Kaarina Kari. / HS. 1935.

Kuuden naisen kuuden viikon tun-turielämykset.



Siilastuvalle tulimme melkein kuin kotiin, tulimmehan sinne nyt kolman-nen kerran, ajatellen - ehkä viimeisen kerran Mutta Siilastupa, Saana, Maila ja Kilpisjärvi ovat käyneet niin rakkaiksi, että nyt jo ajattelee: kyllä sinne pitäisi päästä vieläkin kerran.

Vietimme Siilastuvalla leppoisia päiviä enemmän kuin tavalliset matkaili-jat, jotka pitävät sitä vain läpikulkupaikkana, yöpyen 1-2 yötä ja heti kii-reesti jatkaen matkaansa. Siellä viivähtäessä joutuu puheisiin meikäläis-ten lappalaisten kanssa, jotka tulevat sinne ostoksille ja lepäilemään. Näin olemme oppineet tuntemaan jo ehkä suurimman osan tällä seudul-la olevista lappalaiselta. Nytkin tapasimme "vanhoja tuttuja" ja teimme uusia tuttavuuksia. Lappalaisille on hyvin mieluista keskustella "lanta-laisten" kanssa. Eräskin, joka istui huoneessamme aamupuoleen yötä (siellä ei huomaa yön tuloa) sanoi olevan niin mukavaa kuulla vähän muistakin asioista. Kerroimme presidentin Lapinmatkasta, hänen saa-mistaan lahjoista y.m. Koetimme kuvata, millaista on kaupungin elämä, ja sangen ihmeellistä oli, kun kerroimme, ettemme tunne edes kaikkia saman talon ihmisiä, kun täällä tunnetaan koko "käsivarren" kaikki ihmi-set, vieläpä laajemmaltakin.

Siilastuvalla on matkailijan hyvä viivähtää, siellä nim. on nyt enemmän ja parempia majoitusmahdollisuuksia kuin aikaisemmin.

Siilastuvalta alkoi matka autioon erämaahan, jossa ei ollut toiveita eväi-den täydentämisestä, vaan kaikki täytyi varata mukaan. Jo kesäkuussa oli Helsingistä lähetetty erinäisiä ruokatarpeita Siilastuvalle. Kaikki, ker-mokkeet, leivät y.m. olivat tulleet perille aivan hyvässä kunnossa. Emme uskaltaneet lähteä vähin eväin, sillä olimme päättäneet kärsivällisesti odottaa Haltian juurella "vaikka kuinka monta päivää" voidaksemme nousta sille kirkkaalla säällä.Jos silloin olisimme tietäneet, että prof. Liro oli tänä kesänä odottanut 2 viikkoa sumun hälvenemistä Haltian laelta-sekä että hänen oli täytynyt lähteä pois Haltialle nousematta, niin kyllä kait meitä olisi hieman arveluttanut koko matkalle lähtö, sillä sumua, jo-pa sadettakin oli nytkin ollut melkein joka päivä. Onneksi tämän kertoi meille vasta Aslak Juuso Pihtsusjärven rannalla.

Lähtö Siilastuvalta, jonka taustassa kohoaa juhlallinen Saana.

Ruokavaroja kertyi niin runsaasti, että katsoimme parhaaksi kyyditä niitä hevosella johonkin "piiloon" tunturille. Kannettavaksemme tuli näin vain 4 päivän muona, vaatteet ja teltat.

Matka Siilastuvalta Haltialle oli meille tuttu v:n 1932 matkalta, jolloin ensi kerran siellä kävimme. Nyt vain hieman "parantelimme" reittiä, kulkien eräissä kohdissa parempaa maastoa. Siilastuvalta lähdettyämme yö-vyimme neljä kertaa; Särkin vaaran tienoilla, Kahperuksien juurella, Piht-susjoen varrella ja Pihtsusjärven rannalla. Silloin olimme jo niin lähellä Haltiaa, että nousu voi tapahtua heti kirkkaan sään vallitessa.

