Rajammevartia no 10. 23.10.1945.

Kuusamon raunioilla


On pimeä, syksyinen ilta, Mikkelin aaton aatto. Automme kulkee halki autiolta tuntuvien seutujen Suomussalmelta Kuusamoon. Onhan tällä taipaleella ollut ennen suuria kyliä: Murtovaara, Soivio ja Poussu, mutta kaikki ne ovat nyt maan tasalla, Poussu talvisodassa tuhoutuneena, muut viime syksynä. Jonkin kylän tienoilta pilkahtaa sentään jotain heik-koa valoa kuin merkiksi siitä, että uudet kylät ovat jo nousemassa entisten raunioille.

Kuusamon kirkolle tultaessa valoja vilahtelee enemmän, mutta kuitenkin murheellisen vähän. Autiolta tuntuu tämäkin tienoo entiseen verrattuna. Automme ei pysähdy, kuten joskus ennen, komean, kaksikerroksisen kasarmin eteen, vaan kylän reunassa olevien harmaiden parakkien kes-kelle. Niissä majailevat nykyään Kuusamon rajakomppanian pääsijoitus-paikan miehet.

Tapaan siellä monta vanhaa hyvää tuttua vuosien takaa, ja asetun talok-si. Seuraavana aamuna lähden tutustumaan kylään, aikaisemmilta ret-kiltä niin perin tuttuun, mutta nyt oudoksi käyneeseen. Aamu on sumui-nen, teillä on vahvaiti lokaa ja pelloilla ensilumen rippeitä. Sää on siis omiaan luomaan alakuloisen mielialan, raunio-kylässä vaelteluun sopi-van.

Maan tasalle on sota jaoittanut ennen niin hyvin rakennetun kylän. Tuos-sa oli suojeluskunnan talo, tuossa kansanopiston monet komeat raken-nukset, tuossa kasarmialue... Nyt on jäljellä vain mustuneita peruskiviä ja synkkinä törröttäviä savupiippuja. Kansanopiston alueella on jo sen-tään pieni upo uusi hirsirakennus. Kuuluu olevan sauna, mikä toistai-seksi on johtajan asuntona.

Kesän hän oli asunut kellarissa, kuten niin monet muutkin kuusamolai-set. Jatkan matkaa kirkolle päin. Raunioita kaikkialla, mutta myöskin jo monta valmistumaisillaan olevaa rakennusta. Pieniä ja vaatimattomia ne ovat entisiin verrattuina, mutta pääasiahan on, että päästäisiin talveksi katon alle. Kiire on, sillä ilmat ovat käyneet koleiksi ja maassa näkyy jo paikoitellen lunta. Tästä kiireestä kaiketi johtuu, ettei kylässä tänä vuon-na ole mitään Mikkelin aaton tuntua. Tehdään vain työtä sen kuin keri-tään.
Entisaikaan Mikkeli oli suuri juhla, jota varten varsinkin pitäjän nuoriso kerääntyi moniksi päiviksi kirkolle. Sinne tuli myös kauppiaita ja kaiken-laisia tempuntekijöitä aina Oulusta saakka. Tänä vuonna ei Mikkeliä juh-lita, ei siihen ole halua eikä tilaisuuttakaan rauniokylässä. Kylän upein rakennus on tällä hetkellä postitalo, joka tuhoutui vain osittain. Saksalai-set eivät huomanneet, että se oli puulla vuorattu kivitalo, jota ei tuli pysty tuhoamaan täydellisesti. Suomussalmen uuden samanlaisen postitalon hävittäjät olivat taitavampia!

Tuolla oikealla näkyy vuoden 1944 alussa valmistunut, kauan kaivattu lastensairaala. Saman vuoden syksyllä se jo tuhottiin. Jäljellä on vain valkeanhohtoiset kiviseinät, joissa synkät akkunaaukot tuijottavat kuin tyhjät silmäkuopat. Tämänkin rakennuksen vaiheilla näkyy jo työmiehiä.

Entisen sairaalan kova kohtalo ei ole masentanut mieltä, vaan oikealla suomalaisella sisulla yritetään uudelleen. Tulen paikalle, mille olen aina Kuusamossa käydessäni pistäytynyt. Tuossa oli ennen eräs kauneim-mista kirkoistamme, v. 1800 rakennettu valkea ristikirkko, joka juuri en-nen talvisotaa oli perin pohjin korjattu. Sen takana oli muutamaa vuosi-kymmentä vanhempi kellotapuli, sekin aivan erikoisen puhdaspiirteinen. Nyt kumpikin on tuhkana.

Pari vanhan rakennustaiteemme kauneimpiin kuuluvaa luomusta on tu-hottu, jäljellä on vain rykelmä mustuneita kiviä ja tuhkaa kuin kaiken kat-oavaisuuden todistajina. Kirkon raunioiden viereltä löydän valkeiden ris-tien metsikön. Siinä on niiden Kuusamon miesten viimeinen leposija, jot-ka näiden sotiemme aikana ovat antaneet kaikkensa karun kauniin syn-nyinseutunsa puolesta. Risteistä luen monta tuttua nlmeä. Tuossa lepää aina Iloinen, reipas ja rohkea majuri Breitholtz, tuolla on monet sodat käynyt kersantti Nuru, vanha rajakarhu, jonka tarinoita olen monet ilta-puhteet kuunnellut. Monta muuta tuttua,matkansa päähän päässyttä miestä lepää siellä kotipitäjänsä kauniin kirkon raunioiden vierellä.
Vähän matkan päässä kirkosta oli pappila. Sekin on nyt raunioina. Jäljel-lä on vain ulkohuonerakennus, puimala ja sauna. Seison päärakennuk-sen raunioilla, kauniin puutarhan kärventyneiden puiden vierellä ja muis-telen tätä kotia, jonka vieraanvaraisuutta olen niin monesti saanut naut-tia. Kuusamon pappila oli juuri sellainen kuin vanhan hyvän ajan pappi-lat olivat: tilava, kodikas ja vieraanvarainen. Jokainen siinä käynyt muis-telee varmaan kiitollisuudella talon aina ystävällistä ja avuliasta isäntä-väkeä.

Palaan kylälle, ja myöhemmin iltapäivällä käyn tutustumassa Nilonkan-kaan kupeessa olevaan korsukylään, venäläisten viime syksynä raken-tamaan. Tällaisia korsukyliä on muuallakin kirkonkylän liepeillä, ja niissä asuu vieläkin kymmenittäin perheitä. Korsut näyttävät hatarilta, ja niiden asukkaat odottavat pelolla talven tuloa. Raskaalta tuntuu perheistä, joilla ennen oli omat tilavat ja hyvin kalustetut kodit, asua pieneen korsuun sulloutuneina. Etelään ei kuitenkaan haluttaisi lähteä, vaan koetetaan pysytellä täällä kotikulmalla.

Joillakin on toivoa päästä ennen pakkasia uudisrakennukseensa, mutta toiset ovat koettaneet vahvistaa korsujaan talvikuntoon. Erään korsun oven päällä huomaan jonkin saksalaisen pioneerimuodostelman kilven, jonka venäläiset ovat siihen naulanneet. Kansainvälisyyttä on siis nyky-hetkenkin Kuusamossa ennen niin kuuluisassa matkailupaikassa, jossa kävi paljon ulkomaalaislakin.

Korsukylästä nousen Nilonkankaalle, jonka tällä kulmalla on pitäjän uusi hautausmaa. Elävät ja kuolleet asuvat siis täällä saman kankaan uume-nissa! Hautausmaa tekee yhtä lohduttoman vaikutuksen kuin kirkonkylä-kin. Hautoja on raiskattu, niiden kiviä on kuljetettu pois ja hautojen kes-kelle on kaivettu suojakuoppia. Ei ole riittänyt se, että elossa olevain ko-dit on tuhottu valnajainkin asuinsijat ovat joutuneet samanlaisen häikäi-lemättömän hävityksen kohteiksi.

Seuraavana aamuna lähden Oulun suuntaan. Yhtä autio on tämänkin tien varsi kuin Suomussalmen tien tienoot. Kuoliojärven kylä on tuhottu, mutta paljon uusia rakennuksia on jo nousemassa. Siitä eteenpäin aina Taivalkosken kirkonkylän tien haaraan saakka, siis naapuripitäjän kirkon liepeille

Venäläiset rakentajat - suomalaiset asukkaat- saksalainen kilpi.