huoneisto oli tilava ja siisti,mutta ruoka muistutti suuresti sotilasruokaa. Sattui olemaan "lihaton” päivä ja kun minulla ei ollut edes leipäkorttia, ei ateriastani tullut kovinkaan "liha-va". Illalla kiertelin kaupunkia ja havaitsin, että Berlinissä sota-ajasta huolimatta saattoi huvitellakin.


Seuraavana päivänä lähdin erään Friedrichstrassen esikunnasta olevan virkamiehen seuraamana passitoimistoon hakemaan passiani. Siellä oli pitkä jono, mutta seuralaiseni avulla osoitettiin minut erääseen huonee-seen, jossa muuan herra muutamassa silmänräpäyksessä teki minusta Preussin alamaisen, jolla oli kotipaikka Berliinissä. Passiin liimattiin yksi valokuvistani, mutta muut jäivät passitoimiston huostaan. Erään ereh-dyksen kautta tulin myöhemmin saamaan takaisin kaikki valokuvani, mi-kä minun mielestäni oli hyvä, sillä en ollut laisinkaan mielissäni siitä, että olisin liian tarkoin rekisteröity salaisena saksalaisena sotilaana.

Sain esikunnasta määräyksen matkustaa seuraavana päivänä Sassnit-zin kautta Ruotsiin. Minusta alkoi Berlinissä oleskelu tuntua pitkävetei-seltä odotellessani kärsimättömästi Ruotsissa alkavaa komennustani. Sekin päivä kului kuitenkin ja ollessani seuraavana päivänä pohjoista kohti kiitävässä junassa, nautin suorastaan olemassa olostani. Tosin näl-kä kaiveli sisälmyksiäni - en ollut välittänyt hankkia enempää liha kuin leipäkorttiakaan - sillä olinhan tottunut olemaan nälissäni. Tämän taidon olin perusteellisesti oppinut niitten 7 kuukauden aikana, jotka olin viettä-nyt Lockstedtin leirillä.

Rautatievaunussa istui minua vastapäätä muuan naishenkilö pienen vel-jensä kanssa. Juna ei ollut vielä kunnolla päässyt liikkeelle ennenkuin poika väitti olevansa nälkäinen. Kun nainen muutaman minuutin kuluttua otti matkalaukustaan voileipäpaketin, alkoivat maisemat kiinnostaa mi-nua hyvin suuresti. Kurkistelin ulos ikkunasta ollakseni näkemättä iha-nalta tuoksuvia voileipiä ja olin olevinani ihastunut ohikiitäviin maisemiin. Hämmästyin sanomattomasti kun kuulin kanssamatkustajani puhuttele-van itseäni.
- Anteeksi, enkö saa tarjota teille voileipää?, kysyi nainen niin ystävälli-sesti, että minä, sotamies, aivan tulin liikutetuksi.
- Kiitoksia, en halua, vastasin katsomatta esillä oleviin voileipiin. - Tarjoaisin niin mielelläni, sillä meillä on kyllä ruokaa, jatkoi hän itsepin-taisesti.

Kesti hyvän aikaa ennenkuin pystyin vastaamaan ja kun hän ojensi mi-nua kohden rasian mitä herkullisimpia kinkkuvoileipiä, olin minä myyty. Nauraen ja vilkkaasti keskustellen söimme voileivän toisensa jälkeen.

Aluksi oletin, että olin kohdannut heti alkumatkalla yhden noista vakoili-joista, joista minua Berliinissä oli varoitettu, mutta hän ei kysellyt mitään ja kun hän sitten eräällä asemalla, isänsä vastaanottamana nousi junas-ta, olin aivan harmistunut, että näin pian menetin miellyttävän matkaseu-rani. Olin jo useamman kerran tavannut ystävällisen saksalaisen naisen. Muistan erään vuonna 1915 Lockstodtin leirillä sattuneen tapauksen. Silloinkin olin nälissäni ja yritin turhaan saada ostaa leivän palaa. Tällöin muuan pieni eukko, joka oli nähnyt toivottoman yritykseni laski kätensä minun olkapäälleni kehoittaen minua seuraamaan itseään. Hän asui ai-van läheisyydessä ja päästyämme perille otti hän esille palan leipää, ja-koi sen kahtia ja tarjosi toisen palan minulle. Mitään korvausta ei hän suostunut siitä vastaanottamaan ja kun aluksi, nähtyäni hänen varaston-sa pienuuden, kieltäydyin leipää vastaanottamasta, vastasi hän;
- Kyllä se minulle riittää, tarvitsen niin vähän.

Kuva Kerstin Riemer Pixabaystä.

Stralsundissa tuli useita uusia matkustajia junaan. Mitä lähemmäksi Sassnitzia pääsimme sitä hermostuneemmaksi kävivät matkustajat odottaessaan passi- ja tullitarkastusta. Monen nähtiin hävittävän eräitä papereitaan, jotka heidän mielestään nähtävästi olivat tarpeettomia ole-massa lompakossa. Kukaan ei halunnut, että häntä epäiltäisiin vakoilus-ta papereitten tähden, jotka itse asiassa eivät olleet lainkaan vaarallisia, mutta jotka epäluuloisten tulliviranomaisten silmissä kyllä voisivat näyt-tää entente-raporteilta.

Saavumme Sassnitziin, jossa julistukset "Soldaten: Vorsicht beim Gesp-räch, Spionengefahr" sekä die "Pässe bereithalten", loistivat suurin kir-jaimin. Passi toisessa ja matkalaukku toisessa kädessä järjestettiin mat-kustajat pitkään jonoon. Muuan aliupseeri kulki pitkin riviä ja tarkasti alustavasti passit. Saavuttuaan minun kohdalleni ei hän jatkanut mat-kaa, vaan kehoitti minua poistumaan rivistä. Ehdin havaitsemaan lähim-pinä olevain ilmeet ne olivat täynnä sääliä miestä kohtaan, joka joutui kii-peliin ja määrättiin seuraamaan aliupseeria. Puomin luona hän kuiskasi jotain vahtimiehen korvaan, minkä jälkeen jatkoimme matkaamme. Ali-upseeri pyysi saada kantaa kapsäkkiäni ja niin jatkoimme matkaa ohi tulliaseman Ruotsiin menevälle lautalle. Matkalla hän ilmoitti minulle, et-tä oli saapunut sähkösanoma tulostani. Kas, peijakas, tässähän jo alkoi tuntea itsensä napamieheksi. Päästyämme lautalle johtavalle käytävälle pamautti aliupseeri kantapäänsä yhteen, ojensi minulle matkalaukkuni ja toivotti hyvää matkaa. Minua pyrki naurattamaan, sillä jos muutamaa päivää aikaisemmin olisin tavannut herra aliupseerin niin olisin itse saa-nut seiitä asennossa hänen edessään. On hauskaa toisinaan olla mat-kalla korkeimmalta taholta tulleesta määräyksestä.

Lautalle päästyäni menin heti ruokailuhuoneeseen, jossa tilasin voileipiä ja maitoa. En ollut nähnyt maitoa yhteen vuoteen, joten oli luonnollista, että halusin saada sitä. Ikävä kyllä vallitsi matkalla Itämerellä ankara myrsky, joten jouduin uhraamaan koko annoksen Neptunukselle. Otin kuitenkin vahingon takaisin, sillä kuuluin niihin harvoihin, jotka pystyivät syömään tarjolla olevan hyvän päivällisen. Tämä oli kuitenkin vahinko, sillä ateria muodostui minun osaltani suurimmalta osaltaan hartaushet-keksi, sillä olin kokonaan unhoittanut, että sodan raivotessakin oli ole-massa ihmisiä, jotka saivat syödä kauniisti katetun pöydän ääressä ja käyttää haarukkaa ja veistä. Pelkkä valkoisen lautasliinan tuoksu sai ajatukseni siirtymään itärintamalle, jossa toverini saivat oleskella liassa ja pimeydessä.

Trelleborgissa oli satama vahingoittunut ja eräät alukset ajautuneet ka-rille. Ei siis ihme, että matkustajat olivat merisairaita. Satamasta ostin ruotsalaisia sanomalehtiä ja sen jälkeen tyhjensin erään suklaa-auto-maatin kokonaan. "Eväineni" asetuin erääseen rautatievaunuun, jonka mukana sain ajella vaihteita edestakaisin siksi kunnes juna lähti. "Social-demokraten"-lehden taakse kätkeytyneenä koetin parhaani mukaan tyy-dyttää makeishimoani. Kukaan ei puhutellut minua ja minäkin siis vaike-nin. Jännittyneenä odotin milloin tulisin kohtaamaan ensimmäisen niistä vakoilijoista, joista minua oli varoitettu Berlinissä. Toistaiseksi oli kaikki kuitenkin aivan tavallista ja kukaan ei häirinnyt minua.

Saavuttuani Tukholmaan otin huoneen pienestä "Smaländska Pensio-natef-nimisestä matkustajakodista "Bryggaregatan"-nimisen kadun var-relta. Tehtyäni seuraavana päivänä pitkän kävelymatkan, poikkesin Grand Hotelliin ja tiedustelin herraa, joka asui huoneessa N:o 224. Minut vietiin huoneen ovelle, koputin ja sain kutsun käydä sisään. Vanhem-manpuoleinen herrasmies istui kirjoituspöydän ääressä lukien kirjettä.

- Nimeni on Jokela ja 666 lähetti terveisiä, lausuin minä uteliaana näke-mään minkä vaikutuksen ilmoitukseni tekisi.

- Vai niin, käykää peremmälle ja istuutukaa. Nimeni on Hansson. Mitäs sinne alhaalle kuuluu. Vai niin te olette myöskin ollut siellä. Niin, voi vielä kestää kauan ennenkuin tehdään rauha.

Herra Hansson, joka näytti olevan hiukan yli 50 vuoden ikäinen, puhui virheetöntä ruotsia ja käytti mahdollisesti oikeata nimeään, mutta huoli-matta hänen miellyttävästä ulkonäöstään vastasin hänelle vältellen jo-takin siihen suuntaan, että rauha todella saattoi olla kaukana vielä. En halunnut keskustella sodasta, vaan halusin saada tietää olinko tavannut oikean henkilön ja sen sainkin pian kuulla.

- Asianne suhteen ei teillä nyt muutaman päivän aikana ole muuta teke-mistä kuin, että koitatte saada ne kulumaan parhaalla tavalla, parooni von Rosen on Norrlannissa ja saapuu tänne muutaman päivän kuluttua, Tässä on teille parisataa kruunua, huvitelkaa tarpeeksenne! siihen ei sit-ten myöhemmin ehkä enää ole aikaa. Jos teillä on jotakin asia minulle niin soittakaa ensin tänne. Tulen sitten tapaamaan teitä kaupungille, niin on paras menetellä.

Nyt kulutin muutaman päivän käymällä museoissa, konserteissa, teatte-reissa ja ravintoloissa. Oikeastaan olisi minun pitänyt mainita ravintolat ensin sillä söin syömästä päästyänikin, mikä olikin aivan luonnollista. Ensimmäisten päivien aikana tuntui minusta oikein hauskalta olla siviili-nä siviileitten joukossa, mutta hyvin pian alkoi tämä tuntua tarkoituksen-mukaisettomalta. Ryhdyin ajattelemaan oliko paljaasta huvittelemisesta ja ansaitsemisesta millekään kansalle hyötyä. Olin varmaankin saanut kieron käsityksen kaikesta. Taikka, kadehdinkohan ruotsalaisia, joilla ei näyttänyt olevan aavistustakaan siitä kuinka hyvä heidän oli olla vapaas-sa maassaan. Suomesta en saanut mitään uutisia. Sanomalehdet eivät kirjoittaneet mitään tärkeätä ja ketään suomalaista en tavannut.


Odotin kärsimättömästi von Rosenin saapumista. Kun hän oli matkalla Norrlannissa, oletin, että minunkin matkani suuntautuisi pohjoiseen ja se tuntui hauskalta. Minulla oli Jääkäripataljoonassa toveri nimeltä Gran-lund. Hänkin oli saanut komennuksen, mutta pataljoonassa kerrottiin, et-tä hän oli joutunut Englantiin ja siellä kadonnut jäljettömiin - minä tunsin kunnioitusta sikäläistä poliisia kohtaan.

Vihdoin soitti Hansson minulle, että minun on käytävä tapaamassa V. Rosenia Hotelli Imperialissa. Tapaamisemme oli hauska, sillä sen vuo-den aikana, jona emme olleet tavanneet toisiamme, olimme molemmat kokeneet yhtä ja toista. Hän oli heti minun lähdettyäni Pietarsaaresta ryhtynyt aktiiviseen työhön aatteittensa hyväksi. Hän oli lämmin Suomen ja Saksan ystävä.
Hän oli vakolluasioissa ollut matkoilla Etelä-Venäjällä, hankkinut Ahve-nanmaan linnoituksista piirustukset sekä muutenkin käyttänyt ruotsalais-ta passiaan niin, että Oulun läänin kuvernööri Enehjelm oli ilmoittanut vangitsevansa hänet seuraavalla kerralla kun hän saapuu Suomeen.

Tämän jälkeen matkusti von Rosen Berliiniin ja tarjosi sikäläiselle pää-esikunnalle palveluksiaan. Hän oli tällöin saanut tehtäviä, joista sain myöhemmin kuulla, mutta oli murheissaan meidän onnistumisestamme sentakia, että "tavaroitamme" ei oltu ehditty lähettää ajoissa ja että La-pissa nyt oli täysi talvi. Hän oli kuitenkin luvannut tehdä voitavansa ja lupasi minulle vaihteluista rikkaampaa elämää kuin oli ollut elämäni itä-rintamalla. Tämä nyt ei kuulunut kovinkaan tyhjentävältä, mutta kun tun-sin hänet kunnon mieheksi, niin en välittänyt yksityiskohdista.

Nyt seurasi muutama toiminnan päivä. Minulle ostettiin varusteet. Han-kittiin väärennetyt passit ja samalla saimme haltuumme Englannin yleis-esikunnan vuonna 1916 elokuussa laatimat kartat Pietarin-Muurmanskin radasta. Tämä 1.600 kilometriä pitkä rata oli sovitettu kolmelle karttaleh-delle, joitten pituus yhteensä ylitti puolitoista metriä. Kiintoisinta kartoissa oli se, että ne oli laadittu elokuussa 1916 Englannin yleisesikunnan toi-mesta ja jo lokakuussa ne olivat ympärysvaltojen näkökannalta niin epä-luotettavissa käsissä kuin meidän ja että ne lainattiin meille ykdeksi yök-si kopioimista varten korvauksetta. Nyt eivät olleet toiminnassa vain henkilökohtaisen ansion toivossa työskentelevät halpamaiset urkkijat, vaan meikäläisten kannustimena olivat korkeammat päämäärät.

Muutaman päivän kuluttua matkusti von Rosen Gällivareen odottaak-seen siellä minua, kun toistaiseksi jäin Tukholmaan. Tukholmaan jää-misen syynä oli, että minun oli odotettava viimeistä räjähdysainelaatik-koa, joka piti luovutettaman minulle parin päivän kuluttua Saksan lähe-tystöstä. Kun määräaikana saavuin lähetystöön, hämmästyin laatikon kokoa. Sen kanssa el todellakaan voinut hiiviskellä missään. Laatikko painoi nimittäin yli 50 kiloa ja oli erittäin komeata tekoa. Jo laatikon ulko-asu oli epäilyttävä ja kuitenkin oli minun vietävä se matkatavaranani 1.300 kilometrin matkan päässä olevaan Gällivareen. Kutsuin odottavan autonkuljettajan sisään ja hänen avullaan onnistuin saamaan laatikon autoon, johon se vain nipin napin mahtui. Kuljettajan olisi pitänyt olla hyvin tyhmä, ellei hän olisi ymmärtänyt, että joku "konnankonsti" oli nyt tekeillä, kun kerran ulkomaalainen Saksan lähetystöstä, ajankohtana, jolloin Tukholma oli täydellinen urkkljoitten keskus, noutaa tällaisen hä-märäperäisen laatikon. Hän oli tosin mielestäni jonkinverran hämmäs-tyneen näköinen, kun kehoitin häntä ajamaan keskusasemalle, mutta hän ei kuitenkaan kyydinnyt minua, poliisilaitokselle, jonne minä hänen mielestään varmaankin olisi parhaiten sopinut. Asemalle päästyäni kutsuin kantajan, joka käytännöllisen nahkahihnansa avulla sai laatikon selkäänsä ja seurasi minua asemarakennukseen. Pyysin häntä jättä-mään laatikon matkatavaraosastolle ja ostin tällä välin itselleni matkali-pun Gällivareen. Kantajan tuodessa minulle kuittia pyyhki hän hikeä ot-saltaanja lausui:
- Olipa herralla hiton raskas laatikko. Olkaa hyvä, tässä on kuitti.

Muistaakseni maksoin hänelle hyvin ja erosin hänen seurastaan nope-asti. Asemalaiturilla näin tanakan kantajan, jolle annoin matkalippuni, kymmenen kruunun setelin ja kuitin sekä pyysin häntä toimittamaan laatikkoni lähtevien matkatavaroitten joukkoon. Pysyttelin läheisyydessä voidakseni seurata, että laatikko todella tuli samaan junaan, johon itse-kin menin. Nähtyäni, että laatikko tuli junaan ja saatuani takaisin lippuni, nousin junaan ja jouduin samaan vaunuosastoon kuin muuan ruotsalai-nen Gester-niminen laivastoluutnanttikin. Hän oli hyvin puhelias ja en-nnenpitkää tulimme hyviksi ystäviksi ja keskustelimme sodasta sekä maalla että merellä, etenkin merellä, sillä hänhän oli laivastoupseeri, ei-kä tiennyt, että minä olin rintamasotilas. Huomasin kuitenkin, että hän tiesi jotain siitä "suomalaisesta joukosta, jota Saksassa koulutettiin Suo-messa maihinnousua varten." Ennenkuin eräällä Norrlannin asemalla erosin hänestä ilmoitin, että nimeni ei ollutkaan Moberg, joksi itseäni olin kutsunut ja että aioin tehdä luvattoman matkan Suomeen. Hän innostui tavattomasti otti matkalaukustaan rasian revolverin panoksia, jotka antoi minulle sanoen:
- Silloin tiedän, että saatte siellä kuumat oltavat, niin paljon olon saanut tietää Suomesta viime aikoina. Jos näillä voin jotenkin teitä auttaa, olen hyvin iloinen. Huomasin heti kun ryhdyimme juttelemaan, että olitte suo-malainen. Toivon, että huhu, joka kertoo, että suomalaisia otetaan pa-kolla Venäjän armeijaan ei olisi tosi.

Kiitin lahjasta, vaikka en tiennytkään miten voisin sen käyttää, sillä en tiennyt minkälaiset aseet von Rosen oli meille hankkinut.

Erottuani miellyttävästä matkatoveristani, kului aika hyvin hitaasti, mutta tulin kuitenkin vähitellen Bodeniin, jossa matkatavarani joutuivat, siirret-täväksi toiseen junaan ja jossa itsekin jouduin vaihtamaan junaa. Pysyt-telin pakaasivaunun läheisyydessä nähdäkseni, että laatikko tuli oikeaan paikkaan. Seuratessani asioitten kulkua jouduin näkemään tapahtuman, joka sai minut toivomaan etten olisi ollut juuri niin lähellä laatikkoani.

Boxön saaren venäläinen linnoitus v. 1918. Venäläiset miehittivät Boxön 1890-luvun lopussa. Boxön linnoitus tuhottiin Ahvenanmaan demilitari-soinnin yhteydessä 1919. Kuva: Reinhold Hausenin kokoelma. / Muse-ovirasto.

Pakaasivaunussa oli laatikkoni tuotu vaunun ovelle ja muuan asema-mies asetti käsirattaat ovelle. Käsirattaita hoiteleva asemamies oli enemmän kiintynyt pariin läheisyydessä seisovaan toveriinsa kuin työ-hönsä. Hän seisoi aisoista kiinni pidellen ja katsellen toiseen suuntaan vaunussa olevan toverinsa työntäessä laatikon rattaille. Tällöin hän ei ollut varuillaan joten aisat nousivat pystyyn ja laatikko kierähti jysähtäen laiturille ja siitä edelleen vaunuaalle kiskoille.

Kun en itsekään tiennyt mitä räjähdysaineita laatikossa oli, ehdin jo ajat-telemaan yhtä jos toistakin ennenkuin ymmärsin, että laatikko kaikesta päättäen sieti täräyksiä. Myöhemmin totesin, että laatikossa oli pikriniä, siis samaa räjähdysainetta, jota käytettiin pelätyssä saksalaisessa käsi-kranaatissa ja joka, hyvä kyllä, sieti töytäyksiäkin.(* Naureskellen nosti-vat miehet laatikon rattaille, mutta he olisivat luultavasti nauraneet vä-hemmän, jos olisivat tienneet mitä se sisälsi.

Juna lähti ilman mitään passintarkastuksia,joten jälleen olin matkalla päämäärääni kohden. Napapiiri sivuutettiin ja niin olin ennen iltaa Gälli-varessa. Asemalla olivat minua vastassa von Rosen ja kaksi muuta toi-miston jäsentä. Esittely ja "titteleitten" poisheittäminen tapahtui heti ase-malla ja kun olin saanut haltuuni laatikkoni, kannettiin se Rautatiehotellin toiseen kerrokseen, missä meidän huoneemme sijaitsivat. Siistittyämme itsemme nopeasti, menimme hotellin ruokasaliin, jossa sain tutustua to-vereihini. Von Rosen oli valinnut kaksi ruotsalaista apulaista, sillä hän oletti että suomalaisten olisi ollut vaikeampi liikkua Ruotsissa joutumatta epäillyksi, kuin oman maan asukkaitten. Suomessa oli von Rosenin mie-lestä jokainen kansallisuudestaan riippumatta, yhtä epäilty matkoilla liik-kuessaan.

Miellyin heti toiseen uusista tovereistani ja me emme olleet keskustelleet muuta kuin hetken kun jo huomasin, että hän oli ollut mukana monessa "pyykissä" ennenkin, joten hän ei enää ollut mikään nahkapoika. Hänen nimensä oli Halvdan Sterky ja syntyisin oli hän Tukholman seuduilta. Hän oli hiljakkoin palannut Argentinasta, jossa oli oleskellut 7 vuotta ja hänellä oli erinomainen terveys. Kielitaito hänellä oli ensiluokkainen, mutta näillämain hänellä ei ollut siitä mitään hyötyä, sillä hän taisi "vain" saksaa, ranskaa, englantia ja Espanjan kieltä ja näitten lisäksi vielä nor-jaa niin hyvin, että häntä sattoi luulla norjalaiseksi ruotsalaisen asemes-ta.

Toinen miehistä oli pitkä, mutta hänellä ei ollut yrityksemme vaatimia ruumiinvoimia. Voimme kutsua häntä Graniksi. Hän oli aikaisemmin ollut erään Bordeauxissa olevan viiniliikkeen matkustajana, joten hänellä ei ollut tarpeellisia voimia kestääkseen erämaanmatkojen rasituksia. Hän ei kuulunutkaan joukkoomme pitempää aikaa, mutta sai kuitenkin ras-kaasti kärsiä osanotostaan toimintaamme.

Muutaman päivän oleskelun jälkeen Gällivaressa tuli meidän jatkaa mat-kaamme pohjoiseen, mutta sitä ennen oli meidän tarkastettava varus-teemme todetaksemme, että mitään sellaista, jota ehkä myöhemmin enää ei voitaisi hankkia, ei niistä puuttunut.

Huomasimme, että vaatteemme olivat erittäin tarkoituksenmukaiset. Jo-kaisella oli säämiskäisten alusvaatteitten lisäksi vielä kameelinkarvaiset alusvaatteet. Päällysvaatteina oli meillä sarkapuvut ja lisäksi vielä vuo-rilla varustetut nahkapuvut. Jalkineina oli Ruotsin armeijan jalkineet ja suksemme olivat norjalaista mallia olevat hickorysukset. Makuusäkkim-me olivat hienot ja niin oli myöksin ruokailuastioittemme laita. Aseistuk-sena meillä oli kullakin browningpistooli ja lisäksi kolme trillinkikivääriä. Lisäksi oli meillä huomattava määrä laatikoita, jotka oli eri teitä salakul-jetettu Ruotsiin ja sisälsivät helvetinkoneita, itsesytyttäjiä ja lisäksi kaksi satsia eläintautibasilleja, joitten käytöstä toistaiseksi olin aivan tietämä-tön.

Marraskuun 13 päiväksi (1916) olimme tilanneet kolme hevosta suurine rekineen, joilla kaikessa hiljaisuudessa läksimme pyrkimään noin 90 kilometrin päässä olevaa Vittankia kohti. Oli hyvin kylmä ja mitä pitem-mälle pohjoiseen tulimme sitä enemmän oli myöskin tullut lunta. Von Rosen oli edellisenä päivänä selittänyt johtaja Hanssonille, tämän käy-dessä luonamme Gällivaressa, miten kohtalokasta oli, että tavaramme olivat myöhästyneet pari kuukautta ja että toimeksiantajillamme ei ollut aavistustakaan meidän vaikeuksistamme. Nähtyämme miten paljon lun-ta oli, selitti von Rosen, että tässä oli jokaisen tehtävä parhaansa jos haluttiin onnistua yrityksessämme. Suunnitelmistaan hän ei vielä puhu-nut paljoakaan, mutta Vittangissa tulisimme pitämään sotaneuvottelun.

Vittankiin saavuttuamme ajoimme suoraan pappilaan, josta pyysimme asuntoa. Pastori Bergfors oli erittäin ystävällinen ja toivotti meidät ter-vetulleiksi. Huomasimme heti, että olimme tulleet taloon, joka oli kuulu vieraanvaraisuudestaan. Niin pastori kuin me itsekin saimme kuitenkin ikävyyksiä taloon majoittumisestamme ja nämä ilmenivät hyvinkin pian. Jos olisimme majoittuneet nimismiehen luo, olisi meidän ollut paljon hel-pompi päästä jatkamaan matkaamme ja tällöin olisi myöskin ystävällinen pastorin perhe säästynyt monelta ikävyydeltä.

Pastori Bergforsin perhettä moitittiin piankin kaikissa Ruotsin sanoma-lehdissä siitä että se oli suostunut ottamaan meidät suojiinsa, kunnes Selma Lagerlöf otti puolustaakseen pastorin perhettä ja kirjoitti otsikolla "Talo, jossa ei kysytä matkamiehen nimeä ja osoitetta" varustetun artik-kelin.

No niin, älkäämme kiirehtikö tapahtumien edelle. Purimme tavaramme kuormista ja kannoimme ne vanhaan pappilaan, joka asumattomana oli uuden pappilan vieressä. Asuttavaksemme saimme yläkerrassa olevat huoneet, joissa sekä Zorn että Elgström aikoinaan olivat majailleet. Heti taloon päästyäni häpesin sitä, että olin pakoitettu oleskelemaan siellä vilpillisessä mielessä. Pappilassa viettämääni ensimmäistä aamupäivää en tule milloinkaan unohtamaan. Pöytärukous, keskustelun harras sävy ja rauhallinen ympäristö saivat aikaan sen, että tunsin itseni syntiseksi seikkailijaksi, jolla ei ollut mitään oikeutta häväistä läsnäolollaan tätä rauhallista maailmankolkkaa.

Ajattelin itsekseni sitä vuotta, jolloin kotinani olivat olleet parakit ja rin-tamakämpät ja miten erilaista tämä kotielämä oli siihen verrattuna. Lie-ventävänä asianhaarana pidin kuitenkin sitä, että en tänä pitkänä aikana ollut elänyt oman voiton toivossa, enkä ollut täälläkään huvitellakseni.

Iltateen jälkeen kokoontuivat "salaliittolaiset" yläkertaan keskustelemaan retkestään ja tehdäkseen suunnitelmia. Matkatavaroittemme joukossa oli pernarutto-ja rotsbasilleja (rots on tarttuva hevosrutto), joitten avulla meidän piti lopettaa niitten sotatarvikkeitten tuonti Venäjälle, jotka laivoil-la tuotiin Norjan Skiboteniin ja sieltä kuljetettiin hevosilla edelleen Torni-oon edelleen Pietariin vietäviksi. Kun oli vältettävä levittämästä ruttoa suurempiin puolueettomiin keskuksiin (Ruotsiin) ja ystävällisissä suhteis-sa olevaan Suomeen, tuli sen levittämisen tapahtua harvaan asutuissa paikoissa. Lisäksi oli meillä helvetinkoneita, pikriniä nalleineen ja syty-tyslankoineen itsesytyttäjiä ja magnesiumia näitä varten.

Von Rosenin alunperäisenä tarkoituksena oli ollut tunkeutua Valkoisen merenrannikolle, räjähdyttääkseen siellä erään rautatiesillan ja levittääk-seen siellä tauteja venäläisiin vetojuhtiin, josta seurauksena olisi ollut paha pysäys venäläisen sotatarviketavaran kuljetuksessa. Silloisissa oloissa oli mahdoton ajatella, sellaisen matkan suorittamista meidän va-rusteillamme. Päätimme kuitenkin aluksi ostaa hevosen, jolla kuljettai-simme matkatavaramme etäämmällä oleville seuduille. Minne varastom-me sijoittaisimme, sai jäädä riippuvaksi tulevaisuuden osoittamista mah-dollisuuksista. Von Rosen matkustaisi seuraavana päivänä Haaparan-taan saadakseen selville miten ankara rajan vartiointi oli Ruotsin puolel-la. Hänellä oli nimittäin tuttavuuksia Ruotsin rajavartioviranomaisten pii-rissä ja hän uskoi näitten turvin saavansa selväksi miten vartiointia hoi-dettiin Vittangin ja Suomen rajan välillä.

Tällä välin tuli minun yhdessä pastori Bergforsin kanssa tehdä luettelo koko omaisuudestamme ja samalla keksiä sopivat nimitykset salaisille matkatavaroillemme.

Seuraavana aamuna halusin lähteä hiihtämään harjaantuakseni siihen-kin, sillä en kahteen vuoteen ollut suksilla. Pastori ehdotti, että ottaisin haulikkoni mukaani, sillä niillä paikoin joita hän minulle suositteli oli ajoit-tain runsaasti metsäkanoja ja hänellä, oli oikeus metsästykseen siellä. Tein niin kuin hän ehdotti ja sain ihanan hiihtomatkan, mutta mitään met-säkanoja en nähnyt enkä niin ollen myöskään ampunut, Myöskin tästä asiasta syytettiin pastori Bergforsia myöhemmin. Hän oli näet ylittänyt valtuutensa antamalla minun "metsästää" sellaisilla mailla, joilla vain hänellä itsellään oli oikeus metsästykseen. Tämä johtui nimismiehen vihamielisyydestä pastori Bergforsia kohtaan, jota vielä lisäsi se, että emme olleet majoittuneet hänen luokseen "niinkuin tekevät kaikki paik-kakunnalle saapuvat, jotka eivät henkilökohtaisesti tunne pastori Berg-forsia", lausui nimismies myöhemmin.

Sillä välin kun minä olin ollut hiihtoretkelläni, oli Sterky lainannut hevo-sen eräältä pappilan naapurilta ja lähtenyt ratsastamaan ilman satulaa, mihin hän oli tottunut Argentiinassa. Hevonen oli kuitenkin hidas ja muu-tenkin huono ja kun ilmakin oli kylmä, ei retki kestänyt kauan. Hän ei kui-tenkaan halunnut tuottaa miehelle vahinkoa, joten hän maksoi koko päi-vän vuokra, kuten alunperin oli sovittukin. Ukko oli ollut hyvin tyytyväinen saamaanst maksuun, mutta nimismies, joka oli saanut kuulla tästä avo-kätisyydesta, kutsutti Granin ja Sterkyn vielä samanapäivänä luokseen. Hän halusi nähdä heidän passejaan, mutta ruotsalaisina he luonnollises-ti vastasivat, että heillä ei ollut mitään passeja mukanaan,

- No niin, ellei teillä olisi ollut jotakin luvatonta tekeillä, olisi koko seurue luonnollisesti tullut ilmoittautumaan minulle, sanoi nimismies ilkeästi hy-myillen.

Hän ei saanut mitään vastausta, sillä molemmat huomasivat, että oli pa-ras pysytellä mahdollisimman hiljaa, mutta että oli myöskin paras hävitä Vittangista niin pian kuin mahdollista.

Illalla pelasin tammea pastorin kanssa. Hän oli mestari tässä pelissä ja voitti kaikki pelit. Pelin jälkeen keskustelimme kauan. Hän kertoi työs-tään lappalaisten keskuudessa ja niistä vaikeuksista joita erämaanpa-pilla oli toimessaan. Ihailin häntä vilpittömästi ja pidin ehkä eniten hänen miellyttävästä tavastaan arvostella ihmisiä, joitten kanssa hän oli joutu-nut, kosketuksiin. Huomasin, että hänellä oli vain hyvää sanottavaa kanssaihmisistään, huolimatta siitä olivatko he lappalaisia tai sattumalta Vittankiin joutuneita matkamiehiä.

Keskustelun päätyttyä tiedustelin häneltä olisiko hänellä aikaa seuraa-vana päivänä noin tunti, tehdäkseen kanssani luettelon tavaroistamme. Hän ilmoitti heti aamiaisen jälkeen olevansa halukas täyttämään toivo-mukseni. Odotin, että hän olisi hämmästynyt, taikka mahdollisesti tullut uteliaaksi ja kysellyt jotakin, sillä harvoin on kai pappilassa tapahtunut, että joku matkustavainen on pyytänyt saada matkatavaroitaan luetteloi-duiksi, mutta sanallakaan hän ei pyytänyt selityksiä.

Kiitin ja toivotin hyvää yötä, mutta kirosin von Rosenin, joka pakotti mi-nut esittämään tällaista osaa. Nukuin hyvin huonosti, sillä maatessani pahoillelin sitä, että näin jouduin pettämään hyväntahtoista pappia. Von Rosen tahtoi välttämättä saada luettelon tehdyksi luotettavan henkilön läsnä ollessa,voidakseen aikoinaan näyttää saksalaisille, että hän todel-la oli käyttänyt saamansa varat retkikuntansa varustamiseen. Onni oli kuitenkin minulle vastainen kun juuri minä jouduin pimittämään pappia pyrkimyksiemme yhteydessä.

Seuraavana aamuna nousin varhain ja menin vanhaan pappilaan tutus-tuakseni salaisiin tavaroihimme ja miettiäkseni niille sopivia nimityksiä. En ollut saanut räjähdyskouluutusta, joten tarkkaan tutustuin kaikkiin tavaroihimme.

Pikriinilaatikossamme oli joukko tukholmalaisen Veljekset Kesslerin Säi-lyketehtaan etiketeillä varustettuja purkkeja. Tehtaan merkkinä oli härän-pää ja jos etiketti tältä kohdalta murrettiin, tuli näkyviin reikä, johon nalli ja sytytyslanka hyvin sopivat. Tätä laatikkoahan saattoi ilman muuta kut-sua "lihasäilykkeiksi". Sitten oli varastossa 4 pulloa Stomatolia, joissa to-della oli käyttökelpoista suuvettä, mutta ellei käyttänyt patenttikorkkia, vaan irroitti sen pullosta kokonaan, löytyi siitä pieni säiliö, jossa oli kel-lahtavaa sameata ainetta, joka sisälsi hevosruton basilleja. Näihin sopi puolueettoman tehtaan etiketti hyvin. Tarkastukseni seuraavana koh-teena oli kaksi ruskeata kartonkia, joissa oli kymmenkunta sokeripalaa. Näissä olivat pernaruttobasillimme kätkettyinä, mutta minä päätin kutsua niitä rautaiseksi annokseksemme, siis sokerivarastoksemme, kuten so-tilailla rintamallakin on.

Tämän jälkeen otin esille neljä helvetinkonettamme, mutta nimityksen keksiminen niille oli vaikeampaa. Ne olivat suurehkon kirjan kokoisia ja oli niissä yhdellä sivulla syvennys happosäiliötä ja sytytinlaitetta varten. Muuten olivat ne »naamioimattomat» ja minä päätin kutsua niitä »sähköparistoiksi», huolimatta siitä, että niissä ei ollutkaan mitään tämän tapaisissa laitteissa esiintyviä osia.

Minulla ei kuten sanottu ollut mitään koulutusta näissä asioissa, joten yritin ottaa selvää miten helvetinkone saadaan räjähtämään. Kokeilin monta kertaa miten räjähdyskapseli liitetään sytyttimeen ja käyttäen mukanani ollutta ruuvimeisseliä avasin happosäiliön täyttöreijän.

Tämän asian kanssa puuhaillessani, tuli Sterky huoneeseen ja tahtoi, et-tä näyttäisin hänelle helvetinkoneen sytytinlaitteet .Oli selvää, että mie-lelläni näytin hänelle kaiken taitoni ja miten ihmeellisen yksinkertaisesti ja pettämättömästi laite toimi. Kerroin ja selitin esittäessäni asiaa. Minul-la oli ruuvimeisseli kädessäni hänen tullessaan sisään, joten heti päätin avata happosäiliön, mutta siinä olikin kaksi rinnakkain olevaa ruuvia. Toisen tuli avata ja sulkea täyttöreikä ja toisen tuli olla kiinnekohtana sille teräslangalle, joka kulki happosäiliön läpi ja jonka toinen pää oli kiinnitet-ty sytyttimeen samalla kun se esti voimakasta jousta painamasta syty-tintä eteenpäin.

En ollut kyllin tarkoin seurannut kumpaa ruuvia ryhdyin avaamaan, joten tulin avanneeksi väärän ruuvin ja kun samalla hetkellä käänsin laitetta, lensi sytytin kuin kivääristä lähteneenä paukkuen kattoon. Jos räjähdys-kapseli tällä hetkellä olisi ollut paikoillaan, ei lukijaa olisi enää nykyisin vaivattu tällä jutulla.

Meillä oli hirmuinen työ saada sytytin jälleen paikoilleen ja onnistuihan se kuitenkin lopulta. Koneen rakennetta koskeva luento siirtyi kuitenkin myöhemmäksi. Sterky poistui huoneesta jonkun minuutin kuluttua ja hetken perästä saapui pastori Bergfors selittäen olevansa valmis laati-maan luettelon jota varten olin hänen apuaan pyytänyt.

Kun vanha pappila oli lämmittämätön oli pastori saapunut sinne päällys-vaatteissaan ja istuutuessaan eräälle laatikoistamme, sanoi hän että tekisimme työmme niin pian kuin suinkin, etteivät sormet ehtisi jäätyä. Hän halusi vain laatia konseptin kaikessa kiireessä ja sitten myöhemmin kirjoittaa sen puhtaaksi toimistohuoneessaan.

Laskimme kiväärit ja panokset, säilykkeet, suuvedet, makuusäkit, alus-vaatteet, hienot kiikarit ja valokuvauskoneet ja suuren joukon valoku-vausfilmejä. Olimme melko paleltuneita kun vihdoinkin läksimme pappi-laan kirjoittaaksemme puhtaaksi pitkän luettelomme. Pastori Bergfors halusi tehdä luettelon niin, että esineet, joilla oli jotakin tekemistä toisten-sa kanssa olisivat samalla paikalla siinä.

Hän kirjoitti ja jutteil tekemättä ainoatakaan kysymystä, johon olisi ollut vaikea vastata. Hänen täytyi olla ihmeissään aivan uusista varusteis-tamme, mutta siitä huolimatta hän ei tehnyt ainoatakaan kysymystä osoittaakseen, että hän oli utelias. Olimme jo päässeet melkein luttelon loppuun, kun eteemme tuli joitakin esineitä, joitten tarkoitusta minun oli vaikea selvittää. Nämä olivat eri happoja sisältävät lasiputket, räjähdys-kapselit ja molemmat suuret magneesiumipurkit. Olin juuri selittänyt, että meillä valokuvaus tarkoituksia varten oli mukanamme 2 kiloa magnee-siumia, mutta tiesin hyvin silloin, että selitystäni ei uskottu.

Havaitsin, että en enää pystynyt suoraan valehtelemaan, joten pyysin häntä keskeyttämään kirjoituksensa hetkeksi, sillä halusin hieman jutel-la. Että meidän keskustelumme antoi aiheen lainmuutosehdotuksille Ruotsin valtiopäivillä, tuntuu uskomattomalta, mutta niin oli asia kuiten-kin. Kun pastori Bergfors muutamia kuukausia myöhemmin oli saanut haasteen todistajaksi "von Rosen-jutussa", kieltäytyi hän todistamasta sillä perusteella, että kaiken minkä hän tiesi, oli hän saanut tietoonsa ripin välityksellä. Tämä antoi aiheen sanomalehtimiehelle ja vasemmis-tososialistille Hermansonille valtiopäivämiehen ominaisuudessa yrittää saada aikaan muutosta kysymyksessä olevaan lainkohtaan.
Inventarioluettelomme laadittiin ja lähetettiin asianomaiseen paikkaan, von Rosen saapui Haaparannasta, rekemme kuormattiin ja niin läksim-me Vittangista itää kohden. Muutaman kilometrin päässä Vittangista ajoimme kuormamme maantieltä maastoon, jossa päätimme yöpyä ja kokeilla makuusäkkejämme ja muita varusteitamme. Poistuttuamme maantieltä tulimme heti havaitsemaan, että olimme sangen sidotut sii-hen, sillä lunta oli jo aivan liiaksi metsässä.

Viritimme valkean ja valmistimme itsellemme voimakkaan aterian, joka tarjosi meille tilaisuuden kokeilla ensimmäistä kertaa hienoa keittokalus-toamme. "Käytännöllinen" alumiininen yhdistelmämme, jonka kattila piti sijoitettaman tulelle, paloi heti rikki ja kun olimme syöneet yritimme sijoit-taa kaikki keittovehkeet ja lautaset toistensa sisälle, jotta ne olisivat mahtuneet suurimpaan kattilaan, mutta havaitsimme tämän mahdotto-maksi. Astiat olivat nimittäin niin tarkalleen lasketut toistensa sisään mahtuviksi, että niitten ympärille muodostunut ohut jääkerros sai aikaan sen, että ne eivät sopineetkaan toistensa sisään. Käytännöllisestä ruo-kailuastiastosta muodostuikin siis suuri kasa kalisevia astioita. Juotuam-me mukillisen kuumaa teetä kokeilimme makuusäkkejämme, mutta pa-lelimme niissä, joten päätimme pysytellä nuotiomme äärellä ja sopivan voimistelun turvin pysytellä lämpiminä.

Neuvottelimme ja päätimme matkata pohjoisemmaksi ja ostaa poron hevosen tilalle ja joitakin porontaljoja makuusäkkiemme alustoiksi. Tä-män jälkeen jatkoimme matkaamme ja sivuutimme Vittangin yön aikana ja sieltä jatkoimme matkaamme pohjoiseen johtavaa maantietä myöten. Noin peninkulman päässä Vittangista pohjoiseen oli yksinäinen torppa maantien oikealla puolella. Päätimme mennä sinne levähtääksemme. Torppa, joka sijaitsi noin sadan metrin päässä maantiestä, oli asumaton, mutta me otimme sen hallintaamme ja pian olimme sytyttäneet sen avo-naiseen takkaan ihanan valkean.

Silvottuamme tupaa jonkinverran, valmistimmeaterian ja polttelimme sen jälkeen piippujamme ja savukkeitamme, minkä jälkeen odottamatta kuu-limme pihalla olevan koiramme haukkuvan. Menin pihalle saadakseni selvän haukkumisen syystä, mutta havaitsin, että koira haukkui kuuta, joka kalpeana ja kylmänä loisti aution maaston yläpuolella. Menin uudel-leen sisään ja sitten aloitimme sangen rohkeaotteisen pokerpelin. Pela-simme korkeata peliä, mutta olimme päättäneet, että sen päätyttyä jäl-leen jakaisimme rahat neljään yhtä suureen osaan. Kullakin meistä oli nimittäin kassanaan Suomen markkoja, Ruotsin ja Norjan kruunuja ja ryssän ruplia. Setelillä, joka oli joko viitonen tai viisikymmen markkanen, kuuluipa se minkä maan rahaan tahansa, oli sama arvo meidän pelis-sämme. Pelattuamme hetkisen kömmimme makuusäkkeihimme ja ha-vaitsimme ne erinomaisiksi makuupaikoiksi lämpimässä tuvassa. Koi-ramme haukkui pihalla ja pakkanen paukkui nurkissa, mutta kaikesta huolimatta nukuimme pian kaikessa rauhassa.

Juotettuani aamulla peitteillä verhotun hevosemme, jonka olimme si-joittaneet pieneen vajaan ja ollessani matkalla takaisin tupaan, näin miehen, joka hiihtäen pyrki tuvalle. Hän oli valtion palveluksessa oleva metsänvartija, joka nähtyään savun nousevan savupiipustamme, oli päättänyt matkallaan Vittankiin pistäytyä tupaan lämmittelemään. Tarjo-simme hänelle kuumaa teetä ja annoimme ymmärtää, että olimme kai-vosinsinöörejä Kirunasta. Metsänvartija istui kauan keskustellen kans-samme, mutta lopulla lähti hän kuitenkin jatkamaan matkaansa ja me ryhdyimme valmistamaan itsellemme hyvää ateriaa mukanamme olevis-ta säilykkeistä. Sen johdosta että pakkanen oli yhä kiihtynyt, päätimme viettää vielä seuraavankin yön tuvassa, sillä meillä ei mielestämme ollut mitään erikoista kiirettä. Syönnin ja astioitten pesun jälkeen aloimme jäl-leen pokerpelin. Koiraamme emme ymmärtäneet ensinkään, sillä ottees-samme sen tupaan oli se hyvin levoton ja kun päästimme sen ulos, haukkui se kaiken aikaa kuin kylärakkl huolimatta siitä, että sillä oli puh-das sukutaulu ja olimme ostaneet sen Skansenilta Tukholmassa.
Hämmästyimme jonkun verran kun kuusi turkkeihin pukeutunutta pitkää miestä odottamatta tuli tupaan, keskeyttäen kortinpeluumme. Meillä oli parhaillaan suuri "lava”, joten pöytämme oli setelien peittämänä miesten saapuessa tupaan. He katselivat meitä suut ammollaan, kun me kerä-simme setelimme pöydältä. Vallitsi lyhyt hiljaisuus, kunnes miehistä lyhin saapui pöydän luo lausuen:
- Pyydän ilmoittaa herroille, että teitä epäillään. Haluamme tarkastaa matkatavaranne.
- Vain niin, vastasi von Rosen hitaasti, muuttamatta asentoa tai ilmettä. - Kenen kanssa minulla on kunnia puhua?
- Olen nimismies Baudin, vastasi mies nopeasti, kumartaen von Rose-nille, - ja nämä toiset ovat todistajia, jatkoi hän viitaten turkkeihin pukeu-tuneisiin miehiin.
- No, heitäpä on riittämiin, lausui von Rosen katsahtaen "todistajiin".

Hän nousi seisaalleen ja lisäsi:
- Nimeni on von Rosen, mitä haluatte?

Nyt seurasi merkillinen keskustelu, jossa von Rosen oli kuulustelijana ja nimismies esitti sangen noloa osaa.
- Ovatko herrojen paperit kunnossa, tiedusteli Baudin yrittäen käydä ko-peammaksi.
- Mihin lakiin turvautuu herra nimismies vaatiessaan ruotsalaisilta mie-hiltä passia heidän ollessaan matkoilla maan rajojen sisällä? Onko teillä itsellänne sellaisia papereita, että voitte niiden avulla selviytyä, jos joku niitä teiltä tiedusteleisi? lisäsi Rosen vielä.

Saattoi huomata, että nimismiehellä ei ollut tarvittavia papereita muka-naan. Ajattelin omaa asemaani ja päätin vaieta, etten ilmaisisi ulkolaista syntyperääni. Saksainisen passini olin jättänyt suljetussa kuoressa pas-tori Bergforsille Vittankiin ja ne väärät passit, jotka meillä oli hallussam-me eivät hyödyttäneet mitään tällä puolen rajan. Lyhyen, Baudinin ja Rosenin välisen keskustelun aikana selvisi, että Baudin halusi tarkastaa matkatavaramme ennen matkamme jatkumista, minkä johdosta v. Ro-sen lausui:
- Miten haluatte. Lähtekäämme tarkastamaan tavaroitamme.

Tällä välin olivat toiset miehet paljastaneet kiväärinsä, jotka he olivat kät-keneet turkkeihinsa. Nimismies ja v. Rosen lähtivät ulos neljän kiväärillä varustetun miehen saattamina. Me muut jäimme pöydän ääreen istu-maan ja Sterky lisäsi puita takkaan minun pelatessani pasianssia, vaikka minulla ei siihen ollutkaan mitään mielenkiintoa, sillä ajattelin koko ajan vain miten v. Rosen selviytyisi nimismiehestä ulkona. Hetken kuluttua tu-livat he kaikki jälleen tupaan. Nimismiehenä oli kainalossaan pikriini as-tia, jonka hän asetti pöydälle v. Rosenin ottaessa esille purkin avaajan lausuen:
- Niinkuin näette jo etiketistäkin, sisältää rasia lihasäilykkeitä. Hän avasi kannen, jonka alta hyvin tuntemani keltainen pikriini tuli näkyviin.
- Tässä näette, nimismies, tukholmalaisten Veljekset Kesslerin tunnettua lihasäilykettä, lausahti v. Rosen työntäessään purkin avaajan kovaan si-sältöön.
- Keittäkäämme sitä rasiallinen, niin saamme nähdä onko asia niinkuin sanotte, arveli nimismies, ja muuan hänen miehistään oli sangen nopsa täyttämään vedellä padan ja ripustamaan sen räiskyvän valkean ylle.

Tuli räiskähteli sangen reippaasti, joten minä koko ajan odotin, että kipi-nä siitä lennähtäisi avoimeen pikriinirasiaan.
- Tulisiko nimismies hetkeksi ulos, että saisimme keskustella kahdenkes-ken, lausui v. Rosen odottamatta Baudinille. Sävy ei ollut lainkaan sama kuin aikaisemmin, vaan päinvastoin suorastaan ystävällinen.
- Tulenpa tietenkin, vastasi nimismies, mutta hänen äänensä oli arka, el-lei suorastaan pelokas. Heidän mennessään ulos kääntyi Baudin ovella miehiinsä sanoen heille suomeksi, jota hän ei luullut meidän ymmärtä-vän:
- Älkää vain ryhtykö maistelemaan sitä soppaa.

Ulkona käyty keskustelu ei muodostunut pitkäksi, joten minä suorastaan hämmästyin kun molemmat palasivat tupaan ilmeisesti sangen hyvän-tuulisina. En laisinkaan ymmärtänyt miten v. Rosen oli käsitellyt nimis-miestä, kun hän sisään tullessaan ovensuussa osoitti minua sanoen:
- Moberg tuossa, tulee suoraan itärintamalta.

Että tämä lausunto herätti hämmästystä nimismiehen seuralaisissa, oli itsestään selvää ja hetken kuluttua tulikin muuan miehistä tarjoamaan ryyppyä viinapullostaan. Kun itse olin ehdottomasti raitis, en luonnolli-sestikaan ottanut tarjousta vastaan, mutta seurustelun sävy tuvassa muuttui kuitenkin hetki hetkeltä yhä leppoisammaksi. Nyt tunnusti nimis-mies murtautuneensa meidän varastopaikkaamme pastori Bergforsin luona Vittangissa. Hän oli epäillyt meitä ja yöllä murtautunut varastoom-me tarkastellakseen sitä lähemmin. Tällöin oli hän saanut käsiinsä siellä olevat automattiset itsesytyttimet pakattuina peltirasioihin, joissa oli kiin-nijuotetut kannet. Epäillen, että. salaperäiset peltirasiat sisälsivät sala-kuljetustavaraa, otti hän ne mukaansa tarkastaakseen ne.Avatessaan rasiat huomasikin hän niitten sisältävän vain lyijykyniä. Hän oli puhelimit-se kaikista mahdollisista paikoista tiedustellut millä asioilla liikuimme ja saanut kuulla, että von Rosen oli hiljakkoin matkustellut Suomen rajalla. Lisäksi kertoi nimismies vartioineensa meitä koko edellisen yön ja että hiihtäjä, joka oli käynyt luonamme, oli ollut hänen lähettämänsä tiedus-telija.

Hän kertoi kaiken meille hyvin avomielisesti ja valitti samalla, että oli ol-lut niin virkaintoinen. Hän oli nimittäin tullut vakuutetuksi siitä, että toi-mimme ryssiä vastaan hän oli itse venäläisvihaajaja - ja oli sitä mieltä, että Pohjolalla oli vain yksi vihollinen - ryssä. Nyt oli hän kuitenkin ehtinyt tekemään meistä niin monta ilmoitusta, että hänen oli tehtävä takavarik-ko. Hänen kertoessaan meihin kohdistuneista toimenpiteistään, oli Ster-ky kaatanut kiehuvan "puuroveden" kahvipannuun ja pian juotiinkin kah-via kaikessa sovussa.

Nauroimme sille, että tyhmyyksissämme olimme luulleet koiramme vuo-rokauden ajan haukkuneen kuuta, vaikka se todellisuudessa oli haukku-nut erään vanhan ladon takana palelevia meitä vahtivia nimismiehen apulaisia. "Todistajien" taskumatit olivat olleet vilkkaassa käytännössä, joten heidän lähtiessään luotamme olimme täysin unohtaneet pidätys-aikomuksen ja nimismieskin tyytyi ottamaan mukaansa vain yhden pik-riini-laatikon.

Ennen miesten lähtöä päätimme toimeenpanna pienen ilotulituksen, sillä olimme Tukholmasta puoliksi leikillämme ostaneet joitakin raketteja. Miesten istuessa reissään laskimme ilmaan kuusi komeata rakettia, jot-ka ilmassa muodostivat erittäin kauniin tähtisateen. Hevoset pelästyivät ja ryntäsivät tiehensä täyttä laukkaa, mutta reissä olevat ukot lauleske-livat ja hurrasivat mennessään pitkän aikaa.

Menimme tupaamme ja nauroimme jonkun aikaa, mutta sitten ryhdyim-me miettimään mitä meidän lähinnä olisi tehtävä. Hetken kuluttua ilmoitti von Rosen, että hän seuraavana päivänä lähtisi hiihtäen Vittankiin, sillä hän halusi vielä kerran puhutella nimismiestä. Hän kiihtyi yhä enemmän nimismiehen suoirittaman murron takia, niitä pitemmälle siitä asiasta keskustelimme. Samassa muistimmekin kaikki, ettemme olleet nähneet itsesytyttimiämme Gällivaresta lähdettyämme. Vähitellen olimme saa- neet tuvan järjestykseen ja tiskimme tiskattua ja niinpä päätimmekin mennä levolle.

Aikaisin seuraavana aamuna von Rosen lähti matkalle ja palasi muuta-man tunnin kuluttua tuoden mukanaan kadonneen omaisuutemme ja lisäksi nimismiehen antaman todistuksen, jossa hän vakuutti tarkasta-neensa matkatavaramme. Syödessään kertoi von Roson käynnistään nimismiehen luona. Jos hänellä olisi ollut pieninkin mahdollisuus saada mukaansa myöskin nimismiehen viemän apikriinilaatikon, olisi hän yrittä-nyt kirisitää senkin nimismieheltä takaisin.

Yli-Soppero v. 1938. Kuva: G. Tolonen.

Yli-Sopperossa v. 1913.

Kuormasimme rekemme ja jatkoimme pohjoista kohden. Ilma oli käynyt lämpimämmäksi, joten seurueemme iloisena marssi hevosen jäljessä. Hevonen sai itse määrätä vauhtinsa ja hoitaa kulkunsa. Pian kuitenkin huomasimme, että vauhti kävi liian hitaaksi, joten vuoronperään otimme ajaaksemme hevostemme. Matkaa meillä oli noin 50 kilometriä Soppe-ro-nimiseen kylään, jossa aioimme aterioida ja mahdollisesti yöpyäkin. Oli jo pimeä saapuessamme sinne ja hankkiessamme itsellemme ma-japaikan majatalosta. Matkustajahuone oli varattu joten jäimme tupaan, jossa olevat lapset tungeksivat avonaisen lieden ympärillä. Muuan nai-nen järjesteli joitakin polttopuiden tapaisia esineitä, jotka hän asetti suu-reen pataan joka riippuitulella. Tupa oli verraten pimeä kun ei siellä ollut mitään valaistusta ja takassa palava liekki oli hyvin pieni.

Lattialla makaili kaksi koiraa niin kerälle vääntäytyneinä, että oli vaikea nähdä missä niitten pää oli. Istuimme penkeille ojentelernaan jalkojam-me. Kukaan ei näyttänyt välittävän meistä vaan kaikkien mielenkiinto kohdistui pataan.Mekin aloimme kiinnittää huomiotamme talonväen as-karteluun. Innokkaina hyörivät lapset saivat vähitellen padan alle parem-man valkean niin, että se vihdoinkin alkoi kiehua. Eukko otti padasta puiksi luulemamme esineet ja laski ne sitten uudelleen sinne käännetty-ään niistä ensin toisen pään alaspäin, Hän raaputti niitä suurella veitsel-lä ja näytti yrittävän saada niistä jotakin irti Menimme lähemmäksi ja näimme, että padassa olikin luita kiehumassa. Vähitellen oli luissa, oleva liha kiehunut niin pehmeäksi, että nälkäiset lapset innokkaina saattoivat ryhtyä luita nakertelemaan. Hetken nakertelun jälkeen pistettiin luut ta-kaisin pataan, josta otettiin uudet tilalle.

Eukko haki esille paistinvadin, leikkuulaudan ja suuren veitsen, työnsi lapset syrjemmälle ja ryhtyi halkomaan valmiiksi kiehuneita luita. Kun hän samalla söi niistä päälipuolelle vielä jääneen lihan, tarkastimme yhä uteliaampina hänen toimiaan ja aavistimme, että hän valmisti ateriaa matkustajahuoneessa olevalle matkustajalle. Naisen halkaistessa luita lenteli niistä paloja pitkin huonetta ja näistä palasista tappelivat lapset ja koirat keskenään. Jos suurempi palanen sattui lentämään lattialle, puut-tui nainenkin leikkiin ja nosti sen uudelleen vadille.

Odottamatta avautui tuvan ovi ja kookas herrasmies tuli siitä huonee-seen. Hän kuului kaikesta päättäen niihin matkustajiin, jotka olivat va-ranneet matkustajahuoneen. Huomattuaan meidät tulen heikossa va-lossa kääntyi hän puoleemme sanoen:
- Mutta mitä varten herrat istuvat täällä. Käykää tänne peremmälle, me aiomme pian lähteä. Huoneessamme on kyllä tilaa ja lisäksi siellä on va-loisaa, Ja lämmintä.

Kiitimme ja seurasimme häntä eteisen kautta siistiin huoneeseen, Jossa olevat kaksi muuta herraa nousivat seisomaan meidän tullessamme huoneeseen. Seurasi yleinen esittely ja hupaisa keskustelu. He kertoivat juuri olleensa ostamassa poroa Bodenin ilmailuasemalle. Tämän poron tehtäviin tulisi kuulumaan heidän ruumiittensa kuljettaminen mahdollis-ten lento-onnettomuuksien jälkeen. He olivat kaikki lentäjiä ja näyttivät olevan erittäin miellyttäviä miehiä ja tähän käsitykseen saattoi osaltaan vaikuttaa se että he suuresti tuntuivat ihailevan ammattiveljiään, sak-salaisia taistelulentäjiä.

Keskustelu keskeytyi kun emäntä saapui huoneeseen tuoden mukanaan luuvadin, jonka hän asetti pöydälle. Lentäjät pyysivät anteeksi, että hei-dän oli ryhdyttävä syömään ja senjälkeen jatkamaan matkaansa, mutta he tahtoivat kuitenkin tarjota meille jotakin erikoisen hyvää. Me, jotka olimme nähneet miten ateria oli valmistettu, kiitimme tarjouksesta, mutta kieltäydyimme sitä nauttimasta siitäkin huolimatta, että meille selitettiin, että poron ydin oli aivan erikoista herkkua, jota ei näilläkään seuduin ai-na ollut tarjolla. Vaivoin saatoimme hillitä itsemme kun katselimme miten herrat imivät halukkaasti ytimen luista, joita räkänokkaiset lapset jo olivat nakerrelleet. Lopetettuaan ateriansa juttelivat herrat kanssamme vielä hetken ja lähtivät sitten matkaan. Ulkona oli jo aivan pilkkosen pimeä, joten me päätimme yöpyä talossa. Keitimme tuvassa itsellemme säilyk-keitä ja sitten vielä jonkun aikaa juteltuamme menimme levolle.

Seuraavana aamuna toi eukko meille kahvin jo vuoteisiin ja erinomaisen hyvää se olikin, vaikka vihjailtiinkin eilen keittiössä näkemiimme tapahtu-miin. Valmistimme itsellemme voimakkaan aterian mukanamme olleista säilykkeistä ja lähdimme sitten jälleen matkalle pöhjoista kohti.

Oli kylmä ja kirkas aamu ja me vedimme keuhkomme täyteen raikasta il-maa hiihdellessamme hevosen perässä. Emme kuitenkaan olleet yksi-nämme nauttimassa talvi-ilmasta. Kun hetken hiihdettyämme katselim-me ympärillemme huomasimme, että melkein jokaisen männyn latvassa istui metso. ’ Näitä kauniita lintuja oli niin tavattoman paljon, että melkein teki mieli sanoa, että se ei voinut olla totta. Vaikka niitä ei olisi ollut enempää kuin kymmenesosa niin olisimme jo silloinkin olleet ihmeis-sämme. Stcrky, joka aina oli käytännöllinen pisti panoksen haulikkoonsa, laukaisi lähimpään männyn huippuun, josta komea ukkometso putosi maahan. Heitimme sen kuormaamme, mutta emme ampuneet useampia sillä se riitti meille varmaan pariksi ateriaksi.

Kuljimme koko päivän pientä levähdyshetkeä lukuunottamatta kylässä, jonka nimen olen unohtanut. Myöhään illalla saavuimme tien päähän, Karesuantoon. Olin ensimmäistä kertaa eläissäni paikalla, johon tie lop-pui ja se loppui todellakin vielä tuvan seinään. Tuvan toisella puolen oli Suomen rajajoki. Toivoin, että olisin saanut nähdä vähän eteläisemmän osan isänmaatani, mutta olihan tämäkin joka tapauksessa Suomea.
Majoituimme majataloon ja saimme jo samana iltana nimismies Vaaran vieraasemme. Hän rauhoittui heti nähtyään vittangin nimismieheltä saa-mamme paperit. Meille tarjottiin hyvää lihasoppaa ja sen päälle pari ku-pillista hyvää suolattua kahvia. Jutellessamme yhtä ja toista talon isän-nän kanssa tuli siinä ohessa puhe myöskinSopperon lähellä olleesta lintujen paljoudesta.
- Niin,sano, majatalon isäntä, - se on valtion metsäaluetta, jossa kaiken-lainen metsästys on ankarasti kielletty ja vahdinpitoon tarkka.

Tein nopeasti itselleni asiaa pihalle ja kiirehdin kätkemään metsomme jonka pää näkyi kuormastamme. Me emme tosin tahallamme olleet sa-laampujia mutta se ei kai kuitenkaan olisi asiaa auttanut. Istuttuamme juttelemassa jonkun aikaa, ilmestyi taloon viluinen, matka-pukuinen her-ra, joka esitti itsensä papiksi. Nimen, olen nyttemmin unohtanut. Hän oli ollut Kopenhaminassa porokomitean jäsenenä ja oli nyt matkalla kotiin lomalle. Kuultuamme, että hänen poronsa olivat näiltä seuduin tulimme uteliaiksi. Kun pastori käänsi meille selkänsä, otti Sterky matkatavarois-tamme rots-bacilleja sisältävän Stomatol-pullon pannen sen taskuunsa. Hetken kuluttua otti Sterky lakkinsa ja lahti ulos nyökäten minulle ikään-kuin sanoakseen; "Älä laske häntä„ ulos.” v. Rosen ja pappi keskuste-livat vilkkaasti porolaitumista, joten helposti saatoin jättää heidät ja läh-teä ulos.

Ulkona oli aivan pimeä, mutta kun silmäni tottuivat pimeyteen saatoin nähdä tumman varjon, jonka huomasin Sterkyksi. Hän oli avannut pul-lonsa ja me tiputimme sen sisällön jäkäläpaloihin, joita papin porot par-haillaan söivät sekä joihinkin heinätukkoihin, joita oli siellä täällä pihalla. Oli selvää, että hevoset, jotka vetivät raskaita sotatarvekuormia vieressä olevan joen jäätä pitkin, tässä pihassa saivat levähtää ja syödä. Palates-samme huoneeseen oli pappi jo syönyt ja valmis jatkamaan matkaansa. Tästä olin hyvin iloinen, sillä huonon omantuntoni takia en ollut enää ha-lukas hänen kanssaan keskustelemaan. En ollut hänelle vihainen, mutta en pitänyt oikein soturimaisena, että juoksentelimme levittelemässä ba-silleita sellaisten ihmisien keskuudessa, jotka pitivät meitä kunnon ihmi-sinä. Tunnelma tuvassa oli raskas ja makaillessani pitkään unta odotellen, kuulin, että Sterky oli yhtä levoton kuin minäkin.
Minä loikoilin miettien, miten rutto tarttuu uhreihinsa, kun sitä sanottiin niin vaaralliseksi. Melkeinpä säälin eläinparkoja, joitten ruumiitten yli Ve-näjään kohdistuvat yrityksemme tulisivat kulkemaan.

Seuraavana päivänä kertoi majatalon isäntä meille, että Karesuannon liepeillä oli pieni asumaton mökki, joka mahdollisesti oli vuokrattavissa. Pyysimme majatalonpitäjää järjestämään asian ja jo samana päivänä saatoimme muuttaa mökkiin. Siivottuamme tuvan ja paistettuamme lin-tupaistin, olimme parhaillaan syömässä kun muuan mies astui tupaan ja odottamatta kehoitusta istuutui tuolille. von Rosenin tiedustellessa mie-hen asiaa ilmoitti tämä olevansa ompelukoneitten korjaaja ja tiedusteli töitä, von Rosen kehoitti häntä hakemaan työtä muualta päättäen lau-seensa sanaan "hyvästi".

Mies, joka tarkkaan oli katsellut ympärilleen huoneessa nousi tuoliltaan ja poistui. Koska mies mielestämme oli ollut epäilyttävän näköinen otti von Rosen heti hänen lähdettyään suksensa ja lähti seuraamaan häntä. Hetken kuluttua palasi von Rosen tietoineen. Mies oli aluksi hiihtänyt eteläiseen suuntaan,mutta päästyään ensimmäisen metsikön taa, kään-tynyt itään, kiertänyt kylän ja laskettuaan rajana olevalle joelle suunnan-nut kulkunsa suoraan Suomen Karesuantoa kohden. Tämä oli siis en-simmäinen tapaamisemme enehjelmiläisen urkkijan kanssa. Tämä kut-sui itseään ompelukoneitten korjaajaksi vaikka he tavallisesti olivatkin "linnustajia".

Seuraavana päivänä teimme von Rosenin kanssa pitkän hiihtomatkan, jonka aikana neuvottelimme lähimmistä tehtävistämme, von Rosen oli sitä mieltä, että emme Karesuannosta voisi ostaa poroja joutumatta valvonnan alaisiksi. Hän ehdotti, että tekisimme itsellemme kolme hyvää selkäreppua, joihin sulloisimme tavaramme. Gran meidän olisi jätettävä, sillä hän ei kuitenkaan kykenisi suorittamaan pitkää hiihtomatkaa. Mat-kamme suunnattaisiin pohjoiseen yli suomalaisen alueen. Muutaman penikulman päästä kaartaisimme itään, johon suuntaan kulkisimme niin kauan, että pääsisimme Enontekiön pohjoispuolelle. Siellä ostaisimme sitten poron ja jatkaisimme edelleen matkaamme itään.

Palattuamme tuvallemme päätimme toimia suunnitelmiemme mukaisesti
Kylän kaupasta ostimme sopivaa kangasta, joista neuloimme Itsellemme kolme tilavaa ja vankkaa selkäreppua.Valmisteluihimme kului muutama päivä ja kun vihdoin huolellisesti olimme tavaroistamme valinneet ne, joita välttämättä katsoimme tarvitsevamme maikallamme, niin havaitsim-me, että repuissamme ei enää ollutkaan tilaa ruokatavaroille. Lopun tavaroistamme kätkimme tuvan takana olevan tukkiläjän alle.

Joulukuun 2. päivänä 1916 aloitimme matkamme kolmen miehen voi-malla raskaine selkäreppuinemme Suomen puolelle. Hiihtokeli oli kevyt, mutta lunta oli vahvalti ja me emme käyttäneet mitään teitä tai polkuja. Hiihdettyämme pari tuntia suoraan pohjoista kohti, käänsimme matkam-me itään ja kuljimme enimmäkseen arviokaupalla kun kartoillamme saa-toimme nähdä vain valkoisia läikkiä ja jonkun joen siellä täällä. Mutta, meillähän oli kompassimme, joitten avulla laskimme voivamme pysytellä poissa rajan läheisyydestä, jossa venäläiset partiot ja kaikenlaiset ilmi-antajat liikkuivat tehden matkan epävarmaksi.

Pimeän tullessa hiihtelimme sellaisen järven rantaa, jota ei oltu merkitty kartalle ja tällöin havaitsimme muutaman metrin päässä edessämme eräitä kytkettyjä poroja ja kolme pulkkaa. Seuraavassa silmänräpäyk-sessä havaitsimme heikon savun, joka kohosi vähän matkan päässä olevasta lappalaiskodasta,

Hiihdimme suoraan kodalle, kun huomasimme, että meidät oli jo nähty. Muuan lappalainen seisoi kodan äärellä tuijottaen ihmeissään meihin. Hän vastasi tervehdykseemme ja kun olimme päässeet niin lähelle ko-taa, että saatoimme katsoa sisälle, oli siellä vielä kaksi miestä ja siera-imiimme tunkeutui taivaallisen ihana kahvin tuoksu. Miehet olivat tosin lappalaisittain pukeutuneet, mutta he olivat kookkaita suomalaisia eivät-kä suinkaan mitään lappalaisia. Kota oli kylmillään oleva kesäkota, jota lappalaiset käyttivät kesäisin ollessaan kalastelemassa näillä seuduin.

Päätimme tehdä yrityksen kahvin ostamiseksi, sillä emme voineet vas-tustaa ihanan tuoksun aiheuttamaa kiusausta. Nuorin miehistä näytti olevan hyväntahtoinen. Hän kaatoi kahvipannuun, joka kiehui keskellä kotaa olevalla lämmittävällä tulella, kuumaa vettä ja kehoitti meitä käy-mään sisään. Tätä ei meille tarvinnut sanoa kahta kertaa, sillä uskon, että jokainen meistä oli iloinen saadessaan hetkeksi istahtaa levähtä-mään, vaikkakaan kukaan ei tunnustanut olevansa väsyksissä.
Istuuduttuamme tulen äärelle, kysyi miehistä vanhin, joka näytti olevan noin 50-vuotias, mihin me olimme matkalla ja ihmetteli, että meillä ei ol-lut poroja eikä opasta. Olimme jo aikaisemmin sopineet siitä miten tällai-sissa tapauksissa olisi meneteltävä, joten meidän ei tarvinnut muuta kuin aloittaa näyttelemisemme. v. Rosenia kutsuttiin Beckeriksi ja oli hän olevinaan hyvin rikas ja oikukas amerikkalainen, jonka erikoisharrastuk-sena olivat Lapin kulta-alueet. Hän puhui vain englanninkieltä, joten tul-kin oli käännettävä kaikki hänen kysymyksensä. Kerroimme kuuluvam-me suurempaan seurueeseen, joka tällä hetkellä oleili Karesuannossa meidän ollessamme tiedusteluretkellä. v. Rosen näytteli osansa mainios-ti ja kun hän vihdoin halusi ostaa puisen kahvikupin tarjoten siitä viisi kruunua, tulivat miehet ehdottomasti vakuutetuiksi siitä, että hän oli hullu amerikkalainen.

Kahvi maistui erinomaiselta, mutta me kastuisimme täydellisesti istues-samme kodassa sillä sen lämpö sulatti seinät, joista ruskeata vettä tippui kaikkialle. Hetken kuluttua päätimme jatkaa matkaamme.

Ulkona oli aivan pimeä ja taivas oli tähdetön, joten haikein mielin jätim-me lämpimän kodan. Miehet tarjoutuivat opastamaan meitä paikkaan, josta varmaan osuisimme takaisin lähtöpaikkaamme ja meillä oli aika-moinen työ kieltäytyessämme ottamasta vastaan tarjousta, joka ei lain-kaan sopinut suunnitelmiimme. Alakuloisina jäivät he katselemaan jäl-keemme, kun teeskennellyn reippaasti palasimme vanhoille laduillem-me.

Emme kuitenkaan hiihtäneet pitkälle tähän suuntaan vaan teimme käännöksen itään ja siitä hiljalleen pohjoiseen päin. Pehmeätä lunta oli paljon, joten kaikki hiihdimme samaa latua ja vuorottelimme usein ladun avauksessa. Puolen yön aikaan saavuimme kartallemme merkitsemät-tömään yksinäiseen taloon. Kiersimme talon tarkastellen ulkohuoneet ja pihan todetuksemme olisiko mahdollisesti joku venäläinen partio paikal-la. Kun emme havainneet mitään epäilyttävää, irrotimme suksemme ja koputimme ovelle. Huoneessa sytytettiin heti lamppuja ovi avautui kah-den hämmästyneen lapsen avaamana. Lapset olivat puolipukeissaan odotellen Enontekiölle ruokatarpeitten ostoon aamulla lähteneitten van-hempiensa paluuta.

Mielenkiintoista oli tarkastella vanhinta, noin 12-13-vuotiasta tyttöä. Muutamassa silmänräpäyksessä oli hän tehnyt tulen takkaan ja täyttänyt kahvipannun vedellä. Katsahtamattakaan meihin kattoi hän pöydälle kupit ja sokerin, minkä jälkeen hän asettui takanreunalle istumaan kädet ristissä ja ryhtyi tarkastelemaan meitä. Tuvassa oli lapsia enempikin, mutta toiset nukkuivat kaikessa rauhassa. Tiedustelimme tytöltä matkan pituutta Enontekiölle, mutta saimme niin epämääräisiä vastauksia, et-temme niistä viisastuneet. Venäläiset sotilaat eivät pitäneet tapanaan käydä talossa, joten oletimme olevamme turvallisen matkan päässä ra-jasta.

Ei kai tarvinne mainita, että tupa oli vaatimaton mistäpä tänne erämaa-han rikkaudet tulisivat, mutta tuhruisempia tupiakin olen nähnyt. Kun on-neksemme tapasimme talon, pidimme tapausta varsin luonnollisena ja oletimme, että Lapissa siellä täällä tapaa muitakin taloja. Ostimme hie-man leipää talon niukasta varastosta, maksoimme tytön niiatessa mel-kein lattiaan asti ja läksimme jälleen pimeyteen. Tulin iloiseksi kun v. Rosen toista tuntia hiihdettyämme mainitsi jotakin leiriytymisestä.

Selkäreppu oli lyijynraskas ja hartioita pakotti, valitti Sterky ja tämä rat-kaisikin asian. Valitsimme sopivan kohdan maastossa, hiihdimme ohi sen paikan, jossa aioimme yöpyä, jatkoimme vielä matkaa jonkun sata metriä ja palasimme kaaressa yöpymispaikalle, mutta jäimme noin 50 metrin päähän ladustamme. Täten saatoimme havaita mahdolliset ta-kaa-ajajamme ja ryhtyä ajoissa heidän suhteensa tarvittaviin toimenpitei-siin. Tiheän puskikon reunaan pystytimme raakasilkkisen rankisen, teim-me pienen valkean ja keräsimme risuja istuimiksemme. Märät lepänok-sat eivät paljoa lämmittäneet, mutta ahkeran työskentelyn jälkeen oli meillä kuitenkin pian lämmintä vettä. Syötyämme hiukan kuivaa poronli-haa, jota muuten säilytimme taskuissamme ja imeskelimme hiihdelle-seämme leipää ja savuista vettä, asetuin minä pitkäkseni risuvuoteelle, todetakseni miltä näissä varusteissa nukkuminen tuntui. Huomasin heti, että nahkapuvustani, kameelinkarva-ja säämiskä-alusvaatteistani huoli-matta nukkumisesta ei tullut mitään, sillä se puoli ruumista, joka oli maa-ta vasten tuntui kostealta, kun taas toinen puoli paleli ja jäätyi. Niinpä nousinkin pian istumaan toisten kanssa lähelle valkeata. Savu sai sil-mämme kyyneltymään, mutta ainakin osa ruumiistamme sai nauttia iha-nasta lämmöstä.

Vähitellen sarasti päivä ja me ryhdyimme jatkamaan matkaamme. Alku kävi hankalasti. Polvissasi on vesi jäätynyt, ilkkui Sterky, laskiessaan ohitseni loivaa mäkeä. Edessämme oli vaivaiskoivujen peittämä aukea ja, meidän käsityksemme mukaan muutaman kilometrin päässä, esim-mäinen tunturiharjanne. Lähdimme matkaan kello kahdeksan ja kello kymmenen aikaan laskimme olevamme aukean toisella puolella. Saim-me kuitenkin hiihtää rivakasti neljä tuntia ennenkuin saavutimme en-simmäisen vastamäen. Tässä päätimme pysähtyä ja syödä hiukan lihaa ja leipää hurisevan vatsamme tyydyttämiseksi.

Olimme kaikki hieman alakuloisia,vaikka kukaan ei tahtonut sitä näyttää. Olimme koko päivän ponnistelleet tunturiharjannetta kohti ja kun vihdoin pääsimme sille olikin se lohduttoman näköinen, eikä laisinkaan kuvitel-miemme mukainen. Kaivoimme lumeen syvän kuopan, keräsimme risuja siihen ja yritimme sytyttää valkean. Monen yrityksen jälkeen turvauduim-me magneesiumivarastoomme, mutta siitä ei ollut suurtakaan apua. Jos kaasimme jauhetta vähänkin enemmän risuihin, tapahtui räjähdys, joka lennätti polttopuumme joka taholle,kun taas pienempi määrä paloi niin nopeasti, että siitäkään ei ollut mitään hyötyä

Tuo lopussa kuvatun hiihtoreissu päättyi Kautokeinoon, jossa heidät pidätettiin ja myrkyt takavarikoitiin.