Eikö Haltialle ole Siilastuvalta sen pidempi matka? Ei!

Nyt varsinkin tuntui tie helpolta, kun sen osasimme. Retkeilijä, joka on tottunut edes jonkinlaisiin ponnistuksiin, suorittaa sen siis helposti. Elo-kuu on edullinen sentakia, että suoperäiset paikat silloin ovat kuivat ja joet vähävetiset. Hyttyset vaivasivat kyllä koko ajan, vaikka jo ensim-mäisenä yönä oli pakkasasteita, kuten useina muinakin sitä seuraavina öinä.

Lähestyessämme kolmantena päivänä Pihtsusjokea näemme jo kaukaa tunturin rinteeltä tavaraimme "hyvän piilopaikan", s.o. ne ovat pienellä kukkulalla paljaan taivaan alla. On kahlattava monihaaraisen ja hyvin virtavan Pihtsusjoen yli. On keskiyö ja kylmä, hämärtää hieman ja kivet ovat liukkaat, reput raskaat ja työntörattaat horjuttavat tasapainoa, jalk-oja pakastelee - polviinkin asti on vesi ulottunut. On päästy kompastuk-sitta kaikkien uomien yli ja ruvetaan kiireesti pukeutumaan. Erään ken-gät ovat tipotiessään! Mikä kohtalo kivierämaassa! Reppu selässään hän ryntää jo jokeen takaisin, haroakseen kenkiänsä "mustasta Tuone-lan joesta".

- Heitä toki reppusi tälle puolelle, rauhoitetaan häntä ja samalla joku näkee jotakin outoa kaukana mustassa joessa kiven kyljessä: ovatkohan nuo kengät? Tarkkanäköinen vakuuttautuu asiasta ja virran kauaksi kuljettamat jalkineet tuodaan kuivalle riemu huudoin.

Jokien ylimeno paikoiksi oli aina etsittävä matalimmat kohdat, jollaisia olivat kivikkoiset, virtaavat paikat.

Olemme saapuneet Pihtsusjärven rannalleja turhaan tähyilleet vanhan tuttavamme Aslak Juuson kotaa. Mistä osaamme hänet hakea täällä ää-nettömässä erämaassa? Jossakin näillä mailla hän lienee, sillä olemme kuulevinämme joskus koiran haukuntaa, mutta mitään eivät silmämme erota. Surullisin mielin leiriydymme, sillä päivän taival on ollut rasittava. Ilta on kaunis ja auringon lasku lumoava. Jos huomenaamu on kaunis, on noustava klo 5, päättelemme.

Ja se on kaunis! Yö oli kylmä - vesi jäätyi kupissa teltan ulkopuolella, mutta aurinko lämmittää ja pian etenemme jo aivan kuumissamme. Maasto on huonoa, nousua ja laskua, kivikkoa ja suota. Yht’äkkiä huo-maamme lappalaisen erään kukkulan takaa, jopa näkyy kotakin. Huute-lemme, onko siellä Aslak Juuso! Hänhän se juuri on, menossa Haltialle päin porojensa luo. Hän tuntee jo äänestä, että tuttujahan sieltä tulee, hän oli jo illalla havainnut nuotiosavumme ja arvellut, että kyllä ne sieltä tulevat. Siks hän oli hieman viivytellyt lähtöään tunturille, ja nyt me saa-vutimme hänet juuri lähdössä. Mikä onni meille, sillä hän lupasi tuoda porolaumansa meidän telttojemme ohi illalla, toisin sanoen keskiyöllä.

Kaikkien matka on tosin samaan suuntaan, mutta me emme yritäkkään Aslakin nopea vauhti, jonka jo ennestään tunnemme, vaan annamme hänen mennä ja seuraamme taakkoinemme omaa vauhtiamme. Rid-nisthokan rinteelle pystytämme telttamme, syömme vankasti ja vain kah-vinkeitto tarpeet sekä jonkin verran vaatetta varataan, kun varsinaisen päämäärämme tavoittelu alkaa. On kiirehdittävä, sillä pilviä on alkanut keräytyä taivaalle.

N. 5-7 km ennen Haltiaa loppuu puu kokonaan. Vaivaiskoivu on vähitel-len käynyt yhä pienemmäksi, maassa matavaksi varvuksi, jota on pie-nissä rykelmissä hajallaan. On suuri työ sen kokoamisessa ruoan laittoa varten. Se on kuitenkin puuta ja palaa hyvin, kun sitä on vain tarpeeksi nuotiossa. Tämäkin siis loppuu, mutta tiedämme, että Haltian juurella kasvaa runsaasti "ruuturaassia", jolla vielä voi keittää kahvin.

Paikalle saavuttuamme kokosimme sylikaupalla arvokasta ruuturaas-sia.Oli paha olla, mutta kahvia oli saatava,ennenkuin nousu alkaisi. Ruu-turaassi synnyttää kuuman ja suuren liekin, lehahtaen loppuun tuossa tuokiossa. Sitä täytyy olla paljon. Mutta niinpä olikin kahvimme valmista hämmästyttävän nopeasti.

Nousu alkoi. Vielä oli kaunis ilma, joskin poutapilviä oli enemmän. Nou-su on helppoa meidän voimillemme, mutta kova koetus kengillemme. Haltia on pelkkää kiveä, teräväsärmäistä ja karkeasti rapautuvaa. Siellä täällä alarinteellä näimme kiven seassa pieniä kukkarykelmiä, punaisia kauniita kukkia, jotka osoittivat, että Haltialla oli vasta nyt kevät ja alku-kesä. Ja kuitenkinnyt oli jo 5 p. elokuuta. Samat kukat olivat kukkineet alkumatkallamme Norjan puolella. Saanalla ja Mallalla totesimme kukin-nan jo päättyneeksi.

Haltian rapautuva kivi kiinnittää huomiotamme: se rapautuu kuutioina. Eräässäkin paikassa kuljemme kuin vanhojen tiilikiviraunioiden joukos-sa; palaset irtautuvat käsin koskettaen.

Mitä ylemmäksi tulemme, sitä vaikeammaksi käy eteneminen suurten kivien joukossa. Mutta sydän ei pamppaile tämän ponnistuksen johdos-ta,vaan kiihkeästä uteliaisuudesta ja jännityksestä saada tietää, keitä on käynyt Haltialla sitten kesän 1932, jolloin veimme vieraskirjan Haltialle kolmiopisteessä olevaan rajapyykkiin n:o 304. Rajapyykkiä on vaikea löytää ja erottaa, sillä se ei ole Haltian korkeimmalla kohdalla (mikä on Norjan puolella), jolloin se piirtyisi taivasta vasten, vaan harmaassa ki-viuomassa, sulautuen niin ympäröivään kivikkoon, että täytyy olla aivan lähellä erottaakseen sen. Lisäksi suuret kivet estävät vapaasti näke-mästä.

Hajaannumme siis etsiskelemään, ja jopa yksi löytääkin pyykin ja ottaa siihen pistämämme, Fazerilta ostetun, peltirasian. jossa on vahakanti-nen vieras kirjamme. Hän nauraa, niin että kivikko kaikaa, ja huutaa: ettepä arvaa keitä täällä on käynyt! Uteliaisuus on aivan kiehumapis-teessään ja samalla tuottaa meille tyydytystä se, että vieraskirjamme on tallella. Kiirehdimme niin paljon kuin vaikeassa kivikossa voi kiirehtiä. Kukin ehdittyään paikalle saa kokea saman pettymyksen - ei ainoaa-kaan nimeä! Me kirjoitamme nimemme toisen kerran ilman, että ensi-retken toivomus olisi täyttynyt; Haltiallekin retkeilijöitä. Saimme sitten jokivarressa kuulla, että joku miesseurue edellisenä kesänä oli aikonut Haltialle, mutta "epäusko" oli tullut ja reitti oli suunnattu muualle.

Levähdyshetki Saanan pohjoispuolella, Saanajärven rannalla.

Käväisimme vielä Haltian korkeimmallakin kohdalla, mutta silloin alkoi-vatkin sumupilvet vyöryä Norjan puolelta. Haltia tosin esti niiden pääsyn Suomen puolelle, joten alastulommekin tapahtui vielä auringon paistaes-sa. Nytkin laskettelimme lumikenttiä pitkin, ja lunta olikin nyt paljon enemmän kuin v. 1932. Eräällä laajalla ja jyrkällä lumikentällä teimme suuren kaarroksen, saadaksemme hieman pidemmän ja loivemman mäen. Alas tultuamme näimme millaisesta kohtalosta olimme pelastun-eet. Jos olisimme tulleet suoraan alas, olisimme pudonneet n. 50 metriä korkealta äkkijyrkänteeltä, tosin lumihangelle, mutta lumi oli niin sitkeää ja kovaa, että siihen sai iskeä aika lujasti teräväpäisellä kepillä, jos mieli saada se pysymään pystyssä.

Ja nyt kiireesti telttojen luo, sillä nälkä alkoi ahdistella. Mutta matka tun-tui aivan loputtomalta, vaikka sitä arviointimme mukaan oli rapeasti vain 1 peninkulma Haltian juurelta. Tunsimme väsymyksemme emmekä us-kaltaneet lainkaan pysähtyä lepäilemään. Kun klo 23 aikaan saavuimme telttojen luo, tunnusti nuorinkin, että hän on aivan "poikki". Kiipeily vai-keassa kivikossa oli vaatinut kaikki lihasvoimat, sillä selkä- ja vatsalihak-setkin olivat hellinä ja kun oli istahtanut, niin siitä pääsi vain ryömien eteenpäin. Mutta ruokaa oli valmistettava ja Aslakkia oli odotettava. Ja miksipä ei tuota kaikkea olisi tehnytkin, oli ruumis kuinka "raihnainen" tahansa, sillä olimme niin onnellisia, kun kirkas päivä oli ollut meillä seu-ranamme Haltian lähettyvillä. Säät ovat täällä niin epävakaiset, että aa-mu saattaa olla kirkas ja sitten on yhtäkkiä sumu tunturin laella. Tänä kesänä oli ollut erikoisen kylmä ja sateinen, niin että onnemme kaksin-kertaistui tämän tietäessämme.


Kun tapasimme aamulla Aslak Juuson, ilmoitti hän lähtevänsä viikon pe-rästä eteläänpäin Rommavuomaan, mihin valitellen sanoimme: voi, me emme voi sentään niin kauan odottaa, ja lisäsimme leikillä: "lähtekää vähän aikaisemmin!" Kun Aslak sitten klo 1:n tienoissa ajoi laumansa meidän ohitsemme, jäi hän vielä pitkäksi toviksi rupattelemaan kans-samme, ilmoittaen siirtävänsä kotansa vielä tänä iltana Pihtsuskurkkion alapuolelle, vievänsä porot Pihtsusjärven eteläpuolelle ja lähtevänsä sit-ten kahden päivän perästä Rommavuomaan. Olimme täynnä Haltialle nousun onnistumisen lumousta, ja nyt tuli toinen retkeilijälle harvinainen onnenpotkaus, saamme seurata Aslakia ja hänen 1,300-päisen porolau-mansa kuljetusta tunturien yli. Tahtoisinpa tietää, kuinka monelle retkei-lijälle on paimentolappalainen järjestämällä järjestänyt sellaisen elä-myksen kuin mitä kulku porolauman jäljessä tunturien, jokien ja kivikko-jen yli tarjoaa.

Siirsimme telttamme Aslakin kodan luo, ja siinä vietettiin lähtöpäivää odotellen rattoisat hetket. Porojen "kotiintuloa" iltaisin odotellessamme viritimme nuotion, jonka liekit kohosivat päämme yläpuolelle. Siinä kaikui laulu toisensa jälkeen. Aslak ja hänen poikansa makasivat maassa lap-palaisten tyyliin. Koirat loikoivat myös isäntäinsä jalkojen juuressa. Ilma oli kuulas, ei tuulen henkäystäkään käynyt. Savu laski suurena pilvenä laaksoon karkoittaan hyttysiä sieltä, minne porot olivat menneet lepää-mään niiksi pariksi tunniksi, mitkä aiottiin viipyä kodalla. Meillä oli täy-dellinen juhannustunnelma, ja Aslak sanoi näistä kahdesta päivästä:

- Meillä on ollut kesän suurijuhla näinä päivinä. Tulkaa joka kesä tänne!

Hänen iloaan lisäsi paljon tuliaisemme hänelle: "SNLL itsenäisillä laduil-la", jossa on kerrottu ensi käyntimme Haltialla sekä muita tunturiasioita

Retkeilijät! Aslak Juuso odottaa teitä ja ottaa jokaisen ilolla vastaan. Hä-neen kannattaa tutustua, sillä hän on älykäs, yritteliäs ja ystävällinen. Ei kukaan osaa neuvoa parempia reittejä "käsivarressa" kuin hän. Hän tun-tee joka paikan kuin viisi sormeansa. Hän korjaa kartan virheellisyydet-kin, joita,ikävä kyllä, on pujahtanut topografikarttaan, mikä täällä on vält-tämätön retkeilijälle.

Aslak Juuso perheineen pyhäasussa Rommajärven/ Pihtsusjärven ran-nalla. Seur. istuu emäntä Ingrid o.s Hetta (45 v), sylissään poikansa Jounu, ahku Elli-Marja (78v., Juuson anoppi.) Edessä oik. istuu Marja, Inkeri sekä Berit-Anne.

Lähtöhetki Haltian mailta lähestyy. Teltat ja kota on lyöty kokoon. Lähtö-hetki on klo 24. Meillä on vain pienet kantamukset, kaikki muut, työntö-rattantikin, on sälytetty kantoporoille, sillä tiedämme, ettemme kykene täysine kantamuksinemme seuraamaan poroja.

Lähdemme alkumatkaan kantoporojen mukana, sillä porolauma saavut-taa meidät kyllä. Vauhti oli nytkin niin kova, että työlääksi se kävi meille ja välillä täytyi lepäillä.

Porolauma saavutti meidät korkealla tunturitasangolla auringon noustes-sa. Vauhti kiihtyi nyt sellaiseksi, että täytyi pistää juoksuksikin, varsinkin kun oli niin paljon katselemista ja ihmettelemistä, että huomaamattaan on pysähtynyt henkeään pidättäen seuraamaan milloin mitäkin seikkaa. Lappalaiskoirien viisaus ja työinto on ihmeellinen, poroemon juoksu va-soineen on kaunis näky, Aslak-nuorempi, 13-vuotias poropaimen heilut-taa sauvaansa aivan kuin isänsä, joka kulkee joustavin askelin lauman-sa perässä.

Klo 6 olemme Aslakin poroaitauksen portilla, Aslak lassoaa oman ko-measarvisen ajokkinsa, jonka kanssa hän astuu portista sisään, koko lauman seuratessa yhtenä vyörynä perässä. Tässä mylläkässä eksyvät vasat emoistaan ja nyt alkaa pahempi röhkinä kuin voi olla 100-päisessä sikalaumassa. Emot kutsuvat vasojaan ja vasat huutelevat emojaan. Tuolla seisoo hento vasa. Liekö pienokainen väsynyt pitkästä matkasta, kun ei juoksentele eikä etsiskele kuten muut. Se vain seisoo ja röhkii et-sien ohimenevistä emoaan. Oikein hymyilyttää. Poro-aitauksen portilta on vielä rapeasti 1,5 pnk. Rommavuomaan, minkä takia leiriydymme Aslakin kodan luo erääseen joen mutkaan.


Aslak heittää verkot jokeen ja tuossa tuokiossa vedetään komeita Harre-ja joesta. Aslak-nuorempi auttelee isäänsä ja minusta hän pitelee lapsel-lisen kovakouraisesti hienolankaista verkkoa repiessään suuria harreja pois. Tartun siis työhön.

En ole huomannut, missä Staggu, Aslak-vanhemman nimikkokoira on seurannut puuhiamme, mutta siirtyessämme toisen verkon luo astuu se pikku-Aslakin kintereillä, joka kodan luona heittää Harrit maahan. Silloin tämä koira "puhuu" minulle perässä tulevalle eleillään ja katseellaan niin selvää kieltä, että ymmärrän: et suinkaan sinä vain aio koskea näihin ? Minä kiireellä vakuuttamaan: en, en minä koske niihin! Staggu asettuu makaamaan kalojen viereen. Kodasta tulee toinen koira haistelemaan kaloja, mutta Staggu hyökkää niskaan. Jonkin ajan kuluttua menen jäl-leen kalojen ohi, siinä on niitä jo iso kasa; Staggu makaa uskollisesti niitä vartioimassa. Staggu on niin viisas koira ja niin hyvin tehnyt kaikki tehtävänsä, että sillä on "tiedossa" kaksi eläkevuotta työkyvyttömäksi tultuaan, mikä on varsin harvinainen myönnytys täälläpäin. Kuten Aslak-vanhempi toimii järkenä eli "puheemjohtajana" poikiensa parissa, kun on kysymys poronhoidosta, niin Staggu hallitsee koko Aslakin koiraparvea; se kurittaa niitä tarpeen vaatiessa, mutta se on myös hyvä niille. Varsin liikuttavaa oli nähdä tämän vanhuksen ilo ja ystävällisyys, kun se hyväil-len tervehti paimenvuoroltaan tulleita uupuneita.

Aslakilla on "kesämökki" Rommavuomassa. Sinne hän saattaa perheen-sä toukokuussa ja vasta jouluksi he tulevat Karesuvantoon. Mökissä on 2 pientä huonetta, joista toinen luovutettiin meille. Vieri vieressä maaten tuskin mahduimme nukkumaan uusilla porontaljoilla, mutta suloista oli pitkästä aikaa nukkua lämpimässä huoneessa.

Aslakin luona oli kotoista ja rattoisaa. Täällä me saimme täydentää eväsvarastoamme, sillä niin runsaasti oli Aslakilla muonaa, että hän olisi voinut pitää meidät vaikka puolen vuotta luonaan.

Katselemme ja tarkastelemme tupaa. Meitä ihmetyttää tuvan poikittais-viirullisuus, sillä kaikki hirsien raot on maalattu valkeiksi jollakin merkilli-sen kovalla aineella. Aslak selittää:

- Viime kerralla, kun oltiin jauhoja ostamassa Norjan puolella, siellä myy-tiin tällaista jauhoa. Oli kauniita kuvia näyttämässä, miten hienoa leipää siitä tulee, ja kauppias kehui niitä valmistetun juuri Suomea varten. Mi-näkin ostin 100 kg ja nyt piti syötämän oikein hienoa leipää. Mutta ei sii-tä leipää saa. Uunista otettaessa on se kyllä kaunis, mutta hetken kulut-tua se on kovempaa kuin kivi. Minulle ei tullut suurta vahinkoa, kun on-neksi ostin, noin vähän, mutta moni osti koko talven jauhonsa tätä lajia.

Niin kovaa oli tuo "maali", joka oli laitettu kylmään veteen sekoittaen jau-hot, että vain puukolla olisi sen saanut irtaantumaan hirrestä.

Suppivuoman porosaamelaisia ja turisti kodan edessä v. 1923. Henkilöt oikealta: Inga Labba, Inker Anni Labba, turisti, Jouni Tuommanpoika Labba, Karen Labba, Elli Tornensis edessään poikansa Antti Tornensis, tuntematon, Nils Henrik Valkeapää, Lars Johan Valkeapää ja tuntematon. Kuva: T.I. Haataja. / Museovirasto.

Rommavuomasta suuntautui matkamme Asiakin neuvon mukaan liitoon. Matka tänne tunturien yli oli paljon helpompaa kuin mitä siihen asti olim-me kulkeneet. Tunturit muuttuivat loivemmiksi, rinteet eivät olleet enää yhtä kivikkoisia, mutta soiden ja jokien poikki oli kyllä kahlattava. Aslak oli piirtänyt meille karttaan jokaisen ylimenopaikan niin tarkkaan, että suoriuduimme kaikesta mielestämme sangen helposti.

On viimeisen "tunturipäivän" ilta. Olemme jo kulkeneet puurajassakin, kun korkealta rinteeltä erään soisen vuoman takana näemme nuotion. Huikkaamme tervehdyksen, johon saamme vastauksen. Matkamme ei ole oikein sinnepäin, mutta halumme on suuri tavata ihmisiä. Saadak-semme jotakin asiaa, päätämme tiedustella missä olisi paras mennä lähestyvän joen yli. Jopa näemmekin lappalaisen pyrkivän suon yli luok-semme. Olemme tyytyväisiä, sillä onhan hauskaa tutustua uusiin lappa-laisiin, mutta ilo tulee vieläkin suuremmaksi, sillä vanhoja tuttujahan siel-tä tulikin, Elli ja Piera Tornensis, joiden luona olemme vierailleet aikai-semmilla retkillä Saarijärven rannalla. He ovat täällä nyt heinässä.

littoon ei olisi enää varsin pitkää matkaa, mutta haluamme viettää vielä yhden yön erämaan tunnelmissa. Nuotio roihuaa tuntikaupalla valtavana tulipatsaana pimeässä yössä. Nautimme viimeisestä nuotiostamme, kunnes päivä alkaa sarastaa ja vasta iltapäivällä lähdemme littoa koh-den, josta sitten alkoi venematka aina Palojoen suuhun asti.

Könkämäenon koskia laskeville suomalaisille retkeilijöille lausumme ke-hoituksen, että he tulisivat Karesuvannossa Suomen puolelle. Siellä tosin ei ole majataloa, mikä epäkohta olisi matkailuliikenteen takia mitä pikimmin korjattava, mutta siellä saa erinomaisen majoituksen ja ruoan lisakki Vuopion talossa. Ruotsin puoleiset koskenlaskijat, joihin tavalli-sesti on turvauduttava joen yläjuoksulta lähdettäessä, vievät kyydittä-vänsä mieluimmin Ruotsin puolelle selittäen, kuten nytkin, ettei Suomen puolella ole majataloa ja että siellä on vaikea saada majoitusta. Karesu-vannossa on suomalaisia koskenlaskijoita, on vanhaa ja nuorta, joita myös saa helposti. Mitä enemmän suomalaiset kulkevat omalla puolel-laan, sitä pikemmin Karesuvanto saa majatalon, mikä siellä olisi pitänyt olla jo aikoja sitten.

Meitä on kiinnostanut "käsivarren" komea tunturimaasto; omasta harras-tuksestamme olemme siellä "kolunneet". Mutta tästä harrastuksesta tu-lee hyötymään SNLL. jolla nyt on kaksi varmaa ja perehtynyttä opasta, voimistelunopettajat Inkeri Arajärvi ja Anna Lehtonen, kun tänne järjeste-tään retki, Haitiatunturi päämääränä